Ja vuoksi jonkin nyyhkylaulun?

Oletteko muistaneet viikon mittaan itkeskellä riittävästi viiden päivän takaisen "Kaksi kohtausta Armia"-tekstini pohjalta? Jos ette, ei se mitään, sillä haluan tarjota teille uuden, entistä riittoisamman itketyspaketin.

(Kuva: TheMusic1022.)

Me keskitymme tänään täysin amerikkalaisen lauluntekijän Bobby Russellin (1940 - 92) säveltämään ja sanoittamaan iskelmään "Honey (I Miss You)" vuodelta 1968, jonka vinyylille lauloi Bobby Goldsboro. Suomalais-coveria varten sen sanoitti Jyrki Lindström (1943 - 91) nimellä "Hän", ja sen ovat levyttäneet ensin Markku Suominen ja sitten Fredi.

Viime sunnuntaina jo mainitsinkin kappaleen, kun olin ensin kuunnellut sen hätäisesti sekä Suomisen että Fredin tulkintana. Moni pitää varmaan Suomisen coveria luonnollisuudessaan onnistuneempana, mutta Fredin version päätössäkeistöpä päätti alkaa myöhemmin samana sunnuntaina soida päässäni vaatien huomioni, ja heti huomisin nostinkin kappaleen YouTubesta tutkimuspöydälleni kunnolla analysoitavaksi. Fredin pauhaava orkestraatio kaikkine äänitehosteineen on lainattu suoraan alkuperäisestä Goldsboron bling-bling-sovituksesta, eli se haiskahtaa pahasti tšaikovskilta, mutta ehkä sovituksen krokotiilinkyyneleet tarjoavat oikotien aitoihin kyyneliin.

Tänään siis runo ja tulkinta - laulusanoitus ja muutama hyvin kunnioittava sana siitä.

***

Olen siinä mielessä epäeksakti, että kokoan analyysini ainekset sekä Russellin englanninkielisestä alkuperäissanoituksesta että Lindströmin suomennoksesta, joka löytyy Kari Rydmanin litteroimana hänen samaa iskelmää käsittelevästä hienosta analyysistaan "'Hän uskoi jopa mainoksiin'". Vaikka suomalaisversiossa on omat löysät säkeensä, on siinä myös nerokkaat huippukohtansa, ja nostaisinkin sen alkuperäissanoitusta onnistuneemmaksi.

"Hän" - kaipaava ja katuva aviomies muistelee kuollutta vaimoaan. Vaimo oli kovin lapsenmielinen ja naiivi tunneihminen, eikä miehellä useinkaan riittänyt ymmärrystä tämän tavalle elää maailmassa. Nyt on loputtomien tunnontuskien aika, kaikkia vähätteleviä ja tylyjä reaktioita muistellen. Laulun alussa ja lopussa vaimon olemisen työn symboliksi nousee tämän aikoinaan istuttama puu, jolle sillekin mies oli kerran nauranut.

Vaimo kuoli vuosi sitten - ainakin näennäisesti aivan odottamatta, täysin paatoksellisen ja pateettisen nyyhkyviihteen konventioiden mukaisesti. Mutta entä jos kyseessä ei olekaan nyyhkykuolema vaan kuoleman avaimet löytyvät piilotettuina laulun sanoihin? Ei tarvita Hercule Poirot'ta mysteerin selvittäjäksi, vaan myötätuntoinen mielikuvitus riittää. Tila vihlaisevalle oivallukselle on valmis, muttei siitä sen enempää.

Laulu sisältää joukon kohtauksia nuorenparin yhteisestä elämästä. Sanoituksen hienoin hienous on mielestäni juuri näissä autenttisissa välähdyksissä, sillä niissä me kykenemme näkemään pikkuvaimon juuri sellaisena kuin hän oli ja todistamaan hänen elämänsä ainutlaatuisuuden. Nostan jälleen esiin erityisesti oivaltavan säkeistön rikki menneestä pölynimurista, jonka vaimo peloissaan piilotti sängyn alle.

