Hip-hei-hurraa!

Tasan ei käy onnen lahjat.

Sen saamme tänään todeta useammallakin tavalla. Ensinnäkin tähän tekstiin kelvollisia otsikkoehdokkaita ilmestyi oikopäätä siisti jonollinen, runsaudenpulallinen, kun jotkin kirjoitukset kärsivät ainoankin varteenotettavan kandidaatin puutteesta. Toiseksi muistamme erästä Poppya ja hänen lähipiiriään ynnä erästä yksinäistä Scottia ja toteamme, että vaikka Poppyn ja hänen kumppaniensa elämä ei yhtä auvoa olekaan, on heillä kuitenkin monta etua puolellaan Scottiin verrattuna.

Mike Leigh: Happy-Go-Lucky (2008)
(Britannia 2008, 1.53)
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivustossa
Elokuvan esittely Ylen Olotilassa
Elokuvan englanninkielinen kotisivusto
Poppy on kolmekymppinen opettaja, joka säteilee iloisuutta ja hyvää mieltä kaikkialle. Mike Leigh'n komediassa ei anneta periksi negatiivisille tunnoille. (Yle.fi.)
Yle Teema ke 5.6.2013 klo 21.45

Poppy on 30-vuotias alakoulunopettaja, jota ei voisi esittää kukaan muu kuin Sally Hawkins (s. 1976) - niin persoonallisesti, täysipainoisesti ja riemastuttavassa uskomattomuudessaan aidosti hän roolinsa vie läpi. Poppy on monta ja on siksi kokonainen, poikkeuksellisen kokonainen, malli meille. Maailma ei saata häntä lannistaa, eikä hän ota itseäänkään turhan vakavasti, joten tämä kirjoitukseni on myös pilkka kaikkia itsetärkeilijöitä vastaan.

Happy-Go-Lucky (2008) on myös monta. Se on täynnä tapahtumattomuutta ja pientä tapahtumaa. Se on osaltaan ankeaa brittiläistä lähiökuvausta, osaltaan ranskalaista, seitsemän vuotta varhaisempaa amélieta, osaltaan larsvontrieriläistä dogmaakin, eikä sisällä yhtäkään kyllästyttävää hetkeä. Tietyllä tavalla kyseessä on päähenkilö Poppyn laaja-alainen henkinen ruumiinavaus, mikä konkretisoituu kohtauksessa, jossa Poppy alusvaatteisillaan astuu nikamanniksauttajan hoitopöydälle, ikuiset hupsut pitsisukkahousunsa tutusti jalassa.

Ja Poppy on niin mahdottoman näköinenkin! Ja miten hän joraakaan Pulpin "Common Peoplen" tahdissa! Me emme kuitenkaan naura hänelle vaan hänen kanssaan. Maailmassa on niin paljon kaikenlaista, mikä antaa hyvän syyn nauraa. Poppy näyttää katsojalle kädestä pitäen, miksi on loogista nauraa flamencoharjoituksille, jotka eivät aluksi vaikuta flamencoharjoituksilta ollenkaan, samoin kuin nikamanniksautuksesta hellälle kaulalle, joka alkaa vihoitella kesken harjoituksen.

Ole onnellinen, sinä katsoja, kaltaiseni, laiseni, olet päässyt Poppyn taikapiirin.

Alussa Poppyn polkupyörä varastetaan, mikä saa hänet aloittamaan autokoulun. Hän saa opettajakseen Scottin (Eddie Marsan, s. 1968), oppilaansa täyden vastakohdan - jäyhän ja vakavamielisen vorraajan, jonka opetusautossa vietämme elokuvan riemastuttavimmat hetket. Scottin synkeänsurullinen olemus nimittäin on omiaan herättämään Poppyssa epäortodoksisia tuntemuksia: hän näkee ajo-opettajansa aivan hysteerisen sika-absurdin humoristisena tyyppinä, jonka seurassa ei voi lakata pitämästä riemua jokaviikkoisella oppitunnilla.

Poppyn odottamaton reaktio ei lie vallan ainutlaatuinen. Itsekin olen useammin kuin kerran törmännyt esimerkiksi moitteettomasti ja korostuneenkin asiallisesti käyttäytyviin ihmisyksilöihin, joissa jokin pieni ylimäärä, vaikka vain yksi ylimääräinen sana, herättää halkeaman - sellaisen josta avautuu epäkorrekti tulkinta, että tämähän on varsinainen humoristi, oikea kuoliaaksinaurattaja. Poppysta poiketen tosin joudun tällaisissa tilanteissa yrittämään pidätellä nauruni, pidätellä henkeni edestä.

Kun Scottin murheisena ja uhkaavana kuvittelema ilmestyskirjan rekka ihka elävänä ilmestyy mutkan takaa Poppyn säkenöivän pilailevan mielen valkokankaalle, on surkean opettajan kärsivällisyys taatusti koitteilla. Ja katsoja muistaa kohtauksen pitkään.

Ei Poppy iloitsijanakaan ole ihan harvinainen tapaus. Erityisesti muistan erästä arvostettua, luotettavan vakavahenkistä ja neuroottista keski-ikäistä naisihmistä, jonka hermostunut reaktio miltei kaikkeen oli nauru - niin uskomattomalta kuin se saattaakin vaikuttaa - , kun vain siirryttiin näyttämöltä yksityispuolelle.

Tässä maailmassa on liian vähän jokapäiväistä anarkistista huumorintajua. Siitä Happy-Go-Lucky meille muistuttaa, sitä meille opettaa, ja - mikä tärkeintä! - myös ohjastaa meitä tähän turhan harvinaiseen autiomaataitoon. Miten me saisimme yhä useamman katsomaan Happy-Go-Luckyn ja myös sisäistämään sen? Happy-Go-Lucky pitäisi ensin aivosyöttää näille yhä useammalle - ehkä vähän Kubrickin Kellopeliappelsiinissa esitetyn metodin mukaisesti - ja sitten panna heidät toimimaan tämän elokuvan vaikutuksen alaisena.

Ikävää, että meni muutama päivä ennen kuin pääsin kirjoittamaan tätä. En ole enää niin vaikutuksen alaisena.

Ohjaaja Mike Leigh (s. 1943) on noukkinut elokuviensa päähenkilöiksi epätyypillisiä yksilöitä aiemminkin. Esimerkiksi neljää vuotta aiemmassa Vera Drakessa Imelda Staunton esittää hyväsydämistä aborttitehtailijaa.