Pyhimystä sädekehän verran

Kaikki alkoi Singaporessa toukokuussa 1907. Silloin syntyi erääseen kiinalais-brittiläiseen perheeseen poika, joka sai nimen Leslie Charles Bowyer-Yin. Myöhemmin tämä poika opittiin tuntemaan rikoskirjailijana nimellä Leslie Charteris, jonka ylivoimaisesti suosituin luomus on arvoituksellinen, monikasvoinen veijarihahmo Simon Templar, Pyhimyksenä (The Saint) tunnettu.

Simon Templar näki päivänvalon vuonna 1928 romaanin Pyhimys kohtaa tiikerin (Meet - The Tiger!, suom. 1960 myöhemmän laitoksen pohjalta) sivuilla ja osoittautui kohta suurmenestykseksi. Charteris jaksoi väsätä uusia Pyhimys-seikkailuja peräti 35 vuoden ajan, minkä jälkeen joukko haamukirjailijoita jatkoi sarjaa.

Pyhimyksen ura laajeni pikku hiljaa elokuviin (1938 - ; pääroolissa erityisesti George Sanders) ja sarjakuviin (1948 - ). Suomessakin ilmestyi vuosina 1970 - 84 pehmoseksikäs Pyhimys-sarjakuvalehti, joka onkin ainoa sattumoinen kohtaamiseni hahmon kanssa ennen tätä päivää.

Nimittäin tänään Yle Teema aloitti retrosti Pyhimys-nimisen televisiosarjan uusinnat. Sarjaa ruvettiin tuottamaan Britanniassa vuonna 1962, ja runsaan kuuden vuoden aikana jaksoja kertyi kaikkiaan 118. Pääosaan kiinnitettiin melko lahjaton mutta sitäkin sulavampi nuori kyky, 34-vuotias Roger Moore (s. 1927). Yle Teeman uusintakokonaisuuteen tosin on kelpuutettu vain sarjan värilliset jaksot, eli se alkaa viidennen tuotantovuoden alusta.

Pyhimys 72. Kuningattaren jalokivet
(The Saint 5:1. The Queen's Ransom, ensiesitys Britanniassa 30.9.1966)
Pyhimys pelastaa Monte Carlossa Fedyran ex-kuninkaan hengen. Syrjäytetty kruunupää mielii takaisin valtaan ja aikoo rahaa saadakseen myydä vaimonsa korut. (Yle.fi.)
Sarjan esittely Yle Teeman kotisivustossa
Jakso katsottavissa netti-tv:ssä kahden viikon ajan
Yle Teema ma 3.6.2013 klo 18.00 - 18.49 

1960-luvu oli svengaava, joten Pyhimyksen tulee luonnollisesti olla erityisen svengaava. Tyylikästä svengiä ei siis pidä puuttuman, kun Pyhimys Simon Templar ilmaantuu Monte Carlon kasinolle valkoisessa smokissaan. Smokki istuu täydellisesti, ja mikä on istuessa, kun on luultavasti näyttelijä Mooren oma smokki - hän kun käytti pyhimyksissä hyväkseen lähinnä oman garderoobinsa puvustoa.

Myös näyttävät nutturat kuuluivat 1960-luvun svengiin. Sellaista keikuttaa päänsä päällä kuningatar Adana (Dawn Addams, 1930 - 85). Se ei ole yhtä näyttävä kuin edesmenneen Amy Winehousen tekotukka mutta takuulla sata kertaa parodisempi. Johtopäätös: Pyhimys-sarja ei ota itseään turhan vakavasti. Se on ilmeistä sukua toiselle 1960-luvun parodiselle ja niin ihanalle camp-sarjalle Batmanille (1966 - 68).

Kuninkaallista glamouria, tiaroja ja fetsejä, Casinolla.

Ilmaannuttuaan eteemme Pyhimys kertoo meille ajatuspuheena, mikä on oleellista tässä illassa. Oleellista on, että kuningatar Adanan aviopuoliso, Fedyran öljyvaltion vallasta syösty kuningas Fallouda (George Pastell, 1923 - 76), istuu uhkapelipöydässä ja lätkii korttia. Sitten tapahtuu jotain: ex-kuningas yritetään murhata, mutta Pyhimys-Moore aina yhtä valppaine kulmakarvoineen onnistuu estämään yrityksen.

Pyhimyksen formaattiin kuuluu, että henkilö A ei tunne Simon Templaria, joten henkilö B joutuu esittelemään hänet henkilö A:lle. Tässä jaksossa henkilö A:n nakki on osunut ex-kuningas Falloudalle, joka ei tunnista hyväntekijäänsä, jotenka henkilö B eli kuningatar Adana suorittaa esittelyn. Samalla hetkellä pyhimyksen sädekehä ilmestyy formaatin mukaisesti näyttelijä Mooren pään päälle, ja tämä vaihtoehtoisesti joko vilkaisee sädekehäänsä tai suuntaa katseensa suoraan kameraan. Tässä jaksossa on vuorossa katsahtaa auraa ironisen elegantisti.

Ja pyhimyssädekehästä johdumme luontevasti tunnusmusiikkiin grafiikkoineen, yhtä svengaavaan ja tyylikkääseen kuin jakso on kuluneet pari minuuttia jo ollut. Alkutekstien vyöryessä meillä on hyvää aikaa koota syntyneitä vaikutelmia. Eli: Tämähän on kuin parodialla suittu Agentti 007! Parodian paradoksi piilee tällä kertaa siinä, että näyttelijä Moore esitti 007:ää ensimmäisen kerran vasta seitsemän vuotta myöhemmin, mutta edes viimeisessä bondissaan hän ei uskaltautunut panemaan samalla lailla läskiksi.

Pyhimys saa kuningaspariskunnalta armon kuulla heidän huolensa. He haluaisivat niin kovasti palata valtaistuimelleen, mutta sepä ei onnistu ilman pätäkkäsummaa, joka saataisiin kokoon realisoimalla kuningattaren korut. Pyhimyksen siis pitäisi saattaa kuningatar noutamaan korunsa Sveitsin Zürichistä. Vaan kuningasparin petollisella palveluskunnalla on toiset juonet. Hammer-studion kauhuelokuvien luottonäyttelijä Peter Madden (1904 - 76) on kavaltajaryhmän pomona kavalista kavalin.

Vaappuvan lentokonematkan päässä Zürichissä korut odottavat pankin talleholvissa, ja kun ne on kuitattu, varsinainen toiminta voi jälleen jatkua. Autokuskeja kolkataan ja korvataan valekuskeilla. Keltaiset avopakut jahtaavat vihreitä mercedes-limusiineja. Pommisalkkuja availlaan ja lentomatkat päätyvät ties minne.

Catherine Feller huoltoaseman pikku emäntänä.

Pyhimyksen rytmitykseen kuuluvat rauhaisat suvantokohdat. Matkalla konnia pakoon Ranskan maaseudulla Mr. Templar kuningattarineen seisahtaa hoonoa enklantia galliaksi murtavien Catherine Fellerin ja Stanley Meadowsin herttaiselle pikku bensiiniasemalle. Siellä on jälleen tilaa muun muassa pikkusievälle seurapiirikomedialle, kun aviopari luulee pakenevia matkustavaisia rakastavaisiksi. Kyydin antiikkisessa Rolls-Roycessaan puolestaan tarjoaa hyvissä varoissa oleva ja reippaasta vauhdista nauttiva mummeli Hortense Pemberton (Nora Nicholson, 1892 - 1973), jolla tälläkin tosin on oma jäynänsä mukana ojassa.

***

Millaisen luonnekuvan saamme pahamaineisesta Mr. Templarista Kuningattaren jalokivien perusteella? Ensinnäkin hänellä on mittaamattoman pitkä pinna, mikä tunnetusti on aina tyylikästä. (Olemmeko milloinkaan törmänneet malttinsa menettäneeseen näyttelijä Mooreen tämän jo 68 vuotta kestäneellä elokuvauralla?) Pyhimyksen sulava charmööriys ja leikkisä gentlemannius ei vaarannu ääriolosuhteissakaan. Edes kaamean huonolla itsetunnolla varustettu kuningatar Adana ei kykene horjuttamaan Mr. Templarin hyväntuulisuutta ja svengaavais-zeniläistä tasapainoa. Pyhimys on takuulla harjoitellut etukäteen kauhukakaralaitoksessa. Lisäksi sankarimme hallitsee näyttävät nyrkkitappelutkin suvereenisesti. Itse asiassa nyrkkisankaritaidot ovat Pyhimyksen uran elinehto - muuten hän yksinkertaisesti ei selviäisi käsikirjoittajan häntä varten laatimista koettelemuksista kenttäolosuhteissa.

Pyhimys on myös periaatteellinen, tai ainakin näyttelee sellaista jouhevan kameleonttimaisesti. Hänellä on pokkaa kysyä kuningas Falloudalta päin naamaa, miksi auttaa takaisin valtaistuimelle monarkkia, joka tunnetaan lähinnä uhkapelitaidoistaan. Pyhimyksen ja kuningatar Adadan kiperää yhteistyösuhdetta tarkastellessa huomaa, että Mr. Templar jatkuvasti pilkkaa päänaistaan hienovaraisesti. Tämä näyttää televisiollisesti hyvältä ja tenhoavalta, mutta paljastaa ikävän totuuden sankarista: hän on kaksinaamainen nilkki, joka onnistuu kätkemään raukkamaisen alentuvuutensa sulavaisen olemuksensa laskoksiin.
  

