lauantai 22. kesäkuuta 2013

Mieron tie

Villa Derrickeria on vakavissa taloudellisissa vaikeuksista, ollut siitä lähtien kun katkaisin sen napanuoran Derrickeriaan. Tästä olen valitellut pitkin matkaa, ihan kyllästymiseen asti kai. Nyt alkukesästä konkurssiuhka lopulta sitten kouraisi oikein syvältä. Oli pakko keksiä radikaali ratkaisu.

Jätän kesähuvilani Villa Derrickerian kesän ajaksi ja annan sen vuokralle kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi, aina syyskuun alkuun asti. Lähden mieron tielle. Palaan sitten - Pirkan ja Gottfridin  jälkeen mutta luultavasti ennen Sirpaa ja Runaria. Silloin ilmestyy seuraava kirjoitus.
Jane Sutherland: Viimeisellä patikalla (1888)
Sain onneksi hyvät vuokralaiset, eikä tarvinnut nähdä kamalasti vaivaakaan. Pikkuoravat asuvat huvilaani syksyn alkuun asti. He ovat jo vähän kokeilleetkin kotiutumista tänne, ja kaikesta päätellen viihtyneet ihan kivasti.

Arjessa pitää olla luksusta, niin myös mierossa. Siksi otan kävijälaskurin tuolta marginaalista mukaani ja remppaan siitä joko sykemittarin tai askelmittarin, riippuen siitä kumpi alkeellisine teknisine taitoiteni minulta jouhevammin luonnistuu.

Kaikki 115 avoinna olevaa tekstiäni toivottavat mieronkulkunikin ajan kommentit tervetulleiksi, vaikka ne saattavat joutua odottamaan melkoisen viiveen vastaustani. (Sähköpostiosoitteessani olen luultavasti nopeammin tavoitettavissa, vähän nopeammin ainakin.) Kaksi tekstiäni, rakas "Fitz mutatoi itsensä" ja vielä rakkaampi "Neiti Marple virittää tapakomedian", viettävät edelleen aikaansa rankasta vankilamaailmasta tutussa pelkääjäosastossa paossa englanninkielisiä roskapostittajaihailijoitaan. Pahoitteluni tässä samalla Kirsin kirjanurkan ja Hyönteisdokumentin toimitusjohtajille, joiden noihin teksteihin liittämät kommentit ovat halullisten ulottumattomissa toistaiseksi.

Pikkuoravat kytkevät parin päivän päästä pannuhuoneessa päälle kommenttien esitarkastustoiminnon, myöhemmin mahdollisesti myös sanavahvistustoiminnon roskapostittajia ajatellen. - Kaikki muuten eivät välttämättä tiedä, että ainakin Bloggeriin rekisteröityneet voivat tilata ilmestyvät kommentit omaan sähköpostiosoitteeseensa. Se tapahtuu ruksimalla "Tilaa sähköpostitse" kommenttilaatikon alapuolella oikealla. Sillä tavalla ei tarvitse päivystää kommentien ja niiden vastausten ilmaantumista.

Olen saanut blogimaailmasta muutaman hyvän ajatuksen kirjoista, jotka minun kannattaisi lukea: esimerkiksi John le Carrén Täydellinen vakooja ja Marko Kilven Elävien kirjoihin. Ne tosin eivät mahdu mukaan mierolaisiin matkavarustuksiin.

Ennen lähtöäni suosittelen tietyin varauksin huomenna sunnuntaina (Sub klo 21.00) ties miten monetta kertaa uusittavaa Harold Beckerin elokuvaa Rakkauden meri (USA 1989), jos ei muusta syystä niin tämän Tom Waitsin tulkitseman sielunraspisen tunnusmusiikin tähden. Olen myös itseäni ihmetellen katsonut uusintana pari jaksoa ruotsalaispoliisisarjaa Beck (1997 - 2009) Nelosen tiistain myöhäisillassa. En olisi luullut, että voisin yhä suhtautua näinkin innostuneesti johonkin rikossarjaan 1980-luvun ihananpatinaisten marplejen jälkeen.

Hyvää kesää teille!

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Murhe nukkekodissa

Joku istuu raitiovaunussa ja kehittää mielessään elämäntarinoita vaunuun astuville matkustajille, ehkä.

Riikka Pulkkinen: Totta (2010)
(nidotun laitoksen 1. painos, Otava 2012, 333 s)

Meillä on käsissämme perheyhteisö: psykologi Elsa ja tämän puoliso, taidemaalari Martti, ynnä heidän lääkärityttärensä Eleonoora ja tämän tytär, opiskeleva Anna. Isoäiti-Elsa tekee kuolemaa ja kertoo Annalle perheen salaisuudesta - Eevasta, joka 1960-luvulla toimi perheessä lastenhoitajana ja koki kielletyn rakkaussuhteen Martin kanssa.

Haluan nähdä Riikka Pulkkisen (s. 1980) romaanin Totta (2010) ensisijaisesti tarinana 1960-luvun Eevasta, sellaisena kuin nykyhetken Anna sen haluaa kuvitella omaa historiaansa vasten. Sillä tavalla osaan kirjoittaa siitä kaikkein arvostavimmin.

Oikeasti Annalla on kovin vähän tietopohjaa tarinalleen menneestä Eevasta. Mutta Annalla itsellään on tuore suru, haava, puhumattomiin jäävä aukko kerronnassa, ja sen hän monille yksityiskohdillekin uskollisena sijoittaa mielikuvitus-Eevan haamutarinaan. Anna tekee surustaan tarinan. Kuten Karen Blixen toteaa romaanin alkusitaatissa: "Kaikki surut voidaan kestää, jos ne ovat osa tarinaa tai jos niistä kirjoitetaan sellainen."

Lukemisessani Totta kypsyttelee myöhempää varten ensimmäiset 300 sivua ja puhkeaa sitten finaalissaan täyteen kukkaansa. Siinä mielikuvitus-Eevan kohtalo kirkastuu jokseenkin mestarillisesti kompositiossa, jossa Annan nykyperheen nykytapahtumat säestävät kerronnallisesti Eevan tarinan loppua. Ja hetkessä, jona Martti joutuu hyvästelemään Elsan, on läsnä heidän yhteisen historiansa alkukin kaunokirjallisesti mitä aidoimmalla tavalla.

Psykologi-Elsa on aikoinaan kirjoittanut lukijoita saavuttaneen tietokirjan, ja sen nimi Tunnistaminen ja itseys luonnollisesti avaa teitä Totta-romaaninkin tulkintaan. Identiteettejä, vakiintuvia ja häilyviä, tässä etsitään. Miten todellisuudesta tulee totta? Voivatko sanat edustaa jotain joka on totta? (S. 21, 137, 183.) Pikkulapsen tuskallinenkin herääminen todellisuuteen on päähenkilö-Annalle kipeän akuutti haava, trauma. Korkeimmillaan romaanissa ollaan hyvin tosien asioiden ääressä, esimerkiksi sivulla 329 isoäidin ja äidin ruumiin ääressä. Teoksen psykologia onnistuu koskettamaan. Joissain sanallisissa tiivistyksissä psykologiset perspektiivit ulottuvat välähdyksinä jopa vuosikymmenien mittaisiksi.

***

Romaania lukiessa saattavat mieleen kohota jotkut aiemmat kirjailijat. Taidemaalari-Martti etsii siveltimellään merkitsevää muotoa kuin olisi vieraisilla Virginia Woolfin Majakassa. (Itse Totta ei näe tarpeelliseksi muotoaan woolfilaisesti tai muutoin reflektoida. Surku? Surku, mutta siitä vasta myöhemmin.) Toisessa välähdyksessä taas kenties häivähtää Marguerite Duras: "Minä olen kadonnut, huuhtoutunut näkymättömiin. Kun saavun Helsinkiin, olen pelkkä huhu, tarina, jota joku joskus kertoo." (S. 312.) Ihmiskohtalot limittyvät ja sulavat toisiinsa kuin Mika Waltarin pienoisromaanien maailmassa. Ja sitten on Helvi Hämäläinen.

