torstai 24. helmikuuta 2011

Maneerina arvoitus

Saksalaiset saivat perinnöksi toisesta maailmansodasta trauman natsimenneisyydestään. Myös liittoutuneisiin kuuluneella Britannialla on natsitraumansa, joka versoaa niitten brittien töistä, jotka lankesivat suhteisiin vihollispuolen natsien kanssa.

Onko meidän suomalaisten natsitrauma vähäisempi, kun  emme joudu tarkastelemaan natsiaikaa mustavalkoisesti, kuten saksalaiset tai englantilaiset nähtävästi joutuvat, vaan voimme nähdä yhteytemme Hitlerin valtakuntaan pitkälti kohtalon määräämänä välttämättömyytenä, harmaana alueena?

Brittien natsitrauma on keskeisessä roolissa illan (ke 23.2.2011) elokuvassa Arvoitusten talo:
 
Arvoitusten talo
(Joe's Palace, ohjaus ja käsikirjoitus Stephen Poliakoff, GBR 2007)
Elokuvan esittely Ylen kotisivuilla
Elokuvan esittely BBC:n kotisivuilla
Uusinta su 27.2.2011 klo 23.05 / Yle Teema.
 
Yle Teeman Poliakoff-sarja jatkuu kolmen vuoden takaisella televisioelokuvalla Arvoitusten talo. Siinä Joe-niminen nuorukainen (Danny Lee Wynter, s. 1982) palkataan ovivahdiksi Michael Gambonin esittämän originellin miljonäärin, Elliot Grahamin, tyhjillään pitämään lontoolaispalatsiin.

Mitä arvoituksia ylellinen talo pitää sisällään? Siinäpä koukku elokuvalle. Herra Graham on pestannut monia ammattihistorioitsijoita selvittämään totuuden isästään ja talon synkistä salaisuuksista. Kukaan ei kuitenkaan onnistu tehtävässä, kunnes hän päättää panna asialle lähikaupan puotipuksun... Tätä myyjätärtä esittää Rebecca Hall (s. 1982), jonka saatamme muistaa kymmenvuotiaana Sophiena Kamomillapiha-sarjassa (1992).

Viime tekstissäni arvostelin Poliakoffin lankeamista myöhemmässä tuotannossaan maneerisuuteen. Nyt arvostelen häntä siitä vähän ankarammin. Vaikka elokuva vallan mukiin meneekin, ei se tuo oikein mitään uutta Poliakoffin tekijänkuvaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja pyörittelee vanhoja aiheitaan ja keinojaan.

Teemana on jälleen identiteetti. Kuka minä olen? kysyy ikääntynyt miljonääri palavasti. Arvoitus näyttäytyy alussa kipeän mystisenä, kunnes makkarapuodin myyjätär paketoi sen siistiksi paketiksi.
Hoksaavainen puotipuksu (vas.), neljän miljardin punnan mies ja nuori ovivahti.
Juonenkuljetus herättää minussa joukon kysymyksiä:

  • Onko Joen käynnillä täkäläisessä Antiikkia, antiikkia -ohjelmassa muuta tehtävää kuin härnätä katsojan uteliaisuutta? Eikö miljonääri oikeassa elämässä olisi vienyt kipponsa vähän diskreetimmin arvioitavaksi antiikkikauppiaalle eikä televisioon?
  • Peittoaisiko harrastelijamainen neitietsivä todella ammattihistorioitsijat systemaattisuudessa elokuvan esittämällä tavalla?
  • Miten neitietsivän sangen triviaali löytö kykenee vapauttamaan miljonäärin totaalisesti pahoista pauloista, jotka ovat sitoneet häntä pitkän elämän ajan?
  • Miksi miljonääri silti yrittää itsemurhaa? Miksi hän yrittää sitä niin kömpelösti puolilymyssä Joelta?

Eikö elokuva ole osaksi yhtä naiivi kuin nuortenkirja? Lapsilta kielletty enidblyton sidottuna ja nahkakansissa?

Kaikista puutteistaan huolimatta Arvoitusten talo on huolellisesti toteutettu englantilais-amerikkalainen yhteistuotanto. Näyttelijätyö on kauttaaltaan tasokasta. Miljonääri Graham on ristiriitainen ja kiehtovakin henkilö, vaikka hän elokuvan kokonaisuudessa jääkin syvyyttä vaille. Tarinassa on jännitteensä, vaikka ratkaisu ei odotuksia lunastakaan.

Ensi keskiviikkona näemme Arvoitusten talon sisarelokuvan Lumotun Maryn (2007). Näkökulmahenkilönä on sama ovivahti Joe kuin tässä tuotannossa. Lumotussa Maryssa hän työskentelee edelleen herra Grahamin palveluksessa. Maggie Smithin esittämä ikääntynyt Mary Gilbert pyrkii sisään palatsiin ja alkaa kertoa Joelle menneisyydestään talossa. Nuorta Marya takaumajaksoissa näyttelee Ruth "Kotiopettajattaren romaani" Wilson.

