sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Bradbury 2013

Viime torstaina ilmestyi eräässä päivälehdessä 15-vuotiaan Vilja Aron mielipidekirjoitus "Haluaisin palata aikaan ennen älypuhelimia". Aro tuntee surua siitä, miten ihmiset ovat menettäneet kykynsä todelliseen sosiaaliseen kanssakäymiseen, kun tilalle ovat tulleet latistavat tekniset keksinnöt. Jopa yhdessä vietetty aika saattaa mennä siihen, että kukin vain näprää omaa älypuhelintaan. Jo pikkulapset pannaan harjoittelemaan tätä epäsosiaalisuutta istuttamalla elektroniikka heidän käteensä.

On hätkähdyttävää lukea tämä aikalaiskirjoitus. Siinä nimittäin tulee niin tarkasti ja havainnollisesti kuvatuksi se reaalinen yhteiskunta, jonka päivän romaani ennusti yli 60 vuotta sitten. Mielipidekirjoittaja Vilja Arolla jopa on tietynlainen vastine romaanin maailmassa, varhaiskypsä Clarisse, joka kykenee nousemaan tämän vieraantuneen todellisuuden yläpuolelle.

Ray Bradbury: Fahrenheit 451
(Fahrenheit 451, 1953; suom. Juhani Koskinen, 3. painos, Kirjayhtymä 1981, 194 s.)
(Romaanin pohjana toiminut novelli ”The Fireman” ilmestyi 1950.)

Tieteiskirjailija Ray Bradbury (1920 - 2012) kuoli viime kesänä 91-vuotiaana. Hänen tunnetuin romaaninsa on Fahrenheit 451, jonka nimi on noussut käsitteeksi: kyseisessä lämpötilassa kirjapaperi kuulemma syttyy tuleen, vaikka tuo fakta oikeasti onkin vain kaunis valhe, joka kuulostaa hyvältä, ja siksipä arvon kirjailijamme sen valitsikin teoksensa nimeksi. Valheisiin nojaa myös Fahrenheitin yhteiskunta. Nimittäin kaikki kirjat ovat kiellettyjä, ja viranomaiset toteavat asiakirjoja väärentäen, että määräys tuhota kirjat annettiin muka jo vuoden 1790 Yhdysvalloissa.

Fahrenheit 451 on epämääräiseen tulevaisuuteen sijoittuva dystopia, joka lähtee käyntiin pilailevan pakinan lailla: urhoolliset palomiehet eivät sammuta paloja vaan päinvastoin sytyttelevät niitä. Romaanin päähenkilökin, nuori aviomies Guy Montag, kuuluu tähän arvostettuun ammattikuntaan ja nauttii antaumuksellisesti tehtävästään rynnäköidä öljyä syöksevin letkuin kirjastoihin ja polttaa niitten aarteet.

Kirjat ovat kiellettyjä, koska pelkona on, että ne saattaisivat saada kansalaiset ajattelemaan. Ajattelu - se voisi koitua vaaraksi vallitsevalle tilalle, joten ihmiset pidetään suht tyytyväisinä antamalla heidän nauttia aivottomista ajanvietteistä, sellaisista kuin kolmiulotteinen televisio loppumattomine ihmissuhdetarinoineen, kauniine-ja-rohkeineen, Sims-tietokonepelin kaltaiset viihdykkeet, korvalappustereoiden tarjoama unohdus. Aron mielipidekirjoitus tiivistää mainiosti Fahrenheitin ankeaa todellisuutta.

***

Yhtenä yönä palatessaan työstään Guy Montag kohtaa kadulla tytön nimeltä Clarisse. Clarisse on toisenlainen:
- Niin, tyttö sanoi, - olen seitsemäntoista ja olen hullu. Setäni sanoo että nämä kaksi aina kuuluvat yhteen. Kun ihmiset kysyvät miten vanha olet, hän sanoo, kerro aina että olet seitsemäntoista ja järjiltäsi. Eikö tähän aikaan yöstä olekin hauska kävellä? (S. 13.) 
Tyttö todella on epänormaali. Psykiatrit ovat hänestä syystä huolissaan. Koulukin pitää häntä hylkiönä:
- Voi, ei minua siellä kaivata, Clarisse sanoi. Ne sanoo että minä olen epäsosiaalinen. Etten muka sopeudu. Se on kyllä kumma. Itse asiassa minä olen hyvin sosiaalinen. Kaikki riippuu vain siitä mitä sosiaalisuudella tarkoitetaan, vai mitä? Minulle sosiaalisuus on sitä että puhutaan niin kuin me nyt teemme. (S. 39.)
Clarisse ei ole menettänyt luonnollista ihmisyyttään ja inhimillisyyttään. Tällaisena sopeutumattomana hän on uhka ympäröivälle anti-yhteiskunnalle. Mallikansalainen Montagissa tytön välitön elävyys silti herättää jotain - uinuneen kaipuun, tahdon olla täysi ihminen. Clarissen kohtaaminen sytyttää palomiehessä tulen. Hänestä tulee kapinallinen, joka alkaa etsiä vastauksia suuriin kysymyksiin kirjojen kielletystä maailmasta.

Vaan löytyy Bradburyn tyydytysyhteiskunnassa muiltakin kuin Montagilta salainen, tyhjä huone sydämestä: palomiehemme vaimo Mildred yrittelee jopa itsemurhaa, vaikkei itse pystykään tunnistamaan piilevää alakuloaan. Feministiklassikko Betty Friedan avasi vuonna 1963 aikalaistensa silmiä kuvatessaan teoksessaan Naisellisuuden harhat (The Feminine Mystique) sitä nimeämätöntä tyhjyyttä, jota useat modernit lähiökotirouvat tuntevat sielussaan. Kovin samanlaisia tuntoja Bradbury valaisee peräti vuosikymmentä Friedanin aiemmin!

Palomies Montagin heräämiseen vaikuttaa ravistelevimmin varmaan se hetki, jona hän tajuaa, ettei surisi, jos Mildred-vaimo kuolisi - ”ymmärtämätön ontto mies lähellä ymmärtämätöntä onttoa naista, ja ahnas käärme koversi onttouden yhä täydemmäksi” (s. 56). Hän tajuaa tämän epäinhimillisen vieraantumisen, ja se tempaa hänet itkun valtaan.

Kirjailija Bradbury totesi jälkikäteen, että hän sai tärkeimmän inspiraationsa Fahrenheitille kriittisestä suhtautumisestaan tuolloin menestystiensä aloittanutta televisiota kohtaan. Televisiolle on ominaista ensinnäkin vieroittaa meitä kirjoista ja toiseksi ruokkia meitä yksittäisillä faktoilla, ilman että faktoja liitettäisiin laajempaan kontekstiin. Televisio on oopiumia kansalle. Historia on kantanut meille myös monet muut Bradburyn teoksessaan ennakoimat tekniset keksinnöt, vaikka joskus kirjailija visioi harhaankin: esimerkiksi hän ei osannut ennustaa langattoman viestinnän kehityskulkua, joten puhelinkioskit ovat edelleen Montagin ja kumppaneiden ahkerassa käytössä.

Tärkeintä on tunnistaa, että Fahrenheitin dystopia todella on täällä vuonna 2013: Ystävät piilevät koneen kätköissä Facebookissa. Todellisuutta kavennetaan poliittisesti korrektin nimissä. Kaikista tehdään tasa-arvoisia tasapäistämisen mielessä. Kuten Clarisse toteaa ihmisistä:
Enimmäkseen he luettelevat suuren määrän automerkkejä tai vaatekappaleita tai uima-altaita ja sanovat voi kun ihastuttava! Mutta he sanovat kaikki samoja asioita eikä kukaan sano mitään muuta kuin toiset. (S. 41.)
Bradbury on dystopioineen jopa hyvin radikaali. Hän lähenee äänenpainoissaan monia 1900-luvun ankaria vasemmistolaisia yhteiskunta-ajattelijoita Frankfurtissa ja muualla.