Paha on paha, tässä Peter Maddenin Farid.

Pyhimyksen satumaailma pohjaa paperinukkehahmoihin ja stereotypioihin. Todelliset konnat esimerkiksi näyttävät totisesti konnilta ja saavat onnellisessa lopussa sen palkkansa, joka pahalle kuuluu. Lajityyppiin kuuluvat myös naisihmisten taajat pyörtymiset, taatusti dramaattiset.

Toiminta vaatii, että jaksossa sattuu ja tapahtuu paljon, mutta silti juonenkuljetus on niin, niin suoraviivaista. Hatusta vedetään käänteitä liukuhihnaperiaatteella. Hahmoissa on stereotypiaa muttei arkkitypiaa, jotenka vertailun toiseen 1960-luvun camp-sarjaan Batmaniin voittaa armotta jälkimmäinen. Cesar Romero Batmanin Jokerina kuuluu televisiohistorian ikoneihin!

***

Kuningattaren jalokivet merkitsee käännettä Pyhimys-sarjan historiassa muutoinkin kuin ensimmäisenä värillisenä jaksona. Kaikki 71 mustavalkoista tarinaa nimittäin olivat edes jollain lailla perustuneet hahmon luoneen Leslie Charterisin kirjoittamiin kertomuksiin. Tästä lähtien toimittiin toisin. Värillinen Simon Templar etääntyi yhä enemmän charterisilaisesta alkuperäishahmostaan. Sarja muuntui yhä enemmän agentti- ja fantasiagenren sukuiseksi, kun aluksi oli tuotettu lähinnä rikossarjaa.

Näemme hänen auransa.

Kun Pyhimys-tv-sarjaa alettiin suunnitella 1960-luvun alussa, kirjailija Charteris olisi halunnut sankariksi sankarin paikalle itsensä hänen hitchcocklaisen tyylikkyytensä Cary Grantin. Tiettävästi rooliin kaavailtiin myös Patrick McGoohania, mutta lopulta Roger Moore sai sen - ja kohosi muutamassa vuodessa kansainvälisesti tunnetuksi huipputähdeksi. Moore jopa ohjasi yhdeksän pyhimystä! Yle Teeman kokonaisuuteen ohjauksista kuuluu neljä.

Pyhimyksessä Moore sai kaikessa rauhassa kehittää tyylikkään sulavaa roolihahmoaan eräänlaisena esi-Bondina. Vuosien mittaan hän kuitenkin kyllästyi Mr. Templarin yksipuoliseen hahmoon ja halusi siitä eroon. Kun sarja päättyi 1969, hän ei enää sittemmin palannut rooliin.

Svengaavalla 1960-luvulla kylmä sota eli parasta miehuuttaan, ja se näkyy Pyhimyksessä. Itä on itä ja länsi on länsi, ja Mr. Templar totisesti vastustaa itäistä hapatusta. Ja Kuningattaren jalokivissä nähty kuvitteellinen kuningaskunta Fedyra ei ole mitenkään poikkeus, sillä näitä mielikuvitusvaltioita sikiää varsin taajaan sarjan kulussa. 

Simon Templar asuu Lontoossa ja seikkailee ympäri maailmaa. Maailmankuuluista tapahtumapaikoista huolimatta kuvaukset tehtiin muutamia pieniä kohtauksia lukuun ottamatta brittistudioilla. Esimerkiksi Kuningattaren jalokivien alkukohtauksessa Monte Carlon kasinossa aitoa ja alkuperäistä taitaa olla vain lyhyt ulkokuva tästä uusempirepalatsista.

Pyhimys ja hänen pikku apulaisensa ST 1.

Menopelinä Mr. Templarilla on Volvo P1800, joka "Pyhimys-Volvonakin" tunnetaan. Auton rekisterinumeroista tunnetuin on ST 1. Päähenkilön lisäksi sarjassa ei oikein ole muita pysyviä henkilöhahmoja, tyttöystävätkään kun eivät Mr. Templarin kainalossa tahdo viihtyä. Ainoa toistuvasti näyttäytyvä henkilö saattaa olla rikostarkastaja Claud Eustace Teal, joka toisaalta vainoaa harmaalla alueella toimivaa päähenkilöä, toisaalta tekee tämän kanssa joskus yhteistyössä. Tarkastaja Teal esiintyy noin joka viidennessä pyhimyksessä. Muutaman vierailevan näyttelijän jälkeen hänen esittäjäkseen vakiintui Ivor Dean (1917 - 74). Kesä-Teema lähettää yhteensä kymmenen Teal-jaksoa.

Vuoden 1969 jälkeen Pyhimys on yritetty palauttaa televisioon muutamaankin otteeseen. Ensimmäinen yritys oli Pyhimyksen paluu (Return of the Saint, 1978 - 79), jonka 24 jaksossa Mr. Templaria näyttelee Ian Ogilvy (s. 1943). Vuosina 1971 - 72 tuotettiin 24-osainen The Persuaders!, jossa pääosaa esittää Moore yhdessä Tony Curtisin kanssa. Tällä sarjalla ei ole mitään tekemistä Pyhimyksen kanssa, vaikka sille Suomessa annettiinkin sellaiseen viittaava nimi Veijareita ja pyhimyksiä.

***

Värillisiä pyhimyksiä tehtiin kaikkiaan 47 kappaletta. Ne kaikki on tarkoitus näyttää kesän mittaan Teema-kanavalla viiden jakson viikkovauhdilla. Oivalliseen Derrick-tyyliin samat vakionaamat näyttelevät toistuvasti eri rooleja sarjan jaksoissa. Seuraavassa muutama kaunis sana seuraavana tulossa olevista jaksoista. Yle Teeman esitysjärjestys poikkeaa jonkin verran alkuperäisestä, ja kanavan kotisivuilta löytyy hyvä perustelu valittuun järjestykseen.

3. - 7.6.2013
   72. Kuningattaren jalokivet (The Queen's Ransom; 5:1)
   73. Tutkimusaseman salaisuus (The House on Dragon's Rock, 6:9) - Näyttelijä Mooren oma ohjaus
   74. Loikkari (The Russian Prisoner, 5:3) - Joseph Fürst (1916 - 2005) esittää suomalaissyntyistä venäläisfyysikkoa
   75. Vastahakoinen vallankumouksellinen (The Reluctant Revolution, 5:4)
   76. Avulias merirosvo (The Helpful Pirate, 5:5)

10. - 14.6.2013
   77. Hirviön jäljillä (The Convenient Monster, 5:6) - Loch Nessin hirviön jäljillä
   78. Enkelin silmä (The Angel's Eye, 5:7) - T. P. McKenna
   79. Uhkapeliä elämällä (The Man who Gambled with Life, 6:18)
   80. Mies joka piti leijonista (The Man Who Liked Lions, 5:8)
   81. Parempi hiirenloukku (The Better Mouse Trap, 5:9) - Cannes, Alexandra Stewart, Pauline Collins

17. - 21.6.2013
   82. Karkulainen (Little Girl Lost, 5:10) - A. Hitlerin tytär (June Ritchie, s. 1938)? Väinämöishahmoisena komentaja Brendan Cullinina lähes parimetrinen Noel Purchell (1900 - 85).
   83. Salainen lista (Paper Chase, 5:11) - DDR
   84. Lentosuunnitelma (Flight Plan, 5:13)
   85. Pakoreitti (Escape Route, 5:14) - Näyttelijä Mooren oma ohjaus. Pyhimys joutuu vankilaan. Rikostarkastaja Teal. Donald Sutherland, Jean Marsh
   86. Peräänantamattomat patriootit (The Persistent Patriots, 5:15) - Rikostarkastaja Teal.

24. - 28.6.2013
   87. Nopeat naiset (The Fast Women, 5:16) - Kate O'Mara
   88. Kuolemanleikki (The Death Game, 5:17) - Rikostarkastaja Teal
   89. Taiteenkeräilijät (The Art Collectors, 5:18) - Leonardo da Vincin kadonneet maalaukset
   90. Palkkatappaja (To Kill a Saint, 5:19) - Pyhimys saa toimeksiannon murhata itsensä
   91. Valekreivitär (The Counterfeit Countess, 5:20) - Rikostarkastaja Teal. Kate O'Mara

1. - 5.7.2013
   92. Välikohtaus Venetsiassa (Interlude in Venice, 5:2) - Bondien Neiti Moneypenny Lois Maxell
   93. Simon ja Delila (Simon and Delilah, 5:21) - Lois Maxell
   94. Aarresaari (Island of Chance, 5:22) - Kulta-aarre Karibianmerellä
   95. Pommitehdas (The Gadget Lovers, 5:23) - Saako eversti Smolenko (Mary Peach, s. 1934) surmansa 14. neuvostoagenttina?
   96. Timanttihuijaus (A Douple with Diamonds, 5:24) - Rikostarkastaja Teal

22 muuta osaa heinä - elokuussa.