Totta on kiellettyine rakkauksineen kuin Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän (1941) perusjuonirakenteen uudelleenkirjoittuma. Hämäläisen romaani kuvaa aikansa helsinkiläisälymystöä, ja vastaavaan älymystökuvaukseen Tottakin osaltaan pyrkii, ja epäonnistunee. Nimittäin: Henkilöiden intellektuaalinen ja taiteellinen ura ja elämä näyttäytyvät lukijalle kovin näyteikkunamaisesti. Kuva tuosta maailmasta on äärimmäisen ohut, ja Dynastia-teknisesti toteutettu. Ja kun tähän kuvaukseen yhtyy tunnettujen tuotemerkkien sinänsä tarpeeton tiputtelu, lukija leimaa kertojan peräti epävarmaksi.

Toinen ongelma liittyy näkökulmien käyttöön ja kielelliseen ilmaisuun. Teoksella on varsin kohosteinen ilmaisullinen tyyli ja kieli, jota joku voisi luonnehtia kauniiksi.

Kun näkökulmahenkilönä on Anna tai tämän mielikuvitushahmo Eeva, kaikki on hyvin, sekä näkökulman että kielen suhteen. Mutta kun sama kertoja monin tavoin hallitsee ja rajaa myös Elsan, Martin ja Eleonooran tajuntaa... Kaikki keskeiset henkilöt siis jakavat vaivoitta saman todellisuuden - kertojan hallitseman totalitariteetin. Vielä enemmän: näkökulmahenkilöiden tulkinnat tästä totalitariteetista eivät poikkea mitenkään toisistaan. (Vain Elsalla ja Eleonooralla on ollut pientä näkemyserimielisyyttä joskus jälkimmäisen teiniaikojen kuohuntuvaiheessa sivuilla 317 - 318, mutta sehän on kaukaista menneisyyttä jo.) Waltarin vastaavissa teoksissa hänelle ominaisen, voimakkaan tyylin käyttö läpi koko tekstin ei voi koitua kohtalokkaaksi, näkökulmahenkilöitä kun on yksi ainoa vain.

Pulkkisella eri näkökulmien ei nähtävästi olekaan tarkoitus tarjota kaksoisvalaistuksia asioille, vaan ne ehkä ensisijaisesti virittävät yhteistä estetiikkaa. Yhteinen estetiikka näyttäytyy selvimmin kielessä, siinä kauniiksi mainitussa.

Kielen kauneus kuitenkin tyhjenee, kun se totalisoi kaikki näkökulmat alleen. Kielen estetiikka käy tyhjäksi estetismiksi; se ohenee kertojan maneeriksi, ja kertoja on lopuksi ehkä enää sokea unissakulkija vain... Tämä vaikutelma minulle ainakin syntyy. Mutten jatka tällä tiellä vaan korostan Totta-romaanin kertojan totalitaarista määräysvaltaa koko todellisuuden yllä. Se näyttäytyy kaikessa, huumorin välähdyksissäkin, tarjosi nämä huumorit sitten kertoja tai kuka tahansa näkökulmahenkilöistä. Voimme palata esimerkiki raitiovaunuun... Siellä, vierekkäin istuen ja sisääntulijoita tarkkaillen, isoisä-Martin ja Annan huumori on täysin symbioottinen ja yksi. Naurulla on aina sama sävel.

Mitä täten uskallamme sanoa Totta-romaanin kertojasta? Hänellä on nukkekoti - nukkekodissa nukkeja, ja useita huoneita ja aikatiloja, kuten leikissä aina - ja hän leikkii nukkekotileikkiään näillä nukeillaan. Edustaako tämä leikki monologia? Onko kertoja monologinen? Edustaako lapsen leikki muka monologisuutta? (Jos olisin vähemmän laiska ja jaksaisin viedä nukkekotileikki-analogian pitemmälle, löytäisin ehkä tätä arvostavammankin käsityksen romaanin kertojasta.)

Totta nousi vuonna 2010 kirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi, ja sittemmin se on saavuttanut mainetta ja lukijoita laajasti ulkomaillakin. Eri osaset yhteen laskien tämä ei ole ihme taikka epäreilua, sillä vaikka Totta saattaa toisaalta olla ohut ja siksi mahdollisesti turhan kevyt, se osaa toisilla ansioillaan olla myös riittävän painava. Näin kirjoittaisin.

Lisäys 16 tuntia myöhemmin. Julkaistuani kirjoitukseni keskiyön mentyä luin muutaman muun Totta-arvion ja huomasin, että niissä ei kovasti painoteta sitä, että Eeva-osuudet ovat Annan mielikuvituksen tuotetta (lukuun ottamatta hänen Elsalta ja parilta muulta haastatellulta kuulemaansa). Totta myös tehnee Anna/Eeva-ulottuvuuden selväksi alusta asti. Sivun 62 lopussa, kun ensimmäinen Eeva-jakso juuri alkaa, lukee: "Anna ei aikonut kertoa Eevasta Saaralle, mutta tässä Eeva on ja vaatii kertomista."

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Kalmoittelua Hirsipuukujalla

Hirsipuukuja on pieni, syrjäinen tie Liffordin piskuisessa maalaispitäjässä. Lifford taas sijaitsee pohjoisessa Irlannissa, aivan lähellä Britannian hallitseman Pohjois-Irlannin alueen rajaa. Alkukesästä 2004 kujan tienoilla alkaa tapahtua kummia: ensin löytyy ase- ja huumekätkö, ja sitten ihmisiä ruvetaan murhailemaan lähiseutuvilla.

Brian McGilloway: Hirsipuukuja
(Gallows Lane, 2008)
suom. Ulla Ekman-Salokangas ja Risto Raitio, Blue Moon 2012, 263 s

Kaikki lähtee käyntiin siitä, että täkäläinen pikkurikollinen nimeltä James Kerr vapautuu brittikuningaskunnan puolella sijaitsevasta vankilasta ja suuntaa askeleensa suoraa päätä tasavallan maaperälle. Uskokoon ken tahtoo, että hän on kokenut vankilassa uskonnollisen herätyksen ja tehnyt parannuksen, mutta joka tapauksessa poliisiaseman päällikkö, kävelykeppiin tukeutuva tarkastaja Olly "Elvis" Costello, lähettää rikoskomisario Ben Devlinin raja-asemalle odottamaan palaajaa ja suostuttelemaan tätä perääntymään takaisin Britannian puolelle.

Komisario Devlin on Brian McGillowayn rikosromaanin Hirsipuukuja (2008) minäkertoja, ja varsin aneeminen sellainen. Kirjoittaessani aikoinani Charles Dickensin Joululaulusta pohdin aidosti persoonallisen kaikkitietävän kertojan mahdollisuutta. Hirsipuukujan kertojaratkaisu edustaa yhdenlaista ääripäätä: poikkeuksellisen persoonatonta minäkertojaa... Oikeana kätenään minä-komisario Devlinillä on naispuolinen ylikonstaapeli Caroline Williams.

Tarkastaja Costellon hinku saada rahaton pikkurikollinen Kerr pois piirikunnasta herättää minä-komisariossa kummastusta. Kerr kuulemma on omiaan aiheuttamaan ikävyyksiä... Pian löytyykin Manhattan-yökerhossa tyrmäystippoja saaneen parikymppisen Karen Dohertyn kalmo, samoin Hirsipuukujan päässä asuneen professorismiehen Peter Webbin kalmo, ja lopulta kalmoja kertyy niin että melkein tekisi mieli lakata laskemasta. Tutkimusten edetessä selviää, että uskonnollisia lehtisiä jakelevalla paluumuuttaja Kerrillä todella on yhteys murhiin.

