tiistai 31. heinäkuuta 2012

Maeve Binchy - eräänlainen muistokirjoitus

Ennen, kauan aikaa sitten, Yle TV1 lähetti sunnuntai-iltaisin klo 19.35 laadukkaita brittiläisiä minidraamasarjoja - kuusi jaksoa ja silleen. Ne olivat omiaan koskettamaan realismillaan, elämänläheisyydellään ja koruttomalla psykologiallaan. Nyt tuollaiset sarjat ovat tyystin kadonneet, tai sitten minä en ole enää löytänyt niitä, tai sitten Yle on lakannut tuomasta niitä maahan.

Yksi noista sarjoista oli Kaikuja (Echoes, 1988), Barbara Rennien ohjaama neliosainen kokonaisuus. Kaikuja sijoittuu pieneen irlantilaiseen kaupunkiin ja lähimenneisyyteen muutaman vuosikymmenen taa. Tarinan pääosassa on Clare O'Brien (Siobhan Garahy), varhaiskypsä tyttö, jota hänen opettajansa kannustaa kiipeämään korkeammalle sivistyksen tikapuilla. Merkittävän opettajan roolin esittää Geraldine James (s. 1950) - Anna Chancellorin ohessa brittien toinen vastine Suomen Pirkko Hämäläiselle.

Kaikuja on Claren kehitystarina koululaisesta varhaiseen aikuisuuteen. Mukana on luokkayhteiskunnan tematiikka ja vaikeuksiin joutuva avioliitto. Erityiseen koskettavuuteen sarja kohoaa siksi, että aikuisen Claren vaiheita seuraavalla katsojalla on kuva myös lapsi-Claresta, kiitos ensimmäisen jakson varhaisten vaiheiden kuvauksen. Kun nuori nainen Clare sarjan vanhetessa tarttuu epätoivoiseen kostonelkeeseen, saattaa olla raastavaa muistaa sama ihminen viattomana ja paljosta pahasta tietämättömänä koulutyttönä.

Myös tunnusmusiikki on omiaan syventämään sarjan tunnemaisenaa,  ja se onkin jäänyt pysyvästi mieleeni. YouTube tosin ei sitä muista. (Tunnusmusiikki palasi mieleeni vasta monta tuntia kirjoitustyön jälkeen, myöhään illalla, siinä vaiheessa kun valot jo olivat sammuneet, ja vasta hetken mietittyäni osasin yhdistää melodian Kaikuja-sarjaan.) [Lisäys 1.8.2012.]

Televisiosarja perustuu irlantilaiskirjailija Maeve Binchyn samannimiseen romaaniin vuodelta 1985. Binchy kuoli 72 vuoden ikäisenä eilen.

Hänen romaanituotantoaan on suomennettu laajasti, vaikkakaan itse en ole lukenut siitä ainoatakaan. Myös Kaikuja on käännetty, jo vuonna 1987. Törmäsin suomennokseen kerran kauan sitten vahingossa. En olisi osannut yhdistää sitä hienoon tv-sarjaan, ellen olisi jostain syystä tarkistanut alkukielisen teoksen nimeä. Romaani nimittäin oli saanut kovasti toistyylisen käännösnimen: Unelmien kaