tiistai 12. helmikuuta 2013

Eteläafrikkalainen krypto

Etelä-Afrikan tasavalta luopui apartheidista 1990-luvun alkupuolella.

Syntyi uusi järjestys, jollaisen moni ei vielä muutamaa vuotta aiemmin olisi kyennyt uskomaan olevan edes mahdollinen: valkoisten ylhäinen rotu joutui tunnustamaan roolinsa pelkkänä vähemmistönä. Tietenkään uuteen järjestykseen siirtyminen ei tapahtunut kivutta. Tätä kipua, siinä kuin ikääntyvän valkoisen miehen tuskaakin, kuvaa päivän romaani.

J. M. Coetzee: Häpeäpaalu 
(Disgrace, 1999; suom. Seppo Loponen)
Otavan kirjasto 139, 2. painos, 2003 (2000). 251 s.

Kuka on viestinnän professori David Lurie, J. M. Coetzeen Häpeäpaalun (1999) pää- ja näkökulmahenkilö? Minä en tiedä, eikä minun luultavasti kuulu tietääkään. Hän on viisi vuotta nuorempi kuin 1940 syntynyt kirjailija Coetzee, teoksen tapahtumakuukausien alkaessa 52-vuotias, ja rasittavan seksuaalisuuntautunut. Se – seksi siis – tuntuu olevan aina mielessä, heti romaanin ensi riveiltä lähtien.

Professori Lurie leimataan julkisesti seksuaalisuutensa tähden, kun suhde opiskelijatyttö Melanie Isaacsiin päättyy odottamattomasti ja yliopisto asettaa tutkintalautakunnan selvittämään päähenkilömme rikosta. Oikeastaan ihan oikein, saattaisi joku ajatella, että miekkonen joutuu  häpeäpaaluunsa.

Tässä vaiheessa Häpeäpaalu on vielä satiiri maan virtaviivaistetusta yliopistojärjestelmästä, tai Suomen vastaavasta. Ja tuomionjulistus raadolliselle, vastenmieliselle nykyjulkisuudelle. Antaa Davidin itse muotoilla asia:
Nyt eletään puritaanisia aikoja. Yksityiselämä on julkinen asia. Hekumointi on kunniallista, hekumointi ja tunteilu. Minulta haluttiin spektaakkelia: itsesyytöksiä, katumusta, kyyneliä jos mahdollista. Tv-showta, suoraan sanoen. Minä en suostunut. (S. 78.)
David ei suostu, joten hänet potkitaan ulos yliopistosta ja hän muuttaa maalle 25-vuotiaan tyttärensä Lucyn maatilalle. Kun luin romaanin kansiliepeen esittelyä, aloin jo makustella tuon vaiheen kotoisuutta ja harmoniaa – idyllistä isä – tytär-laatuajan kuvausta kaukana kavalasta maailmasta. Vaan idylli taitaa valitettavasti päättyä jo ennen kuin kansiliepeen ”väkivaltainen, kauhistuttava tapahtumasarja” saa alkunsa.

Viimeistään tarkkaillessani virkaheittoa Davidia itäkapmaalaisessa maaseutuyhteisössä tulen tulokseen, että kirjailija Coetzee on tahallaan ja tietoisesti muovannut päähenkilöstään melkoisen epämiellyttävän hahmon. Vaihtoehtopiireissä eläneen Lucyn ystävätkin ovat vaihtoehtoihmisiä, ja isä-Davidin tuomio näitä vilpittömiä lähimmäisiämme kohtaan vaikuttaa varsin kohtuuttomalta ja itsekkäältä.

Tai ehkä David sittenkään ei ole edes epämiellyttävä hahmo vaan ensisijaisesti satiirihahmo. Romaanin mittaan hän ei vajoa banjoa takapihalla rämpyttäväksi kaistapääksi vaan kokee vain satiirihahmon normaalin kohtalon; kyseessä ei ole rangaistus vaan kirjailijan opetus.

David mieltää itsensä kaikenkattavan järjen edustajaksi, jolla on lupa tuomita nykyopiskelijat ihmisyytensä menettäneiksi pintavipeltäjiksi. Tämä itsetyytyväinen omakuva kokee ensimmäisen iskunsa omaan nilkkaan, kun lukijalle paljastuu, että Davidiltakin itsekkäässä individualismissaan puuttuu kyky tajuta yhteisöllisyyden idea. Katalysaattoreina tälle iskulle toimii Lucyn ystäväpariskunta Bev ja Bill Shaw, jota David ei korkeassa järjessään ja maussaan osaa kuin halveksia. Sivulla 118, kun väkivallan kokenut David palaa paikkailtuna lääkärin vastaanottohuoneesta, Shaw’n pariskunta nimittäin vartoo häntä odotustiloissa ja vie tämän toipumaan vaatimattomaan majaansa. Miksi ihmeessä nämä inhottavat ihmiset ovat näin kilttejä minulle? Ironiattomasti vilpitön Bill Shaw vielä toteaa: ”Mitä turhia! Sitähän varten ystävät ovat. Sinä olisit tehnyt samoin.” Nämä Billin sanat luettuani minäkin lukijana tunsin piston sielussani: olenko myös minä Davidin kannustamana tuominnut hyväsydämisen Shaw’n pariskunnan?