Välähdykset tuovat vaimon hyvin lähelle kuuntelijaa, niin että hän kykenee samastumaan puolison tuskaan nykyhetkessä. Avain tuskaan on sen tajuaminen, että vaimo on kuollut. Elämään liittyy kuolema; elämä päättyy kuolemaan; ei ole elämää ilman kuolemaa. Tämä itsestäänselvyyksien ketju löytyy sanoitusten ytimestä, mutta se ei ole turha vaan peräti hyvin tarpeellinen. Tarpeellisuuden todistavat jäljelle jääneen puolison tuska ynnä kuuntelijan myötätunto. Laulu toimii meille muistutuksena, mementona, ainutlaatuisen elämän ja kuoleman välttämättömästä liitosta.

Vaimolle tämä memento ei suinkaan ollut vieras. Hänen viisas kunnioituksensa elämää ja sen yllä päilyvää kuolemanuhkaa kohtaan paljastuu jopa kahdesti, kun hän lapsenomaisella tavallaan yrittää varjella hapuilevana kohoavaa elämää surmalta: ensin suojatessaan puuntaintaan ensilumelta ja sitten pannessaan koiranpennun turvaan peiton alle kuoleman pelossa.

Miksi "Hän" vetoaa meihin? Voisimme tietenkin yrittää mennä syvemmälle ihmiseen ja pohtia, mitä laulu kertoo ihmisen olemuksesta... Että perusasioiden ääreen virittynyt ihminen tajuaa elämän lahjan ikuisen ainutlaatuisuuden, jonka kunnioittaminen on ylin arvo sinänsä, ja että kuolema todetusti paitsi riistää elämän antaa sille myös sen erityisen merkityksen. Muussa tapauksessa pikkuvaimo eläisi yhä eikä ymmärtämättömän aviomiehen tarvitsisi tuntea katumustaan eikä muita raskaita tunteitaan.

Eikä laulu tarvitsisi kuuntelijaansa.

***

Arvoitus: mitä oraakkeli Sibylla lausuukaan elämästä ja kuolemasta Eliotin Aution maan aloitussanoissa?

Ensi torstaina, lokakuun 3:ntena, muuten saa Yle Teema -kanavalla televisioensi-iltansa ohjaaja Tapio Suomisen pitkä esikoisohjaus Narrien illat (1970). Kyseessä on näennäisdokumentti, jonka pääosaa iskelmälaulaja Markku Suomisena esittää ohjaajan veli Markku Suominen, "Hän"-iskelmän ensimmäinen levyttäjä. Muusikko Suominen kuoli neljä kuukautta sitten 63-vuotiaana.

Ja Villa Derrickeriassa tapahtunee vielä tänä iltana, kunhan vain keksin edes jonkin tolkun otsikon tekeillä olevaan romaaniesittelyyni. Me köröttelemme aikakoneella lähimenneisyyteen ja julmaan todellisuuteen, joka on satiiriakin satiirimpi mutta paradoksaalisesti sitäkin todempi.

Muiston pysyvyys, linnustaja

Jos runoilijoitten kesken järjestettäisiin SM-kilpailu siitä, kuka on kevyin, P. Mustapää sijoittuisi takuulla varsin korkealle, varsinkin jos toisena mittapuuna käytettäisiin painoarvoa per keveysyksikkö. Tällaisella painoindeksillä laskettuna Mustapää saatettaisiin jopa kukittaa voittajaksi.

Prinsessasadut ja rokokoo, antiikin nymfit ja metsän satakielet, "ja kukka, leikki, uni. Puck, Oberon" soivat Mustapään lyriikassa. Ja ennen muuta - toimivimpana kaikista hoikkana pysymisen nikseistä - siinä soi relativistisuus.

P. Mustapää: Linnustaja (1952)
(teoksessa Kootut runot, 9. painos, WSOY 2006, s. 251 - 304)

Ensipainos. (Kuva: C. Hagestamin antikvariaatti.)

Seitsemän runokokoelmaa runoilijanimi P. Mustapää eli kansanrunoudentutkija Martti Haavio (1899 - 1973) ehti julkaista. Niistä toiseksi viimeinen on Linnustaja (1952), haaveiden ja unikuvien lailla pakenevien muistojen ja muistamisen kaleidoskooppi. Läkkiseppä Lindblad on tässä vaiheessa jo jäänyt 1940-luvulle, ja Mustapää jatkaa keskeislyyrisiä matkojaan ajassa, historiassa ja yksityiskokemuksessa.

Mutta relativistisuuden runousoppi, hyvin tunnettu runo "Relatiivisuuden ylistys", aloittaa kokoelman: "Lauluja totisia / on turha kirjoittaa." Filosofi eksyy, vakavamielinen ja yksitotinen eritoten, mutta viisas tajuaa, että aate ja tunne voivat olla totta vain puolittain ja likimäärin, että sana on vain sana ja että elämässä on kaikki suhteellista.

Sitten on aika aloittaa matka.

Ollaan tiukasti maanpinnassa, mutta ei voi mitään, että runoilija, runoniekka, tai "tuo herra sotamies tai prinssi kukaties" ei saata olla sortumatta todellisuuspakoon, varsinkin kun "vallitsee jo romanttinen sää". Siinä haave sekoittuu toteen, sinne tulee tänne, kun kerran "tässä kohdassa laulu voi lähteä minne vain".

Tästä eskapismista on kuitenkin yhtä vähän iloa kuin devalvaatiosta talvipakkasella, sillä lämpimän tulvahduksen jälkeen jo kohta on vielä kaksin verroin kylmempi kuin oli äsken, eikä unelmakuvien merenneitoja voi tuoda mukanaan arkeen, sillä arki on "paikka perin ikävä ja hyvin ikävä ja aivan ikävä", eikä siellä ole merilehmiäkään eikä merihärkää tai edes saarta, joten miten unelmakuvien merenneito muka voisi viihtyä siellä.

Ei hirveän kypsyneen jalostuneen runoilijaviisaalta vaikuta... vai kuinka? Eikö P.-sedän olisi ollut parasta jättää haaveilut moisista kaihoisista humpsutuksista hamalle 1920-luvulle, siihen autuaan neitseelliseen aikaan kun "minun pieni armaani" vielä pani "lyhdynpylväät sikinsokin" (1925) ja sitten parin vuoden kainoilun jälkeen (1927) uskaltauduttiin lopulta Margueritan avecina tansseihin, joissa solistina lauleli itse Eino Grön?

Tehdään siis työtä käskettyä: Kypsytään. Pannaan pilarit paeten, nöyrrytään, vahingossa kyynistytään ja sitten taas kypsytään, kunnes "Burjattilaisessa rukouksessa" meitä odottaa muisto - ihka uutena, juuri pakkauksesta avattuna, odottamassa olipa-kerran-maata "tuolta puolen huomisen". Ah, aika viaton (ja perho sinisiipi), joka ei vielä tunne melankolisen tietoisuuden, nostalgian ja ikävän katkeraa autuutta.

Olemme lopulta saapuneet Linnustajan ydinmaille, ikää kartuttavan minän tiluksille, joilla muisto häilyy, etsii kuvaansa, muuttaa muotoaan, pakenee, ei tunne itseään. Muisto - se jonka saimme ja jota "tuskin saimme ensinkään". Muisto - se jonka ohimoita päivä hyväili "ja yhä hyväilee". Silti, kuten runo jatkuu:

Ja kuitenkin, kun katson, yö on tullut
ja sumun kosteus on niemen yllä
ja vesilintu eilinen
on vaiti taikka kauas lentänyt.

Miten saada muistosta edes hetkellinen ote? Linnustaja pyydystää saaliinsa ansaan, vaan mitä jää jäljelle elävän linnun laulusta? Tuhat vuotta, hetkistä lyhyin ja ikuisuus karkaavat muistamisessa kaikki samaan perspektiiviin. Mutta ihme ei sentään ole mahdoton - aika voi seisahtaa ja "ei-ollut, ollut, mennyt, tuleva, / näin nähtiin, yhtyivät". Ja finaalin lähestyessä enkelit huutavat: "Sen, minkä kadotitte, omistatte."

Kunnes loppufanfaarin tullen synteesi on valmis. Linnustajan kaikki aihelmat kerääntyvät yhteen. Kumahtaa kolmesti, kuten jo kerran kumahti. Puhuja on viimein valmis lausumaan ääneen sen, mikä yhdistää toisiinsa kokoelman alun haavekuvaukset ja loppupuolen vaellukset muistamisen jäljillä. Ja runoilijallakin on oma tehtävänsä tässä synteesissä - myönteinen vai kielteinen, se saa tässä jäädä selvittämättömiin.

Nyt temppelissä seisten edessäsi
ajasta aikaan toistan sen -

***

Tämä oli tarina kokoelman Linnustaja yhdestä mahdollisesta lukemisesta. Tätä ei pidä katsoa suositukseksi siitä, miten kokoelma tulisi lukea, eikä varsinkaan kokeilla kotona ilman tarvittavia turvavälineitä ja riittävän valvonnan järjestämistä.

Kuten lyriikka yleensäkin, Linnustaja on sanan parhaassa merkityksessä monitulkintainen. Joittenkin kokonaisuuteen kuuluvien runojen suhteen olen silti luonnollisesti hyvinkin saattanut erehtyä. Vastuun virheistä kannan allekirjoittanut eli minä yksin.

***

Linnustaja hakee tyyliaineksensa moniaalta. Leipätyönsä puolesta Mustapää tunsi kansanrunouden erinomaisesti, ja esimerkiksi runo "Linna itäisellä maalla" perustuu 1700-luvulta periytyvään arkkiveisuun. Useissa runoissa viitetausta on uskonnollinen ja kristillinen. Ja varsinkin satukuvastoa lukiessa mieleen käyvät yhteydet runoilijan myöhemmän vaimon Aale Tynnin lyriikan kuvastoon. Viitteet antiikin tarustoon vilisevät varsinkin kokoelman jälkipuolella, ja jouduinkin konsultoimaan pari kertaa omaa antiikin mytologian ensyklopediaani.

P. Mustapää on usein lokeroitu siihen väliin - että hän ei edustanut enää traditionaalista, tiukan mitallista lyriikkaa tyyliin Koskenniemi, Sarkia tai Kailas mutta ei kyllä ihan vielä modernististakaan runoa. 62 vuotta Linnustajan ilmestymisen jälkeen tuntuu, että Mustapää olisi voinut rajummin rikkoa muotoa. Kun runon etenemisessä tapahtuu taivaat ja maat järisyttävä sisäinen muutos, ei tämä ilmene muodossa vastaavana halkeamana tai edes muutosta peilaavana särönä. Universumi on särkynyt, mutta kuormajuhta kameli muoto vain jatkaa kulkuaan, eivätkä koiratkaan siksi välttämättä haukkuile kovin ärhäkästi.

Ja säikähdyimme äänen kiivaudesta.         

Hajosi vuorelta tuuliin

Kun runoilija Pentti Saarikoski kuoli loppukesästä 1983, Helsingin Sanomissa ilmestyi Pekka Tarkan kirjoittama muistokirjoitus. Tuossa hyvin laajassa kirjoituksessa ei sanallakaan mainita, että runoilijalta jäi myös viisi lasta. Tavallaan hyvin kuvaavaa, jopa tahattomalla tavalla tyylikästä, sillä noilla lapsilla, varsinkin ensimmäisinä maailmaan ehtineillä, oli varsin niukka rooli isänsä elämässä.

Saska Saarikoski, lapsista kolmas, oli runoilijan kuollessa 19-vuotias, ja kokemus isästä oli vähäinen. Muutama vuosi sitten hän päätti tutustua isään tarkemmin ja luki systemaattisesti läpi koko runoilijan laajan tuotannon päiväkirjoineen kaikkineen. Tästä tutustumisesta syntyi Sanojen alamainen (2012), sitaattikokoelma, jonka temaattisesti jaoteltuihin osioihin poika Saarikoski on kirjoittanut paneutuneet esipuheet.

