Alice Munron kosmoksessa

Prototyyppisessä kaunokirjallisessa tarinassa on alku, keskikohta ja loppu. Siistiä, muttei kovin elämänmukaista.

Elämälle kun on ominaista se, että se koostuu lukemattomista irrallista sirpaleista, joista voi olla työlästä päättää, ovatko ne esimerkiksi alku-, keski- vai loppusirpaleita. Nuo lukemattomat sirpaleet limittyvät epämääräisen sumeasti toistensa lomaan. Eikä siinä vielä kaikki: sirpaleiden tarinaa ei edes ole olemassa, ennen kuin joku sirpaleet eletystä elämästä poimii, periaatteella tai toisella. Mistä takuu sille, että kertojan koostama tarina vastaa todellisuutta?

Kanadalaisnovellisti Alice Munron kokoelma Kallis elämä ilmestyi kotimaassaan viime vuonna. Sen 14 novellia pyrkivät vastaamaan juuri tähän elämänmukaisuuden vaatimukseen. Mosaiikkimaisista ja niin epävarmoista säikeistä tämä rakas, kallis elämä harsiutuu kokoon.

Alice Munro: Kallis elämä. Kertomuksia
(Dear Life, 2012)
suom. Kristiina Rikman, Keltainen kirjasto 449, Tammi 2013, 319 s

Hyväksi esimerkiksi kokoelman elämänmukaisuudesta kelpaa vaikkapa kolmas novelli "Lähdössä Maverleysta". Se on omalla tavallaan hyvin uskollinen todelliselle maailmalle: Alkuasetelmassa Maverleyn pikkupaikkakunnan elokuvateatteri tarvitsee uuden lippujen repijän. Eipä alkuasetelma aavista, miten tarina on jatkuva, mitä käänteitä se on sisältävä, miten se on päättyvä, mihin ja milloin. Ennen novellin loppua ei edes oikein voi tietää, mistä tarinassa on kyse - elämästä kun kysymys on. Elämään kuuluvat satunnaiset yksityiskohdat, kuten invalidivaimon perustama lukupiiri ja hyödytön käynti postissa.

Elämänmakuisesta hajanaisuudestaan huolimatta "Lähdössä Maverleysta" muodostaa todellisen juonitarinan, kuten suurin osa kokoelman kertomuksista. Juonitarina on jopa erityisen jännittävä, kun lukija ei voi olla normaaliaikaisella lailla varma edes siitä, mitä juonitarinaa tässä oikein ollaan rakentamassa. Kyseessä saattaa olla kokoelman jännittävin novelli. Jotkin irralliset ja odottamattomat repliikit siinä tarjoavat kieroja välähdyksiä malliin Roald Dahl: "Mehän voisimme kidnapata hänet" (s. 78), ja (mahdollisen tai kuvitellun syöjättären luontoa osoittavasti:) "Minä voisin käydä kokkaamassa sinulle joskus. Olisiko se hyvä ajatus?" (s. 94).

On eri asia, onnistuuko kirjailija yllättämään tai järkyttämään lukijansa vain taitavan sepittäjänkykynsä ansiosta vai heijastaako käänne myös aitoa elämänmukaisuutta. "Sorakuopan" ensimmäiset sivut lukija vastaanottaisi arvattavasti aivan toisin, jos jo siinä vaiheessa tietäisi, millainen käänne häntä odottaa. Juuri näinhän sitä käy oikeassakin elämässä: käänteet ilmestyvät arvaamatta eteen, ja niitä edeltävä historia ei olekaan pelkkää taakse jätettyä johdantoa, vastoin kuin kirjoissa niin usein.

***

Kokoelman novellit ovat useimmiten vain parikymmensivuisia. Silti niiden kaikkien ajallinen kaari on laaja, monesti useitten vuosikymmenein mittainen. 1930-luvulta alkanut kertomus voi päättyä sähköpostiaikaan. Samassa novellissa saattaa tulla käsitellyksi hyvin taloudellisessa mitassa montakin elämänkertaa. Liikutaan esimerkiksi Vancouverissa tai Torontossa, ja Kanadan laajalla maaseudulla. Hyvin usein taustalla kummittelee Munron nuoruusajan maailmansota. Kirkkoyhteisö - anglikaaninen, unitaarinen, katolinen tai muu, yhdessä novelleista jopa mennoniittalainen - on henkilöille tärkeä viitetausta.

Minun piti lukea Kallista elämää viidenteen novelliin "Turvasatama" asti, ennen kuin uskalsin vakuuttua siitä, että Munro on ihan oikeasti myös humoristi. Kirjailijan huumori kohoaa kerrotusta orgaanisen pakottomatta ja on siksi niin luontevaa, tavallisesti, mutta "Turvasataman" loppua pitäisin kyllä teennäisen naurattavaan pyrkivänä. Korkeimmillaan huumori taitaa olla novellissa "Ylpeys", joka esittelee elämän tahattomana farssina. Pohtiessaan yhden huulihalkion suunnattomia seurauksia se sijoittuu samalla naurun tasanteelle kuin taannoinen Suomalaisia tähtihetkiä -tv-sarja.

"Järvi näköetäisyydellä" sukeltaa riemastuttavan oivaltavasti muistisairaan maailmaan. Munro vangitsee novelliin suorastaan svengaavasti muistisairaan maantiestä irronneen logiikan ja vaivattoman työlään mielenliikkeen, muistisairaan ikuisen preesenstilan. Mutta vesittääkö viimeisen sivun totunnainen yllätyskäänne kertomusta? Minulla kävi kokoelman ääressä useammankin kerran mielessä, tuottavatko lopetukset Munrolle vaikeutta. Yksityisissä muistiinpanoissani luonnehtisin joitain lopetuslauseita suorastaan heikoiksi.

***

Kalliin elämän kymmentä ensimmäistä novellia seuraa erillinen kokonaisuus (s. 259 - 319), jolla on oma otsikkonsa "Finaali". "Finaali" koostuu neljästä omaelämäkerrallisesta novellista, joihin Munro toteaa sisällyttäneensä kaikkein tärkeimmän sanottavansa elämästään. Ne kertovat ratkaisevista kokemuksista, jotka tekivät Alicesta oman erillisen itsensä ja sen kirjailijan, joka hänestä lopulta tuli.

Munro parivuotiaana. (Kuva: The New Yorker.)

Omaelämäkerrallisista kirjoituksista erityisesti "Yö" antaa niin autenttisen kuvan pelottavaan erillisyyteensä heräävästä nuoresta ihmisestä, että tuntuu suurin piirtein mahdottomalta, että taitavinkaan kirjailija pystyisi jakamaan vastaavaa tietoa kuvitteellisen henkilöhahmon kautta.

Nelikon päätös "Kallis elämä" tarjoaa konkreettiset avaimet Munron kirjailijanominaislaatuun. Varsinkin äitiään tarkkailemalla nuori Alice tulee tietoiseksi siitä, miten tarinat syntyvät ja miten ne synnyttyään vaikuttavat elämään. Tuttu kertomus muuttuu ajan mukana, ja totuus siinä samalla. Järkensä valon menettäneen rouva Netterfieldin episodi osoittaa, että ilmeisimmältäkin vaikuttava tulkinta voi osoittautua virheelliseksi. Saattaako siis erehdys olla totuutta todennäköisempi lopputulos?

Miltei kaikkia Munron novellihenkilöitä erehdys ainakin leimaa. He tekevät vääriä tulkintoja sekä itsestään että toisistaan. Itsekäsitys on valheelle rakennettu. "Dolly"-novellin minäkertoja purkaa näennäisen viisaasti aviomiehestään tekemiään havaintoja:

Jatkoin kirjoittamalla, etteivät mitkään valheet ole yhtä väkeviä kuin ne, joita kerromme itsellemme ja joiden kertomista emme valitettavasti voi lopettaa, kaikki se moska sisällämme ja valheet kalvavat meidät hengiltä, kuten hän pian tulisi huomaamaan. (S. 251.)

Sitten selviää, että vuodatus osuu parhaiten juuri kertojan itsensä nilkkaan. Hänelle käy kuin "Corrie"-novellin nimihenkilölle, joka tajuaa, että "esipuhe nykyhetken todellisuuteen on kirjoitettava kokonaan uusiksi" (s. 179).

Itsevalheeseen sisältyy oma armonsakin, sillä se sallii anteeksiannon itselle, kuten kirjailija korostaa "Finaalinsa" loppuhuipennuksessa. Silti Munron kosmos on kovin apea. Omissa, vääjäämättömissä harhatarinoissaan elävät hahmot eivät kykene hallitsemaan todellisuuttaan kaksisesti, ja siksi elämänkamppailun lopputulos saattaa olla korkeintaan tyydyttävä. Toisaalta "kaikkihan olisi voinut mennä huonommin, paljon huonommin" (mp.).

***

Kokoelman toinen novelli "Amundsen" onnistui tekemään minuun aivan erityisen vaikutuksen. Tahattomasti ehkä, sillä en ollut sitä aloittaessani varma neljän omaelämäkerrallisen kirjoituksen sijainnista (jostain syystä suomennoksen sisällysluettelosta on jätetty tämä tärkeä tieto pois), ja muutaman sivun jälkeen aloin epäillä, että tämä hyvin alakuloiseen maailmaan sijoittuva tarina on yksi niistä. Erehdykseni muistuttaa tietenkin kirjallisuusfilosofisesta probleemista: onko fiktion loppujen lopuksi mahdotonta saavuttaa samaa koskettavuusvoimaa kuin faktan? "Amundsenissa" nuori nainen matkustaa syrjäiseen keuhkoparantolaan opettamaan sairaalan lapsipotilaita. Novelli luo hyvin moniaspektisen todellisuuden, jossa on voimakas eletyn tuntu. Kerrotussa vääjäämättömässä rakkaustarinassa olen tunnistavinani samaa tuskaa kuin Waltarin joissain pienoisromaaneissa, tällä kerralla suhteen heikomman osapuolen kokemana.

Alice Munro (s. 1931) on kirjallisuusnobelisteista tuorein, ainoastaan pari kuukautta sitten jalustalle nostettu. Kalliin elämän oli tarkoitus ilmestyä suomeksi vasta ensi vuonna, mutta palkinto pani Tammen kiirehtimään julkaisua.


Kirjailija itse on ilmoittanut, että Kallis elämä on hänen viimeinen teoksensa. Minulle se on ensimmäinen, jonka olen häneltä lukenut. Nobel-aateluus velvoittaa, ja niinpä, vaikka kokoelman satunnaisuuksia täynnä rynnistäviin tarinoihin luottaa uskoa, toivon, että joissain varhaisemmissa novelleissaan hän onnistuu järisyttämään vieläkin oikeammin. 14 on vuodesta 1968 lähtien ilmestyneiden novellikokoelmien kokonaismäärä.

Tšehov-variaatio jouluksi

Minä haluan siis puiston jouluksi. - Nimetön

rouvaspäähenkilö novellissa sivulla 99.

Tänään leikimme tšehovilaisen leikin. Samettitakkisen puistoarkkitehti - tai "puistotaiteilija" - Saarisen vanavedessä astumme vuosisadanvaihteessa rakennettuun kartanomiljööseen, jossa on kaikki tarvittavat Tšehovin näytelmämaailman elementit huvimajoineen, rappioineen, melankolioineen päivineen.

Henkioppaanamme tähän uustšehovilaiseen maisemaan toimii kirjailija Juhani Peltonen (1941 - 98), jonka 23 vuoden takaisen novellikokoelman Puisto jouluksi otsake on ikiaikaisesti vedonnut minun romanttiseen sieluuni, ja silti vasta nyt sain sen luetuksi.

Juhani Peltonen: Puisto jouluksi. Kertomuksia (1990)
WSOY, 133 s

Kartanon emäntä antaa arkkitehti Saariselle tehtäväksi kunnostaa talon tanhuat puistoksi. Emäntä vuodattaa (ja jokainen voi vuodatuksen ääressä itse pohtia, millä lailla vakavissaan Peltonen Tšehoviaan pastisoi):

Kaikki on niin rempallaan! Vuosikausia tätä on kestänyt. Kumpikaan miehistäni ei saanut mitään aikaan. Eivät yhtä rikkaruohoa nyppäisseet pois, saati että olisivat niittäneet nokkospöheikön, puhumattakaan, että olisivat peranneet puroa, kunnostaneet siltaa, huvimajaa, käytäviä... Ei! -- Tuskallista, kun taas kaikki palautuu rynnäköllä mieleen! Kuinka minä saatankin olla väsynyt kaikkeen rumaan ja ränsistyneeseen. Sietämätöntä! Miehiinkin, vaikka Te taidatte varmasti olla poikkeus. (S. 103.)

Aikaa renovaatioon on seitsemän kuukautta, sillä rouva haluaa puiston olevan valmis jouluksi. Ja Saarinen ottaa kulauksen taskumatistaan ja raahaa virttyneen ja kaipaavan pianonsa hänelle osoitettuun piharakennukseen ja aloittaa urakan.

"Puisto jouluksi" maalaa melko niukin vedoin 35 sivullaan täyteläisen maailman, johon sisältyy muun muassa talon emännän seitsenvuotias sisarenpoika Aarne, jonkin sortin kehitysvammainen... vai asperger-lapsi? vai varhaiskypsä taiteilijasielu? Näennäisesti täysin irrallisesti novellissa näyttäytyy pari kertaa myös motorisoidulla pyörätuolilla ajeleva sotaveteraani. Minusta kuitenkin tuntuu, että hänellä on ydinjuoneen kuulumattomuudestaan huolimatta kokonaisuudessa hyvinkin tärkeä tehtävä - hän on puuttuva tekijä yhtälössä, jotain mitä ilman taiteilija Peltosen kompositio ei voisi olla täydellinen.

***

Arkkitehti Saarisen ja rouvan tarinan loppuratkaisu jättää minut hieman ristiriitaisiin tunnelmiin. Maailmankirjallisuuden suurimmasta helmestä ei varmaankaan ole kyse, mutta silti kertomus pystyy vakuuttamaan minut Peltosen erityislaatuisesta lahjakkuudesta.

Niminovellia edeltää kokoelmassa kaksi muuta kertomusta. Pitkä novelli "Tohtori Amensonin Sanatoriossa" (s. 9 - 75) saattaa meidät Heidän Ylhäisyyksiensä seuraan: joukko suurlähettiläitä hoitelee urologisia vaivojaan tohtori Amensonin luotsaamassa ylellisessä parantolassa jossain päin Euroopan mannerta. Mukana on suomalaisambassadööri Ruben Tennefelt ynnä viisi hänen myöhäiskeski-ikäistä kollegaansa ympäri maailman.

Virtsaamisvaikeudet lienee varsin ilmeinen naurunaiheuttaja, eikä Peltonen suinkaan vieroksu sortumista kohkaamiseen ja koheltamiseen. Novelli todistanee kirjailijan rakkautta satiirikko Gogoliin. Viittaus "hyvissä suhteissa olevaan vapauttajavaltioon" (s. 71) tarkoittanee Neuvostoliittoa, mutta saattaisiko samassa yhteydessä luonnostellulla toisinajattelijalla olla esikuva Suomen historiassa? Yleissivistykseni ei riittäne kysymyksen ratkaisemiseen, kuten ei senkään ratkaisemiseen, onko tarinakokonaisuuden takana jokin suurempi kuvio - mahdollisesti syvällisempi satiiri tai allegoria.

"Pensasaidan takana" (s. 77 - 95) kuvaa Signeä ja Toimia, jotka löytävät myöhäisen rakkauden toisistaan. Mukana on paljonkin tšehovia, mutta silti pidän esitystä lähinnä pakinallisena. Tarinan loppukäännekin on pakinamaisuudessaan varsin totunnainen. Vaikutelma perinteisestä, 1970-lukuisesta MTV-televisionäytelmästä on lukemisessani vahva, ja tunnetusti monitaito Peltonen oli mukana sellaisiakin laatimassa.

Keskenään eripariset tekijät - erityisesti ylhäisen ja alhaisen rauhanomainen rinnaiselo - leimaavat tätä rakkaustarinaa. Myös suurlähettiläiden sanatoriokuvauksessa huumori rakentuu vastaavien jännitteiden varaan.

***

Juhani Peltonen muistetaan erityisesti Elmostaan (1978). Niin fabuloivan liioitteleva kuin tuo romaani onkin, kuvastuu siinäkin luojansa raastava alakulo. Anto Leikola puhuu Peltosen elämänmurheesta. Saattoiko Juhani Peltonen olla suomalaiselle kirjallisuudelle samaa kuin Kari Tapio suomalaiselle iskelmälle? Paitsi että huomio Peltosen ympärillä on hälvennyt vuosi vuodelta.

Nähtävästi aika monikin on sitä mieltä, että kirjallisuuden kautta aikain kolmas Finlandia-palkinto olisi pitänyt aikanaan myöntää Peltoselle romaanista Iloisin suru (1986). Varsin vahvasti sanottu, kai, kun muistaa, että esimerkiksi Bo Carpelanin Axel oli sekin mukana mittelössä tuona vuonna.

Tämän jälkeen hän lähti autiona ja alakuloisena tietämättä muuta kuin että piti ajaa eteenpäin yksin talviyössä. - Arkkitehti Saarinen jättää novellin "Puisto jouluksi" (s. 133).

***

Joulun jälkeen ennen uutta vuotta vielä ainakin yksi teksti, mahdollisesti kaksikin. Nyt toivotan teille kaikille Hyvää ja joulua!

Edith Södergran -murhat

Tänään pääsemme kurkistamaan kotityrannin arkipäivään. Kotityrannin nimi on Andreas Hallman, ja hän pitää despoottisin ottein vaimoaan ja kolmea lastaan ynnä yhtä miniäänsä oikuttelevan tahtonsa alaisuudessa.

Herra tohtori h.c. Hallman on menestynyt ja arvostettu kirjailija, itse asiassa oikea kirjallisuuden supertähti, tunnettu erityisesti naissielun syväluotaavana erittelijänä. Ja koska kuvattuun menneeseen maailmanaikaan Nobelin kirjallisuuspalkinto vielä oli sallittua säällisin väliajoin osoittaa koti-Ruotsiin, on hänet laakeroitu myös nobelein, vaikka tässä Hallmanin luonnostellut dekkaristi Maria Lang minun mielestäni kyllä vyöryttää jo vähän liiankin överisti.

Hallmanien dynastia pitelee kotipesäänsä keskiruotsalaisessa Kilan pitäjässä. Sukukartanon kohtalokkaista tapahtumista Lang on laatinut selvityksensä romaanissa Vaarallisia unia (1958).

Maria Lang: Vaarallisia unia
(Farliga drömmar, 1958)
suom. Eero Perkiö, 1959
(3. painos, yhteisniteessä Kielojen kuningas. Vaarallisia unia, Gummerus 1994)

Kirjailija Hallman vihaa tungettelevaa julkisuutta, joten ei mikään ihme, että hän on eristänyt itsensä ja lähimpänsä muurien ja lukkojen taa. Eräänä synkkänä ja syksyisenä iltana muurien ja lukkojen takana sitten vietetään pienimuotoista syntymäpäiväjuhlaa - läsnä kirjailijan perheyhteisön lisäksi vain yksityissihteeri Malin Skog sekä hyvin läheinen perhelääkäri.

Illassa neuroottisen jännittynyt tytär loihee lausumaan lempirunoilijansa Edith Södergranin runon "Vaarallisia unia" (1925). Perin epäsovelias runovalinta, muu seurue toteaa ja langettaa valinnalle luonnollisesti tuomionsa. Vielä epäsoveliaampaa kuitenkin on luvassa, kun yksi juhlijoista kemujen päätteeksi löytyy kylpyhuoneesta kuolleena.

Mitä ilmeisin ja tyypillisin suljetun paikan murha! oivaltaa rikoskirjallisuushistoriansa tunteva lukija. Ja mitä ilmeisin ja tyypillisin on käsittelykin. Heti alkusivuilta löytyy peräti neljän sivun verran palapelidekkarin perustykötarpeita: henkilöluettelo, piirroskuva Hallmanien kartanosta sitä ympäröivine muureineen sekä pohjapiirrokset kartanon kummastakin kerroksesta. Noihin piirroksiin oli idyllistä palailla pitkin luku-urakkaa!

Vaarallisia valheita lukiessani tulin kiinnittäneeksi erityishuomiota romaanin ihmiskuvaan. Miten yksilö reagoi ja toimii whodunit-genren sääntöjä noudattaessaan? Mikä katsotaan sopivaksi käytökseksi? Miten suru ja järkytys on lupa näyttää? Mistä kumpuaa esimerkiksi genren viehtymys hysteriaan ja rauhoittaviin lääkkeisiin? Aiheesta voisi panna kasaan kirjallisuustieteellisen tutkimuksen jos toisenkin.

Loppuratkaisun siintäessä pelissä vilahtaa myös perin tutuksi kaluttu teillä-ei-ole-mitään-todisteita-kortti. Epäilty puolustautuu sivulla 211: "Teillä ei ole mitään todistuksia. Ei mitään todistuksia, jotka kestäisivät tuomioistuimen edessä." Miten monta kertaa genren historiassa korttiin muka on tarttunut syytön epäilty?

***

Synttäri-illan ruumista kylpyhuoneessa joudutaan odottelemaan aina sivulle 77 asti. Sitä ennen saamme nauttia Langin taidoista psykologisen romaanin punojana, kun hän esittelee sukukartanon klaustrofobisesti tulehtunutta perheyhteisöä. Varmasti kirjailijan perhekuvaus täyttää mallikkaasti klassisen dekkarin laatuvaatimukset; epäuskottavuudesta häntä ei voine mennä syyttämään. Toisaalta itseltään enemmän edellyttävä kirjailija olisi tuonut epätervettä perhettä ja neroutta tutkiessaan kuvaan myös jotain uutta ja yllättävää, sellaista joka olisi vaatinut lukijalta hetken aikaa märehtiä, ennen kuin hän olisi hyväksynyt tämän osaksi laajennutta yleissivistystään. Pitkä miinus esimerkiksi siitä, että kirjailija Hallmanin nerokas poikkeusyksilöys ei mitenkään ilmene suoraan hänen olemuksessaan, joten meidän täytyy tyytyä vain Langin sanaan siitä: Hallman on nero ja sillä sipuli.

Vaarallisten unien hahmot on huolellisemmin luonnosteltu kuin Langin edellisen teoksen Kielojen kuningas (1957) hahmot. Suljettu yhteisö luonnollisesti antaa tähän paremmat edellytykset kuin Kielojen kuninkaan monessa eri paikassa pyörivä kuvaus monine henkilöineen. Toisaalta ympäristöjen niukkuus saattaa ikävästi puuduttaa lukijaa.

Vaikkei ehkä äärimmäisen jännittävä, monella tavalla mallikelpoinen Vaarallisten unien rakenne on. Muutama yllätyskäänne pakottaa lukijan purkamaan muutamankin palan kokoamastaan palapelistä. Näistä yllätyspaljastuksista mielestäni paras sijoittuu sivulle 161.

Murhan saa tutkittavakseen Langin vakiohahmo, rikoskomisario Christer Wijk. Pitkän aikaa hän joutuu tekemään tutkimuksiaan etätyönä Kilan kirkonkylästä ja koti-Tukholmasta käsin, mutta jahka juoni alkaa kiristää enemmän, hänen onnistuu murtaa tiensä Hallmanien linnoitukseen. Siellä, sivulla 198, hän lopulta heristelee avainjohtolankoja lukijan silmien edessä kiusoittelevasti melkein Hercule Poirot -tyyliin, niin että hänen ongelmanratkaisullinen ylivertaisuutensa käy ilmeiseksi.

Jo Kielojen kuningasta lukiessani olin aavistavinani salaa hekumoivan erotiikan joidenkin Langin kohtausten taustalla. Törmäsin ilmiöön tässäkin romaanissa, selvimmin sivuilla 79 - 80, jossa miniä-Cecilia ilmestyy ruumiin ääreen huomiota herättävän siekailemattomassa yöpaidassa. Täti Agatha olisi pitänyt etiketin siveellisyydestä tiukemmin kiinni.

***

Miten julkisuus mahtoi kohdella Maria Langia 1950-luvun lopussa? Jossain vaiheessa uraansa hän oli hyvin suosittu Ruotsissa, kuten tiedämme. Kun Vaarallisia unia muistelee 1900-luvun alun superjulkkiksen Selma Lagerlöfin ahdasta elinpiiriä talonsa yläkerrassa paossa tungettelevia turisteja (s. 101), mieleen hiipii, saattaisiko kirjailija Hallmanin julma ihmismassakammo pohjata Langin tietoiseen haluun esittää kritiikkinsä tai protestinsa.

Yksi kerronnallinen ratkaisu minua Vaarallisissa unissa hieman oudoksuttaa. Lang on sirotellut tarinan joukkoon lyhyitä, minä-muotoisia raportointeja, joitten nimettömänä minänä esiintyy muitakin kuin vain sihteeri Skog. Uskoakseni jaksot ovat omiaan enemmän hämmentämään lukijaa kuin palvelemaan dekkarijännitystä.