***

Ei David arvostelukykyineen sentään ihan hakoteillä ole. Nimittäin tytär-Lucyllä on naapuri Petrus,  joka on tärkein mustan rodun edustaja Häpeäpaalussa, ja hänen suhteensa huolestunut isäpappa on jokseenkin oikeassa – tai niin oikeassa kuin realistisella arvostelukyvyllä varustettu ihminen vain voi olla. Lucyn tarinan lopputulos nimittäin on varsin odottamaton, ällistyttävä jopa.

Petrus auttelee Lucya tämän tilalla, ja tekemisen puutteesta kärsivä David auttelee vastavuoroisesti Petrusta tämän tilalla. Uuden Etelä-Afrikan roturoolit leikkivät karnevalistista piirileikkiä Coetzeen sekoituksessa: Petrus tykkää nimittäin joskus tekeytyä taas neekeriksi, kuten Maria Antoinette tykkäsi joskus tekeytyä karjakoksi Versailles’n puistoon häntä varten suunnitellussa maalaisidyllissään. David tosin ei tykkää yhtä antaumuksellisesti olla neekeri, kun se vuoro piirileikissä osuu kohdalle.

Ikeestään vapautetut mustat tuntevat ymmärrettävää vihaa heitä sortanutta valkoista vähemmistöä kohtaan. Tämän vihan sijaiskärsijäksi romaanissa joutuu erityisesti Lucy.
Lucy ei vastaa. Hän kätkisi mieluummin kasvonsa, ja David tietää miksi. Häväistyksen takia. Häpeän takia. Sen ne tunkeilijat ovat saaneet aikaan; sen ne ovat tehneet tälle itsevarmalle, nykyaikaiselle nuorelle naiselle. Tarina leviää seudulla kuin tahra. Ei Lucyn tarina vaan tunkeilijoiden: he ovat sen omistajat. Kuinka he panivat hänet paikalleen, kuinka he näyttivät hänelle, mitä varten nainen on olemassa. (S. 133.)
David saa tuta häpeäpaalun, mutta niin saa Lucykin. Häpeäpaalun motiivin lisäksi myös  moni muu motiivi toistuu romaanissa. Raiskauksenkin todistamme kahdesti. Ja mitä muuta kuin kaksi mustaa lammasta Petruksen lieassa David ja Lucy nyt ovat (s. 145)?

Davidille mustien maailma ja jokapäiväinen elämä on kovin vierasta. Lucy saa siksi toimia välittäjänä isänsä ja mustien maailman välillä. Juuri Lucy tuo esiin näkökulman, että ehkä hänen lopussa kokemansa piina, suoranainen uhri, ristinkärsimys, on se hinta, joka hänen on maksettava, jotta hän saisi elää tasaveroisena yksilönä uudessa Etelä-Afrikassa (s. 181). – Tekisikö mieli tuomita Lucy? Leimata hänen valintansa täysin kohtuuttomaksi? Vaan... mitä me pohjolan asukkaat tiedämme tuosta todellisuudesta? Onko meillä varaa sääliä tai syyllistää kohtaloonsa alistuvaa Lucya? Mikä on moraali tämän eteläafrikkalaisen asetelman takana?

***

Kirjailija Coetzee on analyyttinen ja selkeä. Hän on tarkka huomioija. Parhaimmillaan Coetzee kykenee metonymiseen tiivistämiseen, josta on tuloksena metaforinen timantti:
Teko on tehty. Kaksi nimeä paperilla, hänen ja Melanien, rinta rinnan. Kaksi ihmistä vuoteessa, eivät enää rakastavaisina vaan vihollisina. (S. 48.)
Merkitykset risteilevät kirjailijan proosassa sillä tavoin, että uudella lukemisella aivan uudet tekijät saattaisivat nousta ensisijaisina pintaan. Häpeäpaalu on krypto, jota ainakaan minä en osaa ratkaista yhdellä lukemisella. Mihin ristiin sinkoilevat merkitykset suuntaavat? Mitä päähenkilö David pohjimmiltaan on?

Kohtalokas hetki selluloidiversiona (2008).
Coetzee sai Häpeäpaalusta vuoden 1999 Booker-palkinnon, joka oli myönnetty hänelle ensi kerran jo 1983 romaanista Michael K:n elämä, joten hän nousi ensimmäiseksi kahdesti Booker-palkituksi. Neljä vuotta Häpeäpaalun jälkeen, 2003, kirjailija laakeroitiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla.

Ja tästä taas viisi vuotta eteenpäin Häpeäpaalu filmatisoitiin. Steve Jacobsin (s. 1967) ohjaamassa Häpeäpaalussa (2008) pääroolia, uransa jättänyttä professori Lurieta, esittää luonnenäyttelijä John Malkovich (s. 1953). Elokuva esitetään Yle Teema -kanavalla huomenna keskiviikkona (13.2.2013) klo 21.45. Tytär-Lucya esittää eteläafrikkalainen Jessica Haines (s. 1978), ja monet muutkin melko heikosti tunnetut näyttelijät ovat eteläafrikkalaisperäisiä.

lauantai 9. helmikuuta 2013

Jotunina katossa

Jo vuosia ennen kuin anglosakseilla oli Hemingwaynsa ja hänen objektiivinen novellinsa, meillä suomalaisilla oli Maria Jotuni (1880 - 1943), joka loi mestarillisimpia novellejaan pelkkien vuoropuhelujen varaan. Tunnettu on esimerkiksi ”Hilda Husso”, joka koostuu ainoastaan fröökynä Husson vuorosanoista telefooniin. Kaikki tarvittava – tai ainakin kaikki Jotunin tarvittavana esille asettama – löytyy neiti-ihmisemme vuorosanoista. Tarina Hilda Hussosta ja hänen keskustelustaan entisen heilan, edeskäypä herra Aksel Lundqvistin kanssa on pantu kansien väliin Jotunin kolmanteen novellikokoelmaan Kun on tunteet (1913).

Maria Jotuni: Kun on tunteet (1913)
yhteisniteessä Kun on tunteet. Tyttö ruusutarhassa 
(Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita, SKS 1999, s. 1 – 104)

Kun on tunteet sisältää 14 novellia neljässä osastossa. Niistä moderneimmat sijoittuvat osastoista ensimmäiseen, jotka ”Hilda Husson” lailla saavat voimansa kertojan totaalisesta osallistumattomuudesta todellisuuden avaamiseen.

Kokoelman Jotuni on tapainkuvaaja, vähän kai Molièren malliin. Hän on äärimmäisen terävä ja älykäs havainnoija. Kuvauksen kohteena on kansa, ei vielä oppineisto, kuten tunnetussa romaanissa Huojuva talo. Edes novellin ”Kyökin puolelta” ruustinna ei nouse käsityskyvyssään tavallisen kansan yläpuolelle.

Miltei kaikissa kokoelman novelleissa on kysymys valtasuhteiden kuvauksesta. Kenellä on valta perheessä, kenellä lemmensuhteessa? Jotunilaista valtasuhdetta ja sen dynamiikkaa määrittää kolme ulottuvuutta: tärkeimpänä sosiaalinen todellisuus, toisena tunteet ja vähäisimpänä järki. Nykyiset tieteellisen psykologian tutkimustulokset korostavat entistä enemmän ihmisen tunnemaailman ensisijaisuutta tietoisen järjen sijaan, ja meidän Jotunimme kulki samoilla linjoilla jo vuosisata sitten. Kirjailijan hahmot yrittävät käyttää järkeä päänsä pahki, äly kun silti on ainoa keino pyrkiä luovimaan tässä todellisuudessa, vaikka tulos ei välttämättä häävinen olekaan. Oikeastaan kaikki Jotunin henkilöt ovat hupsuja, joita tunne ja viettielämä ohjaavat eteenpäin kohtalon virrassa. Heistä lukiessa mieleen nousevat lapset, huivipäisiksi pääsiäisnoidiksi pukeutuneet, jotka koettavat näytellä aikaihmisiä.

Tiedostamaton ja hallitsematon viettielämä ei välttämättä aina ole vain pahaksi ja turmioksi. Viettielämä oveluudessaan nimittäin saattaa hapuilevaa älyä varmemmin tuottaa tyydyttävän lopputuloksen, kuten käy novellissa ”Jussi Petterin naiminen”, jossa vänkyrän onnellisesta lopusta hyötyvät kaikki osapuolet, tuoreen avioparin lisäksi myös laiska ja saamaton appi. ”Aappossa” on samoja piirteitä.

Sanotusti sosiaalinen todellisuus on valtataistelua painavimmin määrittävä tekijä. Isäntä on palkollistaan voimakkaampi, mies vaimoaan. Novellissa ”Kansantapa” naisväki osaa riemullisesti kiertää tämän sosiaalisen todellisuuden lakeja ja narrata saitaa, pahaa aavistamatonta isäntämiestä. Kuvio naisten luomassa vaihtoehtoisessa, alemman asteen taloussysteemissä on kuin suoraan neuvokkaiden neuvostoalamaisten neuvokkaista selviämistarinoista. Jotuni ei ole vain ironikko – hän on suorastaan satiirikko.

Meidän Herramme pikku muurahaiset, joihin Jotunin kertoja ei suotta uhraa näkyväistä myötätuntoa tai sääliä, pyrkivät puikkelehtimaan sosiaalisessa todellisuudessa järkeään ja tietämystään hyödyntämällä. Mistä nämä pitäjän pienimmät saavat todellisuutta koskevat puutteelliset mallinsa, mistä ainekset vertaisdialogiinsa? Raamattu varmasti on yksi lähde. Tuntuu, että mallit ehkä ovat valistuneempia kuin myöhempien aikojen viikkolehtien tarjoamat mallit, mutta silti ne eivät kykene antamaan läheskään riittävän kattavaa kuvaa todellisuudesta. Jotunin hahmoilta puuttuu järjestelmällinen koulutus elämiseen.

