torstai 23. elokuuta 2012

Jyväskylän taivaan alla

                          Tohtori Dorn: "Enkeli lensi ohi." - Anton Tšehov, Lokki.
Joukko suomalaisia eturivin kirjailijoita on vuosikymmenien kuluessa tehnyt sivuhypyn myös rikoskirjallisuuden maailmaan. Tunnettuja tapauksia ovat esimerkiksi Bo Carpelanin historiallinen dekkari Kulkeva varjo (Vandrande skugga, 1977), Aila Meriluodon Sisar vesi, veli tuli (1979) ja Hannu Salaman nimellä Aki Rautala kirjoittamat kolme rikosromaania 1990-luvulta. Eeva-Liisa Manner puolestaan julkaisi salanimeä Anna September käyttäen vuonna 1963 romaanin Oliko murhaaja enkeli?, mutta se taitaa olla enemmän parodiaa ja jopa puhdasta metafysiikkaa kuin varsinaista dekkaria.

Aivan oman lukunsa muodostaa Marko Tapion kolmen rikosromaanin sarja Enkeli lensi ohi (1963), Kolmetoista mehiläistä (1964) ja Mummokulta (1969).

Marko Tapio: Enkeli lensi ohi. Salapoliisiromaani (1963)
(WSOY, 2. painos, 1963, 182 s)

Enkeli lensi ohi sijoittuu muutamaan helteen piinaamaan päivään Jyväskylässä. Paikallistuntu on vahva, niin että kirja kelpaisi melkein turistioppaaksi 50 vuoden takaiseen kaupunkiin.

Romaanin varsinainen päähenkilö on nimeämättömäksi jäävä lääketieteen opiskelija, 26-vuotias nuorukainen, joka toimii minäkertojana suurimmassa osassa lukuja. Hänellä on kesätyö toimittajana Keski-Suomen Iltalehdessä, samassa paikallislehdessä, jota kirjailija Tapiokin avusti teksteillään noina aikoina.

Keskeltä vilkasta Kauppakatua löytyy ruumis, joka on saanut maata paikallaan kaikessa rauhassa toista vuorokautta kenenkään kiinnittämättä asiaan huomiota, murhaaja kun on lavastanut ruumiin auton alle "rassaamaan moottoria". Tapion vinha huumori osoittaa tässä ensimmäisiä merkkejään: auto on parkkeerattu peräti pysäköintikieltoalueelle.

Romaanin imu on alusta lähtien valtava. Siinä on ensinnäkin suuri jännite, kiitos persoonallisen lähtötilanteen, mikä on kuitenkin toissijaista - vahvin imu syntyy puhtaasti kaunokirjallisesta ilmaisusta. Tapion kuvaus on luonnosmaisuudessaan niin hätkähdyttävän pakotonta ja samalla niin suunnattoman tarkkaa ja oivaltavaa, että en voi kuin ihailla tätä taloudellista kielenkäyttöä. Kirjailija käyttää pitkin romaania myös saman asian toistoa, kuin lainana lyriikasta, ja tämä proosarunomainen juonne on sekin omiaan kirkastamaan ilmaisun voimaa.

Lisäksi tarinan psykologia on suurimmaksi osaksi syvän totta, näkökulmia avartavaa - kaukana viihdedekkarimaisesta näppäryyksillä pelailusta. Vuoropuhelukin saattaa olla perin älykästä. Esimerkiksi kun poliisit kuulustelevat minä-toimittajaa, mukana kulkee koko ajan kaksi toisiinsa lomittuvaa ja sekoittuvaa dialogilinjaa: selonteko eräästä kohtalokkaasta illasta lelutehtailijan luona ja selonteko Dostojevksin Karamazovin veljeksistä. Jos haluaa hamuta vertailukohteita, niin tarinassa, samoin kuin henkilögalleriassa, on jotain samanlaista kuin Waltarin Komisario Palmu -romaaneissa.

