tiistai 31. tammikuuta 2012

Ingrid Bergman kohtaa Miehen

Jos joutuisit mielisairaalan, lohduttaisiko sinua tieto, että saat psykiatriksesi Ingrid Bergmanin?

Ensi sunnuntaina on mahdollista testata mahdollisuutta, kun Yle Teema esittää pitkästä aikaa Alfred Hitchcockin elokuvan Noiduttu (1945).

Noiduttu 
(Spellbound, ohj. Alfred Hitchcock, USA 1945)
Elokuvan esittely Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kotisivulla
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivulla
Yle Teema su 5.2.2012 klo 18.00
(esitetty aiemmin Suomessa mm. MTV1-kanavalla 16.10.1982)

Ingrid Bergman (1915 - 82) näytteli naispääosan kolmessa Hitchcockin elokuvassa vuosina 1945 - 49. Noiduttu on näistä ensimmäinen. Tummahkosta hiuksistostaan huolimatta Bergman sopii esiäitinä melkoisen hyvin Hitchcockin myöhempien kohtalokkaiden naishahmojen jatkumoon, sillä kylmä hän tohtori Peterseninä on, jopa niin kylmä, että kollegat ovat huolestuneita. "Kuin syleilisi oppikirjaa", kuten eräs työtoveri toteaa.

Sairaalan henkilöstöön odotetaan vahvistusta, nuorta lääkäriä johtoportaaseen. Kun Gregory Peckin (1916 - 2003) esittämä mies sitten saapuu, Bergman havaitsee melkoisen nopeasti tämän psyykkisen epävakaisuuden ja alkaa jopa epäillä miehen lääkärinstatusta.

Tapahtuu nopea roolien vaihto: Peck ei enää olekaan Bergmanin kollega vaan potilas. Mikä kohtalokkainta, Bergman vieläpä rakastuu järkkyneeseen suojattiinsa.

Käy ilmi, että Peck on saapunut sairaalan väärän henkilöllisyyden varassa. Itse asiassa muistimenetyksestä kärsivä tulokas uskoo murhanneensa sen lääkärin, jota hän yrittää esittää. Syntyy siis psykologinen jännitysnäytelmä, jossa pyritään selvittämään Peckin todellinen identiteetti ja saamaan selko kuolleen lääkärin kohtalosta. Koska poliisit etsivät lääkärin murhaajaa, rakkautensa riivaama Bergman seuraa yksityispotilastaan pakomatkalle tämän mukana.
Usein elokuvaa on palkitsevampi katsoa, jos tuntee sen taustoja ja sisältöjä jo ennestään. Tällä asenteella tartun Hitchcockin Noiduttuun. Minulla ei ole hyllyssäni François Truffautʼn kiitettyä haastattelukirjaa Hitchcock (suomennettu 1983), mutta Peter von Baghin rakkauselokuvia läpikäyvä Kaipuun punainen hetki (1991/2001, s. 162 - 167) sentään on.

Psykoanalyysi oli suuressa muodissa elokuvan valmistumisen aikoihin, heti toisen maailmansodan päätyttyä. Noiduttu ei Baghin mukaan pyri millään tavalla peittelemään yhteyksiään tuohon sielunoppiin. Elokuva on kuvaus Peckin tiestä henkisen piinan tilasta uuteen, eheään minuuteen - kiitos psykoanalyysin kyvyn paljastaa menneisyyden painajaiset. Hitchcock on hiukan vähättelevästi itse luonnehtinut teosta "takaa-ajotarinaksi, joka on kääritty puolivillaisen psykoanalyysin pakettiin".

Bergmanin ja Peckin välinen sukupuolinen vetovoima on elokuvassa vahva. Tohtorisnaisen aiempi kylmyys ja lukutoukkuus ovat olleet merkkejä sukupuolisesta horrostilasta, josta hän ei ole herännyt ennen Peckin ilmestymistä esiin. Bagh korostaa Bergmanin naiseksi kuoriutumisen poikkeuksellisuutta, kun siihen kerran tarvitaan epävakaa mies, joka saattaa peräti olla murhaaja. Bergmanin himo on siis yhdistelmä kiihkoa ja pelkoa. Will he kiss me or kill me? Tällainen tavalla tai toisella sairaalloinen erotiikka on kovin tyypillinen Hitchcockin koko ohjaajanuralle.