***

Hirsipuukuja on kirjailija McGillowayn (s. 1974) toinen suomennettu poliisiromaani. Ensimmänen suomennos, esikoinen Rajamailla (2007), sai varsin hyvät kritiikit kansiliepeissä siteeratuilta meikäläisiltä arvostelijoilta, jotenka olin hieman tyrmistynyt oman Hirsipuukujani lukemiskokemuksesta. Totean silti lohduttaen, että kyseessä on ammattitaitoisesti tuotettu rikosromaani, joka ei voine tuottaa genren uskollisimmille suosijoille varsinaista pettymystä. Ehkä raskauttavinta on lopun deus ex machina -sukuinen käänne, jossa pääkonna putkahtaa näkyviin. Murhakuvion todellinen logiikkakin tyydytään selittämään vaatimattomasti epilogissa pääkonnan kuulusteluissa kertoman pohjalta, kursorisesti muutamalla rivillä. Miksikään ylivertaiseksi etsiväneroksi minä-komisario Devliniä ei siis voi mainita.

Romaanin romanttinen (jonkun mielestä ehkä hirtehisromanttinen) nimi ja vielä nimen romanttisuutta tukeva kansikuva saivat minut kätkemään sen kirjastossa pussiini, vaikka selvitinkin takakannesta, että minkäänlaista romantiikkaa haikailevalle meno saattaa olla turhan rajua. Hirsipuukuja on ehkä hiukan ruotsalais-Wallanderia karumpaa kertomaa. Pari askelta otetaan myös palapelidekkaroinnin suuntaan.

McGilloway miinoittaa kertomuksensa alun riittävällä määrällä kysymysmerkkejä ja arvoituksia, niin että jokainen lukija varmasti löytää oman jännitteensä, johon takertua. Tästä kiitän häntä. (Minä pelastauduin tarttumalla ohitseni lipuneen tarkastaja Costellon raihnaiseen jalkaan, sillä pidin hänen paria virkatekoaan epäilyttävän salamyhkäisinä.) Matkan jatkuessa uusia koukkuja annostuu lukijan eteen jouhevarytmisesti, juuri niin kuin dekkarinkirjoitusoppaissa neuvotaan.

Koukkuja on kuitenkin liiaksikin, siinä mielessä että läheskään kaikki niistä eivät saa ratkaisua 263 sivun mittaan. McGilloway vain heittää ne ilmaan... Minua esimerkiksi edelleen kalvaa, mikä ihme sai tarkastaja Costellon niin hirveän innokkaasti ajamaan paluumuuttaja Kerriä takaisin Britannian puolelle. Taitavampi kertoja, joku sellainen kuin norjalaisguruni Jo Nesbø, ei olisi antanut kaikkien ilmaan sinkoamiensa pallojen vieriä mäkeen vaan olisi kehittänyt niistä jotain ahaa-elämyksiä tuottavaa. Heittoja minä-komisario Devlinin menneisyyteenkin tulee mielestäni eteen liikaa. Yksi jos toinen on Devlinin vanha tuttu, jonkun aiemmin murhatun sisar tai tappajan kummin kaima ja sitä rataa. Esiintyikö joku näistä sivuhenkilöistä mahdollisesti esikoisromaanissa Rajamailla?

Myyttien Cuchulain, mukana juonessa. (S. Reid, 1904.)
McGilloway todellakin kokoaa juoneensa varsin vilkkaan vilinän henkilöitä, niin että lukija ei lainkaan tiedä, keitten nimet olisi syytä porata muistiin. Minä esimerkiksi kirjasin kuuliaisesti omiin muistiinpanoihini eräänkin David Headleyn sivulta 160 - aivan turhaan, sillä hänen ainoaksi roolikseen osoittautui kammata tukkaansa yökerhon vessassa. Väkeä lappaa, joten ärryin nähdäkseni ihan aiheellisesti, kun kävi ilmi, että keskusrikospoliisistakin tulisi taas uusia nimiä päntättäväksi. Kun tutkijakolmikko Dempsey - Deegan - Meaney lopulta sivulla 170 astuu näyttämölle, tuntuu, että he saavat kirjailijalta kovin kliseisen käsittelyn: ovat keskusrikospoliisilaisina ylimielisiä ja vain sotkevat tutkimuksia. Siksi oli piristävää päästä aukeamalle 190 - 191, jossa  komisario Dempsey nousee ovelaksi Columbo-hahmoksi. Piileekö hänen uteluissaan epäily? virkarikokseen hairahtanut minä-komisario Devlin taivastelee salaa. Mutta tämäkin oivaltava avaus jää vaille jatkokehittelyä, saati että kahden komisarion välille kehittyisi dostojevskilaista kissa ja hiiri -peliä hairahduksen ympärille.

McGillowayta on kiitetty erityisesti elämänkuvauksesta edelleenkin jännitteisellä rajaseudulla Irlannin ja Britannian välillä. Hirsipuukuja ei suonut ainakaan minulle oivalluksia tässä suhteessa. Mielestäni McGilloway ei ole järin lahjakas tunnelman-, paikan- tai henkilökuvaajanakaan. Muodollisesti pätevä juonenkuljetus lienee hänen vahvinta alaansa, niin että jaksoin vaivatta lukea romaanin viimeiselle sivulle asti.

***

Persoonallisuusulottuvuuden lisäksi saattaisin peräänkuuluttaa Hirsipuukujalta myös huumorin ulottuvuutta. Ilmenevät huumorit vaikuttavat irrallisilta, päälleliimatuilta. Tyhjyydestä ilmestyy tyhmä konstaapeli ihmettelemään kakkuloiden logiikkaa itsemurhaajan nenällä - ja vaikutelmaksi jää lähisirkuksesta minuuttitaksalla vuokrattu huumorinumero. Romaanin loppupuolella minä-komisario Devlin haksahtaa virheeseen, joka vertautuu lähinnä etsivä Virran virheeseen Komisario Palmun erehdyksessä, jossa tämä tarjoaa virka-aseensa murhaajalle, mutta Hirsipuukujalla ei moisista vitsailla. Sen sijaan tulee taas yksi kalmo lisää.

Uskonto leimaa katolisten irlantilaisten jokapäiväistä elämää aivan toisella tavalla kuin täällä luterilaisessa Suomessa. Usko kuuluu minä-komisarionkin arkeen. Yksi kalmoista löydetään peräti ristiinnaulittuna, mutta tämäkin erikoislaatuisuus jää pelkästään juonen tasolle. Myös vastuun tematiikka saa viittauksensa muttei kohoa perustavammin puitavaksi:
Joka käänteessä toimintani oli saattanut jonkun toisen tulilinjalle. Sen sijaan että olisin selvittänyt rikoksia, näytin antaneen aiheen niiden jatkumiselle. Ajattelin että ehkä olisi aika panna pillit pussiin. (S. 196.)
Sitten vakavaan ammatilliseen asiaan: Työnohjaus näyttää olevan kirjailija McGillowayn poliisipiirissä tuntematon väline, sillä niin itsereflektiivisyyteen kykemättömiä hänen ammattimiehensä ovat - alkeukantaisuudessaan vähän kuin Turkan Seitsemän veljeksen (1989) alkujaksoista ilmaantuneita. Eikö esimerkiksi ylikonstaapeli Williams kykene yhtään kypsempään tapaan käsitellä epäiltynä olevaa potkunyrkkeilijä Peter McDermottia kuin sivu 108 todistaa? Minä-komisario Devlin provosoituu keskisormeilemaan virantoimituksessa, ja komisario Henry Patterson puolestaan on sekä turpean seksistinen että pidäkkeettömän väkivaltainen. (Tarkkailkaa, mikä komisario Pattersonin kohtalo silti on romaanin lopussa!)

Penseistä sanoistani huolimatta ihmettelen, ettei kirjailija McGillowayta ole enempää huomioitu Suomessa. Muutama lehtikritiikki sentään on julkaistu, mutta blogeissa häntä näkyy käsitellyn tuskin lainkaan. Kirjailijan tuotantoa on palkittu erityisesti koti-Irlannissa, mutta muukin englanninkielinen maailma on jo noteerannut hänet.