Saska Saarikoski (toim.), Sanojen alamainen
Otava 2012, 200 s

Pentti Saarikoski (1937 - 83) oli runoilija niin sanan hyvässä kuin pahassakin merkityksessä. Pahalla merkityksellä tarkoitan Milan Kunderan luonnehdintaa runoilijuudesta - että runoilija on keskenkasvuinen, hetken lapsi, joka sanoo yhdessä hetkessä toista ja toisessa hetkessä taas ihan toista, kykemätön hahmottamaan suurta kokonaisuutta. Tämä tuulien mukana argumentointi näkyy voimakkaasti kokoelman sitaateissa, niin runokokoelmista kuin proosamuotoisista päiväkirjoista poimituista, niin että runoilijan hetkellinen yksisilmäisyys saattaa jopa ärsyttää minua.

Poika-Saarikoskikin muistuttaa tästä lukijalle (s. 12 - 13). Hän toteaa, että runoilija ei pyrkinytkään luomaan pysyviä totuuksia, kohoamaan patsaaksi. "Minä olen elävä ihminen ja sanon huomenna toisella tavalla." Keskenään ristiriitaisten väitteiden viljeleminen edusti hänelle myös erilaisten ajatusten kokeilemista: "Minä panen päivittäin erilaisia ajatustapoja koetukselle." Järkevästi poika neuvookin lukemaan sitaatteja päähänpälkähdyksinä, jotka ajavat tehtävänsä, jos lukijakin saa  niistä virikettä omaan ajatteluunsa.

Minä en kuitenkaan pidä teoksen rakennetta onnistuneimpana mahdollisena, ainakaan omassa lukemisessani. Parasta Sanojen alamaisessa ovat mielestäni Saska Saarikosken laajat johdannot, joita kronologisesti järjestetyt sitaattivyöryt sitten seuraavat. Lainaukset on välttämättä irrotettu ympäristöstään, mikä sekin on omiaan lisäämään tuntua, että useat niistä ovat aika latteita. Mieleen käy pahimmillaan Vaeltava viisaus -aforismikokoelman väljähtäneimpien antihelmien tankkaaminen. Aforismi on vaikea taiteenlaji, ja ehkäpä juuri siksi runoilija Saarikoskikaan ei aforistiikkaa sanottavammin arvostanut. Nyt hänet kuitenkaan pannaan tarjolle vähän kuin aforistikon narrinpuvussa.

Ongelma olisi ollut teknisesti ottaen helposti korjattavissa. Poika Saarikosken olisi tarvinnut vain karsia lainauksia joskus ankarallakin kädellä ja kontekstualisoida jäljelle jäävät laajemmin, juuri sillä tavalla kuin hän useille sitaateille johdantoteksteissään tekeekin. Teoksen kokoamista lienee kuitenkin vaivannut myös ajanpuute ja kiire. Kirja piti saada valmiiksi runoilijan 75-vuotispäiväksi, alkusyksyksi 2012, ja kieliasu tuntuu ajoittain hiukan viimeistelemättömältä. Myös muutama päiväkirja Saarikoskelta jäi hankkimatta luettavakseen.

Tietenkin valintaa pystyttää joukko kokonaisia sitaattimetsiä pitääkin puolustaa sillä, että ne tarjoavat autenttisen dokumentin siitä, mitä oli ajattelija Pentti Saarikoski, joka eli kerran historiassa. Ja varsinkin sitaattimetsistä viimeisessä on kovasti kiehtovaa vaeltaa, koska se tarjoaa Saarikosken luonnehdintoja muista kirjailijoista ja ajattelijoista, elävistä ja ammoin kuolleista. Esimerkiksi hän toteaa päiväkirjassaan 1978: "Suomessa on yksi joka nämä kolme ymmärtää, Dostojevskin ja Kafkan ja Chaplinin, ja se on Veijo Meri." Poika Saarikoski kertoo, että runoilijalla ei ollut milloinkaan mitään kielteistä sanottavaa kirjailija Merestä.

Minkäänlaisia kohuja kohukirjailijan ympärille poika Saarikoski ei kirjoittamisessaan pyri laatimaan. Kyseessä on hyvin tasapainoinen teos pojalta, joka kuitenkin kaipaa poissa aina ollutta isäänsä. Ehkä lukija pitää pikanttina laajaa fabulointia runoilijan 75-vuotispäivistä, joihin sähkeen välityksellä osallistuvat myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja rouva-runoilija Jenni Haukio, ja tervehdyksen sanamuodot lienee laatinut näistä jälkimmäinen. Etu- ja takakansiaukeamiin on painettu havainnollinen kartta runoilijan maailmasta ja hänen tärkeistä ihmisistään.