Toimittajalla on rakastettu - nuori opiskelijatyttö - , joka astuu kerrontaan näillä sanoin:
Koko kesä oli hyvin kaunis ja kuuma ja melkein joka päivä oli ukonilmoja, jolloin sateen aikana ilme viileni ja tuoksui sen jälkeen mullalta. Ihastuttava tuoksu. Maa oli niin kuumaa, että höyrysi aivan kuin olisi lyöty löylyä. Olin aina pitänyt ukonilmoista erikoisesti. Hän oli samanlainen. Ihmettelin sitä. Yleensä naiset pelkäsivät ukkosta. Kiipesimme usein Harjulle, josta katselimme seisten ilman lähestymistä. (S. 27.)
Ihanan rakastetun nimi on Rakel - hän ainoana tarinan merkittävistä henkilöistä saa oman nimen. Seurustelevaiset ovat muutamaa päivää aiemmin olleet vieraina leikkikalutehtailijan ja tämän vaimon perin boheemeiksi käyvillä kutsuilla. Muut neljä vierasta ovat Espanjaa ja Buñuelia ihaileva elokuvaohjaaja, tuoretta mainetta niittänyt kuvanveistäjä, miespuolinen näyttelijä Kaupunginteatterista ynnä eräs vapaamielinen naisihminen. Minäkertoja tunnistaa murhatun yhdeksi seurueen jäsenistä, ja jostain syystä poliisit rajaavat epäillyt tähän kahdeksan joukkoon.

Tapaus on niin kinkkinen, että täytyy hankkia apua korkeammalta poliisiasteelta. Kaupunkiin ilmestyy maineikas rikosetsivä, Columbon varhainen sukulaissielu potenssiin kaksi:
Hän tuli sinne nahkavartisissa kumiteräsaappaissa, jalassa raskaat harmaat pussihousut, jotka riippuivat ja joiden vyön alta hänen punaraitaisen flanellipaitansa maha näkyi. Yllä hänellä oli ristikirjava auki liehottava tavallinen työpusero ja päässä rasvainen lätsä. (S. 96 - 97.)
Ajopelinä etsivällä on Saab 92 vm. -52, johon hänellä on aivan erityinen suhde: "Olen varma siitä, että hän rakasti Saabiaan niin kuin vain mies voi kiintyä koneeseen, joka toimii hyvin." (S. 126.) Kun elokuvaohjaaja haaveilee matkasta Espanjaansa, etsivä haaveilee yhtä luonnollisesti matkasta Ruotsiin ja ihan erityisesti Trollhättaniin, jonka tehtailla mainiot Saabit valmistuvat.

Saabia ylistellään romaanissa ylenpalttisen monin eri tavoin heti ensi sivuilta alkaen. Syynä on se, että Tapiolla oli sponsorointisopimus automerkin edustuksen kanssa. Mutta miten ilkikurisesti, leikkisästi ja monimielisesti kirjailija tämän leiviskänsä hoitaakaan!

***

Marko Tapio (oik. Marko Tapper, 1924 - 73) kohosi 1950-luvulla nopeasti maamme merkittävimpien prosaistien joukkoon, mutta nyttemmin hän on jäänyt aika pahasti syrjään valokeilasta. Erityisesti Aapo Heiskasen viikatetanssi (1956) on kuitenkin pysyvä modernismin klassikko. Tapion elämä ja tuotanto jäivät kumpikin turhan lyhyiksi, kun hän kuoli vain 48-vuotiaana ja ristiriitojen repimänä.

Mielestäni WSOY:n olisi aika ottaa uusintapainos mestarillisesta Enkeli lensi ohi -dekkarista. Luultavasti samaan niteeseen olisi syytä sisällyttää myös kaksi muuta Tapion lyhyehköä rikosromaania. Mutta ehdottomasti laitos olisi syytä varustaa tuoreella esipuheella! Nimittäin sille, joka hakee puhdasta jännitysromaania, Enkeli lensi ohi saattaa koitua pettymykseksi. Romaani on näet enemmän kaunokirjallisuutta sinänsä kuin dekkaria itseään ja enemmän dekkarin parodiaa kuin dekkaria. Lisäksi loppupuolelle päästyä jotkin ratkaisut saattavat tuntua latistavilta verrattuna alun korkeaprofiiliseen dekkarillisuuteen: ylivertaisen tarkkanäköisen pussihousuetsivän panos ratkaisun löytymiseen osoittautuu perin olemattomaksi, eikä murhaajan motiivin paljastuminenkaan ihan kestä loogista analyysia.