Jälkikirjoitus 17.6.2013. Kuningattaren jalokivien jälkeen olen katsonut kolmisen muutakin jaksoa ja todenut, että ihan kaikki aloitusjaksosta päättelemäni ei päde koko sarjaan. Konnat esimerkiksi eivät välttämättä aina ole niin kovin konnan näköisiä. Olen miettinyt myös Mr. Templarin ylivertaisuuden salaisuutta. Ehkä kaiken takana piilee ylimääräinen aisti, jota hän säätelee kulmakarvojaan liikuttelemalla.

Omantunnon ääniä Manchesterissä

Moraalitarinasta meille saattaa tulla ensinnä mieleen ranskalaisten Éric Rohmer elokuvineen tai puolalainen Krzysztof Kieślowski Kymmenine käskyineen. Vaan osataan sitä kanaalin toisellakin puolella, jossa meillä on Jimmy McGovern.

Parikymmentä vuotta sitten tv-käsikirjoittaja McGovern loi meille rikospsykologi Fitzin. Ja vuonna 2010 lähti enkkutelkuissa pyörimään hänen aluevaltauksensa moraalikuvausten saralla, Seinää vasten, josta kirjoitin ennakkoesittelyn viime toukokuussa, kun sarja rantautui Suomeen. Toinen, nelijaksoinen tuotankokausi vapautettiin meikäläisten pohdittaviksi melko tuoreeltaan pari kuukautta sitten, ja katsoin nuo jaksot nyt miltei yhteen syssyyn kovalevyltäni viikonlopun aikana.

Seinää vasten. Tuotantokausi 2, jaksot 7 - 10.

(Accused, Britannia 2012; käsikirj. Jimmy McGovern ja avustajia)

Toisen tuotantokauden esittely Ylen kotisivuilla
Toisen tuotantokauden esittely BBC:n kotisivuilla

  7. Simonin tarina (nimihenkilön roolissa Sean Bean (s. 1959)) - su 9.12.2012 klo 21.55

  8. Mo'n tarina (nimihenkilö Anne-Marie Duff (s. 1970)) - su 16.12.2012 klo 21.57

  9. Stephenin tarina (nimihenkilö Robert Sheehan (s. 1988)) - su 23.12.2012 klo 21.55

10. Tinan tarina (nimihenkilö Anna Maxwell Martin (s. 1978)) - su 30.12.2012 klo 21.55

Rohmer on moraalitarinoitsijana lähinnä henkevän pinnallinen ja sensuaalisen herttainen, hyvin ranskalaisella tavalla tietenkin. Kieślowskilla puolestaan on arkisen ankeiden kuviensa alla raskas kosketus syvätaiteellisiin pohjavirtauksiin ja metafyysiseen, eikä McGovern voi kilpailla noilla alueilla hänen kanssaan. Sen sijaan hän on kerrontateknisesti hyvin etevä ynnä positiivisessa mielessä viihteellisen selkeä. Hän löytää ja näyttää moraaliset vastapartikkelit oivaltavasti ja johdattaa katsojan sillä tavoin omaan syväänsä.

Sean Bean tyttöilee. (Kuva: BBC.)

Simonin tarina lienee räväkköine vastakohtaisuuksineen tuotantokauden muistettavin. Ennen kaikkea se nostaa minulle aiemmin tuntemattoman Sean Beanin henkilökohtaiseen Hall of Fameeni roolityöstään näkymättömänä kirjallisuudenopettajana Simon Gaskellina, josta illan hämärtyessä puhkeaa kukkea
Tracie Tremarco, räävittömästi flirttaava ja räimeän uskalletusti pukeutuva yölintu, baarihile, jumalaton transvestiittitähti, ultranaisellisuuden häpeilemätän parodia. Naiseksi pukeutunut Bean on mielestäni suunnattoman vaikuttava näky; näyttelijän kasvojen miehekäs komeus vain korostuu Tracie Tremarcon karnevalistisessa hahmossa.

Tracieksi pukeutunut Simon saa luonnollisestikin kokea paljon vaaroja, hän kun on kirkuva uhka kaikille niille yksipuisen urospuolisille kulkijoille, jotka tiedostamattomansa pohjilla tuntevat epävarmuutta heteroseksuaalisesta normaaliudestaan. Tämä pienoiselokuva voisi toimia mitä parhaimpana suvaitsevaisuuskasvatusmateriaalina juuri näitten kaltaisille, jos he suinkin pystyisivät katsomaan sen psyykensä pakokauhun kahleista vapaina. Itsekin koen jakson nähtyäni ymmärtäväni paremmin sitä sielullista pakkoa, jopa identiteettistä välttämättömyyttä, joka transvestisuuden takana saattaa piillä, ikuisesti saavuttamattomissa. 

Kaksoielämän onnettomat osapuolet, henkistynyt Simon ja karkea Tracie, yhtyvät lopulta sulavasti Wordsworthissa, jonka lyriikan valtamerestä moni elokuvan ja kirjallisuuden hahmo on tavoittanut sielunsa kohta vuosisatojen ajan.

***

Jos on Simonin tarina ensisijaisesti psykologiaa, niin Mo'n tarinassa sukelletaan syvälle moraaliseen ristiriitaan. McGovern tuo konkreettisesti ja selkeästi silmiemme eteen dilemman, ollako mieluummin ammutun jenginuorukaisen äiti vaiko tämän paras ystävätär, hänkin äiti-ihminen, jonka oma poika osoittautuu surmatyön tekijäksi. Tässä tarinassa on selvästi ainakin kaksi ääntä aidosti mukana. Kahta äitiä esittävät Anne-Marie Duff Mo'na ja Olivia Colman aivan yksin jäävänä Suena. Ruth Sheen (s. 1952) Mo'n äitinä on tuttu Fitz-tarinan Veljellistä rakkautta perheenäitinä, jonka aviomies kantelee talousrahat prostituoiduille.

Äitipuoli, ja hamlet taustalla kummittelemassa. (Kuva: BBC.)

Stephenin tarina on tarina hamletista ja hamletin pahasta äitipuolesta. Cartwrightin perheen äiti kuolee, eikä aikaakaan, kun isä jo kihlaa ja nai sairaanhoitajan, joka saattoi äidin tämän viimeiselle matkalle. Mikä pahinta, hamlet-Stephen saa jopa oikeita todisteita uuden äitipuolen tavasta hankkia haluamansa murhailemalla, ja tie psykoottiseen vainoharhaan on kivetty. Tarinassa polttavimmaksi nousee kysymys, mitä läheiset ja viranomaiset voivat tehdä sellaisen syytetyn hyväksi, joka kieltäytyy mielentilatutkimuksesta ja sen suomasta armollisemmasta tulevaisuudesta.

Sarjan päättävä Tinan tarina saattaa kaksi aiempaa, Mo'n ja Stephenin tarinat, päätökseensä. Se sijoittuu nuorisovankilaan, jonka vartijamiehitys on liian vähäinen ja jossa siksi syntyy toimintavirhe traagisin, nuorukaisen hengen vaativin seurauksin. Vanginvartija Tina haluaa irrottautua vainajan isälle kerrotusta peitetarinasta, jonka avulla laitos selviäisi vastuustaan, vaikka irrottautuminen tietäisi hänelle suurta taloudellista ja sosiaalista uhrausta. Sitten hän ei enää voi toimia luontoaan vastaan, ja loppuratkaisu on moraalisesti perin ylevä ja kohottava, kun poikansa menettäneen isän armelias katse lankeaa hänen ylleen.

***

Pidin heti tätä Seinää vasten toista tuotantokautta ansiokkaampana kuin ensimmäistä, kuusiosaista sarjaa, jonka TV1 ehti jo uusiakin viime vuoden puolella. Tosin kovin valaisevaa oli uusintakierroksella katsoa pari jaksoa toistamiseen ja todeta, että uusi lähestyminen antoi ainakin niille lisäarvoa.

Toukokuun viimeisenä keskiviikkona tutustuimme moraalisarjan avausjaksossa putkiasentaja-yrittäjä Willyyn (Fitz-ylikomisariona tuttu Christopher Eccleston), jolle alkaa sattua kaikenlaista vinhalla vauhdilla, jopa niin vinhalla, että tämä kovan onnen kaveri käy tahattoman koomiseksi katsojan silmissä. Kaverille ei jätetä ja sitä rataa. Toisen tahattoman huumoriannoksen tarjosi kolmosjakso Helenin tarina, jonka lopussa alakoulunopettaja Helen (Juliet Stevenson) saa rikoksestaan huolimatta niin riemastuttavan vapauttavan tuomion, että mieleen räiskähtävät välttämättä Heikki Hietamiehen juontaman '80-lukulaisen Yhtä suurta perhettä -visailun ekstaattiset perhetunnelmat. Puuttui vain, että veikkohuovislainen tuomari olisi maksanut onnelliselle syytetylle vielä tapporahaakin kostotoimistaan.