Lisäys: Maria Lang valkokankaalla ja televisiossa

Kolmiapila ratkoo murhia 1950-luvussa. (Kuva: Moviezine.se.)

Meillä on aihetta vilkaista länsinaapurimme tuoreinta tv-elokuvatarjontaa. Kulunut vuosi 2013 on nimittäin ollut Langin filmatisiointirintamalla ennennäkemättömän vilkas. Kevättalvella ja nyt syksyllä svenssoneita on hemmoteltu yhteensä kuudella pitkällä elokuvalla, jotka perustuvat Langin dekkareihin. Pääosaa rikoskomisario Christer Wijkinä niissä kaikissa esittää Ola Rapace (s. 1971), joka on maskeerattu klassisen komeaksi rooliaan varten.

Alkuperäisromaaneja on kuitenkin muokkailtu ankarasti, niin että elokuvista jokaisessa rikoksia on mukana ratkomassa myös toinen Langin salapoliiseista, nuori harrastelijaetsivätär Puck Ekstedt (Tuva Novotny, s. 1979), yhdessä tulevan puolisonsa Einar Buren (Linus Wahlgren) kanssa. 1950-luvun epookkiin on panostettu, mutta silti ainakin sarjan aloittava Murhaaja ei valehtele yksinään on saanut Iltalehden kriitikolta varsin nuivan arvostelun.

Sarjan kuusi elokuvaa:

1. Murhaaja ei valehtele yksinään (Mördaren ljuger inte ensam, ohj. Birger Larsen; samannimisen esikoisdekkarin (1949) pohjalta)
2. Kielojen kuningas (Kung Liljekonvalje av dungen, ohj. Christian Eklöw ja Christopher Panov; samannimisen, perjantaina esittelemäni romaanin (1957) pohjalta).
3. Inte flera mord (ohj. Peter Schildt; romaanin Ei enää murhia (1951) pohjalta).
4. Rosor, kyssar och döden (ohj. Daniel di Grado; romaanin Ruusuja, rakkautta, rikoksia (1953) pohjalta).
5. Farliga drömmar (ohj. Molly Hartleb; tänään esittelemäni romaanin Vaarallisia unia (1958) pohjalta).
6. Tragedi på en lantkyrkogård (ohj. C. Eklöw ja C. Panov; romaanin Murhenäytelmä hautausmaalla (1954) pohjalta).

Me kotisuomalaiset ihmettelemme Mauri Sariolan vähäistä edustusta valkokankaalla, mutta tänään minä altistan itseni ihmettelemään vieläkin enemmän neiti Langin niukkaakin niukempaa filmatisointihistoriaa. Ennen tämänvuotista kimaraa häntä on nimittäin elokuvattu ainoastaan kahden romaanin verran, kun Arne Mattsson ohjasi vuosina 1960 - 61 filmit När mörkret faller ja Kielot kuiskivat kuolemaa, molemmissa Karl-Arne Holmsten pääroolissa komisario Wijkinä. Kumpikin romaaneista uusintafilmatisoitiin myös tuoreeseen tv-elokuvasarjaan.

Aiheesta muualla:

• Elokuvasarjan (2013) traileri YouTubessa.
• Ennakkoesittely elokuvasarjasta Svenska Dagbladetin verkkosivustossa 13.8.2012.   

Ah, neito ihanaisin kielopedissään

Aika kultaa muistot...? Jos se haluaa leikkiä oikein kieroa, se vääristää muistot kissankullaksi. Miltei niin pahasti huomaan minulle käyneen, kun nyt uudelleen luin erään tietyn, vuosia mielessäni vaalimani romaanin aikojen takaa.

Muistin romaanin äärimmäisen ihastuttavana ja romanttisena ja sadunomaisena murhatarinana, jota kielot ja keijut sulostuttavat. Keijut, romanttisuus ja sadunomaisuus nyt kuitenkin ainakin täytyy karsia pois faktalistasta, totean henkilökohtaisen totuuskomissioni edessä.

Romaanin nimi ja nimen pohjalla toimiva runositaatti sentään henkivät voimallista yltiöromantiikkaa. Kirjailija lainaa nimittäin Gustaf Frödingin runoa "Haan Kielojen kuningas kaino" (1896), jonka on sävelten kielelle sovittanut muun muassa David Wikander. Ja näin meillekin tarjoutuu tänään tilaisuus surra Kielojen-prinsessaa.

Maria Lang: Kielojen kuningas
(Kung Liljekonvalje av dungen, 1957)
suom. Eero Perkiö, 1958
(2. painos, yhteisniteessä Kielojen kuningas. Vaarallisia unia, Gummerus 1994)

Ruotsalaisdekkaristi Maria Langin romaani Kielojen kuningas (1957) avautuu heti ensisivuilla Suureen Mysteeriin, kun "klassillisen kaunis ja romanttisen kalpea" Anneli Hammar kesäkuisena perjantai-iltapäivänä  astuu kukkakauppaan ja katoaa samassa jäljettömiin. Kukkakaupan oven avaamisen jälkeen häntä eivät enää näe sen enempää saattamassa ollut paras ystävätär Dina Richardson kuin homssuinen kukkakauppias Fanny Falkmankaan.

Anneli on menossa naimisiin rikkaan, ylhäissyntyisen ja originellin Joakim Krusen kanssa, ja juuri huomisten häiden morsiusvihko olisi odottanut hänen arviotaan kukkakaupassa. Skogan pikkukaupunki (jolle kirjailija Lang käyttää esikuvana omaa kotipaikkaansa, keskiruotsalaista Noraa) on kohissut vuosisadan seurapiirihäistä jo pitkään. Tuleeko niistä nyt yhtään mitään?

Onneksi samaan aikaan toisaalla Tukholmasta kohti koti-Skogaa matkaa taittaa mustalla Mercedesillään jo yksi häävieraista: valtakunnan murhakomission päällikkö, rikoskomisario Christer Wijk. Tämä piippua polttava, terävän analyyttinen poliisimies on Langin tunnetuin etsivähahmo, vielä harrastelijapohjalta murhia ratkovaa professorintytärtä Puck Ekstedtiäkin tunnetumpi.

Luonnollisesti viaton katoaminen kääntyy lopulta murhamysteeriksi, joka niittää kaksikin uhria. Tarmokas komisario Wijk saa siis syyn tarttua toimeen. Paikallinen ylikonstaapeli Leo Berggren apunaan hän ryhtyy kovin epäsystemaattisiin tutkimuksiinsa: hän haastattelee muunneltua totuutta syöttäviä todistajia, käy katsastamassa eräänkin kieloa kasvavan vuoriniityn ja tuntee romanttisia tunteita lumovoimaista ystävätär-Dinaa kohtaan. Ja jo viidentenä päivänä ratkaisu on valmis, kun kaikki epäillyt ovat kätevästi kerääntyneet yhteen hautajaistilaisuuteen. Sanaisen arkkunsa avaamiseen arvon komisario tarvitsee vain ystävätär-Dinan hysteerisen kohtauksen sivulla 222:

Murhaaja on edelleen elossa! Hän on ... hän on täällä, tässä huoneessa, juuri nyt. Mutta kuka hän on? Jumalan tähden, Christer, ilmoita totuus... Kuka se meistä on, jota sinä ajat takaa?

***

Kielojen kuninkaan genretys on ilmeinen: se hakee paikkansa klassisen palapelidekkarin penkiltä, täti-Agathan vieruspaikoilta. Langin lystikkäästi toteuttama sosioteetinkuvaus tulee hyvin liki Christien marplejen helpon pittoreskia pikkukyläkuvaa. Sosiologisesti katsoen Kielojen kuningas on kuitenkin ääriporvarillinen romaani, se kun ei mitenkään pyri nousemaan kuvaamansa pysähtyneen ja hierarkisen pikkukaupunkilaisuuden yläpuolelle. Ja nykyaikainen psykofeminismi mahtaisi tarjota oman sanansa kirjailijan suhtautumisesta omaan sukupuoleensa.

Oikeuslääketieteen oppikirjansa Lang on lukenut. Samoin hänellä on silmää psykologialle, mikä on rikoskirjailijalle tärkeä avu, vaikkakin hahmot luonnollisesti reagoivat ja toimivat varsin omalakisesti, klassiseen paperinukkedekkarin käytänteiden rajoittamia kun ovat. Esimerkiksi kieloista kootun morsiusvihon psykologia ei sivulla 188 avautuessaan kuitenkaan kykene kovasti vakuuttamaan. Samoin kirjailija joutuu pingottamaan joidenkin hahmojen psykologiaa, jotta palapelin osaset sopisivat säädetyille paikoilleen.

Langin kutoma teksti ei onnistu härnäämään ja yllättämään lukijan mielikuvitusta samalla lailla kuin esimerkiksi Christien teksti tavallisesti onnistuu. En siis itsekään käännellyt kirjan lehtiä järin innoittuneena. Kukkakauppaan kadonneen morsion arvoituskin saa varsin totunnaisen selityksen, kun sen hetki puolivälissä romaania koittaa. Täysi kiitos kirjailijalle kuitenkin loppuratkaisun esiin nostamista monista yksityiskohdista, jotka lukijan periaatteessa olisi itsekin pitänyt tajuta! Ja viimeisten sivujen tarjoama tulkinta eräästä kielounelmasta saattaisi jopa koskettaa sentimentaalista sielua.

***

Länsinaapurissa Kielojen kuningas on nostettu luojansa dekkarituotannon ykkösklassikoksi, mitä nyt hiukan ihmettelen pettyneiden muistojeni ääressä.

Maria Lang (oik. Dagmar Maria Lange, 1914 - 91) sai brittivastineensa mallin mukaisesti lempinimen "Ruotsin murhamamma". Hän kirjoitti vuosina 1949 - 90 päälle 40 salapoliisiromaania, jotka miltei poikkeuksetta on saatettu myös suomen kielelle. Esikoisdekkari Murhaaja ei valehtele yksinään oli lesbolaisaihelmineen omiaan herättämään kohun ilmestymisaikanaan 1949. Viittaus epätavanomaiseen seksuaalisuuteen löytyy myös Kielojen kuninkaassa. Viimeisille vuosikymmenille päästäessä protestit väsähtäneestä tusinatehtailusta yltyivät, kun uuden langin piti päätyä kirjakauppaan joka ikinen syksy.

Kielojen kuningas on filmatisoitu kahdesti. Ensimmäisestä ohjauksesta Kielot kuiskivat kuolemaa (Ljuvlig är sommarnatten, 1961) vastasi Arne Mattsson kirjailijan oman käsikirjoituksen pohjalta. Komisario Wijkiä siinä esittää Karl-Arne Holmsten.

Aivan tuoreessa tv-elokuvassa Kung Liljekonvalje av dungen (2013) rikostutkijaamme näyttelee Ola Rapace, jonka ehkä muistamme Wallander-rikossarjasta konstaapeli Lindmanina (2005 - 06) tai vähän kansainvälisemmin uusimmasta 007-filmistä Skyfall (2012). Kotisuomalainen Maria Sid tekee elokuvassa homssuisen kukkakauppias Falkmanin roolin.

***

Lukijoitani saattaa ihmetyttää, että lakastuneen Kielojen kuninkaan jälkeen tartuin vielä toiseenkin Langin dekkariin. Näin kuitenkin pääsi käymään, enkä tarkalleen edes muista, miksi ja mistä syystä. Ehkä halusin leikkiä reilua ja antaa vuosien takaiselle Langilleni uuden tilaisuuden.

Raportoin toisesta Lang-lämmittelystäni luultavasti ylihuomenna sunnuntaina. Silloin myös vähän lisätietoja Langin filmatisointihistoriasta.

Rikkinäisten pilvilinnat

Hänet muistetaan piipustaan, poikkeuksellisista naissuhteistaan ja komisario Maigret'staan. Tänään tosin ei ole tarkoitus keskittyä Georges Simenonin (1903 - 89) ennätyksiä lyöneeseen rikoskirjatuotantoon vaan hänen taiteeseensa psykologisen romaanin saralla.

Käsillä olevan tarinan kannalta kaikki alkoi New Yorkissa vuonna 1945. Tuolloin Simenon kohtasi nuoren kanadanranskalaisen Denyse Ouimet'n, johon hän rakastui miltei yhdellä silmäyksellä. Pitkän odotuksen jälkeen Simenon sai lopulta eron ensimmäisestä vaimostaan ja pääsi naimisiin mademoiselle Ouimet'n kanssa, mutta jo sitä ennen vuonna 1946 ilmestyi romaani Kolme huonetta Manhattanilla, joka sai innoituksensa tulevan avioparin järisyttävästä kohtaamisesta.