Silti jos jakaisin tähtiä, jakaisin niitä tälle Tapion hämmentävälle lyhdylle täydet viisi kappaletta.

Vaan mitäpä olisi hieno romaani ilman sovitusta televisiosarjamuotoon? Se tapahtui vuonna 1984, kun Seppo Wallin ohjasi Matti-Juhani Karilan käsikirjoituksen pohjalta kai neliosaiseksi yltäneen samannimisen sarjan. Pussihousuetsivää tuotannossa esittää Rintamäkeläisten naapurismiehenä Veikko Honkasena ja Metsoloiden vanhana isäntänä Antti Metsolana tv-historiaan jäänyt Ahti Haljala (1924 - 2005). Alkuperäisromaanin lumovoimaa tuotanto tuskin saattoi tavoittaa, mutta voisi olla elähdyttävää todistaa syntynyttä toteutusta ja näyttelijävalintoja. Oi, kunpa sarja saisi päivänvalon edes yhtenä ja ainoana uusintana!

***

Lisäys toukokuussa 2014. Marko Tapio avioitui Tuulikki Viljasen (Tuulikki Tapper, nykyään Valkonen) kanssa vuonna 1961. Liitto päättyi eroon vain pari kuukautta ennen kirjailijan kuolemaa. Vuonna 2003 ilmestyi Valkosen  kirjoittama aviomuistelma ja elämäkerta Mäyhä. Lähikuvia Marko Tapion elämästä, josta löytyy laaja esittely myös romaanista Enkeli lensi ohi (s. 190 - 197).

Pussihousuihin pukeutunut rikosetsivä muistuttaa Valkosen mukaan ulkomuodoltaan jopa ällistyttävästi kirjailijaa itseään. Toisaalta etsivällä on toinenkin esikuva, josta Tapio oli kuullut eräältä poliisilta. Kyseessä on suurena persoonallisuutena tunnettu Vetelin nimismies Orhanen (s. 1899), joka viihtyi pusakka ja pussihoussut asunaan.

Lumoavalla Rakelillakin on esikuvansa tosielämässä. Nuori aviopari oli ollut elokuvateatterissa katsomassa Maunu Kurkvaaran elokuvaa Yksityisalue (1962). Kun kirjailija oli nähnyt Soilia elokuvassa näyttelevän palmikkopäisen Sointu Angervon, jolla on yllään väljä paita, hän oli näpsäyttänyt sormiaan ja kuiskannut: "Siinä hän on! Raakel!" Enkelin rakkaustarina sisältää myös monia konkreettisia ja hyvin tarkkoja muistumia Tapioiden omilta seurusteluajoilta.

maanantai 13. elokuuta 2012

Pieni synttäri preerialla

Niin se aika kuluu ja lapset kasvaa, vuosi vuodelta vinhempaa vauhtia. Melissa Sue Andersonkin ehtii ensi kuussa jo miehen ikään. Kyseessä on tietenkin se amerikkalainen lapsinäyttelijä, joka esitti Charles ja Caroline Ingallsin esikoistytärtä Marya perhesarjassa Pieni talo preerialla (1974 - 83). Hän täyttää todellakin 50 vuotta syyskuun 26. päivänä.

Perhekuva, päivänsankari äärimmäisenä oikealla.
Ingallsin perheen varsinainen tähti tv-sarjassa oli Laura, oikea poikatyttö, jonka vastapainoksi Maryn piti olla kainon kiltti ja muutenkin tyttömäinen. Tällainen karsinointi on varmasti omiaan vaikuttamaan nuoreen näyttelijään. Tunnettua on, miten suloisen veikeää Anne Shirleyä Anna ystävämme -sarjassa esittänyt Megan Follows heittäytyi heti kohta toisen Anna-tuotantokauden jälkeen vastapainoksi menneille näyttelemään nahkatakkikovista ja jengimimmiä elokuvassa Pääteasema (1989). Filmin toisessa pääroolissa vahvasti alkoholisoituneena äitimuorina esiintyy Colleen Dewhurst, tuttu Anna-sarjasta hänkin hyväsydämisenä kasvattiäiti Marillana.