***

Saarikosken uran kehitys goetheläisestä yksinäisestä taiteilijanerosta postomodernistisen satunnaiseksi kirjoittajayksilöksi, "sanojen alamaiseksi", "pilveksi tuulessa", tulee pojan esityksessä konkreettisesti selitykseksi. Kovin erilaiseltahan runoilija näyttää varhaisissa, eteerisissä runopoikavalokuvissaan kuin myöhemmissä, menninkäismäisissä potreteissa Sillanpään kalotti päässään. Muodonmuutoksessa on kyse astumisesta alas modernismin olympolaiselta vuorelta, muukalaisen yhyttyminen mukaan jokapäiväiseen elämään, tulevaisuuden suunnannäyttäjäksi barrikadeille. Minulle on kuin onkin varattu paikka ihmisten keskellä. Nuori runoilija ei kuitenkaan olisi millään kyennyt tunnistamaan ja tunnustamaan varttuneempaa itseään. Tämän sitaatit todistavat havainnollisesti.

Tietoisuuden ja minuuden arvoitus oli runoilijalle akuutti joka hetkessä. Saska Saarikoski erittelee neljä aspektia, joitten kautta tuo arvoitus oli isän elämässä jatkuvasti läsnä: mitä on olla luova taiteilija? miten teen julkisena ihmisenä rajan ympäröivän maailman kanssa? mikä muodostaa autenttisen perustan häilyvälle minälleni? miten alkoholistin minä voi olla niin muuttuvainen juomistapahtuman eri vaiheissa? Saarikosken identiteettityö ei päässyt milloinkaan lähellekään päätöstään.

Toipilaan päiväkirjoista (1970) Saska Saarikoski on poiminut katkelman, joka sellaisenaan toimii runousoppina ainakin yhdelle kirjoittamisen tavalla:

Haluan kirjoittaa harvaa tekstiä, siihen tulee luonnollinen rytmi niin kuin puheeseen, jossa on kaikenlaista. Täytyy etsiskellä, kokeilla eri vaihtoehtoja, kuljeskella. Ei saa kirjoittaa harkitusti. Kirjoittajan pitää olla avoin, en löydä sanaa, hän ei saa pyrkiä mihinkään vaikutukseen. Että tällaiseen ilmaisuun pääsee, se vaatii harjoitusta, mutta ei niinkään kielen kuin itsensä harjoittamista. On kirjoitettava monta tyhmää lausetta löytääkseen yhden viisaan, ja juuri tämä harhailu tekee kirjan: itse asiassa sitä viisasta lausetta ei löydykään, se on keskipiste jonka ympärillä kaikki kiertää. (S. 39.)

Pari vuotta aiemmin, Kirjeessä vaimolleni (1968), Saarikoski kirjasi reseptin, jota romaaniin onnistuneesti ja kekseliäästi sovittava kirjailija voi olla varma noususta maailman bestseller-listojen kärkeen:

Kaikkien kirjojen pitäisi muuten olla kirjeitä, sillä kirjeen saaminen on aina mukavampaa kuin kirjan saaminen ja kirjeessä voi olla latteuksia mutta kirjassa ei voi, profeetat kirjoittivat kirjoja, apostolit kirjeitä. (S. 39.)

 ***

Sitaateista löytyy paljon yksittäisiä helmiä. Runoilija pohtii muun muassa vapaan mitan todellista merkitystä (s. 52), kirjallisuuden luonnetta omana todellisuutenaan (s. 60), Goethea elävän runon vihollisena (s. 63), tabusanojen syntyä (s. 55) sekä voitetun sodan todellisia voittajia (s. 114). Saska Saarikoski tuo myös uuden ratkaisuvaihtoehdon runoilijaa piinanneeseen pulmaan, ken on maassa kaunehin, hän vaiko Haavikko (s. 121 - 122).