"Ensimmäinen rakkausromaanini", Simenon totesi romaanistaan, jonka johdattelemana meille tarjoutuu tilaisuus vaellella samoja New Yorkin aavemaisen tunnelmallisesti kuvattuja katuja kuin monsieur Simenon ja mademoiselle Ouimet kerran. Tosin rehellisyyden nimissä tunnustan, että hajamielisyyden tilassani mielsin kaupungin välillä Pariisiksi, vaikka kirjan takakansimainos voimakasta paikallisväriä hehkuttaakin.

Ja monsieur Simenonille ja mademoiselle Ouimet'lle kirjailija on luonnollisesti kehittänyt fiktiivistetyt vastineet. Menestyksekkään näyttelijänuransa Ranskaan jättänyt François Combe on 48-vuotiaana jonkin verran esikuvaansa vanhempi. Itävaltalais-unkarilainen, kiintopisteensä hukannut ex-rouva Kay Miller lienee vielä kauempana yläluokkaisessa quebeciläiskodissa varttuneesta mademoiselle Ouimet'sta.

Georges Simenon: Kolme huonetta Manhattanilla
(Trois chambres à Manhattan, 1946)
suom. Sinikka Kallio, 3. painos, Suuri suomalainen kirjakerho 1973. (Ens. painos Otava 1972)

Rakkauselämän kuviot voivat olla perin eriskummaisat. Kipeästi uusia roolitöitä tarvitseva Combe saa todistaa sen heti romaanin alkusivuilla kuunnellessaan naapurinsa ja tämän rakastajattaren kohtaamisten ääniä vaatimattoman Greenwich Villagen -vuokra-asuntonsa ohuiden seinien läpi.

Tänä nimenomaisena lauantaiaamuyönä klo 3 monsieur Combe ei enää jaksa jäädä odottamaan rakastajattaren tuttuja oksentamisrituaaleja vaan pakenee pimeän suurkaupungin kaduille löytääkseen oman eriskummaisan rakkautensa eräästä yöruokapaikasta:

Tiskin ääressä istui nainen, mutta ei hän tarkoituksellisesti mennyt istymaan viereiselle tuolille, hän havahtui vasta kun valkotakkinen neekeri pysähtyi hänen eteensä ja kysyi mitä hän halusi tilata.

Oli kuin markkinatunnelma, kaikki olivat väsyksissä, jokainen istui ja puolittain torkkui eikä viitsinyt vielä mennä kotiin nukkumaan. Oikea New Yorkin tunnelma, brutaali ja piittaamaton. Jokainen sai olla niin kuin oli. (S. 8.)

Meidän täytynee tulkita, että vaikka rakastavaiset eivät sitä heti itse tajua, he tunnistavat alusta asti sen, mikä heitä yhdistää: rikkinäisyys, menneisyyden haavat, yksinäisyys, juurettomuus vieraassa kaupungissa, vieraassa todellisuudessa,vailla pohjaa. Vaimon uskottomuus on ajanut Comben traumaan ja pakenemaan vanhan mantereen turvallisesta huomasta, ja Kayn historia on ehkä vieläkin pirstaleisempi. (Kolme huonetta Manhattanilla käyttää miehestä sukunimeä ja naisesta etunimeä, joten mekin käytämme.)

Koko rakkaustarina suodattuu romaanin näkökulmahenkilönä toimivan Comben tietoisuuden kautta. Aluksi tuo häneen tarrautuva vieras nainen tuntuu vastenmieliseltä melkein. Ensimmäinen merkki Comben tunteen syvyydestä on vain määrätön, hillitön mustasukkaisuus. Ja kun mustasukkaisuus saa suhteen syvetessä yhä äärimmäisempiä ilmenemismuotoja ja kun todistamme Kayn haltioituneen hyväksyvää reaktiota tähän äärimmäisyyteen, voimme vain todeta, että juuri oikea psyyke on löytänyt juuri oikean psyykensä, jotta he toisiinsa kietoituisivat.

Jo silloin kun he olivat tulleet tuohon makkarabaariin, jo silloin kun he vielä eivät edes tienneet toisistaan oli kaikki jo ennalta määrätty, heidän tietämättään... (S. 173.)

Pelokas riippuvaisuus lyö puitteet suhteelle. Freudin koulussa kasvatuksensa saanut nykyihminen tajuaa, että on kysymys jostain hyvin perustavasta ongelmasta. Kiintymyssuhdeteoriat varmasti osaisivat selittää, mistä on kysymys, mutta onneksi meidän ei kaunokirjallisuuden lukijoina tarvitse redusoida lukemistamme psykoteorioihin. Menneinä aikakausina kohtalo kera jumalien ja jumalatarten oikkujen olisi johtanut rakastavaisia, mutta nyt heidän yhteistä historiaansa ohjaa mainitusti psykologian vääjäämättömyys. Tämä antaa ainutlaatuisen lohduttomuuden leimansa Kolmelle huoneelle Manhattannilla. Simenon on usein mainittu psykologisen romaanin mestariksi, ja etevyyden laatunsa hän todistaa tänäkin iltana. Kirjailija Simenon kuvaa hyvin tarkasti mutta ei selitä mitään.

Ensipainos 1946.

Simenonille tyypillistä on aiheesta huolimatta kirjoittaa hillitysti, tehoja tavoittelemattomasti. Nuiva lukija voisi kuvitella tämän karkottavan lukijoita, varsinkin kun juoni nojaa niin voimakkaasti psykologiaan, ei tapahtumien tuomaan jännitteeseen. Miten samankaltaisia vesiä hämmentänyt Alberto Moravia esimerkiksi olisi kirjoittanut toisin? Tai Erich Maria Remarque Taivas ei tunne suosikkeja -romaaneineen? Teoksen viimeiseen neljännekseen ja sen tarjoamaan nousuun päästyä nuiva lukija kuitenkin joutuu perumaan tuomionsa, kun romaanin omat siivet avautuvat. Tosin jos sama nuiva lukija on kovin turvallisuushakuinen, hän ehkä tulkitsee, että psykologia tuossa vaiheessa käy epäuskottavaksi. Oma julmettu käsitykseni kuitenkin on, että näennäisessä epäuskottavuudessaan loppuneljännes päinvastoin on niin tosi kuin vain mahdollista. Meidän on vain uskominen Simenonia ja hänen Combeaan, jolla on "tyhjät kädet täynnä rakkautta" (s. 181).

Kolme huonetta Manhattanilla saattaisi oikealle vastaanottajalle sattuneena muuttaa maailmaa, sitä jossa lukija on elänyt joko omaan epävarmuuteensa ripustautuneena Combena, johonkuhun hänen kaltaiseensa tarrautuneena Kayna tahi heidän lähipiiriinsä kuuluvana. Tunnista itsesi, tunne itsesi, kuten viisaus vaati jo kauan ennen Sokrateen aikoja.

Mutta minkä verran Simenon itse tunsi itsensä romaania kirjoittaessaan? Viimeinen, vain nelisivuinen luku antaa monitulkintaisen käsityksen asiasta. Tuossa lyhyessä luvussa melodraama löytää ensimmäisen kerran tiensä teoksen sivuille ja kerronta käy sitä mukaa suorastaan falskiksi. Neljä sivua taritsevat ekstaattisen fantasiamaisen kuvan tästä rakkaudesta, vaikka unelmoidun paratiisin perustukset ilmiselvästi ovat hiekalla vain. Onko Simenonin falskius mestarillisen tahallista vai sokean traagisen tahatonta?

Sen verran viimeistään me jälkiviisaat tiedämme, että monsieur Simenonin ja mademoiselle Ouimet'n rakkaus ei saanut kestää ikuisuuteen, vaikka toisin tarkoitettu oli.

***

Kolme huonetta Manhattanilla siirsi valkokankaalle vuonna 1965 joukko hohdokkaita nimiä. Tuon elokuvan Kolme huonetta Manhattanilla (Trois chambres à Manhattan) ohjasi erityisesti Paratiisin lapsistaan tunnettu Marcel Carné (1906 - 96). Epätoivoisesti rakastavaa pääparia esittävät Maurice Ronet ja monista klassikkoelokuvista tuttu Annie Girardot.

Geneviève Pagella on pikkurooli Comben vaimona. Mustaa kapakkalaulajaa esittävän Virginia Veen tunnetuimpia levytyksiä on englanninkielinen cover suomalais-ranskalaisen Valto Laitisen sävellyksestä "C'est toute une musique". Ja aloittipa itse Robert De Nirokin mittavan valkokangasuransa pikkiriikkisellä näyttäytymisellä tässä nimenomaisessa filmissä.

Yle TV1 on esittänyt Carnén elokuvan kesäkuussa 1973.

• Petri Immosen 20 vuotta sitten Helsingin Sanomissa ilmestynyt esittely Pierre Assoulinen Simenon-elämäkerrasta tarjoaa monta kiintoisaa näkökulmaa ilmiöön nimeltä Georges Simenon.

Kun luen nykyhetkessä

Silti se oli kunnioittavinta journalismia, mitä kirjallisuus on suuren yleisön aikakauslehdessä aikoihin saanut osakseen. Se oli yritys puhua kirjallisuuden sisällöstä kattavasti sen sijaan että puhuttaisiin palkinnoista tai kirjailijoiden elämästä. - Elina Hirvonen

Minulla on ollut ongelma, kaunokirjallisuuteen liittyvä. Olen sivunnut ongelmaani julkisestikin, ehkä jossain kommenttitekstissäni: joskus viime vuoden syksyllä kirjoitin, että olen pohtinut vähentää tuntuvasti kaunokirjallisuuden lukemistani. Taustalla oli kuluneina aikoina kertynyt huomioni, että kaunokirjallisuuden lukemisesta syntyvä ylijäämä tuntui usein kovin niukalta, joskus aivan olemattomalta: lukemisen jälkeen käteen jäi pahimmillaan vain kokemus lukemisesta, käytetyn ajan hukka - jopa jäytävä onttous.

Claude Monet: Lukeva nainen (1872).

Sitten yhdeksän päivää sitten Suomen Kuvalehdessä (43/2013, s. 28 - 36) ilmestyi Riitta Kylänpään kirjoittama artikkeli "Romaani sairastaa" - nykyromaanin tilaa ja puitteita kartoittava laaja katsaus, jota varten Kylänpää on haastatellut useita kirjallisuuskeskustelijoita. Artikkelin sisältö tuntui koskettelevan ongelmaani, ja haastateltavat nostavat monta muutakin tärkeää asiaa esiin. Ongelmallisimmaksi tekstissä näin Kylänpään valitseman raflaavan poleemisen esitystavan.

Kylänpään ongelmallinen esitystapa näyttää koituneen vielä ongelmallisemmaksi kuin olisin odottanut. On syntynyt jonkinasteinen kohu, jonka alle artikkelin tärkein sisältö lienee tallaantunut aika pahasti. Siksi tähän joitain perushuomioita: (1) Jos Kylänpää kirjoittaa nykyromaanin kriisistä, hän ei kirjoita ainoastaan kotimaisen vaan koko länsimaisen nykyromaanin kriisistä. (2) Haastateltavat eivät suinkaan pyri teilaamaan nykykirjallisuutta vaan nostavat positiivisiksi esimerkeiksi useitakin kotimaisia nykykirjailijoita. (3) Käsittelynsä saavat myös ne ulkoiset puitteet, jotka hankaloittavat autenttisen kaunokirjallisuuden esillepääsyä.

Malliksi pari tekstiä, joilta horisontti ei ole karannut kohun aallonkäynnissä:

• Elina Hirvonen: "Otava sensuroi tärkeän puheenvuoron kirjamessuilta"
• Tommi Melender: "Suomi-proosaa"

Itse pidän artikkelissa tärkeänä nimenomaan sitä, mitä se kertoo kaunokirjallisuudesta yliaikaisesti. Miksi kaunokirjallisuus on kautta aikojen ollut niin merkityksellistä, että sitä perinteisesti tutkitaan yliopistoissakin omissa yksiköissään? Haastateltavien puheenvuoroista nousee esiin sellaista olennaista, jonka voisin toivoa suodattuvan yhteiseksi yleissivistykseksi.