(Poliakoff loihti eetteriin vuonna 2007 kolmannenkin elokuvan, A Real Summer. Tämä 45-minuuttinen, pienimuotoinen tuotanto liittyy Arvoitusten talon ja Lumotun Maryn sisarusparveen kuvaamalla nuoren Maryn seurapiiridebytanssia, mutta se ei sisälly Yle Teeman Poliakoff-sarjaan.)

tiistai 22. helmikuuta 2011

Gideonista ja tyttärestä

Belgialaisen rikoskirjailijan Georges Simenonin tytär Marie-Jo teki itsemurhan 25-vuotiaana Pariisissa vuonna 1978. Tyttären itsemurhan taustalla oli poikkeuksellinen kiinnittyminen kuuluisaan isään, ja menetys vaikutti kirjailijaan syvästi.
 
Stephen Poliakoffin televisioelokuva Gideonin naiset (Gideon's Daughter, 2005) käsittelee tavalla tai toisella vastaavaa suhdetta isän ja tyttären välillä. Elokuva tuo yhteyden myös avoimesti esille, kun Gideonin tytärtä esittävä Emily Blunt (s. 1983) laulaa Marie-Jon inspiroiman laulelman "Papa" päättäjäisjuhlassaan. Isä  Gideon, aina jäyhän vaikuttava Bill Nighy (s. 1949), on yleisön joukossa kuin ainoa, jolle laulu on osoitettu.
 
Gideonin naiset ensiesitettiin Suomessa 2006, ja tuolta katsomalta mieleeni jäi voimakkaimmin tuo pariminuuttinen lauluesitys. (Samoin kävi monelle muullekin, kuten keskustelupalstat ja YouTube-lataukset osoittavat.) Keskeinen teema elokuvassa on isän ja tyttären välinen suhde. Kaikki muu - avovaimo, seurapiirikutsut, työ, kokoukset, millennium - on Gideonille vain toissijaista, joutavaakin, taustaa tytärsuhteen rinnalla. Jopa uusi naissuhde pienen poikansa menettäneeseen naiseen (Miranda Richardson) on miltei vain taustaa. Elokuvan kaksi muutakin vanhempi - lapsi-suhdetta peilaavat Gideonin vaikeita tuntoja.
 
Kritisoisin elokuvan nimen Gideonin tytär suomenkielisen nimen kääntymistä muotoon Gideonin naiset. Se suotta siirtää huomiota pois siitä, minkä Poliakoff on halunnut jo elokuvan nimessä osoittaa olennaiseksi.
 
Yhdessä neljä viikkoa aiemmin nähdyn Ystävien ja krokotiilien (2005) kanssa Gideonin naiset muodostaa aikalaiskuvausparin. Ystävissä ja krokotiileissä kuvauksen jatkumo tosin oli pitempi, useita vuosikymmeniä. Gideonin naisten yhteiskunnallisena taustana ovat prinsessa Dianan kuolema 1997 ja lähestyvä vuosituhannenvaihde hössötyksineen. Elokuvilla on kuitenkin kovin vähän varsinaisia kytköksiä toisiinsa. Ainoa konkreettinen yhteys on virkamies Sneath, jota esittää Robert Lindsay (s. 1949). Gideonissa hän toimii kertojana, ja Ystävissä ja krokotiileissä hänen näkökulmansa on myös tärkeä yhtenä henkilöistä.

Tusinasta Poliakoffin seurassa vietettävästä keskiviikkoillasta on takana jo seitsemän (ks. aikataulut tästä blogitekstistäni), joten taivun pieneen välitilinselvitykseen. Poliakoff on persoonallinen, omaääninen tekijä, mutta jotkin häneen tavaramerkin lailla liittyvät ominaispiirteet alkavat maneereina hiukan häiritä. Esimerkiksi Kadonneeseen prinssiin (2003) hän leikkaa raikkaasti naiiveja kuvia, joissa Venäjän ylihienostuneen tsaariperheen tyttäret näyttäytyvät Englannin prinssien kuvittelun siivilöiminä. Pitääkö samaa keinoa käyttää sellaisenaan uudelleen kahden vuoden kuluttua täysikäisten Gideonin ja uuden naisystävän välisessä keskustelussa?

Hiukan samalla lailla vähän vaivaannuttavaa on katsoa Francois Truffaut'n myöhempiä elokuvia, joihin hän jäljentää tyylioivalluksiaan maneerimuodossa.

Sukupuun (2001) olen nähnyt kahdesti - 2003 ja tänä vuonna. Uudella katsomalla se ei enää kyennyt säväyttämään samalla lailla. Viimeinen osa tavallaan sitoo langat yhteen liian siististi ja konkreettisesti. Mystisen kipeä arvoitus saa liian yksiselitteisen ratkaisun. (On kuin jumalat olisivat jättäneet vuorensa.)