Melissa Sue Andersonin irtiotto tapahtui vielä rajummissa merkeissä. Samaan aikaan kun hän yhä hapuili tietään sokeainkeppi apuna Maryn roolissa toisella studiolla, hän toisella studiolla jyräsi raa'an kauhuelokuvan pääosassa. Kyseessä on slasher-filmi Onnellista syntymäpäivää (Happy Birthday to Me, 1981), jossa Andersonin roolihahmo Virginia valmistautuu innokkaasti 18-vuotissyntymäpäiviinsä.

Onnellista syntymäpäivää sisältää teiniteurastuselokuvaksi hyvin arvostetun tekijäkunnan. Siinä esiintyy toisessa pääosassa tohtori Faradayna itse klassikkonäyttelijä Glenn Ford (Gilda, Älä käännä heille selkääsi ja sitä rataa). Ohjaajaksikin tuottajat onnistuivat viekoittelemaan peräti J. Lee Thompsonin, jonka ansioluettelo pursuaa sellaisia elokuvia kuin Navaronen tykit ja Tuomitun kosto.

Nimekkäästä tekijäluettelosta huolimatta Onnellista syntymäpäivää kohtalo Suomessa oli varsin onneton. Perusteena raaistavuus se sai leiman KK - kokonaan lainsuojaton, henkipatto - lähes 20 vuoden ajaksi, kunnes eduskunta tajusi kumota asiaan liittyvän lainkohdan joulukuussa 2000.

Palataan vielä Pienen talon preerialla menestyksen taustoihin. Televisiosarja perustuu löyhästi villikko-Lauran eli Laura Ingalls Wilderin (1867 - 1957) omaelämäkerralliseen romaanisarjaan, joka ilmestyi Yhdysvalloissa 1932 - 43. Koko sarja, myös postuumisti julkaistu päätöstarina, on suomennettu, ja kirjastoluokituksessa kaikki teokset taitavat sijoittua nykyään nuorten osastolle.

Rouva Wilder otti kirjoittaessaan hövelisti vapauksia suhteessa todelliseen perhehistoriaan. Esimerkiksi kauppiasperheen iki-ihanaa tytärtä Nellie Olesonia ei ollut milloinkaan olemassakaan, vaan hän on yhdistelmä kolmesta kirjailijan lapsena tuntemasta tytöstä. Andersonin esittämä Mary sokeutui todellisessakin elämässä, mutta televisiosarjan hänelle luoma tulevaisuus on potaskasta muovattu: hän ei koskaan mennyt naimisiin eikä saanut lapsia. Hän eli aikuisikänsä ensin vanhempiensa ja näiden kuoleman jälkeen Grace-sisarensa taloudessa ja kuoli 63-vuotiaana 1928.

Melissa Sue Anderson on jatkanut aktiivista näyttelemistä aikuisiälläkin. Tosin merkinnät IMDb:ssa ovat harvenneet uudelle vuosisadalle päästyä. Pari vuotta sitten hän julkaisi muistelmateoksen Pieni talo preerialla -vuosistaan.

Saa nähdä, miten valtavat otsakkeet tulevan kuun merkkitapahtumasta revitään suomalaisessa iltapäivälehdistössä. Ainakin Larry Hagmanin eli Dallasin J. R. Ewingin 80-vuotisjuhlallisuudet viime syksynä tulivat kiitettävästi uutisoiduiksi meillä täälläkin.

maanantai 6. elokuuta 2012

Elokuun pienoissinfonia

Tässä talossa näyttää käyvän niin, että kun isäntä ryyppää, niin emäntä tulee juovuksiin. - Maija Länsilehto / Elokuu, s. 57.
F. E. Sillanpää, Elokuu (1941)
(Otava, nidotun laitoksen 2. painos, 2008, 136 s.)

Kun F. E. Sillanpää (1888 - 1964) julkaisi pienoisromaaninsa Elokuu vuonna 1941, oli se hänen ensimmäinen laajempi teoksensa Nobelin kirjallisuuspalkinnon jälkeen. Sen keskushenkilö on kanavanvartija Viktor Sundvall - pyylevä ja pyöreänaamainen ulkonäöltään, kaljuuntuva, aika paha juoppo myös, ja hänen unelmansa näytelmäkirjailijan urasta ovat suureksi osaksi jääneet toteutumatta. Mieleen nousee vääjäämättä, onko tässä jälleen yksi Sillanpään useista omistakuvista. Pystyttikö hän ehkä Elokuuhun sentimentaalisen ajatusleikin kysyen, millainen elämä hänen osakseen olisi langennut, jos kirjalliset haaveet olisivat jääneet vaille täyttymystä? Tällaiseen ajatusleikkiin hänellä varmasti tuossa tilanteessa olisi ollut varaa, vastikään kansainvälisesti tunnustettuna ja laakeroituna kirjailijasuuruutena. Ajatusleikkikuvio nousee myös dialogiin todellisen kirjailija-Sillanpään kanssa: kanavanvartija Sundvall kokee hukuttavansa kirjallista pettymystään alkoholiin, mutta mitä syytä nobelistilla itsellään oli jatkaa seurusteluaan pullon hengen kanssa?

Elokuun peruskuvio lienee useimmille tuttu: elokuisena lauantai-iltana kanavanvartija Sundvall ja hänen hurja vaimonsa saavat vieraaksen kaupunkilaisrouva Maija Länsilehdon, jonka kanssa Sundvallilla on ollut ennen avioliittoaan eroottinen leikki. Rouva Länsilehto tuo tuliaisinaan konjakkipullon, joka sitten syöksee tilanteen melodraaman syövereihin.

Jo ennen romaanin puoltaväliä Sundvall eristäytyy pulloineen ja ibseniläisine elämänvalheineen vartijankoppiinsa, jossa aloittaa yksityisen, synkeän tilintekonsa elämänsä ja elämänsä ihmisten kanssa. Ukkonen säestää tämän tunneaarian huippuja, joka päättyy tietynlaiseen valaistumiseensa romaanin viime sivuilla.

Sundvallien ja rouva Länsilehdon muodostaman kolmion lisäksi romaanissa nousee esiin muitakin henkilöitä. On Niemisen Hanna, reipasotteinen pyykkäri, joka luonnehtii kanavanvartijapariskunnan yhteiselämää näin sanoin: "Ja vaikka ne joskus ovat tukasta yhdessä äijänsä kanssa, niin kyllä silloin ollaan yhtä mieltä, kun muija saa raivokohtauksen." (S. 27.) Tässä romaanin alkuvaiheessa lukija saattaa vielä elää käsityksessä, että näillä pitäjän pienemmillä on rooli pelkkänä antiikista periytyvänä kuorona, joka kommentoi päähenkilöiden toimintaa, mutta näin ei suinkaan ole. Niemisen Hannan lisäksi merkittävissä osissa ovat myös Sundvallien 16-vuotias tytär Tyyne, tähän silmänsä iskenyt renkimies Taave sekä nuori piika Iita, joka kokeilee tuntohermojensa yhteensopivuutta Viljasen Maunon kanssa öisessä sateensuojassa.

Kaikki nämä ihmiset suviyössä muodostavat Sillanpään kompositiossa yhteisvoimin sinfonian, joka finaalissaan saattaa teoksen onnettoman ja traagisen päähenkilön sunnuntaiaamun rauhaan. Elokuu menettäisi suunnattomasti täyteläistä voimaansa, jos kanavavahdin teemaa eivät olisi kontrapunktisesti tukemassa Iita-piian ja renki-Taaven teemat. Tämä henkilöhahmojen saumaton, toisiaan tukeva orkestraatio yhteisessä biologiassa, eräänlaisessa panteistisessa ykseydessä, suomalaisen kesäluonnon keskellä, tuo voimakkaasti mieleen brittien Virginia Woolfin proosataiteen ja hänen kehittämänsä kerrontaratkaisut merkitsevän muodon metsästyksessä. Olen löytävinäni Elokuusta jopa kuvauksen woolfilaisesta oivaltamisen ydinhetkestä, joka koituu aamuyöstä kanavarannassa tytär-Tyynen osaksi:
Seistessään siinä tuon Länsilehdon tädin vieressä ja tädin hiljaa itkiessä humahti Tyyne Sundvallin tyttötajuun nyt ikäänkuin ensi kerran ehjä kuva isästä. Se oli liikkumaton, ikäänkuin johonkin asentoon pysähtynyt, vähän hymyilevä - sellaista hyvänsuopaa, hiukan pilailevaa hymyä. Siinä se nyt oli vanhimman lapsen sisäisen katseen edessä, se kuva, eikä siihen enää voinut mitään lisäpiirteitä tulla. (S. 119.)
***

On kuitenkin asioita, jotka tässä yli 70 vuotta vanhassa romaanissa saattavat häiritä nykylukijaa.

