Nykysäveltäjä
Kaija Saariaho täytti lokakuussa 60 vuotta, minkä kunniaksi Radion sinfoniaorkesteri esitti Helsingin Musiikkitalossa hänen oratorionsa
La Passion de Simone (
Simonen kärsimys, 2006). Toimittaja
Ilkka Malmberg varasi konserttiin lipun ja päätti varautua tilaisuuteen oikein kunnolla tutustumalla konserttiteokseen perin juurin ennakkoon. Uusinta korkeamusiikkia tuntemattomana hän omisti teoksen kuuntelulle suurimman osan vapaa-ajastaan usean viikon ajan ja pyrki pääsemään tavalla tai toisella sen sisään.
Malmberg kirjoitti valmistautumisestaan artikkelin, joka ilmestyi tämänpäiväisessä
Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä ("Simone tahtoi työläiseksi" ja "Haluan ymmärtää sinua", s. 33 - 45; luettavissa myös
lehden verkkosivuilta). Artikkeli on suositeltava lukea syventyneesti miltei kenelle tahansa. Hienointa on, että Malmberg ei pyri tekeytymään miksikään mutta pyrkii silti vakavasti ymmärtämään korkeakulttuuria ja sen ilmiöitä. Autenttisuudessaan artikkeli nousee jopa kohottavaksi lukemiskokemukseksi.
Saariahon oratorio pohjautuu ranskalaisen filosofin
Simone Weilin (1909 - 43) kärsimyksestä kirkastusta hakeneeseen elämään. (Weilin nimi sekoittuu helposti toiseen aikalaiseen, vuosina 1906 - 75 eläneeseen saksalaisfilosofi
Hannah Arendtiin, mikä selvyyden vuoksi tässä mainittakoon.) Tämä sivistyneessä ja vauraassa kulttuurikodissa varttunut intellektuelli kuoli aliravitsemukseen myötätuntoisesta samastumisesta ajan keskitysleirivankien niukkaan elämään. Säveltäjä Saariaho on tuntenut Weilin hyvin läheiseksi jo varhaisesta iästä asti.
***
|
Caspar David Friedrich, Vaeltaja sumumeren yllä (1817). |
En tiedä, miten pätevä on kuulemani ja vaalimani väite, että korkea ja matala - yläluokan ja kansan kulttuuri - , erosivat toisistaan 1800-luvun kuluessa, kun sitä ennen taide oli ollut
periaatteessa kenen tahansa vastaanotettavissa. Tuon vuosisadan kuluessa nykyhetkeä peilaava, käynnissä olevaa kokonaishistoriallista tilaa heijastava taide, "todellinen taide", erkani urille, joitten vastaanotto vaatii perehtymistä, taidemaailman opiskelua, jonkinlaista omistautumista. Ooppera saattaa nykyään olla eliittikulttuuria, mutta pitää muistaa, että kun se syntyi uuden ajan tullen Apenniinien niemimaalla, se oli suurten massojen huvi. Samoin käsittääkseni
Dostojevskin massiiviset romaanit ilmestyivät alkuaan suosittuina jatkokertomuksina lehdissä murrosta edeltävänä aikana.
Kirjallisuudentutkija
Liisa Saariluoma on todennut, että kultuurihistoriallinen evoluutio ei kuitenkaan estä sitä, etteikö valtaosa tässä hetkessä, vuodessa 2012, ilmestyvästä kaunokirjallisuudesta edustaisi estetiikaltaan vanhentunutta näkemystä - realismia, joka oli nykykirjallisuuden suunta aikana ennen korkean ja matalan eroa. Esimerkiksi lempikirjailijani, painosten kuningatar
Danielle Steel on kerronnaltaan omansa lajin realisti.
Johtopäättelemme: pääsy tätä hetkeä edustavan nykytaiteen sisään vaatii työtä, joskus jopa suurta työtä. Malmbergin elämänläheinen artikkeli tuo tämän hienosti esiin. Valmistautuessaan konserttiin hän ei yritä luikkia aidanraoista. Uskoakseni nykyajassa esiin nouseva korkeakulttuurin vastustus, joskus jopa suunnaton viha, kumpuaa osaksi siitä, että ei haluta tunnustaa omaa keskeneräisyyttä eikä omaa laiskuutta. Korkeakulttuuri miljöineen saa toimia tämän tiedostamattoman vihan sijaiskärsijänä vaatiessaan paneutumista, tekemätöntä työtä avautuakseen.