Juonellisesti houkuttavin ykkössarjan tarinoista on nelosjakso Liamin tarina, jonka koukkuna toimii taksikuski Liamin (Andy Serkis) ihastuminen nuoreen kyydittäväänsä Jodie Whittakeriin. Kun Jodie on saatu lentokoneeseen suuntana kaukaisuus, Liam murtautuu tämän kotiin ja hankkii sieltä tiedolliset värkit saada nainokaisen sydän läpättämään samaan tahtiin oman sydämen kanssa. Valekuolleen vaimon motiivi toistuu toisen kauden aloittavassa Simonin tarinassa.

Alison-rukka, jonka keltainen autonväri pelastaa oikeudessa.

Myös kuutosjaksossa Alisonin tarina on kiehtova alkuasetelma. Vammaisohjaaja Alison (Naomie Harris) palaa kotiin uuden rakastajansa luota pahaa aavistamattomana ja täysin tietämättömänä siitä, että se juna, jolla hänen peitetarinan mukaan piti palata, on kolaroinut ja vienyt hänet surman suuhun. Perutun suruviestin saanut aviomies ei jostain syystä osoitakaan suurempia riemun merkkejä henkiin heränneestä vaimostaan. Alisonin tarinassa viimeistään käy ilmi, että katsojan lisäksi myös käsikirjoittaja McGovernilla on rikospsykologi Fitziään ikävä. Hän nimittäin panee kouluja käymättömän ja itseään tiedostamattoman aviomiehen Alison-rukkaa mätkiessä analysoimaan itseään ja tekoaan tavalla, johon vain joku Fitzin kaltainen kykenisi. Suuri osa Fitzin lumosta nojasi juuri siihen ristiriitaan, joka vallitsee itseään täydellisesti ymmärtävän mutta samaan aikaan täydellisesti hallitsemattoman rikospsykologin ambivalenssista.

Toivottavasti McGovern pari vuotta kasvettuaan kirjoittaa Seinää vasten -sarjalleen vielä kolmannen kauden. Jos sama kypsyminen jatkuu kausien välissä, saavat taivaiset pasuunat fanfaroida uudet jaksot.

Maeve Binchy - eräänlainen muistokirjoitus

Ennen, kauan aikaa sitten, Yle TV1 lähetti sunnuntai-iltaisin klo 19.35 laadukkaita brittiläisiä minidraamasarjoja - kuusi jaksoa ja silleen. Ne olivat omiaan koskettamaan realismillaan, elämänläheisyydellään ja koruttomalla psykologiallaan. Nyt tuollaiset sarjat ovat tyystin kadonneet, tai sitten minä en ole enää löytänyt niitä, tai sitten Yle on lakannut tuomasta niitä maahan.

Yksi noista sarjoista oli Kaikuja (Echoes, 1988), Barbara Rennien ohjaama neliosainen kokonaisuus. Kaikuja sijoittuu pieneen irlantilaiseen kaupunkiin ja lähimenneisyyteen muutaman vuosikymmenen taa. Tarinan pääosassa on Clare O'Brien (Siobhan Garahy), varhaiskypsä tyttö, jota hänen opettajansa kannustaa kiipeämään korkeammalle sivistyksen tikapuilla. Merkittävän opettajan roolin esittää Geraldine James (s. 1950) - Anna Chancellorin ohessa brittien toinen vastine Suomen Pirkko Hämäläiselle.

Kaikuja on Claren kehitystarina koululaisesta varhaiseen aikuisuuteen. Mukana on luokkayhteiskunnan tematiikka ja vaikeuksiin joutuva avioliitto. Erityiseen koskettavuuteen sarja kohoaa siksi, että aikuisen Claren vaiheita seuraavalla katsojalla on kuva myös lapsi-Claresta, kiitos ensimmäisen jakson varhaisten vaiheiden kuvauksen. Kun nuori nainen Clare sarjan vanhetessa tarttuu epätoivoiseen kostonelkeeseen, saattaa olla raastavaa muistaa sama ihminen viattomana ja paljosta pahasta tietämättömänä koulutyttönä.

Myös tunnusmusiikki on omiaan syventämään sarjan tunnemaisenaa,  ja se onkin jäänyt pysyvästi mieleeni. YouTube tosin ei sitä muista. (Tunnusmusiikki palasi mieleeni vasta monta tuntia kirjoitustyön jälkeen, myöhään illalla, siinä vaiheessa kun valot jo olivat sammuneet, ja vasta hetken mietittyäni osasin yhdistää melodian Kaikuja-sarjaan.) [Lisäys 1.8.2012.]

Televisiosarja perustuu irlantilaiskirjailija Maeve Binchyn samannimiseen romaaniin vuodelta 1985. Binchy kuoli 72 vuoden ikäisenä eilen.

Hänen romaanituotantoaan on suomennettu laajasti, vaikkakaan itse en ole lukenut siitä ainoatakaan. Myös Kaikuja on käännetty, jo vuonna 1987. Törmäsin suomennokseen kerran kauan sitten vahingossa. En olisi osannut yhdistää sitä hienoon tv-sarjaan, ellen olisi jostain syystä tarkistanut alkukielisen teoksen nimeä. Romaani nimittäin oli saanut kovasti toistyylisen käännösnimen: Unelmien kaikuja.

Unelmien kaikuja kuin kaikkein höttöisimmässä viihderomaanissa - hattaraa ja harlekiineja ja vaaleanpunaista shampanjaa ja ruskistettuja miesyläkroppia... Myös kirjan muu ulkoinen olemus ja takakansitekstit tukivat tulkintaa, että tässäpä oikein kone viihdyttämään - varma myyntimenestys.

Moni lie kakku päältä silkoa, vaan lie kaunis sisältä. Ehkä minun pitäisi kehdata lainata Unelmien kaikuja kirjastosta ja koettaa mahdollisesti verestää taannoisia tunnelmiani sarjan ääressä.

• Täydensin tänään tuoreilla(...) uutisilla huhtikuista tekstiäni liittyen saksalaiseen Kettu-sarjaan. Kannattaa ehkä tutustua myös eilisiltana julkaisemaani Marilyn Monroe -pyhäinhäväistyskirjoitukseeni - omalla vastuulla, tietenkin.

Kuusi käskyä Manchesterissä

C. Ecclestonin uudelleensyntymä putkimiehenä. (Kuva: BBC.)

Kaikki Fitz ratkaisee -sarjaa seuranneet muistavat sen hirveän iltapäivän vuonna 1994, kun Robert Carlylen esittämä häiriintynyt nuorukainen surmasi Christopher Ecclestonin (s. 1964) esittämän ylikomisario Bilboroughin tarinassa Näytön tarve. Käsikirjoituksen tuohon tarinaan laati Jimmy McGovern, ja kaipa hän on katunut laatimaansa veritekoa siitä pitäen niin paljon, että lopulta 15 vuoden jälkeen päätti herättää Bilboroughin henkiin.

Bilboroug uudelleensyntyi sitten loppuvuodesta 2010 ruumiillistuneena putkimies Willy Houlihaniksi. Hän on pienyrittäjä, yksi maan hiljaisista, jonka maksukyvyttömäksi osoittautuva asiakas saattaa pahoihin rahavaikeuksiin. Epätoivoissaan hän tarttuu varsin arveluttavaan oljenkorteen, ja lopputuloksena on putkimiehemme joutuminen valamiehistön eteen vastaamaan valinnoistaan ja teoistaan.

Kuusiosainen brittisarja Seinää vasten (Accused, 2010) aloittaa Suomessa TV1-kanavalla ylihuomenna keskiviikkona.

Seinää vasten. Osa 1/6: ”Willyn tarina” - TV1 ke 30.5.2012 klo 21.35 (.59)

(Accused: ”Willy's Story”, Britannia 2010; käsikirj. Jimmy McGovern)

Sarjan esittely Yle TV1:n kotisivulla
Tero Kartastenpään esittely sarjasta Plaza.fi-sivustossa

Sarjan esittely BBC:n kotisivulla

Ed Cummingin esittely sarjasta The Telegraphin sivustossa
Sarjan esittelyfilmi (YouTube)

Emmy-palkitussa sarjassa nuhteeton yksityisyrittäjä ajautuu maksuvaikeuksiin. Hän tarttuu kohdalle osuvaan oljenkorteen, jonka hinta on arvaamattoman kallis. (Yle.fi.)

Kukin sarjan jakso muodostaa oman kokonaisuutensa, joten putkimies Houlihanin tapaus saa päätöksensä samana iltana eikä häntä enää nähdä myöhemmissä jaksoissa.

Kaikki kuusi tarinaa noudattavat yhteneväisiä puitteita: keskiössä on aina tavallinen ihminen, joka syystä tai toisesta joutuu tekemään jotain poikkeuksellista, mikä vie hänet tuomioistuimen eteen. Käsittääkseni päähenkilö astuu jakson alussa kuulemaan oikeuden tuomiota ja vasta sitten palataan takautuvasti itse rikokseen.

Helen (Juliet Stevenson) astuu oikeuden eteen juhannusviikolla.

Seinää vasten pyrkii keskittymään olennaiseen – rikokseen ja sen tuomioon. Siksi toissijaiset rikostutkinta ja oikeudenkäynti jäävät tässä sarjassa aivan marginaaliin. Käsikirjoittaja McGovern on laatinut sarjan moraalitarinoita, joita seuratessaan katsoja joutuu itse pohtimaan, pystyykö kirjoitettuun lakiin nojaava oikeuslaitos arvioimaan oikeudenmukaisella tavalla sitä, mitä monitasoisessa todellisuudessa tapahtuu.