***

Brian McGillowayn tuotanto:

Ben Devlin -sarja:
  1. Rajamailla (Borderlands, 2007, suom. 2010)
  2. Hirsipuukuja (Gallows Lane, 2008, suom. 2012)
  3. Bleed a River Deep (2009)
  4. The Rising (2010)
  5. The Nameless Dead (2012)
Lucy Black -sarja:
  1. Little Girl Lost (2011)
  2. Hurt (ilmestyy syksyllä 2013)
(Olisin voinut kirjoittaa vielä minä-komisario Devlinin oirehtivasta paniikkihäiriöstä ja ihmetellä koko henkilöluoettelon ahkeraa tupakointia - kuin kultaisella '70-luvulla ikään! - , mutta sopivaa soppea näille huomioille ei tekstistä urjennut.)

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Hip-hei-hurraa!

Tasan ei käy onnen lahjat.

Sen saamme tänään todeta useammallakin tavalla. Ensinnäkin tähän tekstiin kelvollisia otsikkoehdokkaita ilmestyi oikopäätä siisti jonollinen, runsaudenpulallinen, kun jotkin kirjoitukset kärsivät ainoankin varteenotettavan kandidaatin puutteesta. Toiseksi muistamme erästä Poppya ja hänen lähipiiriään ynnä erästä yksinäistä Scottia ja toteamme, että vaikka Poppyn ja hänen kumppaniensa elämä ei yhtä auvoa olekaan, on heillä kuitenkin monta etua puolellaan Scottiin verrattuna.

Mike Leigh: Happy-Go-Lucky (2008)
(Britannia 2008, 1.53)
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivustossa
Elokuvan esittely Ylen Olotilassa
Elokuvan englanninkielinen kotisivusto
Poppy on kolmekymppinen opettaja, joka säteilee iloisuutta ja hyvää mieltä kaikkialle. Mike Leigh'n komediassa ei anneta periksi negatiivisille tunnoille. (Yle.fi.)
Yle Teema ke 5.6.2013 klo 21.45

Poppy on 30-vuotias alakoulunopettaja, jota ei voisi esittää kukaan muu kuin Sally Hawkins (s. 1976) - niin persoonallisesti, täysipainoisesti ja riemastuttavassa uskomattomuudessaan aidosti hän roolinsa vie läpi. Poppy on monta ja on siksi kokonainen, poikkeuksellisen kokonainen, malli meille. Maailma ei saata häntä lannistaa, eikä hän ota itseäänkään turhan vakavasti, joten tämä kirjoitukseni on myös pilkka kaikkia itsetärkeilijöitä vastaan.

Happy-Go-Lucky (2008) on myös monta. Se on täynnä tapahtumattomuutta ja pientä tapahtumaa. Se on osaltaan ankeaa brittiläistä lähiökuvausta, osaltaan ranskalaista, seitsemän vuotta varhaisempaa amélieta, osaltaan larsvontrieriläistä dogmaakin, eikä sisällä yhtäkään kyllästyttävää hetkeä. Tietyllä tavalla kyseessä on päähenkilö Poppyn laaja-alainen henkinen ruumiinavaus, mikä konkretisoituu kohtauksessa, jossa Poppy alusvaatteisillaan astuu nikamanniksauttajan hoitopöydälle, ikuiset hupsut pitsisukkahousunsa tutusti jalassa.

Ja Poppy on niin mahdottoman näköinenkin! Ja miten hän joraakaan Pulpin "Common Peoplen" tahdissa! Me emme kuitenkaan naura hänelle vaan hänen kanssaan. Maailmassa on niin paljon kaikenlaista, mikä antaa hyvän syyn nauraa. Poppy näyttää katsojalle kädestä pitäen, miksi on loogista nauraa flamencoharjoituksille, jotka eivät aluksi vaikuta flamencoharjoituksilta ollenkaan, samoin kuin nikamanniksautuksesta hellälle kaulalle, joka alkaa vihoitella kesken harjoituksen.

Ole onnellinen, sinä katsoja, kaltaiseni, laiseni, olet päässyt Poppyn taikapiirin.

Alussa Poppyn polkupyörä varastetaan, mikä saa hänet aloittamaan autokoulun. Hän saa opettajakseen Scottin (Eddie Marsan, s. 1968), oppilaansa täyden vastakohdan - jäyhän ja vakavamielisen vorraajan, jonka opetusautossa vietämme elokuvan riemastuttavimmat hetket. Scottin synkeänsurullinen olemus nimittäin on omiaan herättämään Poppyssa epäortodoksisia tuntemuksia: hän näkee ajo-opettajansa aivan hysteerisen sika-absurdin humoristisena tyyppinä, jonka seurassa ei voi lakata pitämästä riemua jokaviikkoisella oppitunnilla.
Poppyn odottamaton reaktio ei lie vallan ainutlaatuinen. Itsekin olen useammin kuin kerran törmännyt esimerkiksi moitteettomasti ja korostuneenkin asiallisesti käyttäytyviin ihmisyksilöihin, joissa jokin pieni ylimäärä, vaikka vain yksi ylimääräinen sana, herättää halkeaman - sellaisen josta avautuu epäkorrekti tulkinta, että tämähän on varsinainen humoristi, oikea kuoliaaksinaurattaja. Poppysta poiketen tosin joudun tällaisissa tilanteissa yrittämään pidätellä nauruni, pidätellä henkeni edestä.

Kun Scottin murheisena ja uhkaavana kuvittelema ilmestyskirjan rekka ihka elävänä ilmestyy mutkan takaa Poppyn säkenöivän pilailevan mielen valkokankaalle, on surkean opettajan kärsivällisyys taatusti koitteilla. Ja katsoja muistaa kohtauksen pitkään.

Ei Poppy iloitsijanakaan ole ihan harvinainen tapaus. Erityisesti muistan erästä arvostettua, luotettavan vakavahenkistä ja neuroottista keski-ikäistä naisihmistä, jonka hermostunut reaktio miltei kaikkeen oli nauru - niin uskomattomalta kuin se saattaakin vaikuttaa - , kun vain siirryttiin näyttämöltä yksityispuolelle.

Tässä maailmassa on liian vähän jokapäiväistä anarkistista huumorintajua. Siitä Happy-Go-Lucky meille muistuttaa, sitä meille opettaa, ja - mikä tärkeintä! - myös ohjastaa meitä tähän turhan harvinaiseen autiomaataitoon. Miten me saisimme yhä useamman katsomaan Happy-Go-Luckyn ja myös sisäistämään sen? Happy-Go-Lucky pitäisi ensin aivosyöttää näille yhä useammalle - ehkä vähän Kubrickin Kellopeliappelsiinissa esitetyn metodin mukaisesti - ja sitten panna heidät toimimaan tämän elokuvan vaikutuksen alaisena.

Ikävää, että meni muutama päivä ennen kuin pääsin kirjoittamaan tätä. En ole enää niin vaikutuksen alaisena.

Ohjaaja Mike Leigh (s. 1943) on noukkinut elokuviensa päähenkilöiksi epätyypillisiä yksilöitä aiemminkin. Esimerkiksi neljää vuotta aiemmassa Vera Drakessa Imelda Staunton esittää hyväsydämistä aborttitehtailijaa.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Nostalgia on pahin

Edith Bunker kuoli viime perjantaina.

Siksi kirjoitan tämän, eräänlaisena muistokirjoituksena Jean Stapletonille (1923 - 2013) ja tilannekomediasarjalle Perhe on pahin (1971 - 79). Sarjaa muuten näytetään parhaillaankin Suomessa, joka päivä Nelosen myöhäisillassa (tai ehkä sittenkin varhaisaamussa). Uusintakierros alkoi vuoden alussa, ja parhaillaan on menossa seitsemäs yhdeksästä tuotantokaudesta.
Jean Stapleton 1923 - 2013. (Kuva: Tandem Productions.)
Mutta me aloitamme alusta eli etsimme viisi virhettä tältä YouTube-videolta. Pyydän siis kunnioittavammin katsomaan ainakin ensimmäiset kaksi minuuttia videosta ja sitten kun alkaa kyllästyttää loikkaamaan kohtaan 4:06 ja katsomaan vielä minuutin verran.