Bergmanin eroottisen heräämisen tarinassa on epätyypillistä myös se, että nainen on subjekti ja mies objekti - tällä kerralla jopa seksiobjekti, kun kerran Bergman löytää oman sexuksensa itsensä kanssa hukassa olevan ja siksi avuttoman Peckin avulla.

Noiduttu on niitä harvoja Hitchcockin elokuvia, joissa tarinan syyllinen ei ole alusta asti selvillä. Todellisen murhaajan henkilöllisyydellä ei ole oikeastaan edes väliä, kun jännityksen keskipisteessä kerran on Bergmanin ja Peckin psykologia, joten syyllinen paljastetaan lopussa vain vähän-niin-kuin-velvollisuudesta, jotta kaikki osaset saadaan paikoilleen.

Bagh nostaa Noidutun avulla esiin sen, miten korostuneesti Hitchcock keskittyy nimenomaan tyylillisiin seikkoihin. Sisällölliset tekijät, kuten todellisen murhaajan henkilöys, saavatkin jäädä toissijaisiksi. Bagh siteeraa Hitchcockia itseään: "Vertaisin itseäni abstraktiin maalariin. Mielitaiteilijani on Klee." Abstraktin viivan käyttö toistuvana motiivina elokuvassa antaakin viitteitä Paul Kleen taiteilijanlaatuun.

Dalín ja Hollywoodin kohtaaminen 1945.
Noiduttu muistetaan myös siitä, että sen unijaksot suunnitte-lemaan pestattiin itse Salvador Dalí (1904 - 89), espanjalainen eksentrikko, surrealistisen kuvataiteen ikoni. Hänen visioitaan Bagh kuitenkin pitää jopa totunnaisen hollywoodilaisina.

Yhteisellä karku-matkalla  Bergman ja Peck saavat mentorikseen iäkkään tohtori Brulovin, jonka kanssa Bergman käy keskusteluita psykoanalyysista. Vanhaa lääkärismiestä esittää venäläissyntyinen Michael Chekhov (1891 - 1955), jonka setä oli maailmankirjallisuuden neroihin lukeutuva Anton Tšehov.

Referoin ennakkotekstiini vain joitain Baghin esiin nostamia puolia elokuvasta. Täyteläistä analyysia lukiessani törmäsin taas kerran huomioon, miten etevä sanataiteilija Bagh elokuvatuntemuksensa ohessa onkaan. (Hänellä muuten on sama syntymäpäivä kuin elokuvan Ingrid Bergmanilla, tosin 28 vuotta myöhemmin.)

Jälkikirjoitus 5.2.2012. Elokuvan itse nähtyäni kirjoitan tärkeimpänä huomionani sen, miten päälle liimatusti ja irrallisesti psykoanalyysia vaikuttaa elokuvassa sovelletun. Mieleen tulee Liisa jonkinlaisessa psykoanalyysin Ihmemaassa, jossa kyseistä teoriaa pallotellaan dogmina, välillä ehdottoman vakavasti, välillä ehdottoman epävakavasti otettuna - aina pompotteluvuorossa olevan tarkoituksen mukaan. Psykoanalyysi venyy ja paukkuu äärimmäisen joustavasti kuin Väiski Vemmelsääri -animaatiossa. Taikavälineenä psykoanalyysi puolestaan selvittää Peckin ongelmat ja muut pähkinät helposti kuin hiukan liian vaivatonta sanaristikkoa ratkottaessa.

Sariola-kommentissani kritisoin Miss Universum Anne Pohtamon auktoriteetin puutetta lääkäristätinä, mutta eipä kovin syväluotaavan psykiatrimainen ole Noidutun nuorten lääkärienkään, alle 30-vuotiaitten Bergmanin ja Peckin, aura. Melkoinen harppaus Peckin vaikuttavuudessa tapahtuu 11 vuoden aikana, kun hän lopulta esittää kapteeni Ahabia John Hustonin elokuvassa Moby Dick - valkoinen valas (1956).