Tulevista viidestä elokuvasta en ole aiemmin nähnyt ainoatakaan. Huomenna esitettävässä Arvoitusten talossa (2007) päähenkilöä, eksentristä miljonääriä Elliotia, esittää britti-ikoni Michael Gambon (s. 1940), ennestään Poliakoff-tuttu hienosta roolistaan Sukupuun isänä. TV-maailman arvostelija Kaisu Tervonen ei anna huomisesta elokuvasta kovin mairittelevaa kuvaa: "Tv-elokuva jää hahmojensa tapaan melko yhdentekeväksi."









    maanantai 21. helmikuuta 2011

    Mitä kuuluu, Hollywood?

    Tuoreimmassa Suomen Kuvalehdessä on niin monipuolinen artikkeli monikansallisesta nykyelokuvasta, että päätin kokeilla referaattia bloggausmuotona esittelläkseni kaikkea artikkelin esille tuomaa. Keskiössä Kalle Kinnusen artikkelissa on varsinaisesti Peter Weirin elokuvan The Way Back (2010) tuotanto.

    Kalle Kinnunen: "Tämä on lavaste".
    Suomen Kuvalehti 7/2011, 18.2.2011, s. 48 - 52.

    Hollywoodin historiaa. Amerikkalainen elokuvateollisuus keskittyi pioneeriaikanaan 1900-luvun alussa Kaliforniaan ja Hollywoodiin, koska siellä ei ollut puutetta filmitekniikan tarvitsemasta auringonvalosta. Kuvaukset tehtiin ulkona, ja sisätilalavasteet koottiin talojen katoille.

    Valaisutekniikan kehittyessä siirryttiin vähitellen kokonaan studioitten sisätiloihin, myös ulkokuvien osalta. 1970-luvulta lähtien pyrittiin suurempaan autenttisuuteen ja irrottauduttiin osin studiolavasteista.

    1990-luvulle saakka elokuvat tehtiin Hollywoodin studioissa, mutta enää Kaliforniassa ei kuvata juuri mitään. Esimerkiksi kanadalaiskaupungeissa Vancouver ja Toronto tehdään nykyään paljon enemmän amerikkalaiselokuvia kuin Los Angelesissa.

    Tätä nykyä kuvauspaikkojen valinnassa keskeinen kriteeri on raha, ei enää amerikkalainen isänmaallisuus. Siksi suuri osa kuvauksista tapahtuu Itä-Euroopassa, kuten Tshekissä ja Unkarissa. Studiotilat ja palkat ovat Itä-Euroopassa huomattavan edullisia, ja lisäksi valtiot tarjoavat tuotantoyhtiöille verohuojennuksia.

    Yhä useampi suurtuotanto on monikansallinen. Esimerkiksi Abu Dhabin emiraatti on viime vuosina sijoittanut runsaasti elokuva-alaan. Nykykuvioon kuuluu myös yhä suurempi määrä tuottajia.

    Mitä on independent-elokuva? Nykyään independent-elokuvalla ('riippumaton') ymmärretään pienimuotoista draamaelokuvaa.

    Alkujaan termi on tarkoittanut kaikkea amerikkalaista elokuvaa, joka on tuotettu kuuden suuren studion ulkopuolella. Nuo kuusi studiota ovat Fox, Paramount, Universal, Warner Bros, Sony-Columbia ja Disney.

    Vakavan elokuvan asema. Kuten hyvin tiedetään, vakava elokuva on tuotantoyhtiöille riski, sillä kevyt viihde-elokuva poikii varmemmin panoksensa takaisin. Näyttelijät ovat kuitenkin valmiita esiintymään Weirin kaltaisten huippuohjaajien elokuvissa niukemmilla palkkioilla, koska laatutuotantojen voi odottaa menestyvän Oscar-kamppailussa.

    Myös vakavasti otettavaa elokuvaa vaivaavat kireät aikataulut. Tärkeää olisi saada ne ensi-iltaan merkittävillä festivaaleilla, esimerkiksi Cannesissa tai Venetsiassa.

    Lavasteet. Artikkeli antaa monta havainnollista esimerkkiä nykyisestä lavastamistaidosta. Amerikkalaiselokuvien lumi esimerkiksi on aina tekolunta. Vaikka se studiossa ei näytä lainkaan aidolta, vaikutelma valkokankaalla on täysin toinen. Lumesta vastaa kaikissa amerikkalaistuotannoissa chicagolainen Snowbusiness-yritys.

    Viime vuosina alaa on yhä enemmän vallannut tietokonegrafiikka, joka käy jatkuvasti edullisemmaksi. Esimerkiksi joukkokohtauksiin ei tarvita enää suuria avustajamassoja, kun vaikutelma on mahdollista luoda tietokonetehostein. Tietokonegrafiikka ei kuitenkaan pysty aidon tasoiseen autenttisuusvaikutelmaan.