Nostalgikko löytää takuulla ne viisi virhettä, ja useammankin. Edithin ja Archien laulama alkumusiikki ensinnäkin on vähän erilainen, alkukuvat laulun taustalla myös vähän erilaiset. Mutta Gloria-tytär ja tämän rakas aviopuoliso Mike - appiukko Archien ilmaisuin "Läskipää" (Meathead) - vasta vähän erilaiset ovatkin! Itse asiassa he ovat ihan väärät Gloria ja Mike: he ovat Kelly Jean Peters ja Tim McIntire (1944 - 86), jonka uskotaan aika hyvin perustein olevan Orson Wellesin avioton poika. Ja kohdassa 4:06 erilaisuudet taas lyövät eteen: takaovesta(!) ilmestyvät Edith ja Archie Bunker ovat kyllä oikeat Edith ja Archie - Jean Stapleton ja Carroll O'Connor (1924 - 2001) - , mutta heidän olemuksensa on vähän liian herraskainen ja porvarillinen. Eikä talokaan ole ihan oikea, ei ollenkaan...

Mitä tämä oikein tarkoittaa? Onko YouTube mennyt sekaisin?

Ei suinkaan. Minä vain taas loin perinteisen, ontuvan Villa Derrickeria -harhautukseni ja -alkuaasinsiltani. Kyseessä nimittäin on vuodelta 1968 olevan  Perhe on pahin -sarjan ensimmäinen pilottijakso, jolle tuotantoyhtiö antoi rukkaset.

Siis uutta pilottia väsäämään! Se valmistui vuotta myöhemmin ja on katsottavissa tästä YouTube-osoitteesta. Alkukuvat rullaavat jo vähän kivemmin, mutta taas väärä Gloria ja väärä Mike: Candice Azzara ja Chip Oliver. Kohdassa 3:38 Edith ja Archie sentään jo tajuavat astua sisään oikeasta ovesta, mutta huonosti kävi silti. Hylsyt tuli.

Huono onni ei onneksi lannistanut tuottaja-ohjaaja-käsikirjoittaja Norman Learia (s. 1922), vaan hän otti konseptin vielä kerran kauniiseen käteen ja ajatteli muutaman asian uusiksi. Nimi vaihtui uudemman kerran. Kun ensimmäinen pilotti oli kulkenut nimellä Justice for All ja toinen nimellä Those Were the Days, lopullinen nimi Perhe on pahin (All in the Family) löytyi vihdoinkin. Samoin löytyivät oikeat Gloria ja Mike: Sally Struthers (s. 1947) ja Rob Reiner (s. 1947). Sukunimi Justicekin vaihdettiin muotoon Bunker.

Kolmas pilotti vuonna 1971 toden sanoi, kuten YouTube todistaa. Ja uutta pilottia seurasi vielä 205 jaksoa ja maailmanmenestys.

***

Perhe on pahin oli 1970-luvulla ajankohtainen ja jopa yhteiskunnallinen. Herra republikaani työläinen Archie Bunker istuu nojatuolissaan läpi vuosikymmenen ja todistaa Yhdysvallat mädättävän liberalismin etenemistä ja presidenttien vaihtumista Richard "Tricky Dicky" Nixonista Gerald Fordiin ja Jimmy Carteriin. Valtaistuimeltaan hän laukoo epäkorrektin ennakkoluuloisia mutta sitäkin vankempia totuuksiaan rotuasioista, hipeistä, seksuaalisista vähemmistöistä, naisten vapautusliikkeestä ja puolalaisista siirtolaisista ynnä muusta populaarikulttuurissa tuona aikana tabuna pidetystä aineksesta. Hänen ympärillään pyörii palvelutehtäväänsä suorittamassa kotirouvavaimo-Edith. Asuntopula vaivaa, ja siksi tunneherkkä tytär Gloria ei ole päässyt lentämään omaan pesään vaan joutuu asuttamaan yläkerran makuuhuonetta aviomiehensä Michael Stivicin kanssa. Mike-herra on tiedostava ja isoruokainen opiskelijanuorukainen.

Sarja esitettiin melko lailla tuoreeltaan Suomessa, joten minäkin osaan liittää siihen joukon ihania lapsuudenmuistoja. Meni aika kauan, ennen kuin tuotanto käsitettiin lähettää uudelleen, ja nyt Nelosen myöhäisillassa on meneillään ties kuinka mones uusintakierros. Ensimmäisen uusinnan aikoihin 1990-luvulla toimittaja Isto Lysmä (1936 - 2012) totesi, että kun Perhe on pahin esitettiin ensimmäisen kerran 1970-luvulla, se edusti jotakuinkin huonointa mitä televisiosta tuli, mutta että uusintana se yllättäin kuuluikin tv-tarjonnan parhaimmistoon. Ymmärrän yskän, valitettavasti.

Minäkin löysin Bunkerien olohuoneen pitkästä aikaa taas maaliskuussa. Jälleenihastuin sarjaan niin että peräti kovalevytin muutaman myöhäisillan jakson. Sitten päätin analysoida jälleenihastumistani vähän tarkemmin...

Sain havaita, että nostalgia on petollinen ystävä. Kun huuhtelin nostalgian unelmahötön katsomiseni yltä, paljastui sentään melkoisen radikaali ja kekseliäs mutta silti ennakkoluuloisen maneerinen tv-tuotanto. Jouduin vetämään takaisin joitain lausumiani mainesanoja, mutten onneksi läheskään kaikkia.

Tilannekomedioissa monet kaavat ja henkilöt noudattavat usein tiettyä vakiintunutta uraa, ja siksi pidän tilannekomediaa varsin rasittavana formaattina. Olen täten ehkä jäävi arvostelemaan Perhe on pahin -sarjaa, varsinkin kun se taitaa olla ainoa genren edustaja, jota suurin piirtein koskaan olen katsonut. Tästä näkökulmasta kiitettävää siis on, että sarjan neljästä päähenkilöstä vain yksi edustaa tilannekomediallisen urautunutta kaavaa, suurin piirtein päästä varpaisiin.

Puhun tytär-Gloriasta. Hänellä ei ole oikeastaan muuta funktiota kuin edustaa sangviinisuutta ja hössöttää siinä ominaisuudessa tapahtumissa mukana. Siksi hän rasittaa, varsinkin astuessaan tilannekomediallisesti etuovesta sisään ja alkaessaan oikopäätä purkaa päivän tapahtumia - välittämättä vähääkään olohuoneen tunnelmista.

Koen häiritseväksi myös sen suunnattoman ennakkoluuloisuuden, joka nojatuolin valtiaaseen Archieen kohdistuu. Ensimmäisissä tuotantokausissa vapaamielinen ja ylen suvaitsevainen ja mukava naapuri Irene Lorenzo (Betty Garrett, 1919 - 2011) marssii siekailematta etuovesta sisään ja alkaa välittömästi haastaa riitaa Archie-paran kanssa. Kaava toistuu jaksosta toiseen. Bunkerit ottavat hyvää hyvyyttään latinon vuokralaisekseen, ja tämä kehtaa heti asettua kuin kotiinsa ja astua härnäämään lehteään kaikessa rauhassa lukevaa Archieta tämän nenän eteen latinomusiikki ämyreistä täysillä rymähdellen.

Kaksintaistelu olohuoneessa. (Kuva: Tandem Productions.)
Liberaali hippi-Mike ei oikeastaan ole se avarahenkinen ajattelija, joksi äkkinäinen voisi haksahtaa häntä luulemaan. Hän on nurkkapatriootti-Archien täysi peilikuva - vain hänen aatteellinen viitetaustansa on toinen. Hänen toistuvat provokaationsa ja hyökkäyksensä appea kohtaan ovat kohtuuttomia siinäkin mielessä, että hänellä sentään on ollut mahdollisuus laajentaa intellektuaalista karttaansa, vastoin kuin työmaille jo nuorena joutuneella Archiella.

Syvimpänä hahmona sarjassa näkisin Edithin, tuon päättömänä kanana säntäilevän rakastavan äitihahmon. Älylliset hyveet puuttuvat häneltä täysin, mutta sitä enemmän hänessä on vilpitöntä hyvyyttä ja intuitiivista tunnemaailman tajua. Käsikirjoituksen nerokkuus kulminoituu Edithissä. Hänen kauttaan katsojakin saattaa nähdä epärakastettavan Archien kokonaan uudessa valossa, jos vain viitsii.

