Tukanleikkuutarina (1/2)

Kolmen päivän kuluttua, sunnuntaina 20.11.2011 klo 16.00, TV1 lähettää uusintana Sherlock Holmes -tarinan ”Kotiopettajatar” (1984). Sopivasti minulla on tuo jakso säilöttynä, joten julkaisen kaksiosaisen tekstikokonaisuuden tarinan merkeissä. Tässä ensimmäisessä osassa arvioin Arthur Conan Doylen alkuperäisen kertomuksen vuodelta 1892. Jälkimmäinen, tv-toteutukseen keskittyvä osa löytyy täältä.

Arthur Conan Doyle: ”Kotiopettajattaren seikkailu”
(”The Adventure of the Copper Beeches”, kokoelmassa Sherlock Holmesin seikkailut, 1892)
Suom. O. E. Juurikorpi
Kertomus alkukielellä

Kuten näette, herra Holmes, minulla on jokseenkin tuuhea ja kauniskin tukka, jonka hiukan kastanjanruskeaan vivahtava väri on varsin harvinainen. – Neiti Violet Hunter.

(Kuva: Sidney Paget.)

”Kotiopettajattaren seikkailu” on yksi niistä Sherlock Holmes -tarinoista, joissa neuvoton ja jopa pelokas kotiopettajatar ottaa yhteyttä Baker Streetin guruun apua saadakseen.

Tänään kotiopettajattaren nimi on Violet Hunter. Toinen kuuluisa kotiopettajatar, ”Yksinäisen polkupyöräilijän” (1905) säikähtänyt neitonen, on muuten hänkin etunimeltään Violet, mutta sukunimenään hän kantaa hiukan tavanomaisempaa Smithiä.

Tarinan alussa eletään turhautuneissa tunnelmissa, sillä Mr Holmes on jälleen tilapäisesti työttömänä. Siksipä hän selailee levottomana lehtien pikkuilmoituksia ja räksyttää paralle tohtori Watsonille tämän kirjoittamien tapausselostusten puutteellisuuksista. Holmesin yleissivistyksessähän on tunnetut aukkonsa, ja siksi hän katsoo asiakseen läksyttää Watsonia tarinoitten turhista kaunokirjallisista kuvailuista, sen sijaan että rakas tohtori olisi vain tyytynyt yksinkertaiseen rikoksen selvittämistyön erittelyyn.

Toisaalta Holmesin turhautuneisuuden voi ymmärtääkin. Hän nimittäin odottaa juuri saapuvaksi erästäkin Violet Hunteria, joka on lähestynyt häntä huippujännittävän kirjeen välityksellä: 

Tahtoisin kovasti mielelläni kysyä Teiltä neuvoa, otanko vastaan minulle tarjotun kotiopettajattaren toimen. Tulen luoksenne huomenna aamupäivällä puoli yksitoista, jos Teille sopii.

Ja täsmälleen ilmoittamanaan aikaan neiti Hunter saapuukin, reippaana ja kasvot täynnä kesakoita, iloa ja älykkyyttä. Hänkin on kärsinyt työttömyydestä, kunnes eräässä välitystoimistossa tärppäsi. Siellä näet oli paikalla muuan herra Jephro Rucastle, ”harvinaisen lihava, vanhanpuoleinen herrasmies, jonka hymyilevät kasvot näyttivät aivan kuin valuvan kauluksen päälle ja joka katsoi minuun melkeinpä kiusallisen tutkivasti”.

”Erinomainen! Erinomainen!” herra Rucastle hykerteli nuoren naisen nähtyään. Ja erinomaiselta tilaisuus kuulosti neiti Hunteristakin, kun hän kuuli palkkatarjouksen ennakkomaksuineen kaikkineen. Velvoitteetkin tuntuivat kohtuullisilta, kasvatettavana yksi rasavilli kuusivuotias.

Mutta sopimukseen sisältyy yksi uskomaton ja hirvittävä vaatimus: neiti Hunterin pitäisi poikkaista ihanat hiuksensa ihan lyhyiksi. ”Vaimoni päähänpisto.” Tämä panee nuoren naisen miettimään koko tarjousta uudemman kerran.

Holmes kehottaa neiti Hunteria tekemään ratkaisun itse, vaikkakin huomauttaa, ettei noissa olosuhteissa päästäisi omaa sisartaan lähtemään. Salapoliisi siis jää odottamaan, mitä tuleman pitää, ja parin viikon kuluttua kotiopettajatar ottaa uudelleen yhteyttä.