Erityisen muistettavaksi tehokeinoksi elokuvassa koen metaforisen ovien avautumisen taustalla kohtauksessa, jossa Bergman ja Peck ensimmäisen kerran tunnustelevat tunteitaan suusta suuhun.

lauantai 28. tammikuuta 2012

Kuolettava hämminki opehuoneessa

Pennsylvania kuului vielä jokin aika sitten Yhdysvaltain vauraimpiin seutuihin. Osavaltion huomassa, lähellä Philadelphian suurkaupunkia, järjestää kai edelleen opetusta Upper Merion Area High School -niminen lukio. Tuota lukioyhteisöä järkytti kesällä 1979 murha.

Surmansa saivat Susan Reinert -niminen opettaja ja hänen kaksi lastaan. Rouva Reinert löydettiin pahoinpideltynä autonsa tavaratilasta, mutta ala-asteikäisten lasten ruumiit ovat edelleen tietymättömissä. Tapaus sai maanlaajuisen huomion, joka vain yltyi seuraavina vuosina, kun tiedot poliisin tuoreimmista tutkimustuloksista levisivät julkisuuteen. Kuvioon tuli mukaan perverssiä seksiä ja yhteisön merkkihenkilöitä, siis sosiaalipornoa parhaimmillaan.

Ja vuonna 1987 maineikas kirjailija Joseph Wambaugh (s. 1937) julkaisi tapausta käsittelevän kirjan Echoes in the Darkness. Ja jo samana vuonna teoksen pohjalta valmistui Glen Jordanin (s. 1936) ohjaama, samanniminen tv-minisarja.

Uusintatoiveet-sarja (osa 2):
Pimeän pelko (Echoes in the Darkness, 1987)
MTV2 6.5.1990 -
Televisiosarjan esittely Peter Coyoten kotisivulla

Minulle jäi sarjasta pitkäksi aikaa oikeastaan vain kaksi muistikuvaa, kaksi tarinan keskeistä mieshenkilöä: syvämietteinen, oudolla tavalla karismaattinen englannin ja klassisten kielten opettaja sekä ylen koleerinen rehtori.

Kun verkkotietopankki IMDb lopulta astui estradille vuosisadan taitteessa, minulla ei kuitenkaan ollut välineitä hankkia sen avulla lisätietoja sarjasta, sillä en esimerkiksi tuntenut yhtäkään sarjan näyttelijää nimeltä. Vyyhti purkautui lopulta muutama vuosi sitten, kun satuin näkemään televisiosta katkelman Psykon ensimmäisestä jatko-osasta (1983). Tunnistin siinä esiintyneen Robert Loggian (s. 1930) ihanan karmeaksi rehtorikseni, joten oli luonnollista sukeltaa IMDb:hen.

Varsinaisen yllätyksen koin, kun sain tietooni pääosaa esittäneen englanninopettajan. Hän nimittäin oli kuin olikin minulle jo ennestään tuttu, Roman Polanskin mestarillisesta alistamisen ja alistumisen kuvauksesta Katkera kuu (1992): kyseessä oli Peter Coyote (s. 1941), aulista kuulijakuntaa tarinoinnilleen Polanskin elokuvassa janoava Oscar, kovin toisenlaisen jälkikuvan minuun jättänyt persoona.

Tosielämän William Bradfield.
Pimeän pelko tekee itseään tykö draamamuotoisena dokumenttina, ja siksi tarinan henkilöitten nimet on suoraan lainattu alkuperäisestä tapauksesta. Coyote siis näyttelee avainhahmoa William "Bill" S. Bradfield Jr:ää (kuollut 1998). Muistan erityisesti hänen henkistyneen omistautumisensa Ezra Poundille, vaikeana pidetylle modernistilyyrikolle. Sarjan ensimmäisen jakson päättyessä tuskin jaksoin odottaa seuraavaa sunnuntaita ja arvoituksellisen opettajan henkilökuvan laajenemista. Tosin myöhemmät jaksot eivät pystyneet lunastamaan aloituksen suunnattomia lupauksia.