Kun on tunteitten sosiaaliseen todellisuuteen kuuluu liikaa juopottelevia miehiä ja aviottomana alkunsa saaneita lapsia. Novellissa ”Untako lienee” nainen raataa, jotta miehellä olisi avioon päästyä valta juoda koko naisen luoma omaisuus sileäksi. Aviottoman lapsenodotuksen polttavuus näkyy muun muassa ”Elämän sisällössä” ja ”Tahvo Tuomaisessa”. Siis lapsikin voi pahimmassa tapauksessa nousta yhdeksi ongelmalliseksi osaseksi sitä sosiaalista todellisuutta, jota ei voi hallita! Tuoreimmassa Parnassossa (1/2013, ”Amerikan morsian huojuvassa talossa”, s. 39) Juhani Sipilä toteaa Jotunin pitäneen äitiyttä rakkauttakin korkeampana arvona. Tämä ideaali ei kuitenkaan valitettavasti voi aina toteutua reaalisessa, raadollisessa todellisuudessa. ”Elämän sisältö” onneksi sentään antaa kuvan elämän ihmeen syttymisen siunauksellisuudesta.

***

Jotuni ilmaisee riveillään ja riviensä välissä paljon. Silti hän jättää useat tulkinnat hienosti modernin monimielisiksi. Esimerkiksi kokoelman avaavassa novellissa ”Vasten mieltä” päähenkilö toteaa: ”On ollut kosijoita, ei sen puolesta, ettei toista miestä olisi saanut.” (5.) Onko tämä vain lausujansa laupiasta itsepetosta vai totisinta totta? Kärpänen katossa ei anna vastausta vaan jättää sen avoimeksi.

Päätösnovelli ”Naapurukset” avaa teitä ymmärtää, miten hallitsematon sosiaalinen todellisuus saattaa saada alkunsa: se voi olla tulos yhtä lailla hallitsemattomien tunteiden myyräntyöstä. Ihmisestä tulee ihmiselle susi, eikä lankeemuksen jälkeen muutoin voisi enää ollakaan. Kinkkinen tilanne ”Naapuruksien” veljesten kesken on tulosta juuri tällaisesta kehityksestä: järkeä vailla olevat tunteet luovat järkeä vailla olevan todellisuuden. Tarinan sydämettömässä taisteluasetelmassa kertoja korostaa ympäröivän luonnon idyllisyyttä ja paratiisillista runsaudensarvisuutta, jonka keskelle ihmiset tunnemaailmoineen ovat itse rakentaneet kadotuksensa. ”Naapurukset” on eräänlainen hölmöläistarina, mutta monin verroin kovempi kuin esikuvansa – siihen ei sisälly vähäisintäkään hyväntahtoisuutta tai lempeyttä. Hölmöläissaduista kaikupohjaa hakee myös aiemmin mainitsemani ”Kansantapa”.

Esipuheen SKS:n julkaisemalle uusintapainokselle on laatinut professori Irmeli Niemi. Hän tuo esiin Jotunin kertojanlaadun sukulaisuuden muun muassa Goetheen ja Dostojevskiin (s. xv – xvi). Tästä näkökulmasta kokoelman toisen osaston kaksi lyhykäistä novellia ovat uskoakseni antoisimmat. Jotuni on päivännyt siamilaiskuvauksensa ”Kaksoiskasvettuma” tietoisesti August Strindbergin 60-vuotispäivänä 1909. Siinä on keskittynyttä jylhyyttä Dostojevskin ja ehkä ruotsalaismestarinkin malliin, ja dostojevskilainen kaksoisolennon teema saa nietzscheläislyyrisen käsittelyn.

Hyvin toisenlainen on viimeisen osaston ”Aappo”, jonka alussa kaksi kansanmiestä ihmettelee Afrikan ihmeitä. Aahrikan maassa kasvavat kuulemma hedelmät suoraan puissa, kulkevat ihmiset (”Naispuoletkinko nuo, tuota, ihan alasti joussoot?”) alasti ja jostain syystä Jumala suuressa viisaudessaan on asettanut meidän lähetyspapeillemme velvollisuuden heidän kaitsemisekseen pakanuudesta oikeaan uskoon. Yksistään tämä muutaman sivun mittainen alkukohtaus nostaa Jotunin eturivin humoristiksi. Mieleen käy ehkä Veikko Huovinen mutta erityisesti kuopiolaisfilosofimme Aapeli.