McGovern on vahvasti poliittinen kirjoittaja, eikä hän epäröi ottaa kantaa voimakkaastikin. Erityisesti keskustelua on herättänyt sarjan toinen jakso, joka käsittelee brittisotilaiden simputusharrastuksia ja joka sai maan armeijan vihat osakseen.

Seinää vasten on kiitetty ja palkittu, mm. Emmy-palkinnoin. Sarja on saanut myös toisen tuotantokauden, jonka neljä jaksoa ensiesitetään Britanniassa myöhemmin tänä vuonna.

  1.  Willyn tarina  (ke 30.5.2012)

  2.  Frankien tarina  (ke 6.6.2012)

  3.  Helenin tarina  (ke 20.6.2012)

  4.  Liamin tarina  (ke 4.7.2012)

  5.  Kennyn tarina  (ke 11.7.2012)

  6.  Alisonin tarina  (ke 18.7.2012)

Jimmy McGovern (s. 1949) on arvostetuimpia elossa olevia brittiläisiä tv-käsikirjoittajia. Parhaiten hänet tunnetaan edelleen Fitz ratkaisee -sarjasta (1993 - 96 ja 2006). Fitziä seurasi 14-jaksoinen Järvet (1997 – 99), karun arkinen ja samalla maagisen epärealistinen tarina naapuriyhteisöstä Englannin järviseudulla. Sarjaan oli kerätty useita Fitzistä tuttuja näyttelijöitä, ja olen ihmetellyt, ettei Yle ole uusinut sitä kertaakaan.

Järvet, uusintatoiveissa...

McGovernin ylistettyä Katu-sarjaa tuotettiin yhteensä 18 jaksoa 2006 – 09, mutta itse en jaksanut syventyä kuin kokeeksi pariin tarinoista.

Televisioelokuvissaan McGovern on usein keskittynyt kansakuntaa järkyttäneisiin tapahtumiin. Jalkapallokatastrofi (1996) käsittelee Hillsboroughin jalkapallostadionilla vuonna 1989 tapahtunutta, lähes sata ihmishenkeä vaatinutta onnettomuutta. (Fitz-tarinalla Näytön tarve muuten on kytköksensä samaan katastrofiin.) Tv-elokuvassa Sunday (2002) McGovern puolestaan tarttuu verisunnuntain tapahtumiin Pohjois-Irlannissa talvella 1972.

• => Arvioni Seinää vasten -sarjan toisen tuotantokauden neljästä tarinasta.
• => Järvet-sarjan dvd-julkaisun englanninkielinen esittely.

Fitz ja änkyttäjä

Fitz ratkaisee (Cracker, 1993 - 95) on televisiohistorian hienoimpia rikossarjoja. Se kertoo psykologisesti tarkkoja jännitystarinoita, joitten selvittämisessä aivan erityinen rooli on huippuälykkäällä rikospsykologilla, tohtori Edward Fitzgeraldilla (Robbie Coltrane, s. 1950). Fitz on läski, juoppo ja muutenkin ongelmainen – kävelevä paradoksi. Kuka uskoisi että hänellä on tismalleen sama syntymäpäivä kuin ikonisella, langanlaihalla huippumalli Twiggyllä, syyskuun 19. päivä armon vuonna 1949? Sarja esitettiin Suomessa tuoreeltaan 1990-luvun puolivälissä ja uusittiin ansaitusti parikin kertaa uuden vuosisadan puolella.

Ensimmäinen tarina Hullu nainen ullakolla herätti minussa ensi katsomalla melkoista vastarintaa kaikkine inhorealistisuuksineen, mutta onneksi annoin sarjalle uuden tilaisuuden toisen tarinan Kun taas sua kaipaan lähtiessä liikkeelle.

Siitä asti olen kuulunut sarjan ihailijoihin, vaikka kaikki yhdeksän tarinaa eivät kaikkein hengästyttävimmille huipuille kapuakaan. Jälkilämmittelynä toteutettiin vielä kaksi tv-elokuvaa, matkailuohjelmamainen Fitz Hongkongissa (1996) ja monin tavoin apea Katkera paluu (2006), joista kumpikaan ei yllä alkuperäisen sarjan tasolle.

Sarjan loi käsikirjoittaja Jimmy McGovern (s. 1949), joka myös laati käsikirjoituksen suurimpaan osaan tarinoista. Moni pitää toteutuksista onnistuneimpana neljättä, Näytön tarvetta, jossa tapahtuu rasistinen maahanmuuttajan murha ja joka johtaa lonkeronsa Hillsborough’n jalkapallostadionin lähes sata ihmishenkeä vaatineeseen onnettomuuteen 1989. Tuo tarina ei kuitenkaan kuulu omiin ykkössuosikkeihini. Nostan sen edelle jopa Ted Whiteheadin käsikirjoittaman Suuren pamauksen, tarinan Fitzistä ja lahkolaisista. Siinähän rikospsykologimme kohtaa oman professori Moriartynsa Jim Carterin esittämän karismaattisen lahkojohtajan hahmossa ja yltyy tämän kanssa peräti julkiseen kilpalaulantaan tarinan päätösjaksossa. Tuo tarina ei ehkä kuitenkaan kestä kovin monta katsomista, ja siinä mielessä sen huono sijoitus monilla ranking-listoilla ei ole yllätys.

Kuitenkin, kaikitenkin pysyviin varastoihini on päätynyt toteutuksista vain yksi, mainittu Kun taas sua kaipaan, tarina Fitzistä ja änkyttäjästä eli siitä, miten rikospsykologi joutuu tekemisiin Manchesterin teollisuuskaupunkiin asettuneiden postmodernien Bonnien ja Clyden kanssa.

Kun taas sua kaipaan
(To Say I Love You, ohj. Andy Wilson, ensiesitys Britanniassa 11. – 25.10.1993, 3 x 51 min)
Graham Pricen jaksoesittely
Fitz saa uuden keikan; kaksi villikkonuorta käyttäytyy kuin nykyajan Bonnie ja Clyde. Tapaus muuttuu synkemmäksi, kun koronkiskuri iskee nuorten kimppuun, ja he maksavat pahan pahalla. (Yle.fi.)

Tarina aloittaa vyörytyksensä laitakaupungin karaokebaareista, joista nuori ja syrjäytymisuhan alla oleva Sean (Andrew Tiernan, s. 1965) hakee hetkensä huomion keskipisteenä. Alkutekstien takaa kuulemme nuorukaisen tulkitsevan Shirley Basseyn tunnetuksi tekemää paatoksellista ”I Who Have Nothing”, jonka hän vetää kaiken tukahdetun rakkaudenkaipauksensa synnyttämällä antaumuksella. Esiintyjän hiusten aina yhtä tyylikäs pönttöleikkaus on vähän eri paria kuin tulkinnan syvä vetoavuus.

Tunnesuhteen synty

Sattumoisin baariin astelee mustanpuhuva ja raukeasti käyttäytyvä nuori nainen, hiukan epämääräiseltä vaikuttava bitch (Susan Lynch, s. 1971), ja näin meidän kesken sanottuna ”ahkerampi nuorisorikollinen kuin Velmu Viurusilmä”,  kuten tarinan edetessä selviää. Nuoressa naisessa on outoa sensuaalisuutta – kuin Milla Magia olisi siirtynyt Ankkalinnasta Pohjois-Englantiin ihmishahmon omaksuneena. Hän on nimeltään Tina ja hän pysähtyy kuuntelemaan Seanin esitystä keskittyneesti, jopa lumoutuneesti. Näinkö rakkaus syttyy?

Myöhemmin illalla Tina käy jututtamaan baaritiskin ääressä juomansa kanssa istuvaa Seania. Nopeasti käy selville, että nuorukainen kärsii pahimman lajin änkytyksestä. Erityisesti oman nimen lausuminen on äärettömän tuskallista. Kielen-kannat vapautuvat vain kun hän laulaa tai suuttuu silmittömästi. Onneksi Tina pystyy hoitamaan puhepuolen.

Illan päätteeksi vasta tutustuneet suuntaavat Tinan asuntoon, ankeaan vuokraluukkuun, jonka seinien pahimpia kolhuja jin ja jang -verhous yrittää peitellä. Kun Tina siirtyy keittiön puolelle kahvia keittämään, katsojakin saa ensimmäisen tuntuman nuoren naisen vaikeaan historiaan esille jääneestä valokuva-albumista, jota Sean selaa. Jostain syystä kaikista valokuvista on yksi henkilö raaputettu pois.

Kyyhkyläiset muuttavat yhteen Tinan luo. Parivaljakon harkintakyvyn kypsymättömyys käy pian kovin ilmeiseksi katsojalle, kun he kaappaavat paikallisbussin. Seuraa action: hirveä kaahaaminen, matkustajien kauhu, poliisipiiritys ja Seanin pidätys.