Pound-filosofian lisäksi Bradfield harrasti naisihmisiä. Hänen erityisalaansa olivat tavanomaisen oloiset, yksinäiset naiset, joita hän keräsi ansioluetteloonsa vähän rasputinimaisen karismansa avustuksella. Yksi näistä harmaavarpusista oli mainittu Susan Reinert, tiensä pään traagisesti kesällä 1979 kohdannut opettajakollega. Häntä sarjassa esittää Stockard Channing (s. 1944).

Tosielämän rehtori Smith.
Rehtori Jay C. Smith, jonka raivokohtaukset Robert Loggia sarjassa uskollisesti tulkitsee, kuoli keväällä 2009 80-vuotiaana. Rehtori Smith oli hyvin sivistynyt ihminen: hänellä oli tohtorin tutkinto ja korkea upseerinarvo, hän harrasti myymälänäpistelyä ja lukittautui tavallisesti iltapäivästä rehtorintyöhuoneensa yksinäisyyteen. Lisäksi hän kiusasi mielellään opettajakuntaa ylivertaisen älynsä tuomalla varmuudella. Ylimääräistä maustetta rehtori Smithin elämään toi rakkaus aseisiin ja pornografiaan. Häntä kutsuttiin enemmän tai vähemmän leikillisesti "pimeyden prinssiksi".

Tositarinan seksuaaliset kieroumat saavat sarjassa muistaakseni hyvin hienovaraisen käsittelyn.

Vuotta ennen opettaja Reinertin väkivaltaista kuolemaa rehtori Smithin narkomaanitytär ja tämän aviomies katosivat yllättäen jälkiä jättämättä. Opettajaperheen murhaajan henkilöydestä ei ole vieläkään varmuutta.

Vaikka Pimeän pelko jaksojen karttuessa menettääkin kiehtovuuttaan, sisällytän sen mielelläni Uusintatoiveet-sarjaan. Tv-sarja on huolellista työtä, siinä on mukana draamaa ja sielua, ja se on hyvässä huudossa kriitikkojen keskuudessa. Se sai mm. Emmy- ja Golden Globe -ehdokkuuksia. Alkuperäiset henkilöt tunteneilta on satanut kiitosta Coyoten ja Loggian valinnasta keskeisiin rooleihin.

YouTube kykenee tarjoamaan 10 minuuttia pitkän maistiaisen tv-sarjasta. Harmi vain, ettei rehtori Smith ehtinyt muilta riennoiltaan katkelmaan mukaan.

lauantai 14. tammikuuta 2012

Kun tuntematon ystävä köhii

Kirjamaailma tuntee Mauri Sariolan (1924 - 1985) menneiltä vuosikymmeniltä painosten kuninkaana. Kaikesta menestyksestä huolimatta kirjailijan laajaa tuotantoa on elokuvattu ja televisioitu kovin niukasti.

Esimerkiksi Sariolan ykkössankari, rikostarkastaja Olavi Susikoski, on päässyt valkokankaalle vain kahdesti: ensimmäisen kerran vuonna 1959 (Kolmas laukaus) vähän yli parikymppisen Ismo Kallion tulkitsemana ja tänään nähtävässä Tuntemattomassa ystävässä Åke Lindmanin (1928 - 2009) kuosittamana. Nuorehkona kuollut Heikki Savolainen (1922 - 75) esitti Susikoskea kuusiosaisessa televisiosarjassa 1966.

Tuntematon ystävä (ohj. Lars G. Thelestam, 1978)
Perustuu Mauri Sariolan romaaniin Susikoski virittää ansan (1970)
Yle Teema to 12.1.2012 klo 21.50
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivulla.
Elokuvan traileri YouTubessa.

Tuntematonta ystävää koottiin kasaan mahtavan julkisuusrummutuksen säestämänä. Tarkoituksena oli tuottaa ensimmäinen kansainvälisen tason suomalainen elokuva kansainväliselle yleisölle. Tavoite ei aivan toteutunut, mutta syntyi sentään varsin viihdyttävä kuriositeetti.