Kääntämisestä Saarikoski toteaa, että se on "kalan siirtämistä vesistöstä toiseen" (s. 54). Runoilijahan on tunnettu myös suomentajana, vaikka hutilointi vaivaa ainakin monien englanninkielisten teosten kääntämistyötä. Poika toteaakin isän kummastelleen sitä, ettei kukaan pannut merkille tuloksen joskus arveluttavaa laatua. Myöhempinä päivinään hän katuikin käännöstyönsä huolimattomuutta. (S. 35 ja 198.)

Väläytetään vielä näkymä runoilijan yksinäisyyteen, todelliseen tai kuviteltuun, traagiseen tai itsesääliseen, toteavaan tai narsistisen poseeraavaan:

Sen jälkeen kun en oikein jaksanut pitää Mustapäästäkään enää (hän on nirso keikari), ajattelin että no ehkä tämä Juvonen... mutta nyt taitaa käydä niin että luen hänetkin pois. Lopulta minä tietysti olen yksin, ilman ystäviä, keskustelukumppaneita, kanssarunoilijoita edesmenneittenkään joukossa. (Päiväkirjasta 1978 / s. 183.)

"Minulla on sisarenpoika jota minä en ole edes nähnyt."

Tänään kirjoitin erääseen blogikommenttiini sanan meemi. Samoin jäljitin runoilija César Vallejoa jopa pariin otteeseen verkosta. Nyt illan päätteeksi nuo kaksi tekijää osuivat yhteen eräässä hakutuloksessani, minkä kunniaksi kirjoitan tämän tekstin.

Runoilija Vallejon merkeissä nimittäin päädyin Bonesin, Youssufin ja Deen Timbuktu-blogiin ja sen tarjoamaan meemi-tehtävään keväältä 2006. Jäljitin tehtävän juuria ja etsiväntyöni päättyi V.S. Luoma-ahon Alussa oli sana -blogiin, jossa irtisanoin salapoliisipestini, vaikka olisin voinut edetä pitemmällekin. (Kolmantena maininnan ansaitsee Tahaton lueskelija -blogin Ketjukolaaja, jota ilman en olisi tänään edes muistanut runoilija Vallejoa.)

Meemi-tehtävä kuuluu näin:

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.
2. Avaa kirja sivulta 123.
3. Lue kuudes lause.
4. Kirjoita lause journaliisi, näiden ohjeiden kera.

Tein työtä käskettyä. Havaitsin ensin kauhukseni, ettei pöydillä loju ainuttakaan kirjaa. Paniikissa sitten suuntasin katseeni kirjahyllyyn ja yritin tarkentaa sen kerrasta yhteen tiettyyn pisteeseen. Nakki osui Raymond Carverin novellivalikoimaan Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Järjestyksessä kuudes lause sivulla 123 on päälause kaksilauseisessa virkkeessä, joten päätin kirjoittaa koko virkkeen tehtävän neljäntenä vaiheena, sillä tilanteenmukaiset, henkilökohtaiset ratkaisut ovat tässä paikallaan. Se kuuluu näin:

Minulla on sisarenpoika jota minä en ole edes nähnyt.

Saatuani tehtävän valmiiksi palasin vielä kirjahyllyyn ja haikailin, mikä olisi ollut tulos, jos katseeni olisi osunut vain muutaman millimetrin tuonne tai toisaalle. Carverin vasemmalta puolelta olisi löytynyt Hermann Broch ja oikealta puolelta itse William Faulkner, mutta ei voi mitään.

César Vallejo, runoilija.

Meemi, jonka täten ristin nimellä S123/L6-meemi, näyttää olleen varsin virkku suomen kielellä vuonna 2006 ja kohotelleen taas arasti päätään vuoden 2008 aikana. Käsittelyssäni se mutatoitui pikkuisen ja sai mukaan viidennen portaan Kirjoita lause myös tekstisi otsikoksi, mutta mutaatiosta ei tarvitse välittää, sillä emme halua olla monimutkaisia: amebaa on aina siistimpi käsitellä kuin monisoluista levää, kuten herra Darwin jo 1800-luvulla opetti. Ja tehtävänannon journalihan tarkoittaa mitä tahansa julkaisuareenaa, esimerkiksi juuri blogia.