Kalman kiihottava väristys

Tinan mielenrauhaa varjostaa väkivaltainen koronkiskuri, joka yrittää periä vippisaataviaan varsin kovaotteisesti. Lopulta kyyhkyläiset kehittelevät äärimmäisen juonen tämän pään menoksi: Tina käyttää hyväksi sex appealiaan ja houkuttelee koronkiskurin sivukujalle lemmenleikkeihin, joitten tuoksinnassa poikaystävän on kätevä lyödä miehen kallo mäsäksi.

Sean kuitenkin intoutuu vähän liikaa, eikä raivoisalle hakkaamiselle ole tulla loppua. Kuten tarinan myöhemmät vaiheet väistämättä osoittavat, hän on päässyt tappamisen makuun. Mukaan kuvioon tulee aikanaan myös videokamera, jonka avulla pannaan pystyyn kovin lyhytnäköinen flirtti poliisikunnan kanssa.

Seanin ja Tinan tappokuvion psykologiasta on monia näytteitä sotahistoriassa: Tappajan viettiradat ohjelmoituvat tappamisen aktissa uudelleen. Voiteluaineena ohjelmoitumisessa toimii seksuaalinen halu, ja koronkiskurin kuolinkohtausta seuraakin välitön ja voimakas kiihko Seanin ja Tinan välillä saman synkeän sivukujan rosoista tiiliseinää vasten. Esillä on jälleen yksi esimerkki käsikirjoittaja McGovernin taidosta soveltaa tieteitten yksittäisiä havaintoja saumattomasti fiktioonsa.

Lisää jännitettä parin tunnesuhteeseen tuo se, että ilotytön lailla itsensä verhoavan Tinan täytyy yrittää salailla menneisyytensä prostituutioon viittaavia merkkejä mustasukkaisen poikaystävänsä silmiltä.

Tutkimusryhmän saapuessa seuraavana aamuna rikospaikalle Fitz yli-inhimillisine kykyineen osaa heti esittää paikkansa pitävän analyysin tapahtuneesta. Hän tarjoaa jopa tilannetta valaisevan esimerkin elävästä elämästä: ”Muistatko, kun sotilaat palasivat Falklandilta? Naiset heiluttivat alusvaatteitaan laitureilla. Isänmaallisuuttako? Himoa. Naiset halusivat tappajia.”

Juonikuvion konventiot edellyttävät, että vaatimattomalla normaalijärjellä varustettu tutkimusten päällikkö Bilborough kuitenkin oitis tyrmää rikospsykologin näkemyksen, jotta on sitten totuuden valjetessa enemmän harmiteltavaa.

Yksityisihminen Fitz

Fitzin hahmo on käsikirjoittajan pöydällä alusta asti luonnosteltu mahdollisimman hyvin televisiossa viihtyväksi ja viihdyttäväksi. Henkilöhahmon tärkein avu on pistämätön äly, joka mahdollistaa hänen syöttää teräviä vuorosanoja liukuhihnatuotantona. Kyseessä on eräänlainen screwball-komedian päivittäminen vakavahkoon psykologiseen draamaan soveltuvaksi.

Koko sarjalle yleensäkin on tunnusomaista, että henkilöhahmot palvelevat ensisijaisesti televisiollisuuden vaatimuksia, mutta he ovat siitä huolimatta täysiä ja uskottavia yksilöitä. Se on käsikirjoittajan ammattitaitoa se.

Tarinan alussa rikospsykologi Fitzgeraldin avioliitto on jo pahasti kuralla. Hänellä on sovittu tapaaminen asumuserossa elävän vaimonsa kanssa lounaskahvilassa, johon tämä yllättäen tuo mukanaan myös henkilökohtaisen terapeuttinsa, kuivan oloisen keski-ikäisen rillipäämiekkosen. Hahmo on parodia tavanomaisesta psyykentyöläisestä, minkä Fitz ilmaisee tokaisemalla: ”Minä en sano mitään tuon puhuvan oppikirjan kuullen.”

Tarinan puolivaiheen lähestyessä katsojalle tarjotaan yksi sarjan kaikkein muistettavimmista kohtauksista, melkoisen tasokkaaseen ruokaravintolaan sijoitettuna jopa. Fitz marssii ravintolasaliin avecinaan orastava rakkaussuhteensa, punatukkainen rikostutkija Jane Penhaligon (Geraldine Somerville, s.1967), sydänkäpynen, jota rikospsykologi mielellään kutsuu hellittelynimellä Panhandle.

Kuinka ollakaan, viereiseen pöytään on tietenkin parkkeerannut vaimo terapeuttikavaljeereineen. Tuloksena on psykologinen show-painiottelu, tosin turhan lyhyt ehkä, josta ei käänteitä pidä puuttuman. Aluksi voitolla on ylivoimaisesti Fitz, taas kerran yhden tarkoitushakuisen roolin ottaneena, kunnes Panhandle kääntää tilanteen nurin populistisella irtiotolla, vaikka rikospsykologin sanavalmis coolius auttaakin tätä pysymään suht hyvin tilanteen herrana. Silti vaimo onnistuu vetämään pisteet himaan poistumalla kavaljeereineen juuri aviopuolisonsa nöyryytysnäytelmän terävimmässä kohdassa.

Emotionaalisen lohdun yksin ja hylätyksi jätetty Fitz pystyy löytämään vain rulettipöydän äärestä. Hahmona hän on sukua Batmanin traagiselle Jokerille, sellaisena kuin esimerkiksi Jack Nicholson tämän tulkitsi.

Pelihimo on rikospsykologille suurempi ongelma kuin veto alkoholin puoleen. Tarinassa hän kokeilee hiillostuksen tuloksena jopa Nimettömiin uhkapelaajiin turvautumista. Istunnossa hän on kuitenkin kuin valas kuivalla maalla tai mörkö pikkunallejen picnic-retkellä. Kiusallinen tilanne onneksi purkautuu, kun Fitz tajuaa ottaa ohjat kokouksen johtajalta omiin käsiinsä ja alkaa pahan hengen roolissaan vietellä onnettomia riippuvaisia takaisin pelipöytien ääreen. Kyseessä on tyypillinen spontaani Fitz-spektaakkeli, jonka televisiollinen taikavoima piilee asetelmien täydellisessä kääntämisessä nurin niskoin.

Fitzin sielunelämän räikeä ristiriitaisuus koukuttaa katsojan lumovoimansa valtaan. Vallitsee ristiriita rikospsykologin yli-inhimillisten hyveiden ja ali-inhimillisten paheiden ja heikkouksien välillä. Hän osaa lukea suvereenisti muita mutta itseään ei juuri lainkaan. Tuloksena on niin kiehtova sekoitus, että katsoja suostuu antamaan hahmolle anteeksi jopa siihen sisältyvät silkat mahdottomuudet, kuten kaikki rajat ylittävän ylivertaisen selvänäköisyyden.

Antaako katsoja Fitzille anteeksi jopa liikaa? Päädyn myöntävään vastaukseen, jos kuvittelen hahmon todelliseksi ihmiseksi todelliseen maailmaan. Rikospsykologi Fitzgeraldhan on äärimmäisen itsekäs ja röyhkeä; hän on ylimielinen moukka, joka jakelee ihmisille halveksuvia sukkeluuksia. Tosielämässä häntä yleisesti pidettäisiin jonkin sortin sosiopaattina.

Rikospsykologimme psyykkiset selviytymiskeinot ovat hyvin jalostumattomat. Acting out on hänen tyypillinen reaktionsa. Kun aviohuolet käyvät liian piinaaviksi, hän istuutuu talonsa pimeälle takapihalle itsesäälissä rypien, ryystää viskiä ja huudattaa stereoitaan ämyrit kaakossa nukkumaan käyvien naapuriensa kiusaksi. Teini-ikäinen poika Mark yrittää huutaa isälleen ikkunasta: ”Lakkaa käyttäytymästä kuin pikkulapsi!” Vielä pahempaa: silloin kun Fitz tietää odotettavissa olevan jotain epämieluisaa kuultavaa, hän yksinkertaisesti sulkee korvansa, kuten vaimon avautuessa suhteestaan terapeuttiin.

Ylivertaisen poikkeusyksilöyden takana piilee ihminen, joka ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi.

Kaiken muun ohessa Fitz on kuitenkin myös hellä, inspiroiva ja omalla tavallaan huolehtiva isä alakouluikäiselle tyttärelleen Katielle. Ja kun vaimo on poissa ulottuvilta, hän silittää tunnollisesti poikansa t-paidat. (Non-stop-unitilassa elävä Mark lienee Jere-sarjakuvahahmon esikuva.) Mikään emotionaalisesti vaativampi, kuten rakentava keskustelu huumeitten vaaroista jälkeläisen kanssa, ei psykologian tohtorilta kuitenkaan luonnistu, joten vastuu delegoituu automaattisesti vaimolle.

Kohtaamme tarinassa muuten ainoan kerran silmätysten Fitzin iäkkään äidin (Beryl Reid, 1919 - 96). Keskenään seurustellessaan he kaksi ovat yhä huolehtiva mamma ja avuton pikkupoika, kuin muinaista symbioottista paratiisiaan tavoitellen. Hitchcockmaista.