Archie pitää Edithiään kotiorjanaan ja haukkuu tätä "höynäksi". Edith ei tästä pahastu, ja miksi pahastuisikaan, sillä hän näkee syvälle rakkaan aviomiehensä sieluun. Hän tietää, mitä "höynä" oikeasti tarkoittaa. Archie käytti tuota sanaa jo heidän suhteensa ensi askeleilla, koska ei kehdannut ilmaista rakastavia tunteitaan hempeämmin ilmaisuin. Edithille Archie ei ole se despoottinen kotijumala kuin meille muille, vaan jotain aivan muuta. Hänen tavassaan nähdä aviomies on jotain hyvin samaa kuin pääparissa John Cromwellin traagisessa rakkaustarinassa Rakkauden silmin (1945).

Jean Stabletonin roolityö Edithinä on häikäisevän tosi. Ei ihme, että hypin riemusta, kun hän kerran vaivautui vieraaksi Muppet Show'hun

Jotkin sarjan jaksot pomppaavat iloisesti esiin rivistään. Esimerkiksi yhdessä keskivaiheen jaksossa leikitään Rashomonia - paholaisen porttia. Kukin päähenkilö saa vuorollaan kerrata oman versionsa tapahtuneesta. Ja kukin totisesti näkee kanssalähimmäisensä omalla, subjektiivisella tavallaan. Erityisen ekspressionistinen on apen ja vävyn tapa mieltää toisensa.

***

Perhe on pahin ei toki syntynyt tyhjästä. Sillä on esikuvansa Englannissa, vuosina 1965 - 75 pyörinyt Till Death Us Do Part, joka vaikuttaa ainakin YouTuben perusteella melko konventionaaliselta brittisarjalta. Tuottaja Lear lisäilikin amerikkalaisversioon muun muassa vaikutteita omasta perhehistoriastaan.

Viimeisen tuotantokauden viimeinen jakso vuonna 1979 päättyy Edithin ja Archien hellään suudelmaan ja hälventää varmasti kaikki kyyniset epäilykset heidän suhteensa laadusta. Mutta perheen tarina ei suinkaan päättynyt tuohon vaan jatkui monessa spin-offissa. Unohdamme sellaiset rönsyt kuin Maude ja The Jeffersons ja keskitymme Bunkerien ydinperheeseen.

Archie Bunker's Place (1979 - 83) jatkoi siitä, mihin Perhe on pahin jäi. Se kertoo ruokapaikasta, jonka Archie on perustanut Queensin kaupunginosaan. Archien asenteet ovat vähän pehmenneet, eivätkä katsojatkaan jaksaneet seurata sarjaa kuin 97 jakson verran ennen sen kuoppaamista. Stapletonin Edith esiintyi vain muutamassa ykköstuotantokauden jaksossa.

22 jaksoon hyytynyt Gloria (1982 - 83) puolestaan keskittyy Bunkerien tyttären myöhempään elämään. Glorialle ja Mikelle on tullut trendikkäästi avioero, kun Mike päättää muuttaa kommuuniin, ja yksinhuoltaja-Gloria aloittaa työt eläinlääkäriaseman vastaanottovirkailijana. O'Connor näyttäytyi esittämättä jätetyssä pilottijaksossa, Stapleton ei siinäkään.

Ylevöitynyt Archie '80-luvun lopussa. (Kuva: TNT.)
Kului useampi pitkä vuosi ja sitten saimme Suomessa todistaa uutta, nahkansa kokonaan luonutta Archie Bunkeria. Hän oli muuttunut ylen yleväksi, jalomieliseksi patriootiksi ja kunnian mieheksi - poliisipäällikkö Bill Gillespieksi poliisisarjaan Yön kuumuudessa (In the Heat of the Night, 1988 - 95). Me menneisyyden lapset ihmettelimme hänen nuorekkuuttaan ja täydellistä änkyröinnin puutettaan, joka oli säntillisesti jätetty Norman Jewisonin elokuvaversioon Yön kuumuudessa (1967) ja John Ballin alkuperäisromaaniin vuodelta 1965. (Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, näyttelijä O'Connor on Justice for All -sarjan pilottijaksossa 1968 ainoastaan 43-vuotias!)

Myöhemmällä urallaan Jean Stapleton esitti mm. presidentinrouva Eleanor Rooseveltia. Myös Sally Struthers on jatkanut näyttelijänuraansa. Sen sijaan Läskipää Mike Nichols on sittemmin ohentanut tuntuvasti moppitukkaansa ja luonut melkoisen menestyksekästä uraa elokuvaohjaajana. Hänen hohdokkaimmat filminsä taitavat kuitenkin olla parinkymmenen vuoden takana: King-sovitukset Stand by Me - Viimeinen kesä (1986) ja Piina (1990) sekä tähtien miehittämä armeijakuvaus Kunnian miehiä (1992). Ohjaaja Reinerin isä on muuten koomikko Carl Reiner (s. 1922), joka esiintyy edelleen vetreästi.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Pyhimystä sädekehän verran

Kaikki alkoi Singaporessa toukokuussa 1907. Silloin syntyi erääseen kiinalais-brittiläiseen perheeseen poika, joka sai nimen Leslie Charles Bowyer-Yin. Myöhemmin tämä poika opittiin tuntemaan rikoskirjailijana nimellä Leslie Charteris, jonka ylivoimaisesti suosituin luomus on arvoituksellinen, monikasvoinen veijarihahmo Simon Templar, Pyhimyksenä (The Saint) tunnettu.

Simon Templar näki päivänvalon vuonna 1928 romaanin Pyhimys kohtaa tiikerin (Meet - The Tiger!, suom. 1960 myöhemmän laitoksen pohjalta) sivuilla ja osoittautui kohta suurmenestykseksi. Charteris jaksoi väsätä uusia Pyhimys-seikkailuja peräti 35 vuoden ajan, minkä jälkeen joukko haamukirjailijoita jatkoi sarjaa.

Pyhimyksen ura laajeni pikku hiljaa elokuviin (1938 - ; pääroolissa erityisesti George Sanders) ja sarjakuviin (1948 - ). Suomessakin ilmestyi vuosina 1970 - 84 pehmoseksikäs Pyhimys-sarjakuvalehti, joka onkin ainoa sattumoinen kohtaamiseni hahmon kanssa ennen tätä päivää.

Nimittäin tänään Yle Teema aloitti retrosti Pyhimys-nimisen televisiosarjan uusinnat. Sarjaa ruvettiin tuottamaan Britanniassa vuonna 1962, ja runsaan kuuden vuoden aikana jaksoja kertyi kaikkiaan 118. Pääosaan kiinnitettiin melko lahjaton mutta sitäkin sulavampi nuori kyky, 34-vuotias Roger Moore (s. 1927). Yle Teeman uusintakokonaisuuteen tosin on kelpuutettu vain sarjan värilliset jaksot, eli se alkaa viidennen tuotantovuoden alusta.

Pyhimys 72. Kuningattaren jalokivet
(The Saint 5:1. The Queen's Ransom, ensiesitys Britanniassa 30.9.1966)
Pyhimys pelastaa Monte Carlossa Fedyran ex-kuninkaan hengen. Syrjäytetty kruunupää mielii takaisin valtaan ja aikoo rahaa saadakseen myydä vaimonsa korut. (Yle.fi.)
Sarjan esittely Yle Teeman kotisivustossa
Jakso katsottavissa netti-tv:ssä kahden viikon ajan
Yle Teema ma 3.6.2013 klo 18.00 - 18.49 
1960-luvu oli svengaava, joten Pyhimyksen tulee luonnollisesti olla erityisen svengaava. Tyylikästä svengiä ei siis pidä puuttuman, kun Pyhimys Simon Templar ilmaantuu Monte Carlon kasinolle valkoisessa smokissaan. Smokki istuu täydellisesti, ja mikä on istuessa, kun on luultavasti näyttelijä Mooren oma smokki - hän kun käytti pyhimyksissä hyväkseen lähinnä oman garderoobinsa puvustoa.