Neiti Hunter on kotiutunut syrjäiseen Copper Beechesin kartanoon suhteellisen onnellisesti. Silloin tällöin hänen pitää käydä tiettyyn siniseen pukuun sonnustautuneena istumaan ikkunan viereen ja kuuntelemaan herra Rucastlen mainion huvittavia juttuja. ”Nauroin niin että olin menehtyä.”

Ihme palmikko... (Kuva: Sidney Paget.)

Mutta kartanoon liittyy kaikenlaista uhkaavaa… Liittyy Carlo, nälkäisenä kaiken aikaa pidettävä, vasikan kokoinen verikoira, joka yöaikaan vartioi taloa puutarhassa käyskennellen. Liittyy mies, jolla on harmaa puku ja leukaparta. Liittyy autio lisäsiipi, joka aikaansaa kauhistuttavia luonteenpiirteitä muuten niin lempeässä herra Rucastlessa. Ja liittyy eräs hiuspalmikkokin.

Holmesilla on tarjota selitys kaikelle heti neiti Hunterin päätettyä selontekonsa. Sen jälkeen tarinan viimeiset sivut kattava toimintakohtaus saattaakin alkaa. Toiminta on jollain tavalla niin kömpelöä ja amatöörimäista, ettei millään voisi uskoa maailmankuulua salapoliisi Sherlock Holmesia sen suunnittelijaksi. Lisäksi pahikseksi täysin muuntunut herra Rucastle osoittaa uskomatonta intuitiokykyä osaamalla ennakoida kotiopettajattaren joukkojen saapumisen.

Melko usein mestarisalapoliisin tapaukset sijoittuvat syrjäisiin ja väristyksiä synnyttäviin kartanoihin. Kotiopettajattaremme kauhusta alaääniä hakeva tarina on tavallistakin goottilaisempi selvitys ”synkän talon synkästä salaisuudesta” sekä pohjattomasta ahneudesta ja sen seurauksista. Goottilaisesti tarinassa myös sivutaan ullakon hullun naisen motiivia kahteenkin otteeseen.

Kun hyvin varhaisessa iässä luin ”Kotiopettajattaren seikkailun” ensimmäisen kerran, oli se yksi niistä Holmes-tarinoista, jotka tekivät minuun suuren vaikutuksen. Uudellakin lukemalla se on säilyttänyt voimansa, vaikka lopputohina vähän toistyylinen onkin.

Vasta jälkikäteen tajusin, että tarinan logiikkaa horjuttaa aika pahasti neiti Hunterin rajoittamaton liikkumisvapaus Copper Beechesin ympäristössä. Mutta jätettäköön tuo kömmähdys huomiotta, niin elämää saattaa jatkaa varsin tyytyväisenä eteenpäin.

Vuonna 1927 Arthur Conan Doyle muuten laati listan 12 parhaana pitämästään Holmes-tarinasta. Mitalisijat menivät ”Kirjavalle nauhalle”, ”Punatukkaisten säätiölle” ja ”Tanssiville kuvioille”, mutta ”Kotiopettajattaren seikkailua” tusinasta ei löydy, enkä ole siitä välttämättä kovin kummastunut, sillä varsinaista originellia uutta kiehtovaan tarinaan ei sisälly.

Jälkisanojen tapaan

Conan Doyle kuoli 1930, mutta onneton Mr Holmes vain ei saanut rauhaa. Näihin päiviin asti salapoliisi on joutunut jatkamaan seikkailujaan tarinoissa, joita ovat kilvan laatineet monet muut kirjailijat. Vuonna 1975 ilmestyi Manly Wade Wellmanin ja hänen poikansa Wade Wellmanin kirjoittama Sherlock Holmes's War of the Worlds. Tuossa opuksessa myös Violet Hunter esiintyy uudelleen! Isä ja poika Wellman nimittäin ovat iskeneet silmänsä tohtori Watsonin toiseen, nimeämättömä pysyttelevään vaimoon, joka esiintyy parissa Conan Doylen myöhäisessä Holmes-tarinassa. Kirjailijapari paljastaa, että tuo toinen rouva Watson on juuri neiti Hunter eikä kukaan muu.

Mutta ennen kuin päätäme tämän tekstin, palaamme vielä sunnuntaihin, tammikuun 6. päivään vuonna 1957. Tuona talvipäivänä ansaittuja eläkepäiviään viettävä Sherlock Holmes lähti kotoaan kävelylle kalliopolulle, istahti penkille ihailemaan näkymiä ja kuolahti. Tämän selostuksen salapoliisin kuolemasta omana 103-vuotissyntymäpäivänään on dokumentoinut Holmes-elämäkerran kirjoittanut William S. Baring-Gould. (=> Lisätietoja Baring-Gouldin Holmes-maailmasta).