Naisten päiväunelmia?

Kun puhutaan seksiä käsittelevistä elokuvista, nykyisessä yleiskeskustelussa on kovin luontevaa määrittää elokuva sitä "edistyksellisemmäksi" ja "paremmaksi", mitä enemmän se sisältää alastomuutta ja aiheeseen liittyvällä shokeeraavalla kuvastolla kohkaamista.

Menneisyyden kultamaassa, kuten vielä vuonna 1967, seksiä analysoiva elokuva saattoi kuitenkin saada huomiota, vaikka se olisi ottanut aiheen pintatason sijaan puhtaasti käsitteellisen analyysin kohteeksi, kuten illan elokuva. Vaikka muuta halutaan väittää, Luis Buñuelin (1900 - 83) Päiväperho on ensisijaisesti psykologinen elokuva - tai mieluummin tyylitellyn psykoanalyyttinen elokuva.

Päiväperho

(Belle de jour, ohj. Luis Buñuel, Ranska 1967)
Perustuu Joseph Kesselin samannimiseen romaaniin vuodelta 1928

Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla

Es. Yle Teema la 8.9.2012 klo 22.15

Séverine-rouva - loukattu yksisarvinen.

Elokuvan päähenkilö, Catherine Deneuven (s. 1943) esittämä Séverine Serizy, elää vaurasta, turvaisaa ja hillityn charmikasta porvarillista elämää nuorena pariisilaisvaimona. Séverine-rouvaa tosin pelottaa seksuaalinen läheisyys aviomiehen kanssa, mutta yhtä toivoton tapaus hän ei sentään ole kuin samaisen Deneuven kahta vuotta aiemmin Polanski-tuotannossa Inho tulkitsema Carol.

Séverine-rouva saa idean hankkiutua eroon estoistaan kokeilemalla prostituoidun tointa. Hän hakeutuu madame Anaïs´n bordelliin, jossa alkaa työskennellä iltapäivisin taiteilijanimellä Belle de jour - Päiväperho.

Ura alkaa onnahdellen mutta alkaa sentään, ja lopulta Séverine-rouva joutuu toteamaan, että hän ei enää kykenisi elämään ilman tätä iltapäiväviihdykettään. Tyylikäs pikku pariisilaisrouva riutuu havaittavasti mutta tuntuu silti sopeutuvan riskaabeliin työhönsä ikään kuin haluavaisen mieskatseen toiveiden toteumana.

Séverine-rouvan sopeutuma tuntuu aivan liian naiivilta, ja sitähän se onkin - psykologisesti arvioiden täysin luokaton. Olisiko mestari Buñuel muka saattanut langeta johonkin noin halpahintaiseen ja yksisilmäiseen... En voi uskoa sellaista. Selitän tarinan näin:

Päiväperho sisältää runsaasti fantasiajaksoja, jotka Séverine-rouvan jännittynyt ja omalla tavallaan kokeileva mieli asettaa ylvääseen menneisyyteen - aikaan, jolloin matkattiin romanttisesti hevosten vetämissä vaunuissa ja miehet kävivät uljaita kaksintaisteluita naisistaan. Noissa päiväunissa frigidi Séverine-rouva koettelee varovasti askeliaan seksuaalisuuden heikoilla jäillä.

Pikkuvaimon menneisyysfantasiat on selvästi erotettu kerronnan reaalitasosta, mutta entä jos bordellijaksotkaan eivät oikeasti kuulu reaalitasoon, siihen jossa Séverine-rouva elää pelkojensa täyttämää elämää kirurgimiehensä suojeluksessa, vaan ne edustavatkin uutta askelta hänen iltapäiväfantasioidensa historiassa, etenemistä kuvitelman tasolla lähemmäs kohti täyttä seksuaalisuutta?

Fantasiaa todellisuuden sijaan - minä päädyn tähän tulkintaan. Niin motivoimattoman yksinkertaisia ja brutaaleja tapahtumat madame Anaïs´n salongissa ovat, että niitä ei ole voinut kehittää kuin kokematon, kotelostaan kuoriutumista odottava neitomieli. Monet herttaisen kutkuttavat yksityiskohdat, kuten fantasia salaisuuden kiirimisestä aviomiehen korviin, ovat kuin suoraan Francesco Alberonin oppikirjoista hänen analysoidessaan naiserotiikan kätkettyjä polkuja.

Mutta miten hirmuiset seuraukset Séverine-rouvan uudesta fantasiasta onkaan reaalitodellisuudelle! Elokuvan lopussa Pierre Clémentin (1942 - 99) esittämä gangsterihahmo Marcel, joka kääriytyy Tarantino-hahmon pitkään, mustaan nahkatakkiin, pureksii ruokansa Bond-pahiksen hammaskalustolla ja edustaa luonteeltaan Kellopeliappelsiini-hirviön räävitöntä psykopaattisuutta, löytää tien ulos salaisista iltapäivistä Séverine-rouvan kotiin, ja lopputulos on traaginen. Vähemmästäkin pelokas seksuaalisuus säikähtyisi ja vetäytyisi ikuisesti kuoreensa, lähtemättömästi.

Niin aluksi näyttääkin käyvän. Séverine-rouva pukeutuu esipuberteettiseksi koulutytöksi ja yrittää hoidella aiheuttamansa tragedian seurauksia kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän sulkee häpynsä kokonaan pakettiin, pois silmistä, aiheuttamasta enää lisää kiusallisia yllykkeitä. Eläköön pako luostariin!

Omaterapeutti kotikäynnillä.

Mutta avioparin yhteinen ystävä, Michel Piccolin (s. 1925) esittämä Henri, astuu onneksi vielä kerran näyttämölle. Jos Séverine-rouva edustaa Päiväperhossa freudilaisittain sallimatonta superegoa ja aviomies kypsää, tervettä egoa, maallisista iloista suruttomasti nautiskelevan Henri-ystävän voisi ajatella edustavan idiä - himojen rehottavaa puutarhaa. Tai ehkä Henrin rooli sittenkin on paljon kompleksisempi: minä näen hänet eräänlaisena psykoanalyytikkohahmona, mentorina, joka ensin yllyttää Séverine-rouvan kokeilemaan sietokykynsä rajoja uusissa, vaarallisissa fantasioissa ja sitten loppukohtauksessa vihjaa taitavasti naiselle, että koulutytönpukunsa alla tämä ei suinkaan enää ole koulutyttö.

Ja prinsessa Ruusunen on vihdoinkin valmis jättämään neitsytvuoteensa! Tapahtuu ihme: bordellifantasian traagiset seuraukset korjautuvat kertaheitolla, ja taannoisten fantasioiden ikuisesti karkotetuiksi tarkoitetut hevosvaunut ilmaisevat tervetulleesta paluustaan nuoren avioparin yhteiseen elämään kulkustenta kilinällä, yhtä ihanalla kuin lapsuuden kauneimmissa saduissa. Voisiko loppu olla tätä onnellisempi?

• Yle Teema uusii ylihuomenna keskiviikkona klo 22.00 Götz Spiellmannin elokuvan Revanche (Itävalta 2008). Kirjoitin siitä jo ensiesityksen aikoihin. Tilastotyökalu kertoo, että malttamattomimmat ovatkin jo ehtineet käydä kurkkimassa tekstiä viime päivien aikana.