Virkistävää näinä ankean puritaanisina aikoina on todistaa rikospsykologin jatkuvaa poliittista epäkorrektiutta. Yksi hänen strategioistaan on tahallinen provokaatio, kuten hän itsekin mainitsee.

Fitzin tärkein avu on se, että hän kykenee psykologisten kikkojensa avulla muuntamaan tilanteen kuin tilanteen aivan toiseksi käden käänteessä. Kun televisiohaastattelija kysyy rikospsykologiltamme asiantuntijalausuntoa meneillään olevaan rikostutkintaan liittyen, hän alkaakin odottamatta analysoida haastattelijan motiiveja moisen kysymyksen takana. Fitz on kuin vähän vähemmän hyväntahtoinen Peppi Pitkätossu, K-18.

Joka ikiseen arkipäivän tilanteeseen rikospsykologilta löytyy näppärä toisenlainen näkökulma, niin että katsojaa uhkaa puutuminen tai pahimmassa tapauksessa jopa ärtyminen. Miten moni kenkäpari riittäisi täyttämään lattiasta kattoon tämän odotushuoneen, jota olen viime tunnit levotonna päästä päähän tarponut?

Sielujen valtias Fitz

Tina ja Sean tajuavat pian Fitzin olevan liian hyvin perillä heidän riskipelistään, joten hänetkin pitää eliminoida. Tinan konsultaatiopyynnöksi naamioitu iskuyritys kilpistyy kuitenkin rikospsykologin verrattomaan älyyn. Nautittavaa on seurata heidän ensikohtaamistaan ja yrittää arvailla, minkä verran Fitz oikeasti jo tajuaa. Kumpi oikeastaan on kissa ja kumpi hiiri tässä leikissä? Lopputuloksena on täystyrmäys pariskunnan aikeelle, niin että jopa Tinankin rautainen pokka valahtaa nolosti rikospsykologin tarkkaavaisten silmien edessä.

Kun taas sua kaipaan esittelee Fitzin vahvana rikostutkijana, mutta myös taitavana yksilöpsykologina. Oikeastaan koko päätösjakson keskipisteessä on Tinan psykoanalyyttinen purkautuminen Fitzille kuulusteluhuoneessa.

Istunto kuulusteluhuoneessa tarjoaa katsojalle myös avaimia tajuta, mikä ihme sai kaksi niin erilaiselta vaikuttavaa yksilöä, Tinan ja Seanin, alkuaan liittymään yhteen. Taustalla on rakastavaisten perimmäinen samankaltaisuus ja siitä kumpuava yhteenkuuluvuus. ”Sinusta huokuu epäonnistuminen ja kauna”, rikospsykologi aloittaa erittelynsä.

Yhteiset tappokarkelot hitsaavat aikanaan siteen ehdottoman lujaksi. Kuten ylpeä Tina toteaa: ”Mun mieheni tappoi mun takiani.”

Fitz manipuloi nuorta naista kuulusteluhuoneessa häikäilemättömästi. Hän käyttää sumeilematta hyväkseen uhrinsa empatia-aistia lausumalla tälle muutaman harkitun sanan Bonnie ja Clyde -elokuvasta, aivan kuin oikeasti jakaisi saman tunnemaailman tämän kanssa: ”Minä itkin, ihan tosissani.” Sitten on vuorossa maton vetäminen uhrin jalkojen alta, ja tuloksena on haluttu murtuminen, paljaaseen avoimuuden tilaan joutuminen. Siinä tilassa Tina kertoo sielunsa valtiaalle kaiken, alkaen surkeasta lapsuudestaan ja elämästään koirana.

Tosin varsin epäammattimaisesti rikospsykologimme panee sanoja suuhun avautujalleen, mutta varmasti se on dramaturgisesti tehokkaampi siten.

Aito, käsin solmittu

Toteutuksen kaikkia hienouksia on mahdoton ottaa esiin. Missään ei falskata; viimeistelty kekseliäisyys näkyy kaikissa yksityiskohdissakin.

Moniin tehokkaisiin leikkauksiin kiinnittää huomion. Esimerkiksi Fitzin analysoidessa murhaavaa pariskuntaa suorassa lähetyksessä televisiossa siirrytään televisioruudun kautta keilahalliin, jossa Tina ja Sean seuraavat asiantuntijan lausuntoa ilmeisen kiinnostuneina. Tämä ei ole ainoa huumorin hienovarainen pilkahdus. Itse asiassa äärimmäisen elastinen, huomiota hakematon huumori verhoaa koko tuotannon erinomaisella silauksellaan.

Kun taas sua kaipaan sisältää monia vaativia rooleja, joista näyttelijät selviytyvät vähintään moitteetta. Mukana on monta pirullisen tarkkaa suoritusta, kuten Tina vilpittömine silmineen, kun hän valehtelee vaivaa tuntematta häntä kuulemaan tulleelle poliisille.

Vaikka seksi on tarinassa keskeisessä roolissa, ei aiheen käsittelyyn liity lainkaan alastomuutta tai aiheessa rypemistä. Kieli on kuvailmaisua jonkin verran rosoisempaa, mutta tyylitajuisuudessaan sentään jotain aivan muuta kuin erään nykysuomalaisen megatrendin mukainen infantiili loitsiminen. Kääntäjä on syystä tai toisesta antanut joillekin englanninkielisille voimasanoille vahvemman suomalaisen asun.

Tarina sisältää aivan varmasti riittävän määrän yllätyskäänteitä. Siksi kiinnitän ihmetellen huomion päätösjakson alun kamerakikkailuun, jossa katsoja huijataan luulemaan, että Fitz on nyt saanut potkut, vaikka kyseessä oikeasti on vain sosiodraamaharjoitus rikospsykologin itsensä johtamassa koulutustilaisuudessa. Halpaa sirkustemppuilua verrattuna toteutuksen muutoin niin laadukkaaseen tasoon.

Vaikka tarinassa on lopulta henkilöitä aika paljon, katsojalle ei missään vaiheessa tule tunnetta liikakansoitetusta näyttämöstä. Christie-dramaturgit voisivat ottaa mallia McGovernilta.

Yhden erityiskiitokseni annan Fitzin ja Panhandlen orastavan rakkaustarinan hienovaraiselle, vivahteikkaalle kuvaukselle. Merkit naispoliisin suhtautumisesta täytyy osata erikseen lukea. Miten Panhandle reagoi Fitzin sanoihin? Miten hän ottaa sen, että Fitz sieppaa hänet tahdottomaksi nukekseen rikospaikkarekonstruktiossa?

Ja loppukohtauksessa Fitz saa vielä kerran loistaa, todellisena sankarina, fyysisenä sankarina peräti, sen kaikkein machoimmassa merkityksessä – tarinan pahimmalle antisankarille kun ei kelpaa mikään muu kuin (dramaturgisesti) paras.

Jälleen yksi riemuvoitto Fitzille ja hänen cooliudelleen! Sitten onkin enää vuorossa Panhandlen järkyttyneen huojennuksen purkautuminen.

Tukanleikkuutarina (2/2)

Huomenna sunnuntaina TV1 lähettää uusintana Sherlock Holmes -tarinan ”Kotiopettajatar” (1984). Sopivasti minulla on tuo jakso säilöttynä vuoden 2010 uusintakierrokselta, joten julkaisen kaksiosaisen tekstikokonaisuuden tarinan merkeissä. Kokonaisuuden ensimmäisessä osassa arvioin Arthur Conan Doylen alkuperäisen kertomuksen vuodelta 1892. Tämä jälkimmäinen puolisko keskittyy tarinan tv-toteutukseen.

Kotiopettajatar
The Copper Beeches (Sherlock Holmesin seikkailut 2:1, 25.8.1985) - Es. su 20.11.2011 klo 16.00 / TV1
Kuvagalleria Natasha Richarsonin ihailijoita ja ihailijattaria varten
Jakso YouTubessa (1 - 6)

Violet Hunterille tarjotaan houkuttelevaa paikkaa kotiopettajattarena, mutta kummalliset määräykset herättävät hänen epäluulonsa. (Yle.fi.) 

Granadan maineikkaan Sherlock Holmes -sarjan (1984 - 1994) jaksot alkavat usein lyhyellä ennakointi-insertillä, joka tarjoaa katsojalle väläyksen tarinan ytimeen. Niin tänäänkin: harmaaseen pukuun ja partaan pukeutunut nuorehko mies yrittää vakoilla syrjäisen kartanon tapahtumia mutta saa kintereilleen mastiffin näköisen, pelottavan koiran.

Parhaimmillaan nämä ennakkoinsertit ovat mitä tyylikkäimpiä, vaikka joskus harvoin ne saattavat hajottaa katsojan keskittymistä, varsinkin jos mukana on useampia ihmisiä.

Holmesilla, Sherlock etualalla.

Alkutekstit vyöryvät loppuunsa ja palaamme rauhaisalle Baker Streetille, jonka varrella sijaitsevan talon ikkunasta tohtori Watson (David Burke, s. 1934) tarkkailee sumuisia Lontoo-näkymiä. Sitten kaikki jatkuukin Conan Doylen alkuperäisen novellin hengessä: Sherlock Holmes (Jeremy Brett, 1933 - 1995) alkaa luennoida taideteoriaansa ystävälleen, eikä repliikkeihin ole tehty suuremmin muutoksia.