Eikä varmaan kukaan vakavissaan oleta, että länsimainen nykykirjallisuus eläisi jotain huippukauttaan. Historiaan sisältyy aina kukkuloita ja laaksoja. Ei tarvitse ruveta spengleriksi nostaakseen esimerkeiksi vaikkapa kansallisromantiikan kultakauden suomalaisessa taidehistoriassa tai antiikin kulttuurin hiipuvan iltaruskon Rooman valtakunnassa.

***

Mutta minulla oli se vuoden takainen henkilökohtainen ongelmani: että liian usein lukemisen jälkeen huomasin prosessin saldoksi jäävän puhtaan nollan.

Oireellista tai ei, tuota syksyä edeltävänä kesänä olin lukenut normaalia enemmän Paul Austeria - Kylänpään artikkelissa samainen Auster nousee aikamme kirjallisten vitsausten galleriaan. Tuoreehkona esimerkkinä, josta olen peräti raportoinut Villa Derrickeriassakin syyskuussa, nostan esiin Jennifer Eganin romaanin Sydäntorni (2006). Onko sen paikka Tammen Keltaisessa kirjastossa varmasti ihan kiistaton?

Artikkelissa ei nouse esiin sanaa umpio (samaan perheeseen kuuluva umpinaisuus kylläkin), mutta minä turvaudun nyt siihen. Romaani tai muu teos on umpio, jos se ei mitenkään viittaa itsensä ulkopuolelle, jos se ei mitenkään avaudu mihinkään suuntaan, ei anna lukijalle minkäänlaista evästystä tässä maailmassa elämiseen. Umpio vain on olemassa mitään todella merkitsemättä, käymättä edes ilmanvaihtoa ympäristönsä kanssa.

Miten umpioisuus perustelee ja oikeuttaa itsensä? Ehkä erehdyn tai ehkä en erehdy, kun suuntaan aikakoneella 1800-luvulle asti ja erääseen viattomaan sloganiin, joka yhteydestään irrotettuna kohtalotarten flipperilaudalla on ensin ymmärretty toisin ja sitten saanut suhteettoman painoarvon.

Théophile Gautier 1839.

Ranskalaisteoreetikko Théophile Gautier lanseerasi 1800-luvun alussa iskulauseen "Taide taiteen vuoksi." - "L'art pour l'art", joka osataan yhdistää erityisesti Charles Baudelairen kirjalliseen tuotantoon. Taide, niin muodoin myös kaunokirjallisuus, on arvo sinänsä, itseisarvo, jota ei pidä alistaa muiden arvojen välikappaleeksi - ei esimerkiksi palvelelemaan moraalisia tarkoitusperiä. Täten taiteella on oikeus asettua jopa moraalia vastaan, kuten Baudelaire "pahan kukkineen" uutta luovalla tavallaan manifestoi.

Vapauttaa taide moraalin ikeestä, jossa se oli elänyt - tämä saattoi olla sloganin "taide taiteen vuoksi" perimmäinen viesti? Kuitenkaan slogan ei tarkoita sitä, että taiteella ei saisi olla itsensä ulkopuolelle kurkottavaa merkitystä maailmassa. Päinvastoin osaan nähdä aidon merkityksen esimerkiksi Baudelairen runoudessa ja "itseensä sulkeutuneessa" modernistisessa keskuslyriikassa. Iskulause ei suinkaan määrää taidetta eristäytymään umpioksi. Miksi taiteen merkityksellisen keskustelun maailman kanssa muka pitäisi olla nimenomaisesti kiellettyä?

Dilemmani muuten sai ainakin jollain lailla tyydyttävään välipäätökseen: vastaisuudessa painottaisin tietoisesti menneisyyttä kaunokirjallisissa valinnoissani. Kirjallisuushistoriasta poimittu romaani osoittautuu kokemukseni mukaan usein nykyromaania tuottavammaksi lottokupongiksi. Sen sivuilta löytää varmemmin jotain sellaista itselle uutta, jonka kokee aidosti merkitykselliseksi - oli tämä uusi sitten käsitteellistä, aatteellista, moraalista, henkistä tahi esteettistä. Syntyy uusia välineitä elää ja toimia nykyhetkessä.

***

Taide taiteen vuoksi - viihde viihteen vuoksi? Toivottavasti en jää liian hämäräksi täydentäessäni raportointini näillä välähdyksillä taiteen (kirjallisuuden) ja viihteen dialektiikasta:

Olen moninaita kertoja ylistellyt uuden norjalaisguruni Jo Nesbøn rikosromaania Lumiukko (2007). Lumiukossa on 432 tiheästi ladottua sivua ja se muodostaa takuulla umpion, josta on turha hakea elähdyttäviä totuuksia tai viitteitä mistään suuremmasta. Silti lukiessani pidin siitä, jopa kovasti, minkä katumatta tänäänkin tunnustan. Ja luultavasti parin viikon kuluttua julkaisen kirjoituksen eräästä ehdottoman kevyestä romaanista, jonka muistoa olen ehtinyt vaalia parikymmentä vuotta ensiluennan jälkeen.

Kaiken kaunokirjallisuuden ei kuitenkaan suinkaan ole tarkoitus kääntyä pelkäksi viihteeksi. Pekka Tarkka lausuu artikkelissa: "Kirjallisuus ei ole viihdettä vaan kirjallisuutta."

Jokatyttö jumalten vieraana

Puuhakas musta orava Ratatöskr, 'porahammas', vilisti puun latvan ja juuren väliä kantaen pahansuopia viestejä latvuksen linnulta valppaalle mustalle Nidhøggr-lohikäärmeelle, joka lepäsi juurakon ympäri kiertyneenä ympärillään lauma kiemurtelevia matoja. (S. 19 - 20.)

Ei liene mitenkään harvinaista, että tunnen lähinnä juutalais-kristillistä, kreikkalais-roomalaista ja suomalaista mytologiaa mutta että sen sijaan minulle on jäänyt melkoisen kartoittamattomaksi skandinaavis-germaaninen mytologia Odineineen, Friggeineen, aasoineen, Valhalloineen ja ragnarökeineen. Tuo mytologia kuitenkin elää yhä, voimakkaimmin nykyään kai Wagnerin Sormus-tetralogian kautta.

Maineikas brittikirjailija A. S. Byatt (s. 1936) sattui syntymään sellaisten kirjahyllyjen katveeseen, että erityisesti skandinaavis-germaaninen mytologia kävi hänelle henkilökohtaisesti merkitykselliseksi. Sen hän toteaa ja todistaa parin vuoden takaisessa romaanissaan Ragnarök (Ragnarok, 2011), muinaisten myyttien uudelleenkirjoittamassaan, jota olisi epäkunnioittavaa ja sitä paitsi valheellista nimittää vain hänen lukupäiväkirjakseen kyseiseen tarustoon, vaikka romaanin alussa tuolta saattaisikin tuntua.

Byattin romaani toimii vähintään yleissivistävänä lähteenä muinaiseen pohjoiseurooppalaiseen mytologiaan, ellei sitä halua muulla tavalla lukea. Keskeisten hakuteosten lähdeluettelo löytyy kirjan lopusta. Ragnarökiin tarttuminen saattaa pelottaa, jos pohjoisten tarujen hahmot ja ympäristöt ovat ennestään tuntemattomat, mutta onneksi saatan vapauttavan lohduttavasti todeta, että romaani ei suinkaan vaadi kyseisten mytologioiden tuntemista ennestään.

A. S. Byatt: Ragnarök. Jumalten tuho
(Ragnarok. The End of Gods, 2011)
suom. Titia Schuurman, Keltainen kirjasto 441, Tammi 2013

Ragnarökin kokija on "laiha lapsi sota-aikana". Heti romaanin aloitussanat paljastavat, että tuo tyttö on kolmivuotias maailmansodan alkaessa - samanikäinen kuin kirjailija Byatt tuolloin vuonna 1939. Byatt kuitenkin kieltää romaanin "omaelämäkerrallisuuden" - tekijät vain sattuvat loksahtamaan hyvin paikalleen sillä tavalla (ks. s. 144). Laiha tyttö sota-ajassa on enemmänkin jokatyttö, miltei myyttinen olento itsekin.

Edessä on jotain aivan muuta kuin tyypillisen juonivetoinen romaani. Varhaiskypsä tyttö löytää muinaista skandinaavis-germaanista mytologiaa käsittelevät tietokirjat ja uppoaa niihin syvästi. Romaanin kertoja puolestaan uudelleenkertoo vanhat myytit siinä aistivoimaisessa rikkaudessa, jossa tyttö ne vastaanottaa ja mieltää. Pieni tyttö on tabula rasa, ja sitten tulevat myytit ja avartavat tytön maailman ja kokemuksen, kun hän kehittyvän mielikuvituksensa kautta "alkulukee" ne ensi kertaa, tuoreesti.

Milloin kuljit viimeksi metsässä kuin lapsi? Ihmisyksilön ja ihmislajin varhaisuus käyvät käsi kädessä, Byatt tulee todentaneeksi. Metsä on lapselle samalla lailla kuin varhaiselle ihmiselle ikuinen maaginen alkumetsä: täynnä henkiolentoja - puilla, kallioilla ja kaikella on sielu.

Myytit siis rikastuttavat paitsi tytön mielikuvituksen myös sen maailman, johon tyttö on syntynyt. Arki saa kehykset ja mielen myytin kautta. Taustalla on mainittu sota, ja isä on siinä mukana, lentäjänä jossain kaukana käsittämättömässä Pohjois-Afrikassa. Nykyhetken lentosotamiehet ovat myyttien Villi metsästysseurue (s. 42). Raaka, aggressiivinen ja toivoton lopunajanmytologia istuu meneillään olevaan todellisuuteen täydellisesti.

Kaikki päättyy maailman loppuun - Ragnarökiin, jumalten hämärään, jumalten tuhoon. Miten muutoin tämä hirveä sota saattaisi saada päätöksensä?

***

Varhaiskypsä tyttö on myös varhaiskypsä kulttuuri-ihminen, joka tajuaa mytologioiden fiktiivisyyden jo varhain lukiessaan rinnakkain eri kulttuuripiirien muinaisia maailmanselityksiä. Kaikki mytologiat muuttuvat hänelle fiktioksi, niin myös vallitsevan uskonnon juutalais-kristilliset myytit. Tyttö vastaanottaa nekin kaunokirjallisuuden tapaan.

Raamatun syntiinlankeemuskertomuksesta tyttö ei löydä oikein ketään, jolle uhrata myötätuntonsa. "Paitsi kenties käärmeen, sillä käärme ei ollut mitenkään pyrkinyt viettelijän tehtävään. Se halusi vain luikerrella puun oksissa." (S. 26.)

Skandinaavis-germaanisessa jumalperheessä tytön erikoissuosikki on Loki. Loki poikkeaa niin kovin muista jumalista, jotka istuvat staattisina valtaistuimillaan:

Loki oli ilkamoiva ja vaarallinen, ei hyvä eikä paha. Thor oli koulukiusaaja möreän ukkosen ja piiskaavan sateen mittoihin suurennettuna. Odin oli Valta, hän oli vallassa. Loki ylitti ymmärryksen, hän liekehti ihmetystä ja teki mitä huvitti. (S. 45.)

Tyttö tajuaa myös mytologioiden ylikulttuurisen samankaltaisuuden:

Kaikkea oli aina kolme, se oli tarinoissa sääntönä, niin myyteissä kuin saduissakin. Se oli Kolmen sääntö. Kristinuskon tarinassa kolmikkona ovat ärtyisä isoisä, piinattu hyvä mies ja siipiään räpyttelevä valkea lintu. (S. 32.)

Loki-jumala 1700-luvun islantilaistulkintana.

Byatt liittää romaaniinsa jälkipuheen, esseen "Ajatuksia myyteistä" (s. 136 - 148). Kannattaisiko se lukea ennen vai jälkeen varsinaisen romaaniosuuden? Innostava "Ajatuksia myyteistä" toimii Byattin omana johdatuksena, tulkintana ja lukuohjeena teokseen ja tarjoaa lisäksi ytimekkään johdannon myytin syvyyksiin. Että myytit syntyvät ihmisen kohtaamisesta käsittämättömän kanssa. Että myyttien hahmoilla ei ole omaa persoonaa eikä omaa psykologiaa vaan vain ominaisuuksia. Että myytti eroaa sadusta hyvin ratkaisevalla tavalla. Senkin, että useat myytit on uudelleenprässätty länsimaiselle lukijalle juutalais-kristillisen mankelin kautta. Ja avaapa "Ajatuksia myyteistä" näkökulman siihenkin, millaiset ovat näkymät ragnarökiin uudella vuosisadalla.