Mahtielokuvaa varten pestattiin pari kansainvälistäkin tähteä: brittiläinen televisiosuosikki Kate O’Mara (1939 - 2014) ja yya-vahvistuksena neuvostovirolainen Bruno O’Ya (tai: Bruno Oja, 1933 - 2002). He näyttelevät avioparia, joka haalii setelit taskuun vakuutuspetoksilla. Parivaljakko ottaa henkivakuutuksia yksinäisten ja vähävaraisten nimissä, hoitelee heidät sitten nurmen alle ja nostaa korvausrahat vainajan "tuntemattomana ystävänä".

Mielestäni O’Maran ja O’Yan huijauskuvio paljastetaan liian varhaisessa vaiheessa ja liian kivuttomasti. Katsoja jännittäisi sitäkin momenttia alkusuoralla mielellään vähän pitempään.

Elokuva alkaa varsin tehokkaasti kuvauksella muuttumisleikistä, johon Risto Mäkelän (1924 - 92) karhean voimakkaasti esittämä rappioalkoholisti päätyy. Näppärästi leikatussa tapahtumasarjassa pultsarista muokkautuu puoliherrasmies paksun setelitukon sponsoroimana. Mäkelässä on jälleen kerran sellaista eläimellistä karismaa, että mielelläni vertaisin häntä saksalaisten Peter Kuiperiin (1929 - 2007), joka sai esimerkiksi joistain Derrick-rooleistaan aivan erityishuomiota.

Ei aivan kansainvälistä kemiaa.
Vuosi tai pari ennen elokuvan tuotannon aloittamista Miss Universumin kruunu painettiin suomalainen Anne Pohtamon kutreille. Kansallinen riemuvoitto haluttiin tietenkin hyödyntää, joten hänet pestattiin keskeiseen rooliin elokuvaan, kansainvälisiä sisäänhankkijoita houkuttelemaan. Laskelmoinnin tulos on kuitenkin melkein irvokas, kun vain 22-vuotias amatöörinäyttelijä yrittää esittää auktoriteettista lääkäristätiä. Kovin uskottavana saati koukuttavana ei voi pitää hänen orastavaa rakkaustarinaansa 27 vuotta vanhempaan päätähti Lindmaniinkaan.

Varsinkin ikäännyttyään Åke Lindman saavutti näyttelijänä melkoisen karisman. Tämä karisma ei kuitenkaan sanottavasti loista rikoskomisario Susikosken hahmossa. Lindman on jotenkin hirveän arkinen ja pliisu, avutonkin, varsinkin lääkäristätejä esittävien miss-universumien seurassa. Sankari ei saa sädekehää edes Marokkoon sijoittuvassa loppukohtauksessa, kun kerran komisario Susikoskella ei kovasti ponnistuksesta huolimatta ole osaa eikä arpaa seuraavaksi uhriksi tarkoitetun mummon pelastumisessa hirvittävältä kohtaloltaan. Yli 80-vuotias Nanny Westerlund (1895 - 1989) voitti Jussi-palkinnon roolistaan kaikki maailman sympatiat puoleensa keräävänä köyhänä eläkeläisenä.

Kansainvälisesti alastomuuden kynnyksellä.
Pyrky kansainvälisille markkinoille näkyy myös elokuvan budjetissa. Kuvauspäivät Pohjois-Afrikassa eivät olleet mitenkään halpoja. Kate O’Marallekin maksettiin ylimääräistä liksaa kömpelöstä alastonkohtauksesta. Kuitenkin Tuntematon ystävä on jännityselokuvagenreen soveltuakseen aivan liian lyhyt, vain 81-minuuttinen. Toiminnan siirtyessä Marokon maisemiin katsoja luulee elokuvan vasta hakevan kierroksiaan, mutta itse asiassa tarina on viimeistä kymmenminuuttista vaille valmis, sillä edessä on enää televisiosarjamainen loppuratkaisu.

Tuntematon ystävä on suomenruotsalaisen Lars G. Thelestamin ainoa valkokangaselokuva. Ennen lopullista nimeämistä tuotannosta käytettiin työnimiä Kolmas uhri ja Kolmastoista uhri.

Musiikistaan elokuva on saanut tunnustusta. Miss O’Mara esittää tunnuskappaleen "Strangers Can Turn to Lovers" vain lievän epävireisesti tällä YouTube-filkalla. Säveltäjä Rauno Lehtisellä on jopa pieni rooli tanssiorkesterin jäsenenä. Aivan erityinen ilo on yrittää bongata elokuvasta kaikki pikkurooleissa pyörähtävät näyttelijät Elvi Saarniosta Marita Nordbergiin.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Sketsihahmokoetus

Putouksen kolmas tuotantokausi pyörähti käyntiin eilen lauantaina MTV3-kanavalla. Vuoden sketsihahmo -kilpailun osallistujat esiteltiin samassa yhteydessä pariminuuttisen haastattelun merkeissä.
(Kuva: MTV3.)
Tuntuma hahmoihin jää näin kevyellä tutustumalla välttämättä pinnalliseksi, mutta yritän silti kirjoittaa pari lausetta kustakin kokelaasta.

Lihamestari Piia Potka (Elena Leeve)
Esittely ohjelman kotisivulla
Hahmo on kyllä ammattitaitoisesti ylöspantu, mutta neiti Potkasta puuttuu persoonallinen koukku.

Mörköopiskelija Sulo (Jukka Rasila)
Esittely ohjelman kotisivulla
Sulon kookas olemus pysäyttää ja jopa kauhistuttaa ensinäkemällä. Luultavasti virheellisesti oletan, että hahmon persoonallisuusrepertoaari on tyhjennetty alkuminuuttien aikana. Suurimpana ongelmana näen sen, että Sulo ei kommunikoi keskustelukumppaninsa kanssa vaan jää ulkokohtaiseksi patsaaksi. Saattaisiko lapsikatsojien rakkaus kannatella tätä pelokasta hirviötä muutaman kierroksen?

Laulaja, tanssija, glamourmalli Yosefina "Yossu" Samantha Näätä (Krista Kosonen)
Esittely ohjelman kotisivulla
Viimevuotinen Mikko Zetterberg vakuutti, mutta samaa ei voi sanoa pissisneiti Näädästä. Hahmo on osuva ja armoton, mutta silti vähän kulunut stereotyyppi? Ääntenhaalinnassa Yossulla lienee rasittava sielu rasitteenaan.

Eskarilainen Jani-Petteri (Iina Kuustonen)
Esittely ohjelman kotisivulla
Hahmon silmät vilkkuvat koko ajan samalla lailla kuin viimevuotisella Sui-Hingillä... Parodiahahmo kuusivuotiaasta osuvine, persoonallisine hokemineen on onnistunut, mutta onko ristiriita Jani-Petterin iälleen tyypillisen psykologian ja syvempien psykodynaamisten harrastusten välillä omiaan kantamaan hahmon uusille tasoille? Lapsosen suloisuus saattaa tuottaa viimevuotisen Munamiehen tapaan enemmänkin ääniä laariin. Haittaakse?

Eläkeläinen Hieno Åhlgreen (Riku Nieminen)
Esittely ohjelman kotisivulla
Leskirouva Åhlgreen tuo esiin suurimman valttinsa ennen kuin on ehtinyt sanoa ensimmäistäkään sanaansa laahustaessaan hitaasti (ja arvokkaasti?) estradille. Samalla tavalla Munamies vuosi sitten shokeerasi ulkonäöllään. Saako hahmo uusia ulottuvuuksia äänisatonsa viikko viikon jälkeen uusintaakseen? Tai ehkä hänelle kanavoituu edelleen Munamiehelle osoitettuja ääniä?