***

Hilda Husso vm. 1954.
Suomalaisella elokuvataivaalla Maria Jotuni on tunnettu erityisesti useista näytelmäsovituksista. Ritva Arvelon Kultainen vasikka (1961) on huikeine näyttelijätöineen filmihistoriamme aatelia, väitän. Novellisovituksista ansiokkain lienee Erik Blombergin episodielokuva Kun on tunteet vuodelta 1954. Vaikka filmillä on sama nimi kuin novellikokoelmalla, vain kaksi kokoelman novellia sisältyy elokuvaan: niminovellin lisäksi ”Hilda Husso”, jossa Emmi Jurkka keikkuu muistettavasti keinotuolissaan ja lavertelee telefooniinsa. Muut elokuvan kahdeksan episodia pohjaavat toisiin Jotunin novellikokoelmiin.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Metafyysisen armo

Eilen katsoin kolme elokuvaa, joista ainoatakaan en sitten voinut pyyhkiä kovalevyltäni heti-pois, vaikka aivan toisin olin ennakoinut. Varmasti tärkein niistä on puolalaismestari Krzysztof Kieślowskin (1941 - 96) Lyhyt elokuva tappamisesta (1988), joka on laajennettu versio hänen Kymmenen käskyä -televisiosarjansa viidennestä episodista "Älä tapa". Olen taltioinut tuon tunnin mittaisen lyhytelokuvan huolellisesti pakkaseen, mutta nyt tajusin, että minun täytyy hankkia kaupasta lisää hillosokeria ja säilöä tämä toinenkin versio.

Krzysztof Kieślowski: Lyhyt elokuva tappamisesta
(Krótki film o zabijaniu, Puola 1988, 80 min)
Ava la 2.2.2013 klo 21.00 

Lyhyessä elokuvassa tappamisesta on kolme päähenkilöä. Taksikuski Waldemar (Jan Tesarz, s. 1935) on monella tavalla ikävä ihminen, jolle muut ihmiset ovat vain sieluttomia esineitä. Vaimonsa pakkaamat eväätkin hän heittää koiralle nähdäkseen, miten se hotkii ne. Voisin hyvinkin kuvitella Waldemarimme Arlandan lentokentälle kyyditsemään kiireisiä asiakkaitaan 5 000 euron veloituksella Tukholman keskustaan.

Nuorukainen Jacek (Miroslaw Baka, s. 1963) näyttää ajelehtivan kaupungilla, viettävän julman välinpitämätöntä nuorisorikollisen elämää. Hän astuu taksikuskimme kyytiin ja ryöstömurhaa tämän syrjäisessä paikassa. Lakimies Piotr (Krzysztof Globisz, s. 1957) puolestaan on nuori ja suojakuoreton. Hän saa tehtäväkseen toimia Jacekin puolustusasianajajana ja ottaa raskaasti sen, että nuorukaiselle langetetaan kuolemantuomio rikoksestaan.

Ihmisen tappaminen ei käy vaivattomasti, varsinkaan amatööriltä, sellaiselta kuin Jacek. En tiedä, miten monta minuuttia taksinkuljettajan surma vie filminauhaa ja katsojan kykyä nähdä. Mutta mikään väkivaltaelokuva Lyhyt elokuva tappamisesta ei ole, pois se meistä. Se ei ole brutaali eikä se ole raaka, ainoastaan vaativa. Tämä kohtaus voisi toimia muurinmurtajana niiden kadotukseen matkalla olevin käännyttämiseksi, joilla on yletön paatumus panssarinaan.

Ihminen tapetaan elokuvassa kahdesti. Ensin taksikuski ja sitten kuolemaantuomittu Jacek, jonka virallisesti täytäntöönpantu kuolema käy melkein siististi. Mutta muistojen ja sanojen takana piilee vielä kolmaskin kuolema, kolmas tappo, sykkivä dynamo ja ydin kaiken tapahtuneen takana. Elokuva järkytti huomattavasti aikalaiskatsojia, minkä vaikutuksesta Puolan rikoslainsäädäntöä muutettiin humaanimpaan suuntaan.

Miksi taksikuski on yksilönä niin karsea? Miksei vähäisintäkään ihmisyyden pilkahdusta? Jotta katsoja saattaisi ajatella, että hän totisesti ansaitsi raa'an kuolemansa? Vai jotta katsoja saattaisi tuta hänen hirvittävän loppunsa sentään olevan liikaa tuollaisellekin?

Nuorukaisen kehitys katsojan silmissä on toisenlainen. Aina viimeisiin kohtauksiin asti Jacek näyttäytyy kovin epäsympaattisena yksilönä, vastenmielisenä sosiopaattina. Kieślowski antaa katsojan tuudittautua vihaan päähenkilöään kohtaan, jotta järkytys ja odottamaton myötätunnon hyöky lopussa olisi ääretön - niin ääretön kuin sen kuuluukin olla.

Tajusin vasta nyt, tarinan ehkä neljännellä katsomisella, miten järkyttävä Lyhyt elokuva tappamisesta onkaan. On 12-vuotias sisar, joka piti puista ja vihreästä. Sisar, joka kuoli palatessaan metsäkävelyltään. Kun tunnemme tämän juonteen, voimme katsoa koko elokuvan alusta asti uudelleen aivan uusin silmin. Palaammeko jopa sisaren kuolinpaikalle Jacekin mukana, taksin matkustajina?