Tietenkin historia todistaa joukkohupsutuksia, joissa suuri lauma on luullut luovansa suurta mutta vaikeasti avautuvaa taidetta, mutta tuloksena on syntynyt pelkkää arvonta lumetta. Esimerkiksi käyvät jotkin
ready-maden virtaukset. Näitä joukkohupsuja valistuneemmat yksilöt ovat raportoineen moisista liikkeistä riittävän objektiivisesti. On puettu keisari uusiin vaatteisiin.
Andersenin keisariin vetoaminen on myös tyypillinen tapa lakaista väärällä luudalla maton alle se, mitä ei ymmärrä. Olen jälkikäteen paheksuen hämmästellyt sitä nuorta itseäni, joka uskoi suuren osan modernistisestakin lyriikasta olevan vain sumeaa pluffia. Tässäkin hetkessä täytyy tunnustaa, että lyriikan suhteen olen juuttunut johonkin
Eliotin,
Södergranin ja
Haavikon seutuville. Kirjahyllyssäni jököttää sentään
Saarikosken koottujen runojen laitos, mutta sitä harvemmin jos koskaan avaan. Joitain vuosia sitten luin
Pirkko Saision salanimellä
Eva Wein kirjoittaman pienoisromaanin
Puolimaailman nainen (1990). Se on ohut kirja, mikä sai minut virhepäättelemään sen myös nopealukuiseksi. Rangaistukseksi en luullakseni ymmärtänyt siitä paljoakaan. Voisin vyöryttää syyn epäonnistumisestani kirjalle, mutta usein on viisainta kysyä, saattaisiko vika sittenkin olla minussa eikä kirjailijassa ja hänen teoksessaan.
Tietääkseni lukion nykyiset äidinkielen opetussuunnitelmatkin painottavat entistä enemmän kontekstin merkitystä kirjallisuuden vastaanotossa ja ymmärtämisessä, oli sitten kyseessä historiallinen tai esteettinen konteksti.
Nykytanssista en voi sanoa ymmärtäväni mitään, enkä nykymusiikistakaan, kun kerran
Erik Satieta tuskin enää lasketaan mukaan; joskus olen tv-kanavaa vaihtaessani salavihkaa nähnyt tai syrjäkorvalla kuullut uusinta uutta. Proosakirjallisuutta ja elokuvaa tunnen parhaiten. Malmbergin artikkeli tarjoaa hyväksi koettuja nyrkkisääntöjä, joitten avulla koettaa lähestyä nykymusiikkia. Kyseessä on aivan toinen paradigma kuin perinteisessä klassisessa musiikissa: Saariahon oratoriota ei pidä pyrkiä lähteä tulkitsemaan vaan ensin ja ensisijaisesti kokemaan sellaisena kuin se on; sitä ei pidä pyrkiä mieltämään juonellisena jatkumona vaan mieluummin
tilana.
***
Korkeakulttuuri on myös sosiaalinen ilmiö, ja joskus se on ennen kaikkea juuri sitä ja vain sitä.
Malmberg tarttuu myös sosiaalisiin ongelmiin, joita korkeakulttuurin harrastaminen tuo mukanaan. Hän kertoo pahimmasta painajaisestaan, joka kävi toteen: hänen kuunnellessaan Saariahon teosta korvalappusteroistaan Myyrmäen bussissa johto irtosi ja muut matkustajat kuulivat hetken mitä hän oli yrittänyt salaa kuunnella. Toimittajaa hävetti: "Saariaho on elitismiä, kermojen kermaa."
Kun orkesteriteoksen esitys koittaa, Musiikkitalon sali on täyteen varattu. Nyt pinnassa on toisenlainen sosiaalinen ilmiö. Malmberg viittaa auktoriteettisosiologi
Pierre Bourdieun käsitteeseen "hyvä kulttuuritahto" - keskiluokan pyrkimykseen samastua eliitin makumieltymyksiin ja jäljitellä sen käytöstä. Malmberg kysyy puhuttelevasti:
Mutta kuinka moni Suomessa oikeasti kuuntelee jopa kotonaan Kaija Saariahon musiikkia? Onko heitä sata vai vain joitain kymmeniä? Ensiesitykset myydään kuitenkin loppuun.