Elokuun kerronnassa eletään maaseutuelämää agraarisessa yhtenäiskulttuurissa, jossa kaikki yksilöt näyttävät olevan perustaltaan, vain luonne-erojensa ja elämänvaiheittensa erottamina, hyvin samanlaisia. He elävät jaetussa tunnetodellisuudessa: he kokevat lauantaisaunan täsmälleen samoin, he kokevat iltamaympäristön lavatansseineen täsmälleen samoin. Tätä kollektiivista yhteisyyttä kertojan ei tarvitse mitenkään kyseenalaistaa, mutta - markkinoiko hän jaettua yhteisyyttä jopa liian kritiikittömästi? Kun kaikkitietävä kertoja makustelee leveäsanaisesti kuvaamallaan yhtenäistodellisuudella, mieleen hiipii ajatus tietynlaisesta kerronnallisesta totalitarismista, jossa toiseus syrjäytyy perin kapeaan marginaaliin.

Toisaalta taiteellisella tasolla Sillanpään esiin loihtima yhtenäisyys antaa kokonaisuudelle woolfilaisittain merkitsevän muodon. Henkilöitten yksityinen kokemus ei niin ikään jää vain yksityiseksi kokemukseksi, kun kertoja tarjoaa sille holistiset kehykset.

Toiseksi kompastuskiveksi nykylukijlle voi käydä teoksen omalakinen kieli. Varmasti monilta muiltakin kuin minulta vaatii työtä päästä sisään Sillanpään kieli-ilmaisuun, vaikka jälkipuoliskolle päästyä jo helpotti. Ilkeämpi voisi luonnehtia kirjailijan ilmaisua saarnaavan jaarittelevaksi, ja repliikitkin saattavat tuoda mieleen vanhan suomifilmin puheilmaisun kliseisimmässä jäykkyydessään. Tuomion ei kuitenkaan pitäne antaa jäädä näin julmaksi. (Auttaa varmaan paljon, jos vaivautuu lukemaan tekstiä ääneen Sillanpään itsensä äänellä, radion joulusaarnoista tutulla.)

***

Kassilan Elokuu (1956) la 11.8.2012 klo 21, Yle Teema.
Mahdollisista vaikeuksista huolimatta kirjailija Sillanpää ja hänen Elokuunsa elävät yhä vuonna 2012, jopa odottamattoman voimakkaasti, jos vain suo tilaisuuden sille. On hyvä nostaa Sillanpää ylähyllyltä pölyttymästä ja antaa hänen loistaa omavaloista, jylhää valoaan. Vielä ehtii Elokuun lukea ennen lauantai-iltaa ja iltayhdeksää, jolloin Yle Teema esittää romaanin klassikkofilmatisoinnin.

Matti Kassila (s. 1924) kuuluu ohjaajana maamme elokuvahistorian terävimpään kärkeen, ja Elokuu (1956) on yksi hänen hienoimmista ohjaustöistään. Lavasteitten tahalliset näkyville jättämiset joissain kamera-ajoissa vain korostavat elokuvan uljasta realismia.

Näyttelijä Toivo Mäkelä (1909 - 79) ei ehkä ulkoisesti kovasti muistuta romaanin kanavanvartijaa Viktor Sundvallia, mutta yhtä kaikki tämä poikkeusyksilöitten jäljittelemätön esittäjä tekee yhden hienoimmista elokuvarooleistaan. Näyttelijä Tapio Liinoja kannustaa kiinnittämään erityishuomiota Mäkelän puhemaneerin käyttöön tässä elokuvassa. Muista päähenkilöistä Emma Väänänen (1907 - 70) kovankatkerana vaimona on jälleen kerran elementissään, samoin kuin Rauni Luoma (1911 - 96) maailmallisena rouva Länsilehtona.