Myös näyttävät nutturat kuuluivat 1960-luvun svengiin. Sellaista keikuttaa päänsä päällä kuningatar Adana (Dawn Addams, 1930 - 85). Se ei ole yhtä näyttävä kuin edesmenneen Amy Winehousen tekotukka mutta takuulla sata kertaa parodisempi. Johtopäätös: Pyhimys-sarja ei ota itseään turhan vakavasti. Se on ilmeistä sukua toiselle 1960-luvun parodiselle ja niin ihanalle camp-sarjalle Batmanille (1966 - 68).
Kuninkaallista glamouria, tiaroja ja fetsejä, Casinolla.
Ilmaannuttuaan eteemme Pyhimys kertoo meille ajatuspuheena, mikä on oleellista tässä illassa. Oleellista on, että kuningatar Adanan aviopuoliso, Fedyran öljyvaltion vallasta syösty kuningas Fallouda (George Pastell, 1923 - 76), istuu uhkapelipöydässä ja lätkii korttia. Sitten tapahtuu jotain: ex-kuningas yritetään murhata, mutta Pyhimys-Moore aina yhtä valppaine kulmakarvoineen onnistuu estämään yrityksen.

Pyhimyksen formaattiin kuuluu, että henkilö A ei tunne Simon Templaria, joten henkilö B joutuu esittelemään hänet henkilö A:lle. Tässä jaksossa henkilö A:n nakki on osunut ex-kuningas Falloudalle, joka ei tunnista hyväntekijäänsä, jotenka henkilö B eli kuningatar Adana suorittaa esittelyn. Samalla hetkellä pyhimyksen sädekehä ilmestyy formaatin mukaisesti näyttelijä Mooren pään päälle, ja tämä vaihtoehtoisesti joko vilkaisee sädekehäänsä tai suuntaa katseensa suoraan kameraan. Tässä jaksossa on vuorossa katsahtaa auraa ironisen elegantisti.

Ja pyhimyssädekehästä johdumme luontevasti tunnusmusiikkiin grafiikkoineen, yhtä svengaavaan ja tyylikkääseen kuin jakso on kuluneet pari minuuttia jo ollut. Alkutekstien vyöryessä meillä on hyvää aikaa koota syntyneitä vaikutelmia. Eli: Tämähän on kuin parodialla suittu Agentti 007! Parodian paradoksi piilee tällä kertaa siinä, että näyttelijä Moore esitti 007:ää ensimmäisen kerran vasta seitsemän vuotta myöhemmin, mutta edes viimeisessä bondissaan hän ei uskaltautunut panemaan samalla lailla läskiksi.

Pyhimys saa kuningaspariskunnalta armon kuulla heidän huolensa. He haluaisivat niin kovasti palata valtaistuimelleen, mutta sepä ei onnistu ilman pätäkkäsummaa, joka saataisiin kokoon realisoimalla kuningattaren korut. Pyhimyksen siis pitäisi saattaa kuningatar noutamaan korunsa Sveitsin Zürichistä. Vaan kuningasparin petollisella palveluskunnalla on toiset juonet. Hammer-studion kauhuelokuvien luottonäyttelijä Peter Madden (1904 - 76) on kavaltajaryhmän pomona kavalista kavalin.

Vaappuvan lentokonematkan päässä Zürichissä korut odottavat pankin talleholvissa, ja kun ne on kuitattu, varsinainen toiminta voi jälleen jatkua. Autokuskeja kolkataan ja korvataan valekuskeilla. Keltaiset avopakut jahtaavat vihreitä mercedes-limusiineja. Pommisalkkuja availlaan ja lentomatkat päätyvät ties minne.

Catherine Feller huoltoaseman pikku emäntänä.
Pyhimyksen rytmitykseen kuuluvat rauhaisat suvantokohdat. Matkalla konnia pakoon Ranskan maaseudulla Mr. Templar kuningattarineen seisahtaa hoonoa enklantia galliaksi murtavien Catherine Fellerin ja Stanley Meadowsin herttaiselle pikku bensiiniasemalle. Siellä on jälleen tilaa muun muassa pikkusievälle seurapiirikomedialle, kun aviopari luulee pakenevia matkustavaisia rakastavaisiksi. Kyydin antiikkisessa Rolls-Roycessaan puolestaan tarjoaa hyvissä varoissa oleva ja reippaasta vauhdista nauttiva mummeli Hortense Pemberton (Nora Nicholson, 1892 - 1973), jolla tälläkin tosin on oma jäynänsä mukana ojassa.

***

Millaisen luonnekuvan saamme pahamaineisesta Mr. Templarista Kuningattaren jalokivien perusteella? Ensinnäkin hänellä on mittaamattoman pitkä pinna, mikä tunnetusti on aina tyylikästä. (Olemmeko milloinkaan törmänneet malttinsa menettäneeseen näyttelijä Mooreen tämän jo 68 vuotta kestäneellä elokuvauralla?) Pyhimyksen sulava charmööriys ja leikkisä gentlemannius ei vaarannu ääriolosuhteissakaan. Edes kaamean huonolla itsetunnolla varustettu kuningatar Adana ei kykene horjuttamaan Mr. Templarin hyväntuulisuutta ja svengaavais-zeniläistä tasapainoa. Pyhimys on takuulla harjoitellut etukäteen kauhukakaralaitoksessa. Lisäksi sankarimme hallitsee näyttävät nyrkkitappelutkin suvereenisesti. Itse asiassa nyrkkisankaritaidot ovat Pyhimyksen uran elinehto - muuten hän yksinkertaisesti ei selviäisi käsikirjoittajan häntä varten laatimista koettelemuksista kenttäolosuhteissa.

Pyhimys on myös periaatteellinen, tai ainakin näyttelee sellaista jouhevan kameleonttimaisesti. Hänellä on pokkaa kysyä kuningas Falloudalta päin naamaa, miksi auttaa takaisin valtaistuimelle monarkkia, joka tunnetaan lähinnä uhkapelitaidoistaan. Pyhimyksen ja kuningatar Adadan kiperää yhteistyösuhdetta tarkastellessa huomaa, että Mr. Templar jatkuvasti pilkkaa päänaistaan hienovaraisesti. Tämä näyttää televisiollisesti hyvältä ja tenhoavalta, mutta paljastaa ikävän totuuden sankarista: hän on kaksinaamainen nilkki, joka onnistuu kätkemään raukkamaisen alentuvuutensa sulavaisen olemuksensa laskoksiin.
  
Paha on paha, tässä Peter Maddenin Farid.
Pyhimyksen satumaailma pohjaa paperinukkehahmoihin ja stereotypioihin. Todelliset konnat esimerkiksi näyttävät totisesti konnilta ja saavat onnellisessa lopussa sen palkkansa, joka pahalle kuuluu. Lajityyppiin kuuluvat myös naisihmisten taajat pyörtymiset, taatusti dramaattiset.

Toiminta vaatii, että jaksossa sattuu ja tapahtuu paljon, mutta silti juonenkuljetus on niin, niin suoraviivaista. Hatusta vedetään käänteitä liukuhihnaperiaatteella. Hahmoissa on stereotypiaa muttei arkkitypiaa, jotenka vertailun toiseen 1960-luvun camp-sarjaan Batmaniin voittaa armotta jälkimmäinen. Cesar Romero Batmanin Jokerina kuuluu televisiohistorian ikoneihin!

***

Kuningattaren jalokivet merkitsee käännettä Pyhimys-sarjan historiassa muutoinkin kuin ensimmäisenä värillisenä jaksona. Kaikki 71 mustavalkoista tarinaa nimittäin olivat edes jollain lailla perustuneet hahmon luoneen Leslie Charterisin kirjoittamiin kertomuksiin. Tästä lähtien toimittiin toisin. Värillinen Simon Templar etääntyi yhä enemmän charterisilaisesta alkuperäishahmostaan. Sarja muuntui yhä enemmän agentti- ja fantasiagenren sukuiseksi, kun aluksi oli tuotettu lähinnä rikossarjaa.