Nyt kirjoitan jotain arvatenkin edesvastuutonta: Aika monelle ovat tuttuja "kulttuurin suurkuluttajat", jotka kaikissa sosiaalisissa tilanteissa julistavat suureen ääneen valloituksiaan teattereitten ja konserttisalien katsomoissa. (Huom! Kommenttialueella olevan vastaukseni alussa pyrin hieman kirkastamaan tämän ihmistyypin olemusta.) Joskus mieleen kai väistämättä hiipii epäilys, onko näiden tiettyjen tarkoituksena hankkia kyseisistä kulttuurilaitoksista taiteen piiriin kuuluvia elämyksiä vai sittenkin tulla vain nähdyiksi väliajalla asiaan kuuluva drinkki kädessä, oleminen kun on havaituksi tulemista, varsinkin "eliitin" "sisäpiirin" riennoissa. Saattaisiko jokakesäinen ravaaminen Savonlinnassa olla vain keppihevonen, jotta voisi sosiaalisissa tilanteissa todistaa kantavansa "eliitin" kultaista sydäntä rinnassaan? Saattaisiko olomuotoa peilin edessä kohennellessa ennen illan koitosta sielua pakahduttaa ennen kaikkea riemullinen ja itserakas tietoisuus kuulumisesta siihen eliittien eliittiin,
crème de la crèmeen, joka - vastoin kuin massat - löytää ravinnon hengelleen vain kukkuloista kaikkein korkeimmilta, vuorista jylhimmiltä - sieltä missä kaltaiset pesivät?
Tällainenhan olisi kaikkein halpahintaisinta elitismiä. Snobismiksikin sitä kutsutaan. Hankitaan 120 eurolla vapaalippu kuviteltuun eliittiin ja sitten itsesuggeroidaan nautinto katsomossa suuren suureksi. Halvemmalla ei alennuslippu voisi irrota. Kuitenkin kun näitten tiettyjen nimenomaisten "kulttuurin suurkuluttajien" kanssa joutuu toistuvasti tekemisiin, on aika riskitöntä todeta heidät joltisiksi tyhjäpäiksi. Missä on heidän kohonnut ymmärryksensä tästä ajasta tai ihmisestä, missä heidän emotionaalinen jalostuneisuutensa, johon he ovat korkean parissa temmeltäessään yltäneet?
Mestari lausuu Vuorisaarnassaan (Matt. 6: 16 - 18):
Kun paastoatte, älkää olko synkän näköisiä niin kuin tekopyhät. He muuttavat muotonsa surkeaksi, jotta kaikki varmasti huomaisivat heidän paastoavan. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä paastoat, voitele hiuksesi ja pese kasvosi. Silloin sinun paastoasi eivät näe ihmiset, vaan Isäsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.
Olipa ilkeästi kirjoitettu minulta... Häpeä
isinkö? En. Sen sijaan kiinnitän huomiota lokakuisen konserttin toteutukseen Musiikkitalossa.
Tilaisuuden ennakkoesittely kertoo, että esitys ei keskittynyt vain Saariahon oratorioon vaan mukana oli myös multimediataiteilija
Jean-Baptiste Barrièren visualisointi tanssija
Gabrielle Lambin tanssein, joihin koreografian oli suunnitellut koreografi
Luca Veggetti. Kysyn: eikö yleisöllä olisi ollut riittävästi työtä keskittymisessä Saariahon oratorioon - vai haluttiinko tarjota jotain tekemistä silmällekin, jotta pitkästyminen ei heti hiipuisi mieleen? Saksalaisten krimisarjojen gentlemanni Derrick tunnetusti viihtyi pienimuotoisissa kamarimusiikkikonserteissaan pyhäpuku päällä, mutta ei niitä tilaisuuksia sentään hajotettu kuvaesityksin eikä tanssinumeroin.
***
Tässä samassa yhteydessä teen ennenaikaisesti kaksi uudenvuodenlupausta vuodelle 2013. Ensinnäkin lupaan hankkia Saariahon oratorion (tai muun, mahdollisesti soveltuvamman nykytaidemusiikin edustajan - ja tutustuakin siihen kunnolla viimeistään vuoden 2014 kuluessa) ja toiseksi lupaan lukea Saarikosken myöhäisen
Tiarnia-trilogian antamatta vähäisen sivumäärän sumentaa ymmärrystäni. Rauhoitellen lisään vielä kolmannen lupauksen, etten aio vaivata lukijaani työni tuloksen raportoinnilla.
- Pohdin, tuleeko tämä teksti leimanneeksi väärällä tavalla vääriä ihmisiä, ja siksi olen hieman epävarma joittenkin kirjoituksen osien julkaisun suhteen.