Timbuktu-blogin kirjoitus muuten paljastaa, mistä saattaa olla peräisin moniin lyriikoihin pesiytynyt säe "En aio kuolla Pariisissa". Kyseessä on luultavasti käänteislause Vallejon kuulun runon "Musta kivi valkoisen päällä" ensimmäisistä sanoista "Minä kuolen Pariisissa". (Tämä täytyi kirjoittaa muistiin, vaikka sattuihan myös lauluntekijä Jim Morrison tunnetusti menehtymään kyseisessä kaupungissa.)

Runoilija Vallejo itse kuoli Pariisissa, vuonna 1938, tosin ei profetoimallaan tavalla syksyllä kaatosateen aikaan vaan huhtikuussa, kun kirsikkapuut kukkinevat. Eikä päiväkään ollut "torstai, niinkuin tänään" - perjantai se oli.

Haluaako joku muukin ehkä tarttua tähän uudelleen löytyneeseen meemi-tehtävään? Omassa tykönä tai kommentialueellani? Mitä mahtaa piillä esimerkiksi Mannin Buddenbrookien maagisella sivulla 123... (Itse puolestani olen onnellinen, ettei tehtävänantoon tällä kertaa sisältynyt vaatimusta erottaa vasen ja oikea toisistaan.)

***

Tälläkin vaatimattomalla syrjäkyläblogillani on lukijoita jopa pääkadunvarsiblogeissa, mistä olen kiitollinen. Ainakin seuraavat ovat tarttuneet meemiin S123/L6 omissa journaleissaan:

• Satu / Satun luetut
• hdcanis / Hyönteisdokumentti
• Minna Vuo-Cho / Ja kaikkea muuta, jonka maailmankuvaani avartava teksti viittaa vahvasti siihen, ettei mutaationa syntynyt viides ohje lauseen lisäämisestä tekstin otsikoksi ehkä olekaan elinkelvoton. (Jos hyödyllisiä mutaatioita syntyy vielä lisää, pian meidän pikku ameballa on jo ihan oikeat silmät ja näkökykykin!)
• Marja / Kirjan viemää
• Kirsi Hietanen / Kirsin kirjanurkan Facebook-sivu ja Kirsin kirjanurkka
• Kyösti Salovaara / Deadline Torstaina, joka soveltaa S123/L6-filosofiaa ansiokkaasti käytännön elämään
• Kirjanainen / Kirjanainen  
• meemin toteutuksia myös tämän sivun kommenttialueella.

Onko tarkoituksenmukaisempaa puhua lauseesta vai virkkeestä? Siihen puuttuu mm. Satu vastauksessaan. Itse päätin kopioida vuoden 2006 ohjeen sellaisenaan, mutta tilanteenmukaiset ratkaisut tulkintaongelmissa ovat aina parhaita. Myös tämän tekstin kommenttialueelta löytyy lisänäkökulmia.

Meemin englantia puhuva serkkulikka The Page 123 Meme löytyy esimerkiksi blogista Abnormal Interests (tammikuulta 2008). Varhaisin esiin kaivamani kantaäiti paikallistuu Geoff Arnoldin blogiin ja huhtikuuhun 2004. Joku aikaansaavampi voisi tutkia meemin genealogiaa tarkemmin ja jäljittää sen puuttuvat renkaat ynnä julkaista tuloksensa vaikkapa arvovaltaisessa European Journal for Semiotic Studies -julkaisussa.

=> S123/L6-filosofian perusteitten jatkokurssi.
=> Kyösti Salovaaran käytännön sovellus opista. Mainittakoon tässä vielä, että ellen olisi lauantaiaamuna kirjoittanut kohtalokasta sanaa meemi kommenttiini hänen blogissaan, koko tapahtumaketju olisi jäänyt syntymättä enkä olisi mahdollisesti milloinkaan päässyt kosketukseen elämännäkemystä voimakkaasti avartavan uuden filosofiani kanssa.
=> Derrickus väittää Kirsin kirjanurkan kommenttialueella, että kirjoitan muka yhdyssanan meemi-tehtävä väärin. Meemi on kuulemma vierassanana niin vakiintunut suomen kieleen, että sen erottaminen yhdysmerkillä on virheellistä. Mene ja tiedä...