Helpoin tapa syventää omaa tuntemusta romaanin tarjoamasta maailmasta lienee Byattiltakin kiitoksensa saava tanskalaisen filosofi-kirjailija Villy Sørensenin myyttiuudelleenkirjoittama Ragnarök. Jumalten tuho (alkuteos 1982). Ja antaa Byatt avaimet tarttua myös Nietzschen varhaiskauden suureen klassikkoon Tragedian syntyyn (1872).

Muistan kiittää Titia Schuurmanin suomennostyötä. Ei ole saattanut olla helpoin mahdollinen tehtävä kääntää kaikkine erikoissanastoineen sitä erikoislaatuista elämää kuhisevaa ja yltäkylläisen runsasta kosmosta, johon myytit sota-ajan tytön johdattavat tämän tehdessä tietään maailmaan.

• Villa Derrickeria uinuu lokakuun ajan ja palaa julkaisulinjalle marraskuun myötä.

Perssonin sedän ilotalokeikka

Tämä on tarina eräästä Perssonin sedästä, jolla oli hyvä virka Ruotsin poliisivoimissa kriminologina eli rikostieteilijänä. Arvaamatta hän kuitenkin menetti työnsä vuonna 1977, kun tuli hämmentäneeksi liian isojen poliittisten ja poliisikihojen viritelmiä. Tavallaan siis olosuhteiden pakosta Perssonin setä sitten päätti laajentaa toimintakenttäänsä ja sukelsi kaunokirjallisiin vesiin. Maaliskuun loppupuolella 1978 hän oli lopulta valmis nousemaan taas pintaan esikoisrikosromaaninsa Possujuhla (Grisfesten) hampaissaan.

Kustantamon julkaisupäätös syntyi vajaassa parissa kuukaudessa, ja kun teos ilmestyi, siitä tuli kohuttu menestys kuningaskunnassa, totuus kun joskus pakkaa olla tarua ihmeellisempää.

Leif GW Persson: Possujuhla
(Grisfesten, 1978)
suom. Kari Koski, Otava 2010, 316 s

Kukaan ei ole seppä syntyessään, ei edes Perssonin setä, vaikka huippuälykäs sattuukin olemaan. Minä tavallaan pidin Possujuhlasta, muustakin syystä kuin vain siksi, että halusin pitää siitä koska se kerran on Perssonin sedän esikoisromaani. Silti en ole sokea teoksen kaunokirjallisille puutteille.

Possujuhlaa lukiessa ei varmaan pidä unohtaa sen syntyajankohtaa 35 vuotta sitten, kun oltiin vielä poliittisesti niin valveutuneita ja tiedostavia koko yhteiskunnassa, myös kaunokirjallisuuden lehdillä. Varsinkin romaanin alkupuolella kerronta muistuttaa ajoittain lähinnä sosiaaliraporttia. Mutta palikoita yhteiskunnan rattaissahan me kaikki olemme, myös rikosylikonstaapeli Lars M. Johansson, tämän kuten Perssonin sedän monen myöhemmänkin poliisiromaanin päähenkilö. Sosiologin varmuudella Perssonin setä taustoittaa ylikonstaapeli Johanssonin poliittisen valveutumisen prosessin, miltei luokkavihaan yltävän.

Perssonin setä kehittää alusta asti jännityksen, vaikka romaaniteknisesti se voisi tehokkaampi ollakin. Kaunokirjalliset hevoset eivät vielä ole täysin hänen hallinnassaan. Luvut ovat kovin lyhyitä, ennen kuin seuraavassa luvussa siirrytään taas täysin eri ympäristöön ja eri ihmisiin, niin että lukijan on vaikea uppoutua kerrontaan. Fragmentaarisuus siis vaivaa romaanin alkupuolta, varsinkin kun vain jännitystä kylvävään vihjaukseen puettuja ympäristöjä ja ihmisiä on niin paljon.

Satiiriksi Perssonin sedän kertoja Possujuhlaansa nimittää, mainittu totuus kun joskus todella saattaa olla tarua ihmeellisempää. Hän kutsuu teosta leikillisesti myös "veijariromaaniksi", mikä ei kyllä pidä lainkaan paikkaansa vaan on viiltävää ja valheellista ironiaa vain. Hervoton ja väkevä Perssonin sedän naurunappulan vääntö toki on, kuten hänen kuvatessaan poliisivoimien jatkuvaa tarvetta vuokra-autoihin omista mittavista Saab- ja Volvo-varannoista huolimatta (s. 101). Mutta kypsän kirjailijan varma maku ei vielä aivan suitsi tätä vakavaa naurua.

Minä en ole ikinä erehtynyt luulemaan, ettei Perssonin setä muka olisi huumori-ihmisiä, vaikka joku hänen vastahankaisen habituksensa säikäyttämänä toista voisikin olettaa. Huumorinsa ja itseironiansa räävittömyyden hän osoittaa viimeistään sivulta 223 alkaen, kun vain epämääräisen hämäräperäisenä hahmona aiemmin sivuilla vilahdellut poliisivirkamies nimeltä Lars M. Nilsson lopulta saa perusteellisemman käsittelyn. Selviää, ettei Nilsson olekaan yhtään hämäräperäinen vaan kerrassaan täyspimeä hahmo. Hän on ammatiltaan kriminologi, yksi kuningaskunnan noin 30:sta alansa edustajasta. Perssonin setä käyttää sivukaupalla tilaa kertoillakseen rikostieteilijä Nilssonin epäsosiaalisista tottumuksista, suuruusfantasioista, paranoideista päähänpinttymistä ja ennen kaikkea totaalisesta vahingollisuudesta poliisitoiminnan sujumiselle. Nilssonin hahmossa Perssonin sedän humoristinen itseruoskinta karkaa kuitenkin jo puskafarssin puolelle.

***

Tapahtumat starttaavat käyntiin perjantaina 13. päivänä toukokuuta 1977, kun tukholmalaisessa postitoimistossa tapahtuu ryöstö keskellä kirkasta päivää. Tapaus ei varsinaisesti kuulu ylikonstaapelimme Johansson ja hänen lähimmän kollegansa, ylikonstaapeli Bo Jarnebringin, tehtäväkenttään, heillä kun on komennus suitsia Tuhkolman kaupungin rehottavaa prostituutio-ongelmaa, mutta niin vain he pääsevät mukaan postiryöstön tutkintaan. Ajan myötä ryöstötutkimukset laajenevat murhatutkimukseksi, ja eikös vain prostituutio-ongelmakin lopulta paljasta levittäneensä lonkeronsa viattoman postiryöstönkin ylle.

Possujuhla. (Kuva: Seretide.)

Varsinaiset tapahtumat ulottuvat vuoden 1977 toukokuusta seuraavan vuoden helmikuuhun, jossa tutkimusten kylmäävä lopputulos valkenee. Joukko takaumia sijoittuu muutamaa kuuta varhaisempaan hetkeen, yksi jopa niin varhaiseen aikaan kuin kesäkuuhun 1970, kun joukko satunnaisia ruotsalaisia osuu yhteen seuramatkalla Mallorcalla. Ilmassa on suuren possujuhlan eli asadon tuntua! Näitä huolettomia lomapäiviä kuvatessaan Perssonin setä on ainoan kerran vähän epäreilu vihjatessaan puberteettisen seksuaalisen turhautumisen osuuteen myöhemmissä tapahtumissa, mikä ei sitten pidäkään paikkaansa.

Entisenä poliisivirkamiehenä Perssonin setä tuntee poliisivoimien toiminnan sisältä käsin, joten kuvauksen realismia ei liene syytä kyseenalaistaa. Kovasti realistinen, valitettavasti, on myös mielikuvituksellinen näennäissatiiri yhteiskunnallisesta mädännäisyydestä, joka kalvaa niin poliittista kuin poliisieliittiäkin.

Realismin julman realistisuuden paljastivat suurelle yleisölle ne monet ylintä valtiojohtoa koskevat paljastukset, jotka järisyttivät lintukotoa 1970-luvun mittaan. Kyseessä ovat erityisesti ns. bordellivyyhti (Bordellhärvan) ja tapaus Geijer (Geijeraffären), jotka kytkeytyivät toisiinsa. Tapahtumien tähden ruotsalaiseen yleissivistykseen kuuluu varmaan vielä pitkään tuntea oikeusministerinä vuosina 1969 - 76 toimineen Lennart Geijerin nimi. Juuri kyseisissä jutuissa Perssonin setäkin poltti sormensa ja tuli potkituksi ulos työhuoneestaan. Oikeusministeri se muuten huseeraa Possujuhlassakin, tosin eriniminen.

Possujuhlaa yhteiskunnallisempi tuskin pohjoismainen yhteiskunnallinen rikosromaani voisi olla - ja vielä niin lukemattoman monella kriittisyyden tasolla. Lausun tämän täydellä kiitoksella, vaikka jotkin kauneusvirheet muistankin.

Romaania lukiessa mieleen muuten kannattaa tallentaa myös nuori ja lupaava poliisimies Kjell Göran Hedberg, ylhäisten suosikki ja paatunut kriminaalisielu. Hänet kohtaamme nimittäin myöhemmin myös romaanissa Putoaa vapaasti kuin unessa (2007), Perssonin sedän kaunokirjallisessa panoksessa Palme-murhan selvittämiseen.

***

Myös maineikas elokuvaohjaaja Bo Widerberg (1930 - 97) liittyy käsillä olevaan romaaniin. Hän nimittäin ohjasi sen perusteella kuusi vuotta myöhemmin elokuvan Mies Mallorcalta (Mannen från Mallorca, 1984). Ja aina yhtä palvelualtis piraattitallennepalvelu YouTube haluaa pistouvata meille ilmaiskopion tästä filkasta. Beck-sarjassa punatukkaista niskatukinaapuria Valdemaria esittävällä Ingvar Hirdwallilla on elokuvassa pikkurooli erään hyvin, hyvin salaisen konnapoliisin lähijuoksupoikana Forsina, mutta olisi ollut liian kova urakka minulle bongata hänet 102-minuuttiselta nauhalta.

Kesäaikaan Yle TV1 puolestaan tarjosi meille kotisuomalaisille näytteen ruotsalaisesta Viikon rikos -rikosmakasiinista (Veckans brott, 2010 - ). Sehän on Camilla Kvartoftin juontama, melkoisen tylsä show kuningaskuntaa kohauttaneista, tavallisesti ratkaisemattomiksi jääneistä rikoksista. Eihän makasiinia kestäisi katsoa, ellei Perssonin setä olisi siinä mukana haluttomana oraakkelina: hän istuu valtaistuinjakkarallaan kuin jokin Siinailta poimittu vastahakoinen Jumala, joka lausuu tympeät ja verkkaiset mutta sitäkin painavammat sanansa juontaja Kvartoftin asettamiin pähkinöihin. TV1 lupasi alkukesästä sarjaa 12 jakson verran, ja minäkin ehdin nähdä niistä ainakin kaksi, mutta sitten sarjan juoksu äkkiä katkesi kahdeksanteen osaansa, juuri kun seuraavassa jaksossa olisi pöydälle nostettu pääministeri Palmen murha.

Kirjoitin Perssonin sedästä jo viime keväänä ("Hajahuomioita Leif GW -sedästä"), ja sen jälkeen kiintymykseni häneen on saattanut vain syvetä. Ymmärrän täysin kaikkia niitä ruotsalaisia, jotka palvovat hänen televisioesiintymisiään. Varmaan osansa hänen suosioonsa on 1970-luvun tapahtumissa, varsinkin kun selvisi hänen sijaiskärsijän roolinsa erottamisnäytelmässä, ja kiireen vilkkaa hänet tuolloin rehabilitoitiinkin.

***

Perssonin sedän romaanituotanto:

• Possujuhla (Grisfesten, 1978)
• Edunsaajat (Profitörerna, 1979)
• Samhällsbärarna (1982)
• Hyvinvointivaltion romahdus -trilogia:
• Kesän kaipuusta hyiseen viimaan (Mellan sommarens längtan och vinterns köld, 2002)
• Toinen aika, toinen elämä (En annan tid, ett annat liv, 2003)
• Putoaa vapaasti kuin unessa (Faller fritt som i en dröm, 2007)
• Evert Bäckström -sarja:
• Lindamurha (Linda - som i Lindamordet, 2005)
• Ken lohikäärmeen surmaa (Den som dödar draken, 2008)
• Den sanna historien om Pinocchios näsa (2013)
• Matkan pää (Den döende detektiven, 2010)
• Gustavs grabb (2011, omaelämäkerta)

Ja vuoksi jonkin nyyhkylaulun?

