Herra tohtori h.c. Hallman on menestynyt ja arvostettu kirjailija, itse asiassa oikea kirjallisuuden supertähti, tunnettu erityisesti naissielun syväluotaavana erittelijänä. Ja koska kuvattuun menneeseen maailmanaikaan Nobelin kirjallisuuspalkinto vielä oli sallittua säällisin väliajoin osoittaa koti-Ruotsiin, on hänet laakeroitu myös nobelein, vaikka tässä Hallmanin luonnostellut dekkaristi Maria Lang minun mielestäni kyllä vyöryttää jo vähän liiankin överisti.
Hallmanien dynastia pitelee kotipesäänsä keskiruotsalaisessa Kilan pitäjässä. Sukukartanon kohtalokkaista tapahtumista Lang on laatinut selvityksensä romaanissa Vaarallisia unia (1958).
Maria Lang: Vaarallisia unia
(Farliga drömmar, 1958)
suom. Eero Perkiö, 1959
(3. painos, yhteisniteessä Kielojen kuningas. Vaarallisia unia, Gummerus 1994)
Illassa neuroottisen jännittynyt tytär loihee lausumaan lempirunoilijansa Edith Södergranin runon "Vaarallisia unia" (1925). Perin epäsovelias runovalinta, muu seurue toteaa ja langettaa valinnalle luonnollisesti tuomionsa. Vielä epäsoveliaampaa kuitenkin on luvassa, kun yksi juhlijoista kemujen päätteeksi löytyy kylpyhuoneesta kuolleena.
Mitä ilmeisin ja tyypillisin suljetun paikan murha! oivaltaa rikoskirjallisuushistoriansa tunteva lukija. Ja mitä ilmeisin ja tyypillisin on käsittelykin. Heti alkusivuilta löytyy peräti neljän sivun verran palapelidekkarin perustykötarpeita: henkilöluettelo, piirroskuva Hallmanien kartanosta sitä ympäröivine muureineen sekä pohjapiirrokset kartanon kummastakin kerroksesta. Noihin piirroksiin oli idyllistä palailla pitkin luku-urakkaa!
Vaarallisia valheita lukiessani tulin kiinnittäneeksi erityishuomiota romaanin ihmiskuvaan. Miten yksilö reagoi ja toimii whodunit-genren sääntöjä noudattaessaan? Mikä katsotaan sopivaksi käytökseksi? Miten suru ja järkytys on lupa näyttää? Mistä kumpuaa esimerkiksi genren viehtymys hysteriaan ja rauhoittaviin lääkkeisiin? Aiheesta voisi panna kasaan kirjallisuustieteellisen tutkimuksen jos toisenkin.
Loppuratkaisun siintäessä pelissä vilahtaa myös perin tutuksi kaluttu teillä-ei-ole-mitään-todisteita-kortti. Epäilty puolustautuu sivulla 211: "Teillä ei ole mitään todistuksia. Ei mitään todistuksia, jotka kestäisivät tuomioistuimen edessä." Miten monta kertaa genren historiassa korttiin muka on tarttunut syytön epäilty?
***
Synttäri-illan ruumista kylpyhuoneessa joudutaan odottelemaan aina sivulle 77 asti. Sitä ennen saamme nauttia Langin taidoista psykologisen romaanin punojana, kun hän esittelee sukukartanon klaustrofobisesti tulehtunutta perheyhteisöä. Varmasti kirjailijan perhekuvaus täyttää mallikkaasti klassisen dekkarin laatuvaatimukset; epäuskottavuudesta häntä ei voine mennä syyttämään. Toisaalta itseltään enemmän edellyttävä kirjailija olisi tuonut epätervettä perhettä ja neroutta tutkiessaan kuvaan myös jotain uutta ja yllättävää, sellaista joka olisi vaatinut lukijalta hetken aikaa märehtiä, ennen kuin hän olisi hyväksynyt tämän osaksi laajennutta yleissivistystään. Pitkä miinus esimerkiksi siitä, että kirjailija Hallmanin nerokas poikkeusyksilöys ei mitenkään ilmene suoraan hänen olemuksessaan, joten meidän täytyy tyytyä vain Langin sanaan siitä: Hallman on nero ja sillä sipuli.
Vaarallisten unien hahmot on huolellisemmin luonnosteltu kuin Langin edellisen teoksen Kielojen kuningas (1957) hahmot. Suljettu yhteisö luonnollisesti antaa tähän paremmat edellytykset kuin Kielojen kuninkaan monessa eri paikassa pyörivä kuvaus monine henkilöineen. Toisaalta ympäristöjen niukkuus saattaa ikävästi puuduttaa lukijaa.
Vaikkei ehkä äärimmäisen jännittävä, monella tavalla mallikelpoinen Vaarallisten unien rakenne on. Muutama yllätyskäänne pakottaa lukijan purkamaan muutamankin palan kokoamastaan palapelistä. Näistä yllätyspaljastuksista mielestäni paras sijoittuu sivulle 161.
Murhan saa tutkittavakseen Langin vakiohahmo, rikoskomisario Christer Wijk. Pitkän aikaa hän joutuu tekemään tutkimuksiaan etätyönä Kilan kirkonkylästä ja koti-Tukholmasta käsin, mutta jahka juoni alkaa kiristää enemmän, hänen onnistuu murtaa tiensä Hallmanien linnoitukseen. Siellä, sivulla 198, hän lopulta heristelee avainjohtolankoja lukijan silmien edessä kiusoittelevasti melkein Hercule Poirot -tyyliin, niin että hänen ongelmanratkaisullinen ylivertaisuutensa käy ilmeiseksi.
Jo Kielojen kuningasta lukiessani olin aavistavinani salaa hekumoivan erotiikan joidenkin Langin kohtausten taustalla. Törmäsin ilmiöön tässäkin romaanissa, selvimmin sivuilla 79 - 80, jossa miniä-Cecilia ilmestyy ruumiin ääreen huomiota herättävän siekailemattomassa yöpaidassa. Täti Agatha olisi pitänyt etiketin siveellisyydestä tiukemmin kiinni.
***
Miten julkisuus mahtoi kohdella Maria Langia 1950-luvun lopussa? Jossain vaiheessa uraansa hän oli hyvin suosittu Ruotsissa, kuten tiedämme. Kun Vaarallisia unia muistelee 1900-luvun alun superjulkkiksen Selma Lagerlöfin ahdasta elinpiiriä talonsa yläkerrassa paossa tungettelevia turisteja (s. 101), mieleen hiipii, saattaisiko kirjailija Hallmanin julma ihmismassakammo pohjata Langin tietoiseen haluun esittää kritiikkinsä tai protestinsa.
Yksi kerronnallinen ratkaisu minua Vaarallisissa unissa hieman oudoksuttaa. Lang on sirotellut tarinan joukkoon lyhyitä, minä-muotoisia raportointeja, joitten nimettömänä minänä esiintyy muitakin kuin vain sihteeri Skog. Uskoakseni jaksot ovat omiaan enemmän hämmentämään lukijaa kuin palvelemaan dekkarijännitystä.
Lisäys: Maria Lang valkokankaalla ja televisiossa
 |
| Kolmiapila ratkoo murhia 1950-luvussa. (Kuva: Moviezine.se.) |
Alkuperäisromaaneja on kuitenkin muokkailtu ankarasti, niin että elokuvista jokaisessa rikoksia on mukana ratkomassa myös toinen Langin salapoliiseista, nuori harrastelijaetsivätär Puck Ekstedt (Tuva Novotny, s. 1979), yhdessä tulevan puolisonsa Einar Buren (Linus Wahlgren) kanssa. 1950-luvun epookkiin on panostettu, mutta silti ainakin sarjan aloittava Murhaaja ei valehtele yksinään on saanut Iltalehden kriitikolta varsin nuivan arvostelun.
Sarjan kuusi elokuvaa:
- Murhaaja ei valehtele yksinään (Mördaren ljuger inte ensam, ohj. Birger Larsen; samannimisen esikoisdekkarin (1949) pohjalta)
- Kielojen kuningas (Kung Liljekonvalje av dungen, ohj. Christian Eklöw ja Christopher Panov; samannimisen, perjantaina esittelemäni romaanin (1957) pohjalta).
- Inte flera mord (ohj. Peter Schildt; romaanin Ei enää murhia (1951) pohjalta).
- Rosor, kyssar och döden (ohj. Daniel di Grado; romaanin Ruusuja, rakkautta, rikoksia (1953) pohjalta).
- Farliga drömmar (ohj. Molly Hartleb; tänään esittelemäni romaanin Vaarallisia unia (1958) pohjalta).
- Tragedi på en lantkyrkogård (ohj. C. Eklöw ja C. Panov; romaanin Murhenäytelmä hautausmaalla (1954) pohjalta).
Aiheesta muualla:
