keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Idän pikajunan urilla

Matkakirjojen siivillä, kengissä, hyteissä ja matkustamoissa olen matkustanut elämäni mittaan vain muutaman harvan matkan. Ensimmäisenä vertaistensa joukossa näistä kohoaa mieleeni John Steinbeckin asuntoautokierros Yhdysvaltain ympäri reportaasiromaanissa Matka Charleyn kanssa (1962). Matkaseurana kirjailijalla oli puudeli Charley ja näyttämönä 1960-luvun kuohuvat alkutahdit.

Matka Charleyn kanssa on melkoisen tiedostava ja satunnaisissa kohtaamisissaan yhteiskunnallisen todellisuuden kanssa myös julma. Vielä julmempana koin muutamaa vuotta aiemmin, ala-asteiässä lukemani Eric Knightin nuortenromaanin Lassie palaa kotiin (1940), ja tavallaan jotain samankaltaista etsin kai myöhemmin Steinbeckinkin romaanista lemmikkikoirineen ja vaelluksineen.

Tänään emme mene merta edemmäs kalaan vaan hyppäämme tunnustetun suomalaiskirjailijan kokemukseen, emmekä edes irtoa Euroopan maaperältä, vaikka käymmekin kolkuttelemassa Aasian portteja Istanbulin metropoliissa. Antti Tuurin (s. 1944) matkakirja Bospor Express (2013) kutsuu meitä astumaan laivaan.

Antti Tuuri: Bospor Express. Kertomus matkasta
Otava 2013, 202 s

Vuonna 2011 ilmestyi turkin kielellä Tuurin romaani Taivaanraapijat. Sen kunniaksi kirjailija sai samaksi syksyksi kutsun istanbulilaisille kirjallisuusfestivaaleille. Tuuri on kyllästynyt lentämiseen, ja siksipä matka taittui vähemmän sutjakkaasti mutta sitäkin jännittävämmin junalla Itämeren rantamista ottomaanien asuinsijoille. Ensimmäisen luokan interrail-kortti kouraan ja menoksi!

Bernsteinilainen viisaus toteaa, että tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike. Tämä pätee Tuurinkin matkakirjaan. Neljä päivää perillä Istanbulissa ei ole läheskään yhtä kiehtovaa luettavaa kuin kuvaus matkoista sinne ja takaisin. Tosin kyllä minä Tuurin innoittamana aion Hagia Sofian katsastaa, jahka Istanbuliin kerkeän, mitä tuskin on tapahtuva tämän elämän puitteissa. Löytyyhän tuosta muinaisesta kirkosta jopa graffiti, jonka ilkiö viikinki nimeltä Halvdan joskus 1200 vuotta sitten kaiversi ja jonka myöhemmät arkeologit ovat ystävällisimmin putsanneet esiin.

Sekä meno- että paluumatkalla kaikkein hurjimmat koettelemukset liittyvät pikajunaan nimeltä Bospor Express, joka vipeltää hurjaa kyytiä läpi Balkanin: Belgradista Istanbuliin. Siitä on totisesti leikki kaukana, kun Tuuri ottaa jo tunti sitten matkaan ampaisseen kiitäjän urhoollisen taksikuskin avustamana kiinni ja joutuu sitten vielä odottamaankin pikamenijäänsä väliasemalla parinkymmenen minuutin verran.

Serbia mainitaan nyky-Euroopan vaarallisimmaksi maaksi turistille, joten Tuurikin päättää kompata tätä totuutta. Taisivat nämä maankolkat olla paljonkin turvallisemmat niihin aikoihin kun murhamamma Christie risteili samoilla raiteilla suunnitellessaan dekkariaan Idän pikajunan arvoitus (1934). Tuuri jopa käväisee muutaman kerran juomassa ylihintaisen cappuccinon siinä samassa Pera Pace -hotellissa, jonka huoneessa nro 411 täti-Agatha perimätiedon mukaan kirjoitti tuon romaaninsa.

Tuurin suurin innoittaja matkakirjalle tulee kuitenkin lähempää, Suomesta. Mika Waltari oli innokas Istanbulin-kävijä, mistä todisteeksi meille ovat jääneet matkakirjat Lähdin Istanbuliin (1948) ja Yksinäisen miehen juna (1929). Yksinäisen miehen junalla Tuurikin matkustaa, vaikka samaan vaunuosastoon tietenkin saattaa sattua kiintoisia matkustajia ja perillä Ottomaniassa odottaa joukko kirjallisuusihmisiä sekä parvi kaunottaria, joiden kauneudesta Tuurin teksti on mitä näkyvimmin vaikuttunut.

Mielestäni mielenkiintoisin tuttavuus, joka Tuurin matkalle sattuu, on Bulgarian rautateitten pääjohtajan tytär Sofian rautatieasemalla. Tämä kotimaansa EU-mainetta ponnekkaasti remontoiva nuori nainen on tiettävästi täsmälleen se mitä väittääkin olevansa.

***

Bospor Express alkaa Budapestin rautatieasemalta kuin romaani, tai vähän kuin Hitchcockin trilleri. Tuuri on vähän kuin Cary Grant ja sveitsiläinen selkärepputyttö vähän kuin Eva Marie Saint, joka raahannee ohjaaja Hitchcockia viulukotelossaan. Vasta toinen luku sivulta 13 alkaen kertoo, mistä tässä leikissä on kysymys, mutta romaanimainen kerronta ei onneksi häviä mihinkään. Tarinan jännitteet tosin eivät ole romaanimaisia vaan matkakirjamaisia.

Bospor Express kuvattuna Istanbulissa. (Kuva: Wikipedia.)
Tuurin matka sinne ja takaisin on viihdyttävä ja myös helppolukuinen. Kyseessä on varsin hyvänmielenkirja, kun kerran mitään järisyttävää matkan varrella ei sentään tapahdu. Kirjailija kokee monenlaista, jännittää aikataulujen pitävyyttä, kirjoittaa Moleskine-muistikirjaansa - ja muistelee kuolleitaan. Tosin tämä manan majoille menneiden muistelu on sillä tavalla irrallista, ettei se esimerkiksi heijastu muuhun kerrontaan, joten teoksen kokonaisuudessa se jää satunnaisuudeksi. Tuuri ajattelee paljon ja myös kirjaa ajatuksensa luettavaksemme, mutta elämää suurempia ajatuksia eteen osuu harvemmin. Ehkäpä joku kuitenkin saa mieliteon kirjata omaan moleskineensa ylös sen, mitä kirjailija pohtii piirtäjä Hokusain innoittamana taiteilijanimen perinnöksi antamisesta (s. 197).

Bospor Express paljastaa ainakin minulle jotain aivan uutta yksityishenkilöstä nimeltä Antti Tuuri. Tilanteen tullen hän saattaa olla varsin koleerinen, eikä pyri sitä peittelemään. Yllätyin myös hänen piirtämisharrastuksestaan. Ja agraariset kuvaelmat junan ikkunasta Balkanin syrjäseuduilla tuovat tietenkin kirjailijalle elävästi mieleen lapsuuden 1950-luvun Pohjanmaalla, sen ajan mummot ja papat ja käsityöläisyyden.

Sujuvassa kerronnassa jotkin kielelliset seikat kiinnittivät huomioni. Erityisesti sanajärjestys, esimerkiksi saksalaistyyliset verbikoreografiat, herätti joskus ihmetykseni. Se ei kuitenkaan estä minua mainitsemasta Tuurin aiempia matkakuvauksia Islannista ja Saksasta. Parin vuoden takainen Matkoilla Euroopassa saattaa vetää minua puoleensa noita kahtakin voimakkaammin.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Logiikan jäljillä Ihmemaassa

Kun lähdin seikkailemaan Ihmemaahan, en osannut arvata, että saisin seurakseni Roland Barthesin. Ainakin kolme kertaa hän ilmestyi minulle, vähän kuin Irvikissa, kerran jopa ystävänsä Salvadorin kanssa. En tiedä, olivatko Barthes ja Dalí ystäviä tosimaailmassa, tuskin, mutta Ihmemaassa toivottavasti tällainenkaan ei ole ihan mahdotonta ja poissuljettua.

Roland Barthes (1915 - 80) oli ranskalainen semiootikko ja filosofi. Hänen kotinsa oli strukturalismissa, mutta ei aikaakaan kun hän mursi sen rajat ja kasvoi jälkistrukturalistiksi, ja hänen merkityksensä esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksessa on kiistaton. Miltei kaikissa hänestä näkemissäni valokuvissa hänellä on humoristin ulkonäkö - sekoitus Nabokovia, Dario Fota ja Fernandelia. Barthesin loppukin oli vähän ihmemaailmainen, kun pesula-auto töytäisi häntä kadulla ja hän kuoli saamiinsa vammoihin.

Lewis Carroll eli oikealta nimeltään Charles Lutwidge Dodgson oli ammatiltaan matemaatikko ja loogikko, mikä ei liene silkan satunnaista.

Hänen lastenkirjansa Liisan seikkailut Ihmemaassa on saanut neljä suomennosta, joista arvostetuin lienee Kirsi Kunnaksen ja Eeva-Liisa Mannerin versio vuodelta 1974. Alice Martin suomensi romaanin 1995 ja jätti päähenkilön nimen alkuperäiskieliseen muotoonsa Alice. Tämä hämmästyttää hiukan, kun hän kuitenkin on monin tavoin sovittanut teoksen maailmaa suomalaislapsille tuttuun muotoon hienossa käännöksessään. Esimerkiksi toisen luvun krokotiilirunossa, jossa Carollin parodia kohdistuu Isaac Wattsin runoon "How doth the little busy bee --", Martin käyttää pohjatekstinä Kiven "Makeasti oravainen"-runoa.

Lewis Carroll: Alicen seikkailut ihmemaassa
(Alice's Adventures in Wonderland, 1865; suom. Alice Martin, WSOY 1995, 133 s)
Kuvitus John Tenniel
Markus Långin arvio suomennoksesta

Jo ennen kuin Liisa hyppäsi kaninkoloon seuraamaan kiireistä kania, ihan romaanin ensisivuilla, Barthes ilmaantui seuraani. Hän lykkäsi käteeni valokuvanlukuopuksensa Valoisa huone, melankolisen viimeisen teoksensa. Luin Liisasta ikävystymässä joen rannassa kirjaan syventynyttä sisartaan tarkkailemassa ja tajusin saman kuin Barthes ikivanhaa valokuvaa kuolemantuomitusta tarkastellessaan: että tämä Viktorian ajan Liisa, samoin kuin hänen lukeva sisarensa, on "kuollut ja kuoleva", ja jo ajat sitten; historia on vääjäämättä saattanut hänen elämänsä loppuunsa.

Liisan esikuvana toimi Alice Liddell (1852 - 1934), Carrollin tuttavaperheen tytär, jolle kirjailija myös omisti romaaninsa. Usein unohtuu, että Carroll kertomaa tarinaa Liisasta oli kuuntelemassa myös kaksi muuta Liddellin perheen tytärtä: Lorina ja Edith. Ja kaikki kolme mainitaan romaanin johdantorunossa, nimillä
prinsessa Prima, Secunda ja Tertia.

Alkuperäinen Alice (oik.) sisarineen. (Valokuva: L. Carroll.)
Alkupuolella Liisan seikkailuja en ollut kovasti vaikuttunut lukemastani. Kyseessä on kuitenkin ensisijaisesti lastenromaani, järkeilin, joten minun ei olekaan niin tärkeää vaikuttua. Mutta sitten alkoi tapahtua kummia...

Luvussa 7 heittäydytään lopulta hattumaakarin ja maalisjäniksen hulluille teekutsuille, joilla istutaan suuren pöydän ääressä mutta silti "Ei ole tilaa! Ei ole tilaa!", mitä todistaa myös koko pöytäseurueen ahtautuminen pieneksi röykkiöksi pöydän yhteen kulmaan. Tälle ihmeelliselle järjestelylle, kuten kaikelle muullekin, löytyy kuitenkin aina vääjäämätön, näennäislooginen selityksensä.

Logiikan ja näennäislogiikan ilottelussaan Liisan seikkailut on riemastuttavimmillaan ja nerokkaimmillaan. Esimerkiksi kuningattaren määritelmä valekilpikonnalle: "Se on se mistä tehdään valekilpikonnalientä", on tautologisuudessaan kerta kaikkiaan ihastuttavan naiivin osuva.

Eihän tämä järkevien aikaihmisten järkevä maailma ole yhtään vaikea eikä arvokas tai tavoiteltava vaan yksinkertaisesti vain pähkähullu!

Viimeistään tässä vaiheessa lukemista Bartes osuu jälleen eteeni. Muistamme hänet tekstin teoreetikkona... Onko Liisan seikkailut siis perinteinen luettava teos, jonka merkitys on tylsän suljettu, vai kirjoitettava teksti, joka antautuu yhä uusille tavoille lukea itseään - jonka seurassa siis on mahdollista kokea tekstin hurma? Viimeistään hullun hattumaakarin ilmaannuttua kerrontaan mukaan sivulla 69 olen jokseenkin vakuuttunut, että kysymys on jälkimmäisestä.

Mikä tekee aiheelliseksi kutsua Barthes esiin saman tien kolmannen kerran, nyt imaginaarisen ystävänsä, surrealistitaiteilija Salvador Dalín seurassa. Ja antaa heille haasteeksi lukea tekstiä Liisan seikkailut ja toteuttaa Ihmemaan hurma. Siis kutimet esiin, Roland ja Salvador!

Ei se ehkä niin yksinkertaista ole... Dalí tunnetusti ei ollut parhaimmillaan tilaustöiden kanssa, kun kerran ei kukkokaan käskemällä laula. Hyväksi esimerkiksi käy yhteistyö ohjaaja Hitchcockin kanssa elokuvan Noiduttu merkeissä. Ja Dalí taitaa olla muutenkin turhan yliarvostettu, kupla, josta psykoanalyysin soveltajana esimerkiksi Freudilla ei ollut kummoistakaan sanottavaa.

Ja jos halutaan olla ihan rehellisiä tylsälle ja kursailemattomalle historiankirjoitukselle, niin Dalí aivan oikeasti tarttui Liisan seikkailuihin, kun vielä elossa oli. Tältä BuzzFeedin verkkosivulta löytyy tusinan verran taiteilijan Liisa-kuvituksia, eivätkä ne taida oikein vakuuttaa, kovasti ainakaan. Mutta Barthespa ei ollut tuossa projektissa mukana rassaamassa espanjalaismaestron urautuneita ajatustiehyitä!

***

Bruno Bettelheimin monella tavalla viisas kirja Satujen lumous ei aivan kulje yhtä tahtia Liisan seikkailujen kanssa. Bettelheim toteaa, että kammottava ja raaka satukaan ei voi tuottaa lapsen sielulle vahinkoa, kunhan tämä vain vakuutetaan siitä, että kaikki kerrottu tapahtuu satumaassa, jolla ei ole mitään yhteyttä omaan maailmaamme. Lapsi on siis täysin turvassa tuon kummallisen maailman pahoilta äitipuolilta, tulta syökseviltä lohikäärmeiltä, erkeiltä ja muilta olennoilta. Carrollin Ihmemaassa totisesti tapahtuu paljon kammottavaa ja raakaa, eikä tässä vielä syytä hätääntyä, mutta kun tämä kaukainen satumaailma on välittömässä yhteydessä Liddellin sisarusten jokapäiväiseen maailmaan - kolmikon keskimmäinen Alice on jopa mitä omakohtaisimmin mukana satunsa painajaismaisissa pyörteissä.

Lasten maailmaan joskus aikuiskontaktin saanut voisi ihmetellä, eikö sisarustrion, Alicen varsinkin, täytynyt tuntea syvää ahdistusta, suoranaista paniikkia, kuvitteellisessa Ihmemaassa seikkaillessaan. Kokeiltaa itse korvata sadun Liisan nimi oman pilttinne nimellä ja testatkaa, miten monta sivua tämä kestää jatkaa mukananne.

Loogisessa maailmassa käy joskus ahtaaksi. (Tennielin kuvitusta.)
En viitsi kutsua Barthesia hätiin enää neljättä kertaa vaan painan kukkahatun syvälle omaan päähäni ja olen huolissani ihan tavallisistakin Liisan lukijoista. Nimittäin luvussa "Pippuripossu", jossa Liisa kohtaa ensi kerran herttuattaren ja tämän suurpiirteisellä kädellä pippuria annostelevan kokin, kuvataan mitä sydämettömin perheväkivaltatilanne, jossa pahoinpidellyksi joutuu täysin puolustyskyvytön sylivauva. Miten empaattinen pikkulukija tai -kuuntelija osaa suhtautua tähän "hullunkuriseen" tilanteeseen?

Viime vuonna ilmestyi suomeksi Isä Brown -kirjailija C. K. Chestertonin teologis-filosofinen teos Oikea oppi (1908). Siinä hän kritisoi tieteellisen ajattelun ylivaltaa, jonka rinnalle olisi syytä voimakkaammin nostaa sadun logiikka. Sadun logiikka tunnustaa maailman moniaineksisuuden ja ristiriitaisuuden, jonka edessä ihminen saattaa olla täysin avuton.

Liisan seikkailuillaan Carroll auttaa lasta tekemään identiteettityötä täysin chestertonilaisessa sadun logiikan hengessä. Ihmemaa on lapselle peilikuva siitä kummastuttavasta maailmasta, jossa hän perin avuttomana pyrkii selviämään parhaansa mukaan. Joskus hän on liian pieni, joskus liian iso, ja aina jokin kumma uusi sääntö tulee rikkomaan hetken eheyden.

Kroketti on raakaa ja herttuatar on ruma (kuin synti), todettu on, mutta mikä ihme se ilmastonmuutos on, joka jotenkin uhkaa meitä? Johan sitä Liisan seikkailut luettuaan alkaa ymmärtää tietämättömiä ihmisiä. Ja omaa itseään myös, parhaassa tapauksessa.

Saattaisiko tämä isojen ihmisten maailma muuttua paremmaksi, jos isotkin ihmiset uskaltaisivat lähestyä sitä sadun logiikalla, seisahtuneeseen järjellisyyden myyttiin tukeutumatta? Silloin maailman järjettömyys ehkä ei enää olisi yhtä pyhää. Keisarin vaatetusta sitä arvioidaan Carrollin Ihmemaassakin, mitä rankimmalla kädellä. Karnevaalia ei saisi sulkea yksin lastenhuoneeseen.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Siegel pukee hameen

Me muistamme ohjaaja Don Siegelin (1912 - 91) miehisten toiminta- ja rikoselokuvien ylittämättömänä maestrona. Hänen pirtaansa kuuluvat mm. Tappajat (1964), Kourallinen dynamiittia (1970), Ansa Ikosen viimeiseksi jäänyt elokuva Puhelin (1977) sekä Pako Alcatrazista (1979). Siegelin tunnetuin teos on kuitenkin Likainen Harry vuodelta 1971, poliisielokuvalle uutta väylää murtanut klassikko, pääosassaan Clint Eastwood (s. 1930).

Samana vuonna Likaisen Harryn kanssa pääsi ensi-iltaan myös toinen Siegelin elokuva, jossa Eastwood niin ikään esitti pääroolin. Elokuva on suotta jäänyt muistojen marginaaliin, vaikka se ei edustakaan ohjaajalleen tyypillistä machoelokuvaa vaan tällä kerralla jotain aivan muuta - naissukupuolen kauneimpia ja kauheimpia fantasioita peilaavaa naiselokuvaa.

Don Siegel: Korpraali McB (The Beguiled, USA 1971)
Elokuvan traileri YouTubessa
MTV3 to 4.4.2013 klo 23.05

Eletään Yhdysvaltain sisällissodan raakoja vuosia. Tyttöjen sisäoppilaitoksen oppilas löytää metsästä henkihieverissä riutuvan sotilaan, jonka raahaa kouluun saamaan ensiapua. Sotilas, Easwoodin esittämä korpaali John McBurney - tuttujen kesken vain McB - , kuitenkin sattuu edustamaan pohjoisvaltioita, vaikka tyttökoulu sijaitsee etelävaltioiden alueella.

Ensin haavoittunut jenkki päätetään luovuttaa etelän sotaväelle, mutta kun muukalainen alkaa toipuilla vierasvuoteessaan, yhä useampi naisensielu - niin isompi kuin pienempikin - rupeaa salaa ja hipihiljaa tajuamaan, millainen aarre meillä onkaan hallussamme: ihka oikea Mies. Romanttiset ja kaipaavat sydämet alkavat läpättää levottomasti.

Arvovaltaisin muukalaiskorpraaliin ihastuneista naissydämistä kuuluu tietenkin koulun johtajattarelle, neiti Marthalle, johon rooliin kuulemma houkuteltiin ranskalaismegalotähteä Jeanne Moreauta, tuttua mm. Truffaut-elokuvista Jules ja Jim sekä Morsian pukeutui mustaan, mutta koska hän ei ollut käytettävissä, jouduttiin tyytymään "Amerikan teatterin ykkösleidiin" eli Geraldine Pageen (1924 - 87). Page suoriutuukin loistavasti roolistaan vakaana ja häiriytyneenä auktoriteettina. Kun taas katselee 26-vuotiaan Elizabeth Hartmanin epätoivoista roolityötä rakastuneena opettajatar Edwinana, ei ole mahdotonta kuvitella tulevaisuutta, jossa näyttelijä Hartman heittäytyi omaan tuhoonsa kerrostalon ikkunasta kesäkuussa 1987, 43-vuotiaana, kolme päivää ennen Pagen korjannutta sydänkohtausta.

Tarinan femme fatale puolestaan on 17-vuotias Carol, Jo Ann Harris (s. 1949), joka juonittelevassa mielessään halajaa, että muukalaisen eros kuuluu yksin minulle eikä kenellekään muulle. Koulun kuopuksia edustaa Pamelyn Ferdin (s. 1959), kuvausten aikoihin ylityöllistetyn suosittu lapsinäyttelijä, jonka esittämän Amyn pienitalopreeriamaisen habituksen ei pidä antaa hämätä - tyttösen täysikasvuinen naisvietti suuntautuu myrskyn voimin ihanaan korpraaliin. Voi kilpikonnaraukkaa, joka joutuu tämän kiihkon sijaiskärsijäksi...

Tähtinäyttelijä Eastwoodin esittämästä korpraalista tulee näiden kaipaavien naisihmisten, joka ikisen, halun objekti. Hänen ympärilleen tiivistyy maailman kaikkien naisten fantasioiden paratiisi, jossa hän on ainoa. Mutta jotta tämä sumuinen päiväuni kiristyisi täyteen eroottiseen jännitykseensä, täytyy välttämättömän tapahtua: halun objektin saada siivet subjektina, kokea muodonmuutoksen, ladatun aseen astua näyttämölle, vaarallisen ihanan paratiisin ottaa kauhun muodon. (Jotain kovin tämän kaltaista Alberoni on analysoinut Erotiikassaan.)

Näyte Korpraali McB:n goottilaisen maalauksellisista kuvista.
Siegelin Korpraali McB edustaa etelän gotiikkaa (Southern Gothic) korkeimmillaan: sumeana, raskaana, mahdottomana, mielensä menettäneenä. Tämähän on aivan mestarillinen elokuva... loppusuoralle asti, jossa ohjaajan rajallisuus valitettavasti näyttäytyy esiin. Nimittäin kun enkeli-paholainen Eastwood saa uuden muodon, pitäisi elokuvan muodonkin nousta uuteen sfääriin, mutta näin ei tapahdu. Siegel ei ole mikään melodraaman mestari; komposition tunnesinfonia ei voi saada täyttymystään, kun elokuvakerronta ei tihene vastaavaan paatokseen. Millaisiin ratkaisuihin olisi päätynyt vaikkapa John Huston, jonka makaaberi etelänmelodraama Heijastuksia kultaisessa silmässä oli valmistunut vain nelisen vuotta aiemmin?

Loppusuoralle sijoittuu myös sienikohtaus, jota pidän liian alleviivaan selkeästi toteutettuna tarinan toisena heikkoutena. Mutta ei anneta tämänkään häiritä, sillä loppuratkaisu on taatusti drastinen. (Rakas sivistyssanakirjani sanoo, että drastinen tarkoittaa 'iskevästi vaikuttavaa, repäisevää'.) Drastinen, ja taide-elokuvamaisessa ja kauhuelokuvamaisessa yksinkertaisuudessaan mielen taustalle, sinne missä näyttämökulissit alkavat menettää taikavoimaansa, kummittelevaan jäävä.


Jälkikirjoitus päivää myöhemmin.  Jokin minussa haraa vastaan hyväksyä tulkintaani Korpraali McB:stä naiselokuvana. Se tuntuu niin odotusten vastaiselta. Kun yritän pohtia, en kuitenkaan voi nähdä ratkaisuani virheellisenä. Naisen katse hallitsee tätä elokuvaa, ei miehen.

Tekstin eilen kirjoitettuani kävin myös muutamilla verkkosivuilla katsastamassa muita katsojakokemuksia. Niissä Eastwoodin esittämä korpraali tavallisesti nähdään tarinan subjektina ja sitä kautta inhoa herättävänä konnana. Mutta kun korpraalin juonitteleva subjektius on alistettu naisen fantasialle: se kaikenkattava eroottinen huokuttelevuus, jonka toinen sukupuoli häneen projisoi, ei olisi mahdollinen, ellei hän olisi myös vaarallinen.

En siis lähesty tätä elokuvaa lähtökohdasta, että mittana olisi pelkkä arjen ja kokemuksen realistisuus. Jotkut arvioijat ovat arvostelleen tarinan loppupuolta siitä syystä, että se kokemusrealistisella mittapuulla ei ole uskottava. Kuitenkin lähestymällä Korpraali McB:tä syvemmän psykologian näkökulmasta elokuva osoittautuukin esirippuja repivän uskottavaksi. Eastwoodin laajalla skaalalla esittämä jenkkisotilas ei ole mies vaan Mies - koko miessukupuolen edustaja tai symboli, jolla elokuvan naiset kukin leikkivät omaa jännittävää leikkiään.