Oletteko muistaneet viikon mittaan itkeskellä riittävästi viiden päivän takaisen "Kaksi kohtausta Armia"-tekstini pohjalta? Jos ette, ei se mitään, sillä haluan tarjota teille uuden, entistä riittoisamman itketyspaketin.

(Kuva: TheMusic1022.)

Me keskitymme tänään täysin amerikkalaisen lauluntekijän Bobby Russellin (1940 - 92) säveltämään ja sanoittamaan iskelmään "Honey (I Miss You)" vuodelta 1968, jonka vinyylille lauloi Bobby Goldsboro. Suomalais-coveria varten sen sanoitti Jyrki Lindström (1943 - 91) nimellä "Hän", ja sen ovat levyttäneet ensin Markku Suominen ja sitten Fredi.

Viime sunnuntaina jo mainitsinkin kappaleen, kun olin ensin kuunnellut sen hätäisesti sekä Suomisen että Fredin tulkintana. Moni pitää varmaan Suomisen coveria luonnollisuudessaan onnistuneempana, mutta Fredin version päätössäkeistöpä päätti alkaa myöhemmin samana sunnuntaina soida päässäni vaatien huomioni, ja heti huomisin nostinkin kappaleen YouTubesta tutkimuspöydälleni kunnolla analysoitavaksi. Fredin pauhaava orkestraatio kaikkine äänitehosteineen on lainattu suoraan alkuperäisestä Goldsboron bling-bling-sovituksesta, eli se haiskahtaa pahasti tšaikovskilta, mutta ehkä sovituksen krokotiilinkyyneleet tarjoavat oikotien aitoihin kyyneliin.

Tänään siis runo ja tulkinta - laulusanoitus ja muutama hyvin kunnioittava sana siitä.

***

Olen siinä mielessä epäeksakti, että kokoan analyysini ainekset sekä Russellin englanninkielisestä alkuperäissanoituksesta että Lindströmin suomennoksesta, joka löytyy Kari Rydmanin litteroimana hänen samaa iskelmää käsittelevästä hienosta analyysistaan "'Hän uskoi jopa mainoksiin'". Vaikka suomalaisversiossa on omat löysät säkeensä, on siinä myös nerokkaat huippukohtansa, ja nostaisinkin sen alkuperäissanoitusta onnistuneemmaksi.

"Hän" - kaipaava ja katuva aviomies muistelee kuollutta vaimoaan. Vaimo oli kovin lapsenmielinen ja naiivi tunneihminen, eikä miehellä useinkaan riittänyt ymmärrystä tämän tavalle elää maailmassa. Nyt on loputtomien tunnontuskien aika, kaikkia vähätteleviä ja tylyjä reaktioita muistellen. Laulun alussa ja lopussa vaimon olemisen työn symboliksi nousee tämän aikoinaan istuttama puu, jolle sillekin mies oli kerran nauranut.

Vaimo kuoli vuosi sitten - ainakin näennäisesti aivan odottamatta, täysin paatoksellisen ja pateettisen nyyhkyviihteen konventioiden mukaisesti. Mutta entä jos kyseessä ei olekaan nyyhkykuolema vaan kuoleman avaimet löytyvät piilotettuina laulun sanoihin? Ei tarvita Hercule Poirot'ta mysteerin selvittäjäksi, vaan myötätuntoinen mielikuvitus riittää. Tila vihlaisevalle oivallukselle on valmis, muttei siitä sen enempää.

Laulu sisältää joukon kohtauksia nuorenparin yhteisestä elämästä. Sanoituksen hienoin hienous on mielestäni juuri näissä autenttisissa välähdyksissä, sillä niissä me kykenemme näkemään pikkuvaimon juuri sellaisena kuin hän oli ja todistamaan hänen elämänsä ainutlaatuisuuden. Nostan jälleen esiin erityisesti oivaltavan säkeistön rikki menneestä pölynimurista, jonka vaimo peloissaan piilotti sängyn alle.

Välähdykset tuovat vaimon hyvin lähelle kuuntelijaa, niin että hän kykenee samastumaan puolison tuskaan nykyhetkessä. Avain tuskaan on sen tajuaminen, että vaimo on kuollut. Elämään liittyy kuolema; elämä päättyy kuolemaan; ei ole elämää ilman kuolemaa. Tämä itsestäänselvyyksien ketju löytyy sanoitusten ytimestä, mutta se ei ole turha vaan peräti hyvin tarpeellinen. Tarpeellisuuden todistavat jäljelle jääneen puolison tuska ynnä kuuntelijan myötätunto. Laulu toimii meille muistutuksena, mementona, ainutlaatuisen elämän ja kuoleman välttämättömästä liitosta.

Vaimolle tämä memento ei suinkaan ollut vieras. Hänen viisas kunnioituksensa elämää ja sen yllä päilyvää kuolemanuhkaa kohtaan paljastuu jopa kahdesti, kun hän lapsenomaisella tavallaan yrittää varjella hapuilevana kohoavaa elämää surmalta: ensin suojatessaan puuntaintaan ensilumelta ja sitten pannessaan koiranpennun turvaan peiton alle kuoleman pelossa.

Miksi "Hän" vetoaa meihin? Voisimme tietenkin yrittää mennä syvemmälle ihmiseen ja pohtia, mitä laulu kertoo ihmisen olemuksesta... Että perusasioiden ääreen virittynyt ihminen tajuaa elämän lahjan ikuisen ainutlaatuisuuden, jonka kunnioittaminen on ylin arvo sinänsä, ja että kuolema todetusti paitsi riistää elämän antaa sille myös sen erityisen merkityksen. Muussa tapauksessa pikkuvaimo eläisi yhä eikä ymmärtämättömän aviomiehen tarvitsisi tuntea katumustaan eikä muita raskaita tunteitaan.

Eikä laulu tarvitsisi kuuntelijaansa.

***

Arvoitus: mitä oraakkeli Sibylla lausuukaan elämästä ja kuolemasta Eliotin Aution maan aloitussanoissa?

Ensi torstaina, lokakuun 3:ntena, muuten saa Yle Teema -kanavalla televisioensi-iltansa ohjaaja Tapio Suomisen pitkä esikoisohjaus Narrien illat (1970). Kyseessä on näennäisdokumentti, jonka pääosaa iskelmälaulaja Markku Suomisena esittää ohjaajan veli Markku Suominen, "Hän"-iskelmän ensimmäinen levyttäjä. Muusikko Suominen kuoli neljä kuukautta sitten 63-vuotiaana.

Ja Villa Derrickeriassa tapahtunee vielä tänä iltana, kunhan vain keksin edes jonkin tolkun otsikon tekeillä olevaan romaaniesittelyyni. Me köröttelemme aikakoneella lähimenneisyyteen ja julmaan todellisuuteen, joka on satiiriakin satiirimpi mutta paradoksaalisesti sitäkin todempi.

Goottilainen sappermäntti

Jossain Tšekinmaan, Baijerin ja Itävallan rajamailla on suunnaton keskiaikainen linna, kertoo päivän teksti. Keskellä linnoitusta on sydäntorniksi kutsuttu jyhkeä torni, johon linnan väki muinaisina aikoina vetäytyi vainolaisen uhatessa, sillä torni on ikiaikaisesti ollut valloittamaton. Nyt tornia asustaa yksinään 98-vuotias paronitar von Ausblinker, korkeasyntyisen sukunsa viimeinen vihanta, joka on valmis puolustamaan perintöosaansa viimeiseen järjenpisaraansa asti taistelussa nykymaailman realiteetteja vastaan.

Jennifer Egan: Sydäntorni
(The Keep, 2006)
suom. Heikki Karjalainen, Keltainen kirjasto 443, Tammi 2013

Hyppysissäni on yhdysvaltalaisen Jennifer Eganin romaani Sydäntorni (2006), ja tarina jatkukoon: Linnan on hankkinut omistukseensa amerikkalainen Howard King, jolla on ollut tilaisuus heittäytyä jo 34-vuotiaana eläkkeelle, kiitos sijoittamalla hankitun upporikkauden. Hänellä on tarkoituksena restauroida linnasta ylellinen retriittihotelli, johon tekniikan piinaama nykyihminen voi vetäytyä kohtaamaan aidon itsensä ja mielikuvituksensa. Tiellä on vain sydäntorniin linnoittautunut paronitar...

Romaanin varsinainen päähenkilö on kuitenkin Danny, Howardin serkku, jota aikuiselämä on kohdellut vähemmän maireasti. Sukulaispoikien yhteisistä nuoruudenkokemuksista saattaisi juontua kalavelkoja perittäväksi, mutta Howardpa päättää ystävällisimmin kutsua Dannyn mukaan restaurointihanketta toteuttamaan. Miksi ihmeessä?

Sydäntornia sopinee kutsua postomodernistiseksi goottilaiseksi romaaniksi, jollaisena sitä on markkinoitu. Aineksia gotiikkaan riittää: linnan alla kuulemma risteilee salaisten luolien labyrintti, kaksi sisarusta on perimätiedon mukaan hukkunut sisäpihan altaaseen Herran vuonna 19 sataa ja 12, paronittarella on outoa taikajuomaa odottamattomien herravieraiden varalta, ja linnaan liittynee muutakin paranormaalia, kuten mahdollisesti hukkuneiden kummittelutaipumusta. Kuulostaa hyvältä kirjan kansiliepeessä, eikö vain? Mahdollinen kauhu ei kuitenkaan kohoa lähellekään hälyttävää tasoa; romaani hakee paikkansa genren ns. nitrovapaasta vyöhykkeestä.

***

Sydäntorni haluaa olla vakavasti otettava nykyromaani, ja siksi sen kertojaratkaisussa on oma jujunsa. Juju piilee siinä, että Dannyn ja linnan tarina syntyy vähä kerrallaan vankilan kirjoittamisterapiaryhmässä, jossa sitä kehittelee rangaistusvanki nimeltä Ray.

Mistä Ray ammentaa ainekset tarinaansa? Juonta tuntuu pulppuavan muistakin lähteistä kuin kirjallisesti lahjakkaan vangin mielikuvituksesta... Mikä siis saattoi olla Rayn rooli kohtalokkaiksi yltyneissä tapahtumissa? Kuka tarinan hahmoista hän on?

Lukija vihitään tietoisuuteen Dannyn ja linnan sisätarinan todellisesta kertojasta vasta sivulla 29, jossa minäkertoja Ray odottamatta liu'uttaa itsensä etualalle:

Lopputulos: Danny ei osannut sanoa, miksi oli lähtenyt näin pitkälle matkalle. Miksi minä menin kirjoituskurssille? Ensin luulin, että halusin päästä edes hetkeksi eroon kämppiksestäni Davisista, mutta ehkä siihen oli jokin muukin syy. 

Epäilemättä joku miettii juuri nyt, että kuka helvetti minä oikein olen. No, minä olen se kundi, joka täällä on äänessä. Joku on aina äänessä, vaikka usein onkin vaikea sanoa, kuka tai miksi. Opettajamme Holly sanoo niin.

Tämän jälkeen kaksi tarinaa - Dannyn tarina ja Rayn itsensä kertoma tarina sen syntymisestä levottomassa vankilaympäristössä - vuorottelevat keskenään. Pidän minätarinaa vankilasta ylivoimaisesti onnistuneempana. Siinä on vahva autenttisuuden tuntu, ja siinä Egan osoittaa, että hänellä on todellisia kertojan kykyjä. Kuvauksen letkeä humoristisuuskin antaa oman potkunsa. Sen sijaan tarina Dannysta ja linnasta ei mielestäni nouse missään vaiheessa oikein siivilleen; tuntu tarinan konstruoidusta sepitteellisyystä alkaa leimata lukemistani kohta aloituksen jälkeen ja jatkuu samanlaisena loppuun asti. Puhtaasti juonitarinakaan kertomus ei vakuuttane? Loppusuoran jännitysmomenttikin purkautumisineen on vähän kuin keskinkertaisesta nuortenkirjasta...

Onneksi Sydäntorni tarjoaa muita arpalippuja lukijalle noukittavaksi matkan varrella. Valpas lukija poimii lukuisia vastaavaisuuksia, paralleeleja, vertailukohtia, jotka kirjailija Egan on sirotellut eri tarinoihinsa ja niiden kertomiin eri todellisuuksiin. Miten monessa muodossa esimerkiksi alussa kerrottu poelainen kauhujuttu serkusten nuoruudenkesäretkeltä toistuu romaanin mittaan? Tai miten vankilan arki kuvastuu Rayn kirjoittamaan todellisuuteen? Liikkeelle voi lähteä ihan konkreettisesti tabusanojen pelle ja luola esiintymisestä kahdessa tarinassa. Logiikka, jolla jotkin vastaavaisuudet tarinoiden kesken hitsataan yhteen, on paradoksin logiikka. Kyseessä on postmodernistinen mahdoton kuvio, velmuilu rationaalisuuden kustannuksella.