Hämärä sameus leimaa joka ikistä Lyhyen elokuvan tappamisesta kuvaa. Silti joka ikisen kuvan takana olen aistivinani suuren tuntemattoman, sakraalisen, johon mestari Kieślowskilla oli harvinainen kosketus.Tämän tuntemattoman pyhyyden haltuunottamisessa ohjaajalla on apunaan kuvaajansa, Sławomir Idziak. Saatan olla harhaanjohdettu, mutta minusta tuntuu, että matkustaessaan Kymmenen käskynsä jälkeen Ranskaan ja ohjatessaan siellä vielä neljä pitkää elokuvaa Kieślowski tuli vesittäneeksi pyhimyskosketuksensa, turmelleeksi sen valjulla estetisoinnilla.

Kieślowskin metafysiikka huokuu kirkkaimmin aivan viimeisessä otoksessa, jossa asianajaja Piotr mietiskelee tapahtunutta tuskaisena kesäillassa. Näemme hämärällä niityllä valon välähdyksen. Se on pilkahdus metafyysisesta, jostain, jonka kirjoon sisältyy toivo ja armo, ainakin. Tuo valon aavistus viimeistään pyhittää koko elokuvan, suo sille lohdun ja lunastuksen, antaa meille äkkinäisen ymmärryksen siitä, mitä suuri taide on.

Nämä sanat mielletään tavallisesti pateettisiksi; näitä sanoja käytetään usein totunnaisesti ja helskyttelevästi, tyhjän yleishumanistisesti, kuten kirosana kuuluu. Mutta tähän elokuvaan yhdistettyinä ne paljastavat samalla sen kuluneen latteuden, joka noihin sanoihin väärissä yhteyksissä käytettyinä on tartutettu.
  • Ensi lauantaina, jos Jumala suo, Ava lähettää laajennetun version toisesta Kieślowskin dekalogin jaksosta, Lyhyen elokuvan rakkaudesta (1988) - älä tee huorin. Aion katsoa tuonkin elokuvan ainakin pyrkimyksessäni jäljittää tiettyä yhtä ainoaa esteettistä kuvaa, josta en muista, sijoittuuko se tv-sarjan jaksoon vai elokuvaversioon vai ei kumpaankaan. Sarjan jaksoissa ja elokuvaversioissa nimittäin on eroja. Esimerkiksi Lyhyen elokuvan tappamisesta loppuotos on tv-versiossa toisenlainen, melskaavampi.

perjantai 1. helmikuuta 2013

D80-päivä

Kun Jörn Donner täytti 70 vuotta helmikuussa 2003, juhlinta oli sangen pienimuotoista. Sen sijaan ensi tiistaina, Runebergin päivänä 2013, vietettävää D80-päivää muistetaan huomattavasti näyttävämmin, ja juhlinta on jo monella taholla aloitettukin. Johtopäätös: Donnerista on vuosikymmenen aikana kasvanut entistä suurempi elävä legenda meille suomalaisille.

Jörn Donner 2011. (Kuva: Anneli Salo.)
Merkkipäivänään kymmenen vuotta sitten Donner luovutti lahjoittamansa käsikirjoituspalkinnon vähäeleisesti. Tiistain virstanpylvästään kirjailija juhlistaa julkistamalla jälleen yhden version muistelmikseen, tarua-ja-totta-elämästäni, omaelämäkerrallisen romaanin Mammutti. Sivuja teoksessa on mammutillinen, toistatuhatta.

Tänään emme muistele professori Donnerin poliittista emmekä yhteiskunnallista uraa tai uraa elokuvaohjaajana. Keskitymme hänen yhteen erityiseen sarkaansa kirjailijana.

Elokuvauraa puolestamme muistelee Yle Teema torstai-iltaisin 31.1. – 14.3., kun se kertaa seitsemän Donnerin elokuvaa vuosilta 1965 – 72. Olen nähnyt noista elokuvista ehkä 5 ¼ ja pitänyt eniten Annasta (1970). Maaliskuun 14. päivänä aion testata, kykenenkö tällä kerralla katsomaan Hellyyden (1972) loppuunsa vai luovutanko ahdistuneena jo alkusuoralla. Donner ohjasi tuon elokuvan kai osoittaakseen, että osaa tehdä myös sietämättömän kehnoja ja vastenmielisiä elokuvia. Ikävää Yle Teeman sarjassa on myös se, ettei siihen tälläkään kerralla sisälly Donnerin kahta ensimmäistä näytekappaletta pitkän fiktion ohjaajana, Venetsiassakin palkittua Syyskuista sunnuntaita (1963) ja Rakastaa (1964), jotka kumpikin valmistuivat Ruotsissa ja joista kumpaakaan ei ole näytetty suomalaistelevisiossa vuoden 1976 jälkeen.