Pastori Usko Eevertti Luttinen (Aku Hirviniemi)
Esittely ohjelman kotisivulla
Timo Harjakainen ja leskirouva Tyrni kommunikoivat loistavasti keskustelukumppanin ja yleisön kanssa, niin varmaan pastori Luttinenkin. Tämä on näyttelijän ehdoton valtti. Kaksimielisen sakraalinen hengenmies tuo ikävän vahvasti mieleen parin vuoden takaisen Tyrnin ja jotkut Pirkka-Pekka Peteliuksen sketsihenkilöt; itse pidän valvovaa rakennus-mestari Harjakaista moninkertaisesti tämänvuotista hengenmiestä riemastuttavampana hahmona, lähtien jo oivaltavasta ulkoasusta. Jeeveli, peeveli ja moni muu äänestänee Luttista yksin sen tähden, että hahmon takana on ennakkosuosikki. Se jo siivittänee pitkälle, vaikkei pastori tästä paljoa ylösnousisikaan.

Viimeisenä kaksi suosikkiani:

Varamies Kari "Köli" Rautiainen (Jussi Vatanen)
Esittely ohjelman kotisivulla
Lakoninen varamies Rautiainen on suorastaan pelottavan ehjä ja tosi. Hahmon eleetön täyteläisyys saattaa kuitenkin sisältää liian vähän sirkusta maksaville äänestäjille. Siksi Rautiainen kuuluu mahdollisesti varhaisiin putoajiin.

Hyväntekeväisyysihminen Leena Hefner (Armi Toivanen)
Esittely ohjelman kotisivulla
Leena Hefnerin eheän groteski hahmo tekee esiintulon sekä ulkoisesti että sisäisesti täydellisenä sketsihahmona viimeisteltyine puheenparsineen. Jokaisen tuttavapiiriin kuuluu ainakin yksi vastine todellisuudessa. Ihailen. Saattaisivatko äänihanat oikutella vain siksi, että myös näyttelijä hahmon takana on naispuolinen? ja ja ja...

Kun järjestyksessä toisen sketsihahmokilpailun kisaajat paljastettiin vuosi sitten, osasin heti melko varmasti nimetä pari ensimmäistä putoajaa. Koko kilpailussa suosikkini taisivat lopulta sijoittua toiseksi, neljänneksi ja voittajana ensimmäiseksi. Tänä vuonna veikkaaminen olisi suurin piirtein toivotonta - ero kärjen ja hännän välillä on huomattavasti viime vuotta kapeampi. Olen silti arvannut hahmot listauksessani jonkinmoiseen järjestykseen.

Finaaliin pääsevät pastori Luttinen ja maailmannainen Hefner, kun varamies Rautiainen karsiutuu välistä pois jo aiemmin?

Ehkä täydennän tätä tekstiä maaliskuun alussa lyhyellä jälkikirjoituksella, sillä epäilemättä arvioni osuvat monilla tavoilla kiveen tänään. Tulevat lauantai-illat jätän kuitenkin Putous-vapaiksi eli en aio seurata kilpailua reaaliajassa.

Jälkikirjoitus 29.2.2012

Sketsihahmokilpailu päättyi lopulta viime lauantaina, helmikuun 25. päivänä. Alkaa olla lupaamani jälkikirjoituksen aika.

Minulla oli sijoitusjärjestystä kisan alkaessa arvatessani mukana paljon hyvää onnea, kuten seuranta osoittaa. Yhden todella pahan arviointivirheen tein. Nimittäin eskaria käyvä Jani-Petteri osoittautui todella mainioksi hahmoksi, josta saimme monina lauantai-iltoina todistaa uusia, persoonallisia puolia. Tammikuinen luonnehdintani paljastaa, etten luottanut näyttelijään hahmon takana riittävästi, mutta virheestäni viisastuneena tunnustan nyt pitäväni Jani-Petteriä suvereenina ykkösenä. Ei kai se haittaa?

Leena Hefner sen sijaan ei huikean debyyttinsä jälkeen pystynyt uusimaan kasvojaan, ja siksipä ihmettelenkin hänen erinomaista menestystään. Saattoiko finaaliäänestyksessä olla mukana kyllästymistä pastori Luttisen loputtomiin lohkaisuihin niin paljon, että ääni annettiin vastustajalle, henkilöstä riippumatta?