Metafyysisen armo

Eilen katsoin kolme elokuvaa, joista ainoatakaan en sitten voinut pyyhkiä kovalevyltäni heti-pois, vaikka aivan toisin olin ennakoinut. Varmasti tärkein niistä on puolalaismestari Krzysztof Kieślowskin (1941 - 96) Lyhyt elokuva tappamisesta (1988), joka on laajennettu versio hänen Kymmenen käskyä -televisiosarjansa viidennestä episodista "Älä tapa". Olen taltioinut tuon tunnin mittaisen lyhytelokuvan huolellisesti pakkaseen, mutta nyt tajusin, että minun täytyy hankkia kaupasta lisää hillosokeria ja säilöä tämä toinenkin versio.

Krzysztof Kieślowski: Lyhyt elokuva tappamisesta
(Krótki film o zabijaniu, Puola 1988, 80 min)
Ava la 2.2.2013 klo 21.00 

Lyhyessä elokuvassa tappamisesta on kolme päähenkilöä. Taksikuski Waldemar (Jan Tesarz, s. 1935) on monella tavalla ikävä ihminen, jolle muut ihmiset ovat vain sieluttomia esineitä. Vaimonsa pakkaamat eväätkin hän heittää koiralle nähdäkseen, miten se hotkii ne. Voisin hyvinkin kuvitella Waldemarimme Arlandan lentokentälle kyyditsemään kiireisiä asiakkaitaan 5 000 euron veloituksella Tukholman keskustaan.

Nuorukainen Jacek (Miroslaw Baka, s. 1963) näyttää ajelehtivan kaupungilla, viettävän julman välinpitämätöntä nuorisorikollisen elämää. Hän astuu taksikuskimme kyytiin ja ryöstömurhaa tämän syrjäisessä paikassa. Lakimies Piotr (Krzysztof Globisz, s. 1957) puolestaan on nuori ja suojakuoreton. Hän saa tehtäväkseen toimia Jacekin puolustusasianajajana ja ottaa raskaasti sen, että nuorukaiselle langetetaan kuolemantuomio rikoksestaan.

Ihmisen tappaminen ei käy vaivattomasti, varsinkaan amatööriltä, sellaiselta kuin Jacek. En tiedä, miten monta minuuttia taksinkuljettajan surma vie filminauhaa ja katsojan kykyä nähdä. Mutta mikään väkivaltaelokuva Lyhyt elokuva tappamisesta ei ole, pois se meistä. Se ei ole brutaali eikä se ole raaka, ainoastaan vaativa. Tämä kohtaus voisi toimia muurinmurtajana niiden kadotukseen matkalla olevin käännyttämiseksi, joilla on yletön paatumus panssarinaan.

Ihminen tapetaan elokuvassa kahdesti. Ensin taksikuski ja sitten kuolemaantuomittu Jacek, jonka virallisesti täytäntöönpantu kuolema käy melkein siististi. Mutta muistojen ja sanojen takana piilee vielä kolmaskin kuolema, kolmas tappo, sykkivä dynamo ja ydin kaiken tapahtuneen takana. Elokuva järkytti huomattavasti aikalaiskatsojia, minkä vaikutuksesta Puolan rikoslainsäädäntöä muutettiin humaanimpaan suuntaan.

Miksi taksikuski on yksilönä niin karsea? Miksei vähäisintäkään ihmisyyden pilkahdusta? Jotta katsoja saattaisi ajatella, että hän totisesti ansaitsi raa'an kuolemansa? Vai jotta katsoja saattaisi tuta hänen hirvittävän loppunsa sentään olevan liikaa tuollaisellekin?

Nuorukaisen kehitys katsojan silmissä on toisenlainen. Aina viimeisiin kohtauksiin asti Jacek näyttäytyy kovin epäsympaattisena yksilönä, vastenmielisenä sosiopaattina. Kieślowski antaa katsojan tuudittautua vihaan päähenkilöään kohtaan, jotta järkytys ja odottamaton myötätunnon hyöky lopussa olisi ääretön - niin ääretön kuin sen kuuluukin olla.

Tajusin vasta nyt, tarinan ehkä neljännellä katsomisella, miten järkyttävä Lyhyt elokuva tappamisesta onkaan. On 12-vuotias sisar, joka piti puista ja vihreästä. Sisar, joka kuoli palatessaan metsäkävelyltään. Kun tunnemme tämän juonteen, voimme katsoa koko elokuvan alusta asti uudelleen aivan uusin silmin. Palaammeko jopa sisaren kuolinpaikalle Jacekin mukana, taksin matkustajina?

Hämärä sameus leimaa joka ikistä Lyhyen elokuvan tappamisesta kuvaa. Silti joka ikisen kuvan takana olen aistivinani suuren tuntemattoman, sakraalisen, johon mestari Kieślowskilla oli harvinainen kosketus.Tämän tuntemattoman pyhyyden haltuunottamisessa ohjaajalla on apunaan kuvaajansa, Sławomir Idziak. Saatan olla harhaanjohdettu, mutta minusta tuntuu, että matkustaessaan Kymmenen käskynsä jälkeen Ranskaan ja ohjatessaan siellä vielä neljä pitkää elokuvaa Kieślowski tuli vesittäneeksi pyhimyskosketuksensa, turmelleeksi sen valjulla estetisoinnilla.

Kieślowskin metafysiikka huokuu kirkkaimmin aivan viimeisessä otoksessa, jossa asianajaja Piotr mietiskelee tapahtunutta tuskaisena kesäillassa. Näemme hämärällä niityllä valon välähdyksen. Se on pilkahdus metafyysisesta, jostain, jonka kirjoon sisältyy toivo ja armo, ainakin. Tuo valon aavistus viimeistään pyhittää koko elokuvan, suo sille lohdun ja lunastuksen, antaa meille äkkinäisen ymmärryksen siitä, mitä suuri taide on.

Nämä sanat mielletään tavallisesti pateettisiksi; näitä sanoja käytetään usein totunnaisesti ja helskyttelevästi, tyhjän yleishumanistisesti, kuten kirosana kuuluu. Mutta tähän elokuvaan yhdistettyinä ne paljastavat samalla sen kuluneen latteuden, joka noihin sanoihin väärissä yhteyksissä käytettyinä on tartutettu.

• Ensi lauantaina, jos Jumala suo, Ava lähettää laajennetun version toisesta Kieślowskin dekalogin jaksosta, Lyhyen elokuvan rakkaudesta (1988) - älä tee huorin. Aion katsoa tuonkin elokuvan ainakin pyrkimyksessäni jäljittää tiettyä yhtä ainoaa esteettistä kuvaa, josta en muista, sijoittuuko se tv-sarjan jaksoon vai elokuvaversioon vai ei kumpaankaan. Sarjan jaksoissa ja elokuvaversioissa nimittäin on eroja. Esimerkiksi Lyhyen elokuvan tappamisesta loppuotos on tv-versiossa toisenlainen, melskaavampi.

Yksinkertaisesti ihana

Tänään tiskille nostettava elokuva on yksinkertaisesti ihana. Yle Teema esittää sen tulevana perjantaina, ja tekstini täyttää tehtävänsä, jos edes yksi uusi katsoja löytää elokuvan kirjoittamani perusteella.

Edustaako elokuva romanttista komediaa? Vaikea sanoa, sillä käsitykseni romanttisesta komediasta on, että se ainakaan standardimuodossaan ei voi olla niin syvää ja kypsää kuin tämä elokuva. Toisaalta sukelsihan vuoden 1994 hitti Neljät häät ja yhdet hautajaisetkin pinnan alle puhuttelevine W. H. Auden -sitaatteineen ja muine tilpehööreineen, ja kuuluneehan se romanttisen komedian lajityyppiin sekin.

Ei minua kukaan rakasta on elokuvan nimi, ja kaiken lisäksi se on silattu argentiinalaisella tangolla, ihka oikealla.

Ei minua kukaan rakasta
(Stéphane Prizé: Je ne suis pas là pour être aimé, Ranska 2005)
Yle Teema pe 5.10.2012 klo 22.30 (Ed. esitys Yle Teema 24.8.2012)
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla
Elämänmakuinen komedia yksinäisestä ulosottomiehestä, joka menee lääkärin määräyksestä tangotunnille ja kohtaa viehättävän nuoren naisen. (Yle.fi.)

Jean-Claude (Patrick Chesnais, s. 1947) on yksinäinen ulosottomies, joka hakeutuu vastahakoisesti tangokurssille kohentaakseen terveyttään. Oppilaiden joukossa hän kohtaa nelikymppisen, viehkon Françoisen, jota näyttelevä Anne Consigny ei taatusti näytä päivääkään yli 30-vuotiaalta, mutta karu totuus IMDb:n paljastamana kertoo, että hän oli kuvausten aikaan jo 40-vuotias, tai 41-vuotias, totisesti, syntynyt 1963.

Jörö Jean-Claude vieroksuu aluksi välittömän herttaista Françoisea, mutta kurssin argentiinalainen tango on erinomaisen hyvää voiteluainetta saada tunnerattaat pyörimään. Eipä aikaakaan kun kyynistynyt ulosottomies joutuu toteamaan, että on vähintäänkin ihastunut sorjaan tanssipartneriinsa. Eikä tangomusiikki pääty vaan jatkuu ja jatkuu ja luo kattavan audiotunnemaailman rakkaustarinalle, joka ei ole lähelläkään sortua imelyyteen tai tyhjään paisutteluun vaan pysyttäytyy viisaasti arkisessa pakahduttavuudessaan.

Lisää arkista syvyyttä ja koskettavuutta elokuvaan tuovat Jean-Clauden vierailut vanhainkotiin hylätyn isänsä (Georges Wilson, 1921 - 2010) luo viikonloppuisin. Monopolia pelataan tulehtuneissa tunnelmissa, kunnes kaikelle sitten tulee loppu. "Punctum!" Roland Barthes -vainaja huudahtaisi, jos näkisi koruttoman kuvarajauksen hylätystä Monopoli-laudasta, niin nukkavierusta ja kuluneesta.

Romanttisen komedian lait vaativat, että juonessa piilee salaisuus, joka räjähtää Jean-Clauden silmille vasta loppusuoralla. Salaisuus on se, että Françoise on kihloissa ja ramppaa tanssiharjoittelusalissa virittääkseen itsensä häätangoiskuun edessä olevia häitään varteen, vaikka penseä sulhanen ei haluakaan harkkoihin mukaan. Tämän Jean-Claudelle odottamattoman vastoinkäymisen tähden ei kuitenkaan kannata jättää filmiä väliin. Loppu nimittäin on onnellinen.

Luultavimmin vain huolettomasti rakastaisin tätä elokuvaa, ellei moinen olisi niin tyttömäisen lällyä. Ei minua kukaan rakasta saa minulta luonnollisesti täydet viisi ihqutustähteä.

Naisten päiväunelmia?

Kun puhutaan seksiä käsittelevistä elokuvista, nykyisessä yleiskeskustelussa on kovin luontevaa määrittää elokuva sitä "edistyksellisemmäksi" ja "paremmaksi", mitä enemmän se sisältää alastomuutta ja aiheeseen liittyvällä shokeeraavalla kuvastolla kohkaamista.

Menneisyyden kultamaassa, kuten vielä vuonna 1967, seksiä analysoiva elokuva saattoi kuitenkin saada huomiota, vaikka se olisi ottanut aiheen pintatason sijaan puhtaasti käsitteellisen analyysin kohteeksi, kuten illan elokuva. Vaikka muuta halutaan väittää, Luis Buñuelin (1900 - 83) Päiväperho on ensisijaisesti psykologinen elokuva - tai mieluummin tyylitellyn psykoanalyyttinen elokuva.

Päiväperho

(Belle de jour, ohj. Luis Buñuel, Ranska 1967)
Perustuu Joseph Kesselin samannimiseen romaaniin vuodelta 1928

Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla

Es. Yle Teema la 8.9.2012 klo 22.15

Séverine-rouva - loukattu yksisarvinen.

Elokuvan päähenkilö, Catherine Deneuven (s. 1943) esittämä Séverine Serizy, elää vaurasta, turvaisaa ja hillityn charmikasta porvarillista elämää nuorena pariisilaisvaimona. Séverine-rouvaa tosin pelottaa seksuaalinen läheisyys aviomiehen kanssa, mutta yhtä toivoton tapaus hän ei sentään ole kuin samaisen Deneuven kahta vuotta aiemmin Polanski-tuotannossa Inho tulkitsema Carol.

Séverine-rouva saa idean hankkiutua eroon estoistaan kokeilemalla prostituoidun tointa. Hän hakeutuu madame Anaïs´n bordelliin, jossa alkaa työskennellä iltapäivisin taiteilijanimellä Belle de jour - Päiväperho.

Ura alkaa onnahdellen mutta alkaa sentään, ja lopulta Séverine-rouva joutuu toteamaan, että hän ei enää kykenisi elämään ilman tätä iltapäiväviihdykettään. Tyylikäs pikku pariisilaisrouva riutuu havaittavasti mutta tuntuu silti sopeutuvan riskaabeliin työhönsä ikään kuin haluavaisen mieskatseen toiveiden toteumana.

Séverine-rouvan sopeutuma tuntuu aivan liian naiivilta, ja sitähän se onkin - psykologisesti arvioiden täysin luokaton. Olisiko mestari Buñuel muka saattanut langeta johonkin noin halpahintaiseen ja yksisilmäiseen... En voi uskoa sellaista. Selitän tarinan näin:

Päiväperho sisältää runsaasti fantasiajaksoja, jotka Séverine-rouvan jännittynyt ja omalla tavallaan kokeileva mieli asettaa ylvääseen menneisyyteen - aikaan, jolloin matkattiin romanttisesti hevosten vetämissä vaunuissa ja miehet kävivät uljaita kaksintaisteluita naisistaan. Noissa päiväunissa frigidi Séverine-rouva koettelee varovasti askeliaan seksuaalisuuden heikoilla jäillä.

Pikkuvaimon menneisyysfantasiat on selvästi erotettu kerronnan reaalitasosta, mutta entä jos bordellijaksotkaan eivät oikeasti kuulu reaalitasoon, siihen jossa Séverine-rouva elää pelkojensa täyttämää elämää kirurgimiehensä suojeluksessa, vaan ne edustavatkin uutta askelta hänen iltapäiväfantasioidensa historiassa, etenemistä kuvitelman tasolla lähemmäs kohti täyttä seksuaalisuutta?

Fantasiaa todellisuuden sijaan - minä päädyn tähän tulkintaan. Niin motivoimattoman yksinkertaisia ja brutaaleja tapahtumat madame Anaïs´n salongissa ovat, että niitä ei ole voinut kehittää kuin kokematon, kotelostaan kuoriutumista odottava neitomieli. Monet herttaisen kutkuttavat yksityiskohdat, kuten fantasia salaisuuden kiirimisestä aviomiehen korviin, ovat kuin suoraan Francesco Alberonin oppikirjoista hänen analysoidessaan naiserotiikan kätkettyjä polkuja.

Mutta miten hirmuiset seuraukset Séverine-rouvan uudesta fantasiasta onkaan reaalitodellisuudelle! Elokuvan lopussa Pierre Clémentin (1942 - 99) esittämä gangsterihahmo Marcel, joka kääriytyy Tarantino-hahmon pitkään, mustaan nahkatakkiin, pureksii ruokansa Bond-pahiksen hammaskalustolla ja edustaa luonteeltaan Kellopeliappelsiini-hirviön räävitöntä psykopaattisuutta, löytää tien ulos salaisista iltapäivistä Séverine-rouvan kotiin, ja lopputulos on traaginen. Vähemmästäkin pelokas seksuaalisuus säikähtyisi ja vetäytyisi ikuisesti kuoreensa, lähtemättömästi.

Niin aluksi näyttääkin käyvän. Séverine-rouva pukeutuu esipuberteettiseksi koulutytöksi ja yrittää hoidella aiheuttamansa tragedian seurauksia kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän sulkee häpynsä kokonaan pakettiin, pois silmistä, aiheuttamasta enää lisää kiusallisia yllykkeitä. Eläköön pako luostariin!

Omaterapeutti kotikäynnillä.

Mutta avioparin yhteinen ystävä, Michel Piccolin (s. 1925) esittämä Henri, astuu onneksi vielä kerran näyttämölle. Jos Séverine-rouva edustaa Päiväperhossa freudilaisittain sallimatonta superegoa ja aviomies kypsää, tervettä egoa, maallisista iloista suruttomasti nautiskelevan Henri-ystävän voisi ajatella edustavan idiä - himojen rehottavaa puutarhaa. Tai ehkä Henrin rooli sittenkin on paljon kompleksisempi: minä näen hänet eräänlaisena psykoanalyytikkohahmona, mentorina, joka ensin yllyttää Séverine-rouvan kokeilemaan sietokykynsä rajoja uusissa, vaarallisissa fantasioissa ja sitten loppukohtauksessa vihjaa taitavasti naiselle, että koulutytönpukunsa alla tämä ei suinkaan enää ole koulutyttö.

Ja prinsessa Ruusunen on vihdoinkin valmis jättämään neitsytvuoteensa! Tapahtuu ihme: bordellifantasian traagiset seuraukset korjautuvat kertaheitolla, ja taannoisten fantasioiden ikuisesti karkotetuiksi tarkoitetut hevosvaunut ilmaisevat tervetulleesta paluustaan nuoren avioparin yhteiseen elämään kulkustenta kilinällä, yhtä ihanalla kuin lapsuuden kauneimmissa saduissa. Voisiko loppu olla tätä onnellisempi?

• Yle Teema uusii ylihuomenna keskiviikkona klo 22.00 Götz Spiellmannin elokuvan Revanche (Itävalta 2008). Kirjoitin siitä jo ensiesityksen aikoihin. Tilastotyökalu kertoo, että malttamattomimmat ovatkin jo ehtineet käydä kurkkimassa tekstiä viime päivien aikana.

Truffaut pukeutuu Hitchcockiin

Syvästi onneton Julie Kohler aikoo hypätä ikkunasta, mutta hänen äitinsä onnistuu estämään sen. Seuraavassa otoksessa hän jo pakkaa laukkuaan matkaa varten. Mukaan tulee vain mustia ja valkoisia vaatteita, ja muihin väreihin madame Kohler ei koko elokuvan mittaan tartukaan. Matkakassan hän jakaa merkityksellisesti viiteen setelipinoon.

Uusi kohtaus, uusi olomuoto – uusi kampaus ja uusi asustus: valkoinen iltapuku aamupäivällä kello kymmenen. Madame Kohler yrittää tavoittaa erästä herra Blissiä monin tavoin. Lopulta he kohtaavat juhlissa, jossa salaperäinen, nimeään paljastamaton nainen tuijottaa miestä kuin patsas, kuin koston enkeli ja jumalatar, kuin ylempään potenssiin korotettu femme fatale, kuin toisesta todellisuudesta laskeutunut nemesis.

Kun heidät lopulta esitellään toisilleen, madame Kohler ei vieläkään lausu juuri sanaakaan, joten esittelijä ja Bliss (Claude Rich, s. 1929) juttelevat hänestä kolmannessa persoonassa: ”Hän ei tahdo sanoa nimeään. Hän on aave.” Naisen suorastaan sakraalinen etäisyys korostuu hänen sanoistaan. Yritittekö tavoittaa minua puhelimella? ”En tiedä.”

Kunnes nainen ja Bliss jäävät kahdestaan parvekkeelle ja nainen esittäytyy lopulta sanomalla: ”Olen Julie Kohler”, syöksee miehen parvekkeelta alas kuolemaan ja juoksee pakoon olympokselleen. Tämän jälkeen kamera keskittyy naisen valkoiseen huiviin, joka lennähti parvekkeelta jo ennen Blissiä. Kyseinen huivi jatkaa matkaansa ilmavirtojen vietävänä, ja mandoliinikonsertto, kai Vivaldin säveltämä, säestää tätä matkaa kertoen ylen tyylikkäästi: elokuvan ensimmäinen näytös on päättynyt.

Morsian pukeutui mustaan

(La Mariée était en noir, ohj. François Truffaut, Ranska 1968; 1.43)

Elokuvan esittely Kansallisessa audiovisuaalisessa arkistossa

Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla

John DeWitten arvostelu elokuvasta 

Es. Yle Teema pe 8.6.2012 klo 21.00

(MTV1 27.12.1975 ja 2.8.1982, TV1 28.7.1997)

Ohjaaja François Truffaut (1932 – 84) ja näyttelijä Jeanne Moreau (s. 1928) olivat jo kerran tehneet yhteistyötä, tuloksena taianomainen Jules & Jim (1962). Morsian pukeutui mustaan (1968) on yhtä lailla hyytävän vangitsevan Moreaun elokuva.

Perusjuoni osoittautuu hyvin yksinkertaiseksi: Vuosia sitten madame Kohler astui onnellisena ulos kirkosta vasta vihittynä vaimona, ja viiden miehen ryyppyremmi ampui hänen miehensä kirkon portaille. Nyt nainen kiertää kostamassa noille viidelle.

Madame Kohler matkaoppaanamme tutustumme vuorotellen kuhunkin viiteen miehenpuoleen. Heissä kaikissa näyttää olevan jotain yhteistä: todellinen nainen, naiseus, on heille täysin vieras maanosa. Kukin heistä heijastaa madame Kohleriin omia, puutteellisia naiskäsityksiään, luonnollisesti vastakaikua saamatta.

Ensimmäinen uhri Bliss on naistenmies, joka jakaa yltäkylläiset fantasiansa naiseudesta miespuolisen ystävänsä kanssa. Yhdessä he esimerkiksi kuuntelevat salaa äänitetyltä nauhalta, miten Blissin naisystävän nailonsukat suhisevat vastakkain. Toinen uhri, Michel Bouquetʼn (s. 1925) esittämä Robert Coral, puolestaan on yksinäinen ja äärimmäisen ujo naisten suhteen.

Michael Lonsdalen (s. 1931) tulkitsema Clément Morane on viisikosta ainoana noussut aviosäätyyn. Hän on pienen pojan isä ja pyrkyri, ylimielinen pikkupoliitikko. Hän luulee hallitsevansa naiset, kun kerran kaiken muunkin, ja itsevarmuudessaan hän ei viitsi edes yritellä viettelyelkeitä, koskapa hyvin tiedossa on, että naisethan ovat heikkoina poliitikkoihin.

"Jahtaan naisia." "Pieni karkeus piristää naisia."

Seuraava uhri, taidemaalari Fergus (Charles Denner, 1926 – 95), pyrkii luomaan suhteen madame Kohleriin syvän sielullisella tasolla. Hän kelpuuttaa tämän mallikseen ja luonnostelutyön ohessa suorastaan leuhkien avautuu loputtomista naiseuteen liittyvistä pakkomielteistään. Madame Kohler itse kohoaa lopulta hänen saavuttamattomaksi pakkomielteekseen.

Denner muuten esiintyy myöhemminkin Truffautʼn ohjauksessa, esittäen pääosan toisessa pakkomiellekuvauksessa Mies joka rakasti naisia (1977). Viidestä uhrista pienin rooli on pikkurikollinen Delvauxʼlla (Daniel Boulanger, s. 1922).

Elokuva palaa yhä uudelleen niille hääkirkon portaille, joilla nainen menetti aviomiehensä. Ja taustalla soi yhä uudelleen Mendelssohnin häämarssi täydessä vavisuttavuudessaan, alkuteksteistä alkaen. Yhä uudelleen kuin traumassa, ja todellinen trauma se madame Kohlerille onkin. ”Kuolin mieheni kanssa”, kuten hän paljastaa papille rippituolissa.

***

Morsian pukeutui mustaan on monessa suhteessa äärimmäisen tyylikäs ja äärimmäisen esteettinen elokuva. Samalla se on kuitenkin myös äärimmäisen pervertti elokuva, ahdistavalla tavalla. Jo alkutekstien taustakuva, jossa monistuskone tuottaa yhä uusia kopioita madame Kohlerin torsokuvasta, ilmentää kyseistä kieroutuneisuutta halvassa kioskikirjamaisuudessaan. Tämä perverttiys kumpuaa oikeastaan välttämättömästi siitä suorastaan sairaalloisen vinoutuneesta suhteesta, joka elokuvan miehillä on naiseuteen. Yksikään elokuvan miehistä ei osaa vastata Freudin vuosisata sitten asettamaan kysymykseen, mitä nainen haluaa, ja joutuu maksamaan sen hengellään. Madame Kohler on heille alusta loppuun yhtä suljettu kuin kaikki jugendtaiteilija Gustav Klimtin omaan itseensä keskittyneesti eristäytyneet naiset.

Ikuinen paluu kirkon portaille.

Elokuvan viidestä episodista muutaman lisäsanan ansaitkoon kolmas, perheenisäkuvaus. Siinä madame Kohler laskeutuu ensi kerran näennäisesti jalustaltaan opettajattareksi pukeutuneena, ja siihen sisältyy myös runsaasti teräksenkestävää huumoria. Ainoan kerran tarinan aikana mukana on myös lapsi. Kuvaus on suorastaan viehättävä ironisessa idyllisyydessään, eikä sovi unohtaa kotoisasti portaiden alle sijoitettua siivouskomeroakaan. Episodissa perheen pikkupoika ensin ei suostu tunnistamaan opettajaansa, ja sitten hän tunnistaa tämän liiankin suostuvaisesti. Truffautʼlla totisesti oli pääsy lasten valtakuntaan, mistä todisteeksi jälkipolville on taltioitu erityisesti lapsikuvaus Taskurahat (1976).

Poistuessaan taiteilija Fergusʼn asunnosta madame Kohler leikkaa irti kasvot itseään esittävästä öljymaalauksesta, jotta poliisit eivät saisi tunnistettavaa kuvaa hänestä. Minua jää askarruttamaan erityisesti, miksi hän sittenkään ei suttaa kasvojaan myös alastonfreskosta, jonka Fergus on maalannut hänen eroottiseksi kunniakseen, vaikka ehtii jo ottaa siveltimen esiin tarkoitusta varten.

***

Truffaut julkaisi pari vuotta ennen Morsianta haastattelukirjan Hitchcock (suom. 1983; alkuteos Le Cinéma selon Alfred Hitchcock tai Hitchcock/Truffaut, 1966). Teosta varten Truffaut haastatteli ohjaajalegendaa kymmeniä tunteja tulkin avustuksella. Hitchcockhan oli hyvin arvostettu Ranskan uuden aallon tekijöiden keskuudessa.

Truffaut haastattelee Hitchcockia.

Morsian pukeutui mustaan on nähty Truffautʼn kunnianosoituksena vanhemmalle kollegalle, mitä se epäilemättä onkin. On väitetty, että elokuvan kuvamaailma on angloamerikkalainen ja hitchcockilainen ja äänimaailma ranskalainen, mutta minä näkisin myös kameratyössä gallialaista ominaislaatua. Jotkut kriitikot ovat lisäksi halunneet tulkita elokuvan pelkkänä Hitchcock-pastissina, mikä kyllä tekee vääryyttä Truffautʼn työlle, sillä elokuvasta löytyy sellaisiakin ulottuvuuksia, joihin Hitchcock ei olisi ikinään yltänyt.

Juonenkuljetuksen lisäksi Truffaut kunnioittaa Hitchcockia myös monilla tietoisilla tapahtumapaikkavalinnoillaan, kuten junavaunuilla ja lentokentillä. Musiikinkin ohjaaja tilasi Hitchcockin hovisäveltäjältä Bernard Herrmannilta (1911 – 75). Eikä sovi unohtaa alkuperäisromaania, johon elokuva perustuu. Kyseessä on rikoskirjailija Cornell Woolrichin (1903 – 68) salanimellä William Irish kirjoittama Morsian pukeutuu mustaan (The Bride Wore Black, 1940; suom. 1983). Hitchcockin Takaikkuna (1954) nimittäin pohjaa samaisen Woolrichin alkuperäistekstiin. (Myös Truffautʼn jo seuraava vuonna ulos tullut Mississipin velho ja Fassbinderin naiskuvaus Martha (1973) löysivät perustansa Woolrichin tuotannosta.)

Elokuva poikkeaa alkuperäisromaanista monella tavalla. Woolrich/Irishin käsistä tarina tuli ulos perinteisenä etsivätarinana, jossa merkittävässä roolissa ovat teknisen piiriin kuuluvat seikat, kuten johtolankojen seuraaminen. Morsiamen ja hänen uhriensa toiminta nähdään siis romaanissa vain hyvin etäältä, etsivän näkökulmasta. Truffautʼn käsikirjoitustiimin ansiosta keskiöön elokuvassa asettuukin psykologia, ihminen.

Katsoessani Morsian pukeutuu mustaan uudelleen lähes 15 vuoden tauon jälkeen pidin elokuvasta huomattavasti enemmän kuin monet muut siitä kirjoittaneista. Esimerkiksi Truffautʼn sanotaan jostain syystä suurin piirtein inhonneen sitä jälkikäteen. Yleisö kuitenkin otti elokuvan omakseen ja soi sille anteliaat lipputulot.

Uuden vuosisadan tullen Quentin Tarantino lähetti maailmalle elokuvan Kill Bill (2003 – 04), joka on perusasetelmaltaan hyvin samanlainen. Siitä, oliko Tarantino edes nähnyt Truffautʼn elokuvaa omaansa suunnitellessaan, liikkuu erilaisia tietoja.

• Kirjailija Woolrichin ja hänen alkuperäisromaaninsa lyhyt suomenkielinen esittely löytyy Kirjasammon sivuilta.
• Pari vuotta ennen Morsian pukeutui mustaan -elokuvaa Truffaut ohjasi Fahrenheit 451:n (1966), joka perustuu tiistaina kuolleen Ray Bradburyn samannimiseen romaaniin vuodelta 1953.

Jumalat laskeutuvat länteen

Huuliharppukostaja

(C'era una volta il West / Once Upon a Time in the West, ohj. Sergio Leone, Italia - USA 1968)

Elokuvan esittely Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kotisivulla
Kalle Kinnusen artikkeli Huuliharppukostajan kokemasta sensuurista
Roderick Heathin englanninkielinen analyysi elokuvasta

Yle TV2 la 21.4.2012 klo 22.05

Kun Huuliharppukostaja (1968) rävähtää käyntiin, katsojalta kuluu vain kymmenisen minuuttia laskeutua Sergio Leonen (1929 - 89) arkaaisen pelkistettyyn maailmaan. Ensimmäinen kohtaus ansaitsee siksi vähän laveamman käsittelyn, alkaen Charles Bronsonin (1921 - 2003) järjestämästä jäynästä.

Tai oikeastaan taustalla on Clint Eastwoodin jäynä… Hänhän esiintyi Leonen dollaritrilogian (1964 – 66) kaikissa kolmessa elokuvassa päätehtävissä, mutta kieltäytyi sitten Huuliharppukostajasta. Niinpä Bronson peri hänen manttelinsa.

1.

Alussa oli kaikki lännessä vielä kiireetöntä… Kolme ruskeaan, pitkään takkiin sonnustautunutta jengihemmoa saapuu juna-asemalle, kai odottamaan jotakuta saapuvaksi. Aikaa junan tuloon on reilusti mutta virikkeitä niukalti, jotenka he päättävät aikansa kuluksi vähän kiusata iäkästä lipunmyyjää. Pitkätakkijengiläisten pomolle Jack Elamille (1920 - 2003) seuraa tarjoaa onneksi myös kärpänen, jonka hän onnistuu pyydystämään revolverinsa piippuun surisemaan, vähän laihialaisen sähköparranajokoneen tapaan. Joutilas kommunikointirupeama jengipomon ja kärpäsen välillä tuo mieleen supisuomalainen Juutas Käkriäinen ja hänen välinpitämättömän tyytyväisyyden hetkensä.

Tässä nuhjuisessa, raukeassa ja tukahduttavan kuumassa tapahtumattomuudessa joka ikinen yksityiskohta, alkaen kärpäsen surinasta ja tuulimyllyn lavan liikkeestä, saa suhteettoman suuren merkityksen.

Lopulta juna suopuu saapumaan. Se pysähtyy, ja tavaravaunu heittää rahtinsa alas, mutta yhtäkään matkustajaa ei astu laiturille. Verkalleen juna alkaa tehdä lähtöä, joten pitkätakkikolmikkokin päättää pettyneenä vetäytyä.

Kun veturi vaunuineen lähtee matkaan, paljastuu herra Bronsonin jäynä: hän onkin astunut ulos junasta sen toiselle puolelle! Tähän kuuluisi luonnollisesti oikein räkäinen naurunrämäkkä, mutta ohjaaja Leone on tyylitietoisesti siivilöinyt sen pois.

Sen sijaan herra Bronson soittaa huuliharppuaan, pitkän ja melankolisen melodiantapaisen. Bronson katsoo herpaantumattomana vastaanottokomiteaansa ja soittaa, eikä siinä ole mitään koomista, tahallista enempää kuin tahatontakaan, vaikka niin voisi luulla, vaan paremminkin jotain rujon tyylikästä ja herkkää. Johtopäätös: me olemme päässeet perille Leonen spagettilänteen, hänen ylevän jylhään taikamaailmaansa.

Charles Bronson, kostaja.

Bronsonin tapailemaan melodiaan perustuva teema puhkeaa soimaan elokuvan musiikkiraidalla aina kohtauksissa, joissa olemme tavalla tai toisella kosketuksessa tämän salamyhkäisen hahmon sielun kanssa. Teeman on tietenkin säveltänyt Ennio Morricone (s. 1928), samoin kuin kolme muuta johtoteemaa, jotka tunnusmerkitsevät elokuvan kolmen muun päähenkilön sielunelämää.

Seuraavaksi Bronson tajuaa lohkaista kolmikolle kysymyksen, missä hänen hevosensa mahtaa olla, kun ratsuja on vain kolmin kappalein.

Yksi liian vähän? Vai kaksi liikaa? Miten on?

Seuraavassa hetkessä kaikki neljä luonnollisesti vetävät esiin aseensa. Mutta vain Bronson on äijä: hänen kätensä lie lännen nopeimpia, kun hän onnistuu likvidoimaan kaikki kolme vastaanottajaansa. Johtopäätös: hepoja oli kaksi liikaa. Atmosfääri on taas hetken verran raikas Bronsonin jatkaa taivaltaan synkeänä huuliharppukostajana.

2.

Samaan aikaan toisaalla yyhoo-isä Frank Wolff (1928 – 71) huolehtii pientilastaan ja kolmesta lapsestaan. Läheisessä kaupunkipahasessa hänet tunnetaan ”itsepäisenä, irlantilaisena punapäänä, joka viljelee hiekkaa jossain korvessa”. Pientilalla valmistellaan juhlaa, bonuspaksuin leipäviipalein, sillä iskä on löytänyt perheelle uuden äidin, joka on saapuva seuraavalla junalla. Patrick saisi lähteä häntä vankkureilla vastaan, mutta…

… yllättäin päälle osuu verilöyly, joka koituu koko perheen kohtaloksi. Joukko ruskeisiin, pitkiin takkeihin sonnustautuneita miehiä aloittaa odottamatta räiskinnän, joka teloittaa isän ja kaksi vanhinta lasta. Kun kuopus säntää tuvasta ihmettelemään menoa, astuu esiin ampujien pomomies. Ja katsoja saa kokea järkytyksen…

Paha paha, Henry Fonda.

Sillä pomomiehellä on yhtä siniset silmät kuin länkkärien todellisella hyviksellä Henry Fondalla (1905 – 82). Mikä pahinta, pomomies on Henry Fonda, hän itse, puoltaan vaihtanut, pahisten puolelle siirtynyt. Tällä näyttelijävalinnalla, pyhimpiä tabuja häpäisevällä, Leone korostaa sitä, miten totaalisesti vanha, turvallinen länsi onkaan joutunut sijoiltaan tässä lopun aikojen westernissä. Ilmestyskirja. Nyt.

On aika eliminoida kersa. Ylitsepursuava estetiikka merkitsee raa’an kohtauksen, kun pomomies Fonda laskee äärettömän lempeän, messiaanisten herkkyyttä tavoittavan katseensa nuoreen poikaan ja seuraavassa hetkessä ampuu tämän. Taustan musiikkiteema, suunnattoman ylevä, pomomies Fondaa varten sävelletty, langettaa suorastaan jumalallisen glorian raukkamaiselle teolle. Sisällön ja muodon välinen ristiriita on Leonen westerneille tyypillisesti ammottavuudessaan henkeä salpaava.

Musiikkiteemoista kolmantena on vuorossa jumalaisen hyvyyden sakraalinen teema. Se puhkeaa viimein ilmoille, kun pölyyn ja New Orleansin eteerisyyteen puettu Claudia Cardinale (s. 1938) on saatu alas junanvaunusta ihmettelemään, ettei kukaan olekaan häntä vastassa. Paitsi Cardinalea ja hänen olemustaan, musiikkiteema kuvittaa elokuvan mittaan sitä, mikä lännessä on vilpittömän hyvää: uudisraivaajien uurastusta, sivistyksen saapumista, uusien kaupunkien rakentumista.

Hyvä, Claudia Cardinale.

Perillä maatilalla irlantilaisen ja hänen kolmen lapsensa ruumiit on nostettu pöydälle lähimmäisten surra. Esikoistytär on kohdannut ikuisuutensa valkoisissa kuin morsian, ja hääjuhlaansa varten matkustaneen Cardinalen musta puku sointuu hänen odottamattomaan leskimorsiamen rooliinsa.

3.

Huuliharppukostaja sijoittuu suunnilleen vuoden 1870 tienoille. Tuolloin käynnissä ollut rautatieverkon kiihkeä rakentaminen läpi Yhdysvaltain, valtamereltä valtamerelle, luo laajemman historiallisen taustan henkilöiden suhteille. Tällä tasolla erityisen merkityksellinen hahmo on Gabriele Ferzettin (s. 1925) näyttelemä rautatiemoguli Morton. Hänessä on samaa vimmaa kuin Moby Dickin kapteeni Ahabissa. Diabolisiin mittoihin Mortonin rakentamispakkomiellettä piiskaa luuytimissä piilevä, etenevä sairaus. Hän juoksee kilpaa kuolemansa kanssa.

Psykologisesti ja esteettisesti merkittäväksi kohoaa pomomies Fondan ja Bronsonin välinen, vuosikymmenien takaa versova makaaberi side. Kerronnan edetessä Bronsonin sumuisista muistoista vähitellen astuu esiin kantakuva, alkukuva, joka raastavan tehokkaasti kertoo, missä Bronsonin esittämän hahmon pakkomielteen juuret piilevät. Kantakuva kertoo myös, miksi hahmo on sijoittanut sielunsa juuri huuliharppuun ja sen raskaaseen sointiin.

4.

Herra Hobbes, 1588 - 1679.

Ihmiskäsitykseltään Huuliharppukostaja kuvittaa pysähdyttävästi yhteiskuntafilosofian klassikon, 1600-luvulla eläneen Thomas Hobbesin ajatusta ihmisten välisestä luonnontilasta, jossa vallitsee ”kaikkien sota kaikkia vastaan”. Vaikka šeriffikin jo sentään pyörii mukana menossa, luonnontilaa suitsiva, järjestäytyneelle yhteiskunnalle ominainen väkivaltakoneisto ei vielä ole kunnolla ulottunut Leonen kuvaamaan villiin länteen. Ihminen on perusluonteeltaan hobbesilaisen paha, mitä korostaa elokuvan ”hyvienkin” pakko luopua periaatteistaan selviytyäkseen eteen sattuvista tilanteista.

Maailmassa, joka on tyystin riisuttu hyvyydestä, käydään jatkuvaa valtataistelua, jossa kulloinkin niskan päällä oleva määrää seuraavan askeleen suunnan.

Leonen paisutteleva tyyli saa Huuliharppukostajassa kaikkein oopperamaisimman ilmiasunsa. Suotta elokuva ei ole saanut lisänimitystä ”väkivaltaooppera”. Kahta vuotta aiemmin valmistuneen Hyvien, pahojen ja rumien reteydestä Leone siirtyy tässä elokuvassa yhä tyylitellympään suuntaan.

Pirulliset juonet ja kostot, joita elokuvan henkilöt punovat toistensa pään menoksi, ovat arkkityyppisen kirkkaita – pyhitettyä mutapainia. Tärkein taisteluase Huuliharppukostajan maailmassa eivät silti suinkaan ole erilaiset pyssyt vaan sanat. Sanojen avulla saavutetaan yliote vastustajasta, tai sitten ei saavuteta. Hahmoja riivaa herkeämätön pelko, että jos vastustajalla sittenkin on varastossaan vielä parempi repliikki, kuningasvärisuoran sijaan ässävärisuora, jolla tämä nokittaa ja voittaa jaon.

Dialogi onkin läpi linjan oivaltavaa: lakonista, ilmaisevaa, virtuoosimaisen sanailevaa.

Hyvä paha, Jason Robards.

Elokuvan hahmot ovat vahvasti tyypiteltyjä. Voisi luulla, että tämä tyypittelevyys latistaisi heitä, mutta itse asiassa heidän potenssinsa tyypiteltyinä hahmoina kohoaa niin suureksi, että heistä muodostuukin kokonaisia ihmisiä. He eivät sorru stereotyyppisyyteen vaan nousevat arkkityyppisyyteen. Tyyppi-näkökulmasta elokuvan kiinnostavimpia hahmoja on Jason Robardsin (1922 - 2000) esittämä lainsuojaton Cheyenne, neljäs päähenkilö, josta ei heti pysty näkemään, kuuluuko hän hyviin vai pahoihin, meihin vai heihin. Robardsille omistettu musiikkiteemakin korostaa hänen luonnettaan pelin monikasvoisena jokerikorttina.

Huuliharppukostaja on mestarillinen elokuva. Se kohoaa tyylilliseen loistoonsa heti alkukohtauksissa, joskin täytyy huomata, ettei tuo loisto yllä läpi kahden ja puolen tunnin kerronnan rikkeittä. Heikoimmillaankin elokuvan tyyliä voisi luonnehtia… kovaksikeitetyksi.

Varmasti aiheellisesti voi kysyä, ihannoiko Leone väkivaltaa estetisoimalla sen. Samoin aiheellisesti voi kyseenalaistaa elokuvan sukupuoliroolit. Miehinen katse vallitsee, ja nainen vikisee. Itse panin merkille erityisesti erään inhimillisen heikkouden, joka näyttää olevan ominainen varsinkin elokuvan naisille (ja kaikkein raukkamaisimmille miehille): kun ihmisihanne on olla lakonisesti cool, Cardinalen pidäkkeettömän vihainen purkaus Cheyennelle elokuvan alkupuolella on vähän kuin tyylirikko.

5.

Lopputeksteihin päästyä jonkinlainen järjestys on saavutettu länteen. Mikä parasta, hyvyys – ainakin jonkinmoinen sellainen, ainakin positiivinen toiveikkuus tulevaisuuden edessä – on voittanut, kun Cardinale astuu uudisraivaajien keskelle virvoituksen tuojattarena. Taustan musiikkiteemana soi tietenkin Cardinalelle omistettu.

Ohjaaja Leone on luonnehtinut elokuvaansa kuolemantanssiksi. Kaikki hahmot, paitsi ei Cardinale, ovat kuoleman merkitseviä ja myös hyvin tietoisia tilastaan. Kuolema on johtotähti elokuvan joka henkäyksellä.

Huuliharppukostajan sisäkuvaukset tehtiin Cinecittàn studioilla Roomassa. Ulkokuvat sen sijaan sijoittuvat Espanjaan ja Yhdysvaltoihin - Utahin ja Arizonan osavaltioitten maisemiin. Kuvaajana toimi Tonino Delli Collin (1922 - 2005), joka tunnetaan myös mittavasta yhteistyöstään italialaisohjaaja Pier Paolo Pasolinin kanssa. Hänen Leonen tyyliä puhtaasti noudattava kameratyöskentelynsä ja huikeat maisemakuvansa ansaitsevat erityismaininnan. Alkuperäinen laajakangasversio (2,35:1) tekee luonnollisesti parhaiten oikeutta näkymille.

Alun perin Leone ei ollut halukas tarttumaan elokuvahankkeeseen. Saatuaan valmiiksi dollaritrilogiansa hän olisi mieluummin jo keskittynyt suureen unelmaansa, joka realisoitui lopulta vuonna 1984 elokuvana nimeltä Suuri gangsterisota, mutta hänet onnistuttiin maanittelemaan takaisin spagettilänteen. Elokuva sai kuitenkin valmistuttuaan melkoisen laimean vastaanoton, mikä tyrehdytti rahahanat Leonelta koko hänen loppuelämänsä ajaksi. Huuliharppukostajan jälkeen hän saattoikin ohjata enää kaksi kokonaan omaa elokuvaa.

Arvaamattomuuden rajoista

Revanche
(Revanche, ohjaus Götz Spielmann, Itävalta 2008)
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla
Yle Teema ke 16.11.2011

Ravanche, revanssi, kosto on illan elokuvan teemana, jota se käsittelee kiitettävän moniulotteisesti.

Revanche tutkii teemaa sitä varten rakentamansa hienon asetelman varassa: Pikkurikollinen Alex suunnittelee pankkiryöstön taloutensa korjaamiseksi, mutta pakomatkalla poliisin harhaluoti osuu tyttöystävään, joka kuolee. Sureva Alex vetäytyy maalle äidinisänsä vieraaksi. Sattumalta poliisi vaimoineen asuu naapurustossa, ja Alex alkaa käsitellä katkeria tuntemuksiaan poliisia kohtaan tämän vaimon kautta.

Elokuva on yksinkertaisuudessaan loistava psykologinen draama tai psykotrilleri. Katsoessani sitä ihmettelen vain yhtä asiaa: näennäisen irrallista alkuneljännestä, joka tuntuu pohjustavan pääteemaa vain heikosti ja koostuvan suureksi osaksi itsetarkoituksellisesta alastomuudesta. Tarina saa laatuvaihteensa päälle vasta kun Alexin prostituoituna työskentelevä tyttöystävä heittää nirrinsä pakoauton pelkääjän paikalla.

Ohjaaja Götz Spielmannin (s. 1961) uralla elokuva on yhdestoista.

Alex ja poliisin vaimo.

Revanchea kiitän lisäksi psykologisesta uskottavuudesta henkilöitten käytöksessä ja reaktioissa. Elokuva osaa kuvittaa mainesanan arvoisesti myös ihmisen arvaamattomuutta, jopa ihmiselle itselleen. La donna è mobile: poliisin vaimo Susanne johdattelee jurottavan Alexin seksisuhteeseen kanssaan.

Liian moni fiktio koostuu henkilöittensä jatkuvista epäuskottavista reagoinneista, mikä romauttaa tarinan pätevyyden. Revanchen yksi ja ainoa epäuskottava käänne puolestaan saa katsojan päinvastaisesti pohtimaan Susannen epäloogista käytöstä ja jäljittämään sen takana piilevää totta psykologiaa.

Apartheid 1920

Lady Chatterleyn rakastaja
(Lady Chatterley, ohjaus Pascale Ferran, Ranska 2006)
Elokuvan esittely TV1:n kotisivulla
Elokuvan englanninkielinen traileri YouTubessa
Yle TV1 pe 2.9.2011

Kaivosmiesten massat nousevat maan uumenista raskaan työpäivän jälkeen kasvot mustina hiilipölystä. Lady Constance Chatterley (Marina Hands, s. 1975) istuu hienona puolisonsa omistaman loistoauton takapenkillä, mutta vastoin etikettiä hän ei käännä päätään pois vaan suostuu näkemään nuo rahvaat työläiset, jotka yläluokan silmissä ovat normaalisti tuskin edes elukoita.

1920-luvun Brittilandiassa vallitsee käytännössä samanlainen apartheid kuin Etelä-Afrikassa vuosisadan loppupuolella. Tuossa yhteiskunnassa valitsee toisenkinlainen apartheid, jossa jakolinjana toimii sukupuoli. Lady Constance on baronetti Clifford Chatterleyn (Hippolyte Girardot, s. 1955) heikompi puolisko vailla oikeutta omaan tahtoon. 

Lady Chatterley olisi yhtä heikoilla suhteessaan puolisoonsa kuin kuka tahansa ajan herrasnainen, ellei Sir Cliffordilla olisi pientä heikkoutta: hän on halvaantunut maailmansodassa ja istuu pyörätuolissa sukupuolisen kykynsä menettäneenä. Puolison invalidius antaa lady Constancelle mahdollisuuden paeta etsimään vapauttaan.

Mutta ensin häkissään elävän lady Constancen täytyy tulla tietoiseksi vapauden mahdollisuudesta. Kanssapyhiinvaeltajaksi osuu Sir Cliffordin tiluksia vaaliva riistanvartija Oliver Mellors (Jean-Louis Coulloc'h), jonka lady Constance kohtaa käveleskellessään metsässä eräänä kauniina päivänä. Hiljalleen kummankin osapuolen silmät avautuvat, ja tuloksena on voimakkaan intohimoinen ja lihallinen rakkaussuhde aatelisen rouvan ja vähäpätöisen palkollisen välillä.

Epäsäätyisesti: lady ja riistanvartija.

Joillain keskustelusivuilla Pascale Ferranin (s. 1960) ohjaamaa, viiden vuoden takaista Lady Chatterleyn rakastajaa (2006) on vahvasti kritisoitu puolueellisuudesta naisen hyväksi. Näin varmaan olisikin, jos elokuva sijoittuisi nykyajan Englantiin tai Suomeen, mutta täytyy muistaa, että 1920-luvulla ahtaassa tilassaan toisarvoisena elänyt nainen tuskin olisi voinut kuvitellakaan moista vapauden unelmaa.

Elokuva on pitkä, miltei kolmituntinen, siis liian pitkä elokuvaksi, mutta lady Chatterleyn kehitystarinan ja tietoisuuden kehkeytymisen kuvaaminen vaatii kaiken tuon viipyilevyyden. Sanoisinkin päinvastoin, että elokuvassa ei ole mitään ylimääräistä. Viisaasti elokuva on televisiota varten erikseen leikattu kaksiosaiseksi sarjaksi, joka on noin puoli tuntia elokuvaa pitempi, mutta TV1 esitti alkuperäisen elokuvateatteriversion.

Brittikirjailija D. H. Lawrencen (1885 - 1930) romaani Lady Chatterleyn rakastaja (1928) on ehdoton klassikko, josta on muokattu useita versioita elokuvateattereita ja televisiota varten.

Lady Chatterleytä ovat esittäneet mm. Sylvia Kristel (1981) ja Joely Richardson (1993). Aivan ensimmäinen filmatisointi lienee sekin ollut illan elokuvan tapaan ranskalainen: Marc Allégret'n vuodelta 1955 oleva Lady Chatterleyn rakastaja (L'Amant de lady Chatterley), jossa pääroolin esitti Danielle Darrieux (s. 1917) - ranskalaisen elokuvan matriarkka, jonka ura valkokankaalla alkoi jo vuonna 1931 ja jatkuu edelleen. Muistamme hänet esimerkiksi 8 naisen (2001) isoäitylinä Mamyna.

Ferranin Lady Chatterley on romaanin filmatisointihistoriassa siinä mielessä uraa luova, että se on ensimmäinen naisohjaajan versio romaanista. Pahimillaan sovitukset on muokattu suoraksi pornoksi, joka varmasti täydellisesti latistaa feministienkin kehuman Lawrencen kyvyn ymmärtää sekä naista että miestä.

Ferranin sovitus muuten perustuu Lawrencen vaihtoehtoiseen, vähemmän tunnettuun versioon Lady Chatterleystä. Tuo versio julkaistiin vasta vuonna 1972 nimellä John Thomas and Lady Jane. 

Kuvausryhmän budjetti elokuvaa varten oli melkoisen niukka, mikä näkyy mm. hiukan kömpelösti tyylitellyssä automatkan kuvauksessa läpi Ranskan sekä sateessa, joka päälleliimatun näköisenä on kastelevinaan metsässä kirmaavat rakastavaiset. Muutoin mittava epookki on kuvattu loisteliaasti pukuineen, kartanoineen, ympäristöineen kaikkineen.