Mikä on todellista? Sydäntorni kysyy sivulla 217, ja tätä kysymystä näkisin romaanin pohjimmiltaan peilaavan rönsyävistä kuvastimistaan. Dannylle, nykyihmisen perikuvalle, tärkeintä on ollut sähköinen todellisuus sosiaalisine medioineen ja välittömine puhelinyhteyksineen, mutta entä kun hän lopulta joutuu epäilemaan välitöntä aistitodistustaankin? Miten todellinen on rangaistusvangin kirjoittamisryhmässä sepittämä tarina? Voiko rangaistusvanki Ray nähdä jotain todellista läpinäkymättömän ikkunan takana? Sen enempää kuin hänen sellitoverinsa Davis kuunnella jotain todellista nikkaroimastaan, säälittävästä apparaatista?

***

Kaikista ansioistaan huolimatta romaani jäisi minulta nyt jälkiviisauden silmin kokonaan lukematta. Sillä mitä uutta tai vastaanottamisen arvoista se oikeastaan kykenee tarjoamaan? Mielestäni Sydäntorni on muodollisesti pätevä nykyromaani eikä enempää, mahdollisesti (tai ainakin toivottavasti) paikkansa Keltaisen kirjaston prestiisisarjassa ansainnut. Esimerkiksi kerrontateknisesti pidän sitä vain yhtenä variaationa postmodernistisesta kerronnallisesta labyrintista - vastaavia variaatioita on jo valmiiksi röykkiöittäin. Paul Auster tekee sen elegantimmin.

Itse juonitarinaankin Dannysta ja linnasta minulla on epäortodoksinen näkökulma... Varsinkin alkusuoralla pohdin, millaisen Aku Ankka -tarinan Carl Barks olisi samoista värkeistä koonnutkaan pystyyn. Esimerkiksi tämä kohtaus on sarjakuvallisesti mitä inspiroivin:

Mutta Howard (lue: Hannu-serkku) halusi näyttää hänelle linnaa, ja lopulta Danny (lue: Aku) teki niin kuin melkein aina vaikutusvaltaisten ihmisten kanssa: hän alistui.

Kierros alkoi niin kuin keskiaikaisessa linnassa saattoi odottaa, jos asiaa yleensä vaivautui ajattelemaan etukäteen. Haarniskoita. Seinillä vanhojen lamppujen nokijälkiä. Pieni kirkkona toimiva huone, jonka ikkunassa oli lasimaalaus. Suurimman vaikutuksen Dannyyn (lue: Akuun) teki iso sali: siellä oli pitkä puupöytä ja kullanväriset kattoparrtut ja kattokruunut täynnä kynttilälamppuja. (S. 56.)

Ankkalinnan oma femme fatale Milla Magia saisi itseoikeutetun roolin torniinsa eristäytyneenä noitaparonittarena?

***

Minä en ole koskaan ollut voimasanojen enkä ruman kielenkäytön ystävä. Siksi Sydäntorni tuotti minulle ylimääräistä koettelemusta ja ylimääräistä vastusta ronskeine ilmaisuineen.

Aloitteleva kiroilija. (Kuva: Elina Vanninen / Papunet.net.)

Voimasanojen olemusta on kuitenkin pyritty lähestymään tieteenkin näkökulmasta, ja tuo psykologia selittänee, mihin voimasanojen mana myös kaunokirjallisessa kerronnassa perustuu. Nimittäin varsinkin vankilan minäkerronnassa kerrontaan kerääntyy ilmaisullisuutta, joka ilman rumaa kieltä olisi vaikea saavuttaa, täytyy minun vastahakoisesti tunnustaa. Suomentaja Heikki Karjalainen on nähtävästi näissäkin kohdissa löytänyt onnistuneen vastaavaisuuden englannin ja suomen rekisterien välillä.

Voimasanoista vielä sen verran, että lukuisien amatöörien suussa ja kynässä ne eivät onnistu kohoamaan alkuperäisten malliensa ilmaisullisuuteen vaan latistuvat vain siksi samaksi loaksi, josta todellinen kirjailija on ne kerran nostanut ilmaisunsa aidoiksi rakennuspuiksi. Amatöörien voimasanat eivät itse asiassa edes yllä alkuperäisen loan tasolle vaan loallisuuden kliseinä edustavat ilmaisullisesti pelkkää loan lokaa, jos sitäkään.

Aika harvalla taitaa olla hallussaan voimasanojen esteettinen pragmatiikka koko mittavuudessaan. Siksi kai kiroilija niin usein kuulostaa vielä tahattomasti koomiseltakin? Varo siis halpoja kopioita. Näissä mietteissäni ajatuksiini pulpahtaa Henry Miller (1891 - 1980). Hän taisi olla ruman kielenkäytön todellinen apostoli ja maestro? Uskaltaisinko viimein, tällä nykyisellä ymmärrykselläni, raottaa edes yhtä hänen kirjaansa?

***

Jennifer Egan. (Kuva: Tammi.)

Jennifer Egan (s. 1962) on taustaltaan tutkiva journalisti ja yhteiskunta-aktiivi. Hänen kaunokirjallinen tuotantonsa koostuu joukosta novelleja ja neljästä romaanista, joista Sydäntorni on kolmas.

Neljä vuotta Sydäntornin jälkeen ilmestyi Aika suuri hämäys (A Visit from the Goon Squad), joka räjäytti pankin ja tuotti Eganille peräti Pulitzerin palkinnon vuonna 2011. Aika suuressa hämäyksessä kirjailija kokoaa tarinansa vielä useammasta lähteestä ja vielä moninaisemmista aineksista kuin Sydäntornissa.

Kirja on kolmiulotteinen

Odysseus vm. 2000-luku.

Tämän meneillään olevan vuosisadan Odysseus on metrin ja 97 sentin mittainen. Hän pitää majaansa Uudella mantereella, ja hänen henkilökohtaisen omaisuutensa arvo lienee 16 miljardin dollarin luokkaa. Muutama vuosi sitten hän keksi lähettää oman, modernisoidun versionsa Troijan hevosta muodossa Stephen Elop erääseen kaukaisessa Suomessa majapaikkaansa pitävään pörssiyritykseen. Tänä aamuna troijalaisjuonen oli lopulta aika paljastua - onnistuneena ja voitokkaana. Mistä oli seurauksena, että pitkästä aikaa minäkään en jaksanut odottaa huomisen sanomalehtiä ja niiden taloussivuja vaan aloin haalia aihetta koskevia uutistekstejä internetistä. (Ks. Jari Saarnion kommentti aamun aiheesta.)

Niin kuin minulla ei olisi ollut muutakin tekemistä - kuten yrittää palata vaalimaan blogiani huolettomien mieronaikojeni jälkeen.

Mikä mierossa oli parasta? Ehkä vastaus on blogia epätoivoisesti ylläpitävälle yksilölle poliittisesti ja muutenkin epäkorrekti, mutten uuden arkeni lamauttamana nyt jaksa välittää seurauksista: parasta oli vapaus tietokoneista ja erityisesti internetistä - kaksiulotteisen kuvaruudun takaisista maailmoista.

En minä toki täysin synnitönnä elänyt. Kun minulla kerran vaivaton tilaisuus siihen avautui, tarkistin paikallissääennustukset miltei päivittäin, vaikka muutoin elin täysin vailla verkkoaktiviteetteja parhaimmillaan pitempiäkin aikoja yhteen menoon.

Jo joitain vuosia sitten olin havaitsevinani, että päivistä onnellisimpina ja täysipainoisimpina pidän niitä, joina minun ei ole lainkaan tarvinnut avata tietokonetta ja sen maailmoja.

Sic transit gloria mundi. (Kuva: Benjamin Chasten / The Epoch Times.)

Kirja on kolmiulotteinen. Sanomalehti on kolmiulotteinen. Maailma on kolmiulotteinen. Järkyttyneenä siis luin pari päivää sitten tiedon, että ultramaineikkaan Encyclopædia Britannican kaikkien aikojen viimeinen kolmiulotteinen laitos ilmestyi vuonna 2012. Kauhuitellen ajattelen sitä ehkä jo lähituleivaisuudessa odottavaa tilaa, jossa lehdet eivät enää pyri eteisen postiluukusta luokseni. Ja surullisena muistan niitä liian monia tämän uuden vuosisadan lapsia, jotka jo ihan pienoiskokoisina istutetaan tietokoneen ääreen luomaan perustaa omalle maailmalleen. Ikään kuin heiltä amputoitaisiin jotain hyvin tärkeää pois. Minulla oli etuoikeus elää konkreettinen lapsuus, siihen aikaan kun vain tuli oli hyvä renki mutta huono isäntä.

Olenko vain ennakkoluuloinen, nurkkakuntainen ja säälittävän taantumuksellinen? Internetin maailmoissa vähintään yksi ulottuvuus kuitenkin puuttuu.

Ylihuomisin kirjoitan eräästä nykyromaanista, jonka päähenkilö edustaa yhtä aikamme ihmistä: hän ei oikeastaan enää voi elää ilman verkkoyhtyksiä ja sosiaalista mediaa. Hänestä on tullut kyborgi, ei ulkoa pakotettuna vaan ihan oman psyykensä askelmerkkien kautta. Mutta lisää hänestä siis torstaina.

Sen sijaan valitellen totean, etten ylihuomisenkaan arvioni tullen kyenne siihen positiiviseen perusasenteeseen, jota kohti olen jo aiemminkin lausunut pyrkiväni (ja joka saattaa vaikuttaa hiukan ristiriitaiselta). Mutta kun hankin tuon romaanin luettavakseni juuri ja nimenomaan blogia ajatellen, en malta makuloida kirjakokemustani, kuten valaistunut tässä tilanteessa toimisi.

***

Beck - Myrskyn silmässä (2009).

Minulla oli hyvä syy palata blogin ääreen juuri tänään. Nimittäin tänä ja ensi tiistaina Nelonen lähettää kello 22.00 Beck-sarjan kaksi aivan vihoviimeistä elokuvaa Myrskyn silmässä ja Elävältä haudattu, kumpikin vuodelta 2009. Kyseessä on noiden kahden viimeisen tarinan ensi-ilta suomalaisilla ilmaiskanavilla, mistä kaikki kirkonrotat ja konkurssiuhkaa silmästä silmään tuijottavat iloitkoot ja riemuitkoot.

Viime tiistaina uusitun Herran nimeen (2007) oli alkuaan tarkoitus päättää koko Beck-sarja, mutta toisin kävi. Saa nähdä, millainen harmageddon tänään täyttää televisioruudun, Herran nimeen -jaksossakin kun vallitsi jo melkoinen maailmanlopun meininki erityisesti Gunvald Larssonin huushollissa. IMDb osaa kertoa, että Beckin rakas naapuri Valdemar sentään ei petä meitä vaan näyttäytyy kummassakin päätösjaksoista.

> Beck-teksteihini

***

Pikkuoravat asuttivat Villa Derrickeriaa mallikelpoisesti vuokralaisinani kesän ajan, ja nyt he ovat jo palanneet hulpeaan residenssiinsä sen kokemien mittavien perusparannustöiden jälkeen. Valokuvia tai muuta informaatiota tuosta palatsihuvilasta ei valitettavasti ole tarjolla, sillä Pikkuoravat ovat olosuhteiden pakosta päätyneet hankkimaan majalleen turvakiellon.

Mahdollisesti jotkut muutkin kuin Pikkuoravat itse olisivat halunneet nähdä heidän laatimiaan kirjelmiä ja muita tekstejä täällä Villa Derrickeriassa... Nyt heidän piipahtamisensa blogissani sitten vaikuttaa kovin epätarkoituksenmukaiselta ja motivoimattomalta juonensiirrolta! Puolustaudun kertomalla, että vuokrasopimusta heidän kanssaan juhannuksen aikaan laateillessani elin varmassa vakaumuksessa, että rouva Kohtalo oli määrännyt heille toteutunutta isomman roolin tässä syksyssä. Mutta... la donna è mobile.

Benedictolta ja Celsiolta vielä riemulliset terkut kaikille faneille!

***

Profiilisivuni kertoo, että ensisijainen sähköpostiosoitteeni on muuttunut. Muutoksesta ei kuitenkaan tarvitse välittää, sillä aiempaan luukku.com-osoitteeseeni tottuneet voivat edelleen tarttua tuohon perinteiseen avainsanaan.