***

Vuosi 1974 oli merkittävä Donnerin kirjailijantaipaleelle ja samalla suomenruotsalaiselle kirjallisuudelle. Tuolloin nimittäin ilmestyi Donnerin romaani Nyt sinun täytyy (suomeksi myös nimellä Viimeinen kesä). Tuo romaani ja sen yhdeksän jatko-osaa muodostanevat Donnerin painavimman annin parnasson areenoilla.

Alun perin Donner suunnitteli Sattuman leikkejä -romaanisarjansa kokonaismitaksi 12 osaa, mutta sarja saavutti maalinsa jo kymmenennessä osassaan Petollinen sydän (2001). Päätösosan julkaisun aikoihin Donner lisäsi sarjaan takautuvasti myös Presidentin (1986), vaikka tuo Kekkos-romaani nivoutuu kokonaisuuteen varsin heikosti.

Punaisena lankana sarjassa toimii teollisuusjohtaja Gabriel Berggrenin monitasoinen rakkaussuhde Angela Andersiin. Aloitusromaanin Nyt sinun täytyy alussa Gabriel on 45- ja Angela 23-vuotias ja heidän juuri syttynyt rakkautensa on salainen ja kielletty, sillä Angela on Gabrielin vaimon sisarentytär. Eletään kesää 1939, viimeistä kesää ennen suurta maailmanpaloa, ja Gabriel on matkustanut laivalla Saksaan sukulaistyttönsä mukanaan.

Sattuman leikkejä on sarja Suomen lähihistoriasta, suomenruotsalaisesta suurteollisuudesta, omistavasta luokasta, sukusiteistä, identiteetistä, vapauden paradoksista. Ja eurooppalaisuudesta. Aina sarjan päähenkilöille löytyy satunnainen juttukumppani, jonka kanssa keskustella eurooppalaisuuden ideasta. Ja jos juttukumppani sattuu olemaan sopivasti vastakkaista sukupuolta, keskustelu saattaa hyvinkin jatkua läheisemmin yhteisessä vuoteessa.

Suomen lähihistoria etenee sarjan vanhetessa viimeisestä rauhan kesästä hissukseen, välillä intervallaten, aina 1960-luvulle asti seitsemännen osan Vapauden vangit myötä, minkä jälkeen Donner astuu enää kolme harppausta, joista viimeinen päättyy kevättalveen 2000.

Gabrielin ja Angelan lisäksi sarjan kolmas päähenkilö on Angelan pikkuveli Jakob. Välkkyyttäni lukijana osoittanee, että ehdin hamassa nuoruudessani läpikäydä sarjasta muutamankin osan, ennen kuin tajusin, että Jakob on kirjailija Donnerin alter ego. Paljon yhteistä kirjailijalla ja nuoreksi radikaaliksi kasvavalla Jakobilla on, joskin paljon myös erottaa heitä. Donner sai järjestyksessä toisena jaetun kirjallisuuden Finlandia-palkinnon 1985 sarjan kuudennesta osasta Isä ja poika (1984), jossa kulkevat rinnakkain Jakobin ja kertojan itsensä varhain kuolleen isän etsintä.

Jakob Anders on sarjan henkilöistä ainoa, joka elää aloituksesta päätösosaan ja vuoteen 2000 asti. Tosin tuossa finaaliromaanissa omakuva Jakob on hädin tuskin yhden pikaisen maininnan arvoinen. Kertojan yhtenäinen kuva Jakobista on särkynyt, kuten jo paria romaania aiemmin on särkynyt kuva Angelasta ja Gabrielistakin. Vapauden vankien jälkeen Sattuman leikkien maailma nimittäin hajoaa liiaksi, jotta kertoja enää saattaisi jatkaa aiemmilla, realismin kaltaisilla urillaan päähenkilöidensä matkakumppanina. Todistamme yhtä mahdollista postmodernismin kohtaloa, jonka kertoja voi kokea.

Sarja kuitenkin alkaa suhteellisen realistisena epiikkana Thomas Mannin buddenbrookilaisessa hengessä. Donner on samaan aikaan modernisti ja 1800-lukulainen, mainostetusti ”Pohjoisrannan Balzac”. Erityisesti näihin alkupään romaaneihin sopii kirjailijan oma luonnehdinta proosatuotannostaan: että hän kirjoittaa porvarillisia romaaneja. Mutta jo neljäs osa Angela ja rakkaus, jossa Gabrielin vaimoksi ryhtynyt Angela pakenee Keski-Eurooppaan etsimään jatkosodan aikaista rakkauttaan, alkaa kipeän postmodernistisesti:
Jostakin on tarinan alettava. Esimerkiksi näin:

Oli musta, lumeton joulukuun aamu.

Ei, se on väärin, millään tarinalla ei ole alkua eikä loppua, vaan se tulvii takaisinpäin, laskee johonkin, ehkä mereen. 
Vähitellen kerronta sirpaloituu, absurdisoituukin. Oirehdinta alkaa Gabrielin Angela-kuvasta, Gabrielin käsityksestä vaikeasta rakastetustaan, arvoituksesta nimeltä nainen nimeltä Angela. Kehitys ulos porvarillisesta realismista yltyy ajan myötä, ja Vapauden vangeissa todistamme jo Donnerin hervotonta fellinismiä.

Menneisyys on sarjan henkilöissä jatkuvasti läsnä. Gabriel, joka kohoaa lopulta sukuyrityksen Yhtyneen Metallin pääjohtajaksi, poikkeaa muista hahmoista: hän ei ole syntynyt kultalusikka suussa, vaan hän on jopa taistellut kansalaissodassa punaisten puolella. Yritystä luotsaa pitkälle Paasikiven Suomeen Gabrielin lanko, konservatiivinen Vuorineuvos. Muita keskeisiä henkilöitä ovat Gabrielin mainittu ensimmäinen vaimo Karin ja professori Karl Gustav Andersson, perheystävä.

Etuoikeutetun rahayläluokan edustajat, sisarukset Angela ja Jakob, reagoivat osaansa kumpikin omalla, luonteensa määrittämällä tavalla. Mitä tehdä tällä vaikealla vapaudella? Vapauden paradoksi huipentuu kipeimmin Vapauden vangeissa, mutta jo Nyt sinun täytyy sisältää monta ajatustenvaihtoa vapauden käsitteestä. Löytääkö Angela lopulta vapautensa? Ainakin hänellä on siihen teoreettinen mahdollisuutensa siinä vaiheessa romaanisarjaa, kun hän lopulta riuhtaisee itsensä kertojan kahleista Pariisiin ja suureen kertomattomuuteen.

***

Sarjan mittaan tutustumme joukkoon originelleja, jotka ovat oikeasti keksityillä nimillä verhottuja tosielämän ihmisiä Kekkosen suomesta. On rouva Vihreä, huikenteleva innovaatiogeneraattori, jonka taustalta löytyy Marimekon henki Armi Ratia, Donnerin tuttavapiiriin kuulunut. On alkoholiin hukkuva merkkipoliitikko, jota ei nimetä Ahti Karjalaiseksi. Marlene Dietrichiä Donner sentään ei tökkää osoitekirjastaan mukaan sarjan pyörteisiin.

Mutta on yliopistomies Donald Stolt, joka ilmestyy Donnerin mielikuvituksesta sekoittamaan Jakobin avioliittoa Isässä ja pojassa. (Ihan kerrotulla tavalla se ei sentään käynyt, kuten osoittaa Inga-Britt Wikin vastine romaanille, Ei onnellista rakkautta vuodelta 1988, toisessa pääosassa avioliiton toisena osapuolena Jens Decker -niminen nuorukainen.) Donald Stolt jatkaa urhoollisena sivuhenkilönä sarjan loppuun, aina viimeisille sivuille, joilla hän saa television asiantuntijakommentaattorina saattaa meidät Tarja Halosen tasavaltaan, kengät aina yhtä kiiltäviksi kiillotettuina.

 Vapise, Matti! (Kuva: MTV3.)
Tiedämme hyvin, kenestä on kysymys. Donner paljastaa hänet itsekin Elämänkuvia-muistelmansa (Kirjapaja, 2004) sivuilla 64 – 65 peridonnerilaiseen tyyliinsä. Kyseessä on tietenkin kirjailijan ”kuvaamattoman kateuden, pelon ja luonnottoman mielenkiinnon kohde”, jota kohtaan tuntemansa ”kateuden ja alemmuuskompleksin” kirjailija muuntaa fiktioksi. Tuo elävä fiktiohahmo ”koko ajan tietää kaiken, osaa kaiken, ajattelee oikein ja on aina oikeassa”, mikä kutistaa kirjailijan ”omissa silmissään mitättömyydeksi”. Puheena on arvon professori emeritus Matti Klinge, jota Donner ei voi pitää muuna kuin romaanihenkilönä. Myös tänään ilmestyneen Suomen Kuvalehden haastattelussa (5/2013, s. 48 – 55) Klingen nimi vilahtaa tavalla, joka tuo elävästi mieleen vuoden takaisen sketsihahmokilpailijan Jani-Petterin latautuneen suhteen Tero Högfors -nimiseen luokkatoveriin.

***

Kirjailija Donner on puhunut valkoisen paperin kammostaan. Olen ollut aistivinani, ehkä virheellisesti, että tuon kammon takana piilee pettymys ja pelko – tietoisena siitä, että huolimatta menestyksestä niin monella rintamalla alun odotukset eivät ole tulleet täysimääräisinä katetuiksi. Donnerin varhaiskypsä alku 1950-luvun alussa, alle 20-vuotiaana, oli niin lupaava, ja 1960-luvullakin todistimme yhtä ja toista, mutta nousukiito ei saanutkaan jatkua loppuunsa asti.

Silti Donner on legenda, ja tuon asemansa kiistatta ja itse ansainnut.