***

Tieteiskirjallisuus on pysynyt minulle vieraana, yhtenä tekosyynäni sen keskittyneisyys kylmään tekniikkaan. Bradburyn teoksessa moisesta tosin ei ole vaaraa. Fahrenheit nimittäin on hyvin ihmiskeskeinen ja ihmisläheinen, myös toivoa herättävässä loppuratkaisussaan. Tulevan maailman kuvailukin sujuu kiitettävän niukin vedoin. Myös Bradburyn kerronta on pääosin kaunokirjallisen sujuvaa. Esimerkiksi Montagin vapautumisen hetkeä hän kuvaa näin lyyrisesti:
Joki oli hyvin todellinen; se piti häntä hyvin hellästi sylissään, ja vihdoinkin hänellä oli kylliksi aikaa, kylliksi joutohetkeä, pohtia tätä kuukautta, tätä vuotta ja kokonaista ihmisikää. Hän kuunteli sydämensä tasaatumista. Hänen verensä ei enää hoputellut hänen ajatuksiaan. (S. 165.)
Tosin välillä lukemista vaikeuttaa se, että Bradbury saattaa sortua ilmaisulliseen yliyrittämiseen. Ja aina abstraktin yhteiskunta-analyysin saadessa liian suuren vallan kerronta käy helposti turhan saarnaavaksi. Merkille pantavaa on myös, ettei Bradbury pyri luomaan jännitystä lainkaan kerronnallisin keinoin: vaikka juoneen sisältyy runsaasti yllätystekijöitä, niitä ei pyritä pohjustamaan jännitystä kiristämällä, vaan kertoja on valinnut havainnoivan toteamisen etenemistyylikseen.

Kokonaisuutta tarkastellessani jopa vähäkseltään ihmettelen, miten Fahrenheit on saavuttanut asemansa tieteiskirjallisuuden tunnustettuna klassikkona. Ehkä osa suosion salaisuudesta piilee hilpeän monimielisessä alkuasetelmassa ja iskevän sloganisessa nimessä. Samalle tasolle Huxleyn Uljaan uuden maailman (1932) ja Orwellin Vuoden 1984 (1949) kanssa Fahrenheitia ei toki ole koskaan soviteltukaan.

Ylitulkinta on oma munaamisen lajinsa, enkä täysin malta pidättäytyä siitä Fahrenheitinkaan kanssa. Siksi nostan kaanonista esiin Danten Jumalaisen näytelmän. Vastaako Bradburyn nuori, viaton ja oikeellinen Clarisse Danten Beatricea? Ja onko romaanin loppupuolella merkittävään osaan yhteistoimintamiehenä kohoava ikääntynyt professori Faber vastine Jumalaisen näytelmän Vergiliukselle? Ehkä aiheesta onkin laadittu yliopistollinen tutkielma tai pari.

Löytyyhän Fahrenheitista toki myös 007-tyylinen hirviö: palopäällikkö, joka hallitsee kirjasivistyksen Alexander Popea myöten mutta paradoksaalisesti käyttää tuota sivistystä sen itsensä tuhoksi. Hän osaa siteerata klassikoita pirullisen tarkoituksenmukaisesti pyrkimyksessään tuhota kaiken kirjaviisauden. Päällikön avaraan maailmankuvaan kuuluu jopa syvällinen taju vallitsevan tv-yhteiskunnan lohduttomasta rappiosta: "Lastentarhasta suoraan yliopistoon ja sitten takaisin lastentarhaan - tällaista se sivistys on ollut vähintään viidensadan vuoden ajan." (69.) Samankaltaista retoriikkaa käytti Neil Postman kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin varoitellessaan television vaikutuksista puoliunohdetussa klassikossaan Huvitamme itsemme hengiltä.

***

Bradburyn romaanin sovitti valkokankaalle hiukan odottamaton nimi. Fahrenheit 451:n ohjasi nimittäin ranskalainen François Truffaut vuonna 1966 ainoana englanninkielisenä elokuvanaan. Urhoollista palomies Montagia esittää Oskar Werner (1922 - 84), joka muistetaan erityisesti Truffaut’n viittä vuotta aiemmasta klassikosta Jules ja Jim. Hänhän esittää siinä parivaljakon pätkempää osapuolta. Romaania muokattiin voimakkaasti käsikirjoitusvaiheessa, ja siksipä Montagin vaimoa esittävä Julie Christie (s. 1941) saa näytellä myös Clarissea kaksoisroolissaan.

Truffaut’n tulevaisuusvisio on huomattavasti alkuperäisromaania lempeämpi. Elokuvan kuvauksista mainittakoon, että pääosanesittäjä Werner raivostui ohjaaja Truffaut’lle niin pahasti, että hän leikkasi kostoksi hiuksensa ennen aivan viimeisten ottojen kuvaamista. Tuosta konfliktitilanteesta meillä on pysyvänä muistona epäjatkuvuus palomiehen habituksessa vielä tänäkin päivänä.

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Hajahuomioita Leif GW -sedästä

Leif GW Persson (s. 1945) on piipahdellut viime vuosina mielessäni satunnaisen lyhyillä vieraisilla mm. aikakauslehtien sivuilta, mutta ennen viime kesää hän oli minulle pelkkä kasvoton kasvo cocktail-tilaisuuksissa: en tiennyt hänestä muuta kuin että hän on ruotsalainen kriminologi, joka on julkaissut sarjan menestyksellisiä rikosromaaneja.

Viime kesä muutti kaiken. Silloin alkoi Yle Fem -kanavalla kuusiosainen, puolituntisista koostuva sarja Leif GW Persson ja kesämurha (Sommarmord, 2011). Sarjassa professorismies Persson kiertelee Ruotsinmaata tarkastelemassa vanhojen, selvittämättömien murhatapausten miljöitä ja anniskelemassa lausuntoja siitä, miten uskoo kaiken tapahtuneen.

Kesäkuun 25. päivänä siis asensin itseni television ääreen ja odotin jotain, joka lopulta löisi laudalta meidän suomalaisten Ei vanhene koskaan -dokumenttisarjan (1997). Sitähän isännöi aikoinaan karismaattisen jylhästi Åke Lindman patriarkkaihmisen roolissaan. Sarjassa yhdistyivät parhaimmillaan maagisena keitoksena kiehtova tosielämän arvoitus, draama, karminta ja vielä mausteena ripaus dostojevskia. Käsikirjoituksesta vastasi Esa Silander.

Vaan ei aina käy niin kuin haaveillaan... Kesämurha à la Leif GW -setä poikkesi kovasti Lindmanin kummitushuoneessaan harjoittamasta täysi-ikäisten tv-katsojien pelottelutoiminnasta. Tuotanto osoittautui ensinnäkin varsin halvalla kruunulla tuotetuksi. Sarja koostuu lähinnä kriminaalitietäjän istuskeluista henkilöauton takapenkillä, jossa häntä kyyditään pitkin maita ja mantuja. Samalla hän tarkastelee karttoja ja puhelee laiskanpulskean verkkaisesti mutta samalla kiireettömästi käsillä olevasta tapauksesta, jonka miljööseen ollaan matkalla tutustumiskäynnille. Tavallisesti ratkaisun julkilausumisen jälkeen tehdään lopuksi etäännytys siirtymällä Perssonin rakkaalle kotisohvalla, jolla hän kertoilee jotain arkisempaa, esimerkiksi analysoi rakkauttaan sudokuja kohtaan.

Suomalainen pöyristymiseni uuden tuttavuuden ääressä johtui varmaan siitä, etten ollut vielä ehtinyt tottua Leif GW -setään, joka lienee jo varsinainen instituutio länsinaapurissamme. En katsonut kaikkia kuutta jaksoa, mutta päätösosan tullen huomasin vihdoin yllättäin, että tässä happamessa ja haluttomassa mediapersoonassapa taitaa olla jotain erityistä - ruotsalaisille hän taatusti edustaa jonkinlaista rakasta sukulaismummohahmoa, ei mitenkään sympaattista eikä lämmintä tai miellyttävää saati kullaista, mutta juuri inhimillisen vajallisuutensa tähden niin suuresti pidettyä ja yhtä kaikki rakastettua. Nyreän setämummon kokoonpanoon kuuluu lisäksi, että hän ulkoisen olemuksensa vastaisesti on huippuälykäs, vähän kuin uudelle vuosisadalle sovitettu neitimarple-sovellus.

***

Setämummo Perssonista on moneksi. Jo hänen tieteellinen tuotantonsa on laaja. Julkisuuteen hän ampaisi viimeistään vuonna 1978, kun ilmestyi hänen esikoisrikosromaaninsa Possujuhla (Grisfesten). Olen ottanut vakaaksi aikeekseni testata Perssonin ainakin yhden kirjan muodossa. Se ei vielä ole toteutunut, mutta muutama päivä sitten olin vähällä tilata kappaleen tuota esikoisromaania ikiomaksi, kun eräs kunnianarvoisa kirjakerho tarjosi sitä edukkaaseen alehintaan 5,- € kovin kansin, mutta sitten onneksi muistin uudenvuodenlupaukseni ja pienen kirjahyllyni kantokykyluokan.

Perssonin ansioluetteloa silmäillessä mieleen pälkähtää, saattaisiko hän ottaa nykyiseen mediaolemukseensa mallia über-macho Hemingwayn viimeisten vuosien väsähtäneestä habituksesta. Moni juttu nimittäin yhdistää näitä kahta taattoa: Parikymmentä vuotta sitten Persson julkaisi muutaman metsästys- ja keittokirjan, joten ei tuota vaikeutta kuvitella kriminologille makoilemaan savannille pyssy kourassa ja vartomaan vesi kielellä antilooppia tai kirahvia, jonka yrittäjähenkiset alkuasukkaat ajavat hänen eteensä, kalliilla rahalla ostetun metsästyssafarin merkeissä tietenkin. Kriminologian professorimme miehistelyopusta Stora machoboken (1990) ei valitettavasti liene suomennettu.

Kymmenen vuotta sitten Persson pani alulle romaanitrilogian nimeltä Hyvinvointivaltion romahdus (Välfärdsstatens fall), joka on suomennettukin:
  1. Kesän kaipuusta hyiseen viimaan (Mellan sommarens längtan och vinterns köld, 2002)
  2. Toinen aika, toinen elämä (En annan tid, ett annat liv, 2003)
  3. Putoaa vapaasti kuin unessa (Faller fritt som i en dröm, 2007)
Kyseessä on puolidokumentaarinen, voimakkaasti yhteiskuntakriittinen sarja Ruotsin viime vuosikymmenien kehityksestä, ja keskeisenä juonteena kulkee pääministeri Olof Palmen murha ja sen aiheuttama kansallinen trauma.

Kuten monet muutkin Perssonin teokset, myös tuo trilogia on sovitettu liikkuviksi kuviksi. Neliosainen, lähes nelituntinen tv-sarja Pyhiinvaeltajan kuolema (En pilgrims död, 2013) sai ensi-iltansa länsinaapurissamme vajaat kaksi kuukautta sitten. Toteutus keskittyy täysin pääministerin murhan ratkomiseen, ja siihen sisältyy Perssonin tulkinta tapahtumien kulusta.

Ryhmä Rämä valmiina ratkomaan pääministerin murhan.
Pyhiinvaeltajan kuoleman ensimmäisen osa nähtiin Suomessakin viime tiistaina klo 21.00. Eikä hätää, vaikka se olisi mennyt ohi, sillä jakso uusitaan tänään klo 22.55 samaisella ykköskanavalla.

Tähän ehkä joitain taustatietoja Palmen murhasta... Suzanne Ostenin komedia Mozartin veljekset sai ensi-iltansa Ruotsissa talvella 1986. Elokuva ei ole hääppöinen, ja se olisi ehkä jo vaipunut unholaan, ellei siihen liittyisi kahta merkittävää tekijää. Ensinnäkin kotisuomalainen monilahjakkuus M. A. Numminen näyttelee elokuvassa pienen roolin siivoojana. Toiseksi pääministeri Palme kuoli luoteihin Tukholmassa helmikuun 28. päivänä - tasan 27 vuotta ja 1 päivä sitten - tullessaan vaimonsa kanssa juuri tuon nimenomaisen filmin näytöksestä Grand-elokuvateatterista. Tuolla hetkellä vähän ennen puoltayötä Svealandia heitti hyvästit pohjoismaiselle lintukodolle ja astui julmaan nykyaikaan.

Selvittämättömän rikoksen kansakunnan päälle langettamaa varjoa kuvaa hyvin se, että kului yli 15 vuotta, ennen kuin merkittävä fiktionkirjoittaja uskalsi tarttua aiheeseen. Vaikenemisen mursi siis vasta Perssonin trilogian aloitusosallaan 2002. Murhan tapahtuma-aikaan hänellä oli merkittävä virka poliisin kriminologina, joten hän on saanut tarkkailla tutkimuksia aitiopaikalta.

Pyhiinvaeltajan kuoleman aloitusjakso odottaa minua yhä digiboksin onkaloissa, enkä aio katsoa sitä ennen kuin olen ehtinyt kerätä sen seuraksi vähintään kaksi seuraavaakin jaksoa ykköskanavalta. Sarjaa on kiitetty jos moitittukin, mm. puhuvien päiden ylettömästä vuoropuhelusta siisteissä sisätiloissa keskenään. Tuotanto liikkuu kahdessa aikatasossa: keskiössä ovat toisaalta murha ja siihen johtaneet tapahtumat vuosina 1985 - 86 ja toisaalta murhan uudet tutkimukset nykyhetkessä. Samat näyttelijät esiintyvät kummassakin aikatasossa, ja heidän äkkinäinen ikääntymisensä ja nuortumisensa on toteutettu lähinnä värihuuhtaisemalla hiukset aikatasojen välillä rampatessa.

Pääroolin uusia tutkimuksia johtavana poliisipäällikkö Lars Martin Johanssonina esittää Rolf Lassgård (s. 1955). Hän on meille ennestään tuttu sinä vähemmän depressiivisen oloisena rikoskomisario Wallanderina vuosilta 1995 - 2007. Johanssonin oikeaa kättä, etsivä Jeanette Erikssonia, näyttelee Helena af Sandeberg (s. 1971), jolla oli kyseenalainen kunnia esittää yhtä yli-ikäisistä viisikon jäsenistä rikossarjassa Syyttömänä tuomittu (2008 - 09). Vuonna 2005 hänellä puolestaan oli päärooli pikkupoikien rakkauden jumalattarena Martin Asphaugin romaanifilmatisoinnissa Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä.

***

Sopivasti vain päivä Pyhiinvaeltajan kuoleman jälkeen TV1:ssä alkoi myös kolmiosainen dokumenttisarja Olof Palmen (1927 - 86) elämästä. Olof Palmen tarinan jaksot nähdään peräkkäisinä keskiviikkoina klo 19.00. Kyseessä on tv-sarjamuotoon laajennettu versio viimevuotisesta, ruotsalaisesta dokumentista Palme, jonka ohjasivat Kristina Lindström ja Maud Nycander. Mattimyöhäisiä ajatellen myös tuo dokumenttiavaus uusitaan ylihuomenna sunnuntaina klo 14.25. Uskalsin katsoa aloitusosan tuoreeltaan, hauduttamatta sitä ensin varotoimena muutamaa viikkoa kovalevyllä, ja olin näkemääni tyytyväinen.

Isojen poikien Jim-kanavalla puolestaan starttasi runsas viikko sitten maanantaina rikostenselvittelysarja Rekonstruktio, jonka kahdeksassa osassa oikeustieteilijä Kari Uoti, toimittaja Pekka Lehtinen ja rikoskirjailija Harri Nykänen käyvät tarkastelemassa kuulujen suomalaisrikosten tapahtumapaikkoja. Viimeksi koetettiin luoda uutta näkökulmaa Tulilahden kaksoimurhaan, jota jo velho Lindman pyöritteli sammakkoliemikeitoksessaan Ei vanhene koskaan -sarjassa. Kolmikko toi uutena yksityiskohtana etualalle huomiot mopoilija Runar Holmströmin Mora-puukon aiheuttamasta jäljestä näreenoksassa. Muutoin sarjassa huomio kiinnittyy turhan huokeaan budjettiin, joka ei ole antanut mahdollisuutta edes leikkauspöydässä karsia häiritsevää toistoa pois katsojan silmille lähetettävästä kappaleesta. Samoin ohjelmassa toteutettava rekonstruktio ei taida parhaalla mahdollisella tavalla tehdä kunniaa tekijöidensä todelliselle älykkyydelle.

Katsoessani maanantaista Tulilahti-jaksoa pohdin, että sarja lienee ottanut mallia ainakin ruotsalaisesta Veckans brott -sarjasta (2010 - ), jonka erikoisjaksoista Leif GW Persson ja kesämurha koostuu.
  • Olen pannut väliaikaisesti muutaman Villa Derrickerian tekstin piiloon, koska niitä on viime aikoina voimakkaasti pommiteltu englanninkielisillä roskapostikommenteilla. Toivottavasti mm. rakas Neiti Marple virittää tapakomedian -tekstini pääsee taas kohta vapaaksi ilahduttamaan kaikkia Villa Derrickerian kävijöitä, niin uusia kuin paikkansa lukijoinani jo vakiinnuttaneitakin.