Adolph Tidemand: Norjalaisia jouluperinteitä (1846). |
Mikä pahinta, aamun uusinta-Studio55 näytti arkistokatkelman Loirista laulamassa tuota laulua tuoreeltaan Levyraadissa. Hirveän nuori Loiri oli tuolloin katsannoltaan! Sitä päivittelivät Salmi ja Veijalainen studiossaan, ja sitä päivittelin minä kotikatsomossani. Ja siitä todellakin on kulunut jo tuo loputtoman pitkä neljännesvuosisata.
Vähemmälläkin sitä melankoliaa pukkaa. Mutta tänään ei sorruta melankoliaan eikä muihin sentimentaalisuuksiin. Sen sijaan lunastetaan kuukauden takainen lupaus edes osaksi ja vaihdetaan blogin otsake. Villa Derrickeria on tästä päivästä lähtien virallisesti Villa Dee, niin kipeää kuin se tekeekin.
Lupasin kuukausi sitten laajemmankin uusiutumismanifestin, mutta se saa vielä odottaa. Nimittäin kävi niin, että marraskuun 4. päivänä osuin erääseen blogitekstiin, josta katsoin aiheelliseksi järkyttyä, niin että Villa Deen koko kuu vähän lamaantui. Luultavasti jossain vaiheessa käsittelen järkytystäni yhdessä vakavassa blogikirjoituksessa, mutta sen jälkeen on tarkoituksena jatkaa taas niin kevyesti kuin se minulta vain luonnistuu.
Keveyden merkeissä aloitan joulukuun kevytkirjallisella diptyykillä. Kahdessa eri kirjoituksessa esittelen erään aikanaan kivasti myyneen kirjailijan kaksi romaania. Esittelyt voisivat ehkä kohteensa mukaisesti olla vähän kevyempiä, mutta me emme tartu asian tähden voivotteluun, kun kerran emme melankoliaan emmekä muuhunkaan sentimentaalisuuteen.
Itsenäisyyspäivänä perjantaina siis jälleen, hiukka yltiöromanttista silausta ilmiasussamme.