Näemme hänen auransa.
Kun Pyhimys-tv-sarjaa alettiin suunnitella 1960-luvun alussa, kirjailija Charteris olisi halunnut sankariksi sankarin paikalle itsensä hänen hitchcocklaisen tyylikkyytensä Cary Grantin. Tiettävästi rooliin kaavailtiin myös Patrick McGoohania, mutta lopulta Roger Moore sai sen - ja kohosi muutamassa vuodessa kansainvälisesti tunnetuksi huipputähdeksi. Moore jopa ohjasi yhdeksän pyhimystä! Yle Teeman kokonaisuuteen ohjauksista kuuluu neljä.

Pyhimyksessä Moore sai kaikessa rauhassa kehittää tyylikkään sulavaa roolihahmoaan eräänlaisena esi-Bondina. Vuosien mittaan hän kuitenkin kyllästyi Mr. Templarin yksipuoliseen hahmoon ja halusi siitä eroon. Kun sarja päättyi 1969, hän ei enää sittemmin palannut rooliin.

Svengaavalla 1960-luvulla kylmä sota eli parasta miehuuttaan, ja se näkyy Pyhimyksessä. Itä on itä ja länsi on länsi, ja Mr. Templar totisesti vastustaa itäistä hapatusta. Ja Kuningattaren jalokivissä nähty kuvitteellinen kuningaskunta Fedyra ei ole mitenkään poikkeus, sillä näitä mielikuvitusvaltioita sikiää varsin taajaan sarjan kulussa. 

Simon Templar asuu Lontoossa ja seikkailee ympäri maailmaa. Maailmankuuluista tapahtumapaikoista huolimatta kuvaukset tehtiin muutamia pieniä kohtauksia lukuun ottamatta brittistudioilla. Esimerkiksi Kuningattaren jalokivien alkukohtauksessa Monte Carlon kasinossa aitoa ja alkuperäistä taitaa olla vain lyhyt ulkokuva tästä uusempirepalatsista.

Pyhimys ja hänen pikku apulaisensa ST 1.
Menopelinä Mr. Templarilla on Volvo P1800, joka "Pyhimys-Volvonakin" tunnetaan. Auton rekisterinumeroista tunnetuin on ST 1. Päähenkilön lisäksi sarjassa ei oikein ole muita pysyviä henkilöhahmoja, tyttöystävätkään kun eivät Mr. Templarin kainalossa tahdo viihtyä. Ainoa toistuvasti näyttäytyvä henkilö saattaa olla rikostarkastaja Claud Eustace Teal, joka toisaalta vainoaa harmaalla alueella toimivaa päähenkilöä, toisaalta tekee tämän kanssa joskus yhteistyössä. Tarkastaja Teal esiintyy noin joka viidennessä pyhimyksessä. Muutaman vierailevan näyttelijän jälkeen hänen esittäjäkseen vakiintui Ivor Dean (1917 - 74). Kesä-Teema lähettää yhteensä kymmenen Teal-jaksoa.

Vuoden 1969 jälkeen Pyhimys on yritetty palauttaa televisioon muutamaankin otteeseen. Ensimmäinen yritys oli Pyhimyksen paluu (Return of the Saint, 1978 - 79), jonka 24 jaksossa Mr. Templaria näyttelee Ian Ogilvy (s. 1943). Vuosina 1971 - 72 tuotettiin 24-osainen The Persuaders!, jossa pääosaa esittää Moore yhdessä Tony Curtisin kanssa. Tällä sarjalla ei ole mitään tekemistä Pyhimyksen kanssa, vaikka sille Suomessa annettiinkin sellaiseen viittaava nimi Veijareita ja pyhimyksiä.

***

Värillisiä pyhimyksiä tehtiin kaikkiaan 47 kappaletta. Ne kaikki on tarkoitus näyttää kesän mittaan Teema-kanavalla viiden jakson viikkovauhdilla. Oivalliseen Derrick-tyyliin samat vakionaamat näyttelevät toistuvasti eri rooleja sarjan jaksoissa. Seuraavassa muutama kaunis sana seuraavana tulossa olevista jaksoista. Yle Teeman esitysjärjestys poikkeaa jonkin verran alkuperäisestä, ja kanavan kotisivuilta löytyy hyvä perustelu valittuun järjestykseen.

3. - 7.6.2013
   72. Kuningattaren jalokivet (The Queen's Ransom; 5:1)
   73. Tutkimusaseman salaisuus (The House on Dragon's Rock, 6:9) - Näyttelijä Mooren oma ohjaus
   74. Loikkari (The Russian Prisoner, 5:3) - Joseph Fürst (1916 - 2005) esittää suomalaissyntyistä venäläisfyysikkoa
   75. Vastahakoinen vallankumouksellinen (The Reluctant Revolution, 5:4)
   76. Avulias merirosvo (The Helpful Pirate, 5:5)

10. - 14.6.2013
   77. Hirviön jäljillä (The Convenient Monster, 5:6) - Loch Nessin hirviön jäljillä
   78. Enkelin silmä (The Angel's Eye, 5:7) - T. P. McKenna
   79. Uhkapeliä elämällä (The Man who Gambled with Life, 6:18)
   80. Mies joka piti leijonista (The Man Who Liked Lions, 5:8)
   81. Parempi hiirenloukku (The Better Mouse Trap, 5:9) - Cannes, Alexandra Stewart, Pauline Collins

17. - 21.6.2013
   82. Karkulainen (Little Girl Lost, 5:10) - A. Hitlerin tytär (June Ritchie, s. 1938)? Väinämöishahmoisena komentaja Brendan Cullinina lähes parimetrinen Noel Purchell (1900 - 85).
   83. Salainen lista (Paper Chase, 5:11) - DDR
   84. Lentosuunnitelma (Flight Plan, 5:13)
   85. Pakoreitti (Escape Route, 5:14) - Näyttelijä Mooren oma ohjaus. Pyhimys joutuu vankilaan. Rikostarkastaja Teal. Donald Sutherland, Jean Marsh
   86. Peräänantamattomat patriootit (The Persistent Patriots, 5:15) - Rikostarkastaja Teal.

24. - 28.6.2013
   87. Nopeat naiset (The Fast Women, 5:16) - Kate O'Mara
   88. Kuolemanleikki (The Death Game, 5:17) - Rikostarkastaja Teal
   89. Taiteenkeräilijät (The Art Collectors, 5:18) - Leonardo da Vincin kadonneet maalaukset
   90. Palkkatappaja (To Kill a Saint, 5:19) - Pyhimys saa toimeksiannon murhata itsensä
   91. Valekreivitär (The Counterfeit Countess, 5:20) - Rikostarkastaja Teal. Kate O'Mara

1. - 5.7.2013
   92. Välikohtaus Venetsiassa (Interlude in Venice, 5:2) - Bondien Neiti Moneypenny Lois Maxell
   93. Simon ja Delila (Simon and Delilah, 5:21) - Lois Maxell
   94. Aarresaari (Island of Chance, 5:22) - Kulta-aarre Karibianmerellä
   95. Pommitehdas (The Gadget Lovers, 5:23) - Saako eversti Smolenko (Mary Peach, s. 1934) surmansa 14. neuvostoagenttina?
   96. Timanttihuijaus (A Douple with Diamonds, 5:24) - Rikostarkastaja Teal

22 muuta osaa heinä - elokuussa.

Jälkikirjoitus 17.6.2013. Kuningattaren jalokivien jälkeen olen katsonut kolmisen muutakin jaksoa ja todenut, että ihan kaikki aloitusjaksosta päättelemäni ei päde koko sarjaan. Konnat esimerkiksi eivät välttämättä aina ole niin kovin konnan näköisiä. Olen miettinyt myös Mr. Templarin ylivertaisuuden salaisuutta. Ehkä kaiken takana piilee ylimääräinen aisti, jota hän säätelee kulmakarvojaan liikuttelemalla.