Uskollisuus alkutekstille on siis suuri. Näyttelijät saavat osoittaa luovan lahjakkuutensa lähinnä siinä, miten he tuovat käsikirjoituksen repliikit esiin. Nykyisen televisioteorian mukaan moniminuuttinen kaksinpuhelu olisi varmasti liian hidastempoinen.

 => Perehdytys juonitasoon löytyy novelliarvioinnistani Tukanleikkuutarina (1/2).

Letti vielä hyvin, kaikki vielä hyvin.

Kohdassa 6 minuuttia Violet Hunter ilmaantuu upeine tukkineen Natasha Richardsonin (1963 – 2009) kehoon kääriytyneenä. Hänen hiuksiaan sitten ihailee ja hipelöi useampikin tarinan hahmoista jakson kuluessa.

Nuori kotiopettajatar alkaa kertoa salapoliisille tarinaansa, joten jo kohta pääsemme takauman merkeissä tutustumaan myös arvon herra Jephro Rucastleen. Tämän luonneroolin tulkitsee upean laveasti Joss Ackland (s. 1928), joka teki ensiesiintymisensä valkokankaalla jo 1949 ja jatkaa edelleen aktiivista uraansa. Ackland on herra Rucastlen täydellinen ruumiillistuma. Häneltä taatusti onnistuu juonenkuljetuksen vaatima ajoittainen kaskutehtailukin.

Herra Rucastle (keho, liikunta ja elehdintä luonnollisesti voimallisesti mukana tukemassa ilmaisua): Suntiomme George on erikoinen tyyppi. Joku kysyi häneltä tietä Winchesteriin. George on kuin linnunpelätti olemukseltaan. Hänen kätensä ja jalkansa harottavat joka suuntaan. Lisäksi hänellä on kummallinen hattu. --

Conan Doylen tekstistä poiketen kamera kehtaa näyttää, peräti hyväilevin sävyin, miten neiti Hunter viimeisen kerran harjaa pitkän hiuksistonsa, samoin kuin sen, miten hän harjaussession huipennukseksi poikkaisee lettinsä silmissään lohduton katse. Kohtaus tuo kerrontaan kaivattua elokuvallisuutta.

Herra ja rouva Rucastle vieraskoreina.

Kun tulee aika saapua Copper Beechesin kartanoon, pikkuinen kotioppilaskin odottaa jo innokkaana uutta kasvattajaansa pihatantereella, kuollut jyrsijä kohteliaasti kädessä lahjaksi annettavaksi. Poikasella on punainen tukka kuin irlantilaisella. Mietin mistä hän sen on perinyt, isälläkin kun on harmaa, melkein valkoinen, kuontalo.

Tapahtumien edetessä neiti Hunter löytää lopulta tarinan ylimääräisen letin, joten on aika hälyttää Holmes Watsoneineen hätiin. Treffeillä majatalossa kaksi lettiä sitten heiluvat havainne-esimerkkinä tapahtuneesta.

Opettajatar täydentää tarinansa etsiväparille, minkä jälkeen on jälkiruoan eli actionin vuoro. Kuten alkuperäisnovellissa, myös tv-toteutuksessa liikaa tapahtuu tuossa toimintakimarassa. Toisaalta jos jaksaa olla painottamatta todennäköisyyksiä ja realismia, on tapahtumien kulku mitä ammattitaitoisimmin, jopa elegantisti, toteutettu.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Vielä kun jaksaisi kasvattaa letin takaisin.

Televisiosovitus ei korosta liikaa tarinan goottilaisia elementtejä. Esimerkiksi kun neiti Hunter nousee kielletyn siiven torniin, on tilanne sävyltään enemmän satumainen kuin kauhistuttava. Kotiopettajatar on portaissa kulkiessaan kuin viktoriaaninen prinsessa Ruusunen, tosin typistetyllä letillä varustettuna.
 

Näyttelijävalinnat ovat erinomaiset, kuten brittiläiseen televisiolaatuun kuuluu. Vähemmän tunnettu näyttelijätär Lottie Ward esittää rouva Rucastlen osan kylmän pahaenteisesti. Patience Collier (1910 - 1987) on moninaamainen työnvälitystoimiston pitäjätär yhdessä viimeisistä rooleistaan.

Lopputekstejä muuten kuvittavat Conan Doylen kertomusta varten tilatut Sidney Pagetʼn (1860 - 1908) alkuperäispiirrokset.

Ikävä Kingsmarkhamiin

Uusintatoiveet 1:
Ylikomisario Wexford -sarja
(23 tarinaa, GBR 1987 - 2000)
Sarjan englanninkieliset kotisivut
Sarjan täydellinen alkukielinen jaksoluettelo
Brian Bennettin säveltämä sarjan tunnusmusiikki YouTubessa

Brittidekkaristi Ruth Rendell (1930 - 2015) oli suosionsa huipulla Suomessakin pari vuosikymmentä sitten. Merkittävä syy suosioon oli vuonna 1987 käyntiin lähtenyt Ylikomisario Wexford -tarinoiden televisiointi.

Ylikomisario Reg Wexfordia esitti läpi vuosien George Baker (s. 1931), kunnes sarja päättyi vuonna 2000 silloin tuoreen Harm Done -romaanin filmatisointiin. Hänen apulaistaan, komisario Burdenia, näytteli Christopher Ravenscroft (s. 1946).

Wexford ja Burden ratkovat murhia kuvitteellisessa Kingsmarkhamin kaupungissa "jossain Sussexin keskiosissa". Agathachristieläisellä tavalla ovelien murhien ohella keskitytään kummankin poliisin kotielämän seuraamiseen. Ylikomisarion mieltä rassaavat aikuistuneiden tyttärien, Sheilan ja Sylvian, ongelmat. Burden puolestaan menettää sarjan kuluessa vaimonsa, mutta saa lopulta onnekseen uuden, entistä ehomman vaimoyksilön tilalle.

Wexford ynnä hänen pikku apulaisensa, komisario Burden.

Wexford-tarinoita ei filmattu romaanien alkuperäisessä syntyjärjestyksessä, ja siksi esimerkiksi Burdenin perhetragedia ja uuden onnen löytyminen sijoittuvat eri kohtaan kuin romaanisarjassa.

Rendellin Wexford-dekkarit edustavat kultakauden arvoitusperinnettä sovellettuna vuosisadan jälkipuoliskon ajatusmaailmaan. Tosin vuosisadan vaihdetta lähestyttäessä Rendell kävi yhteiskunnallisesti tiedostavammaksi, mikä ei välttämättä ollut mieleen lukijoille ja sarjan seuraajille, jotka olivat ottaneet omakseen Kingsmarkhamin omalla tavallaan huolettoman ja todellisuuspakoisen idyllin kaikkine rakastettuine henkilöineen.

George Baker keksittiin ylikomisarion rooliin, kun hän oli kuvaamassa Neiti Marple -tarinaa Bertramin hotellissa (1987). Hänestä tuli sarjan myötä niin mainio Wexford, että Ruth Rendell kertoo myöhempiä romaanejaan kirjoittaessaan muuntaneensa päähenkilöään Bakerin johdattamaan suuntaan. Aikamoinen ero onkin varhaisten Wexford-romaanien äreän ja epäsympaattisen käskyttäjän ja televisiosarjan turvallisen isähahmon välillä.

Yle TV1 esitti sarjan tuoreeltaan kokonaisuudessaan. Ensilähetyksen jälkeen sitä ei kuitenkaan ole kertaakaan uusittu; tuntuu, kuin se olisi kokonaan unohdettu Yleisradiossa ja suomalaiskatsojien mielissä. Esimerkiksi paljon vähemmän sympatiaa herättävä ja juonellisesti paljon vaikeammin seurattava Ylikomisario Morse on uusittu vuosien kulussa yhä uudelleen. Morse-sarjan karhean Oxford-kuvauksen rinnalla Wexford on viehättävä ja kotoisa kuin kupponen lämmintä maitokaakaota beigessä kammarissa, jossa elävä takkatuli luo tunnelmaa.

Rouva Wexford, myöhemmin myös tosielämän rouva Baker.

George Baker jäi leskeksi 1990-luvun alussa. Sarjan kuvausten ilmapiiristä kertoo, että hän astui 1993 vihille rouva Wexfordia esittäneen Louie Ramsayn kanssa.

Tuoreehko suru-uutinen kertoo, että Louie Ramsay kuoli 81-vuotiaana kuluvan vuoden maaliskuussa. George Bakerin on tiedotettu elävän suhteellisen heikossa kunnossa hoitokodissa.

Baronetiksi lyödyn Ruth Rendellin vuonna 1964 alkanut Wexford-sarja puolestaan täydentyi tänä vuonna 23. romaanillaan The Vault. Sarjan 16 ensimmäistä osaa ehdittiin suomentaa ennen suosion laimenemista; suomalaisantikvariaatit pursuavat romaania Ylikomisario Wexford ja Simisola, jonka itsekin jätin kesken.

Lisäys lokakuussa. George Baker kuoli perjantaina 7. lokakuuta 2011.

=> Paluu Uusintatoiveet-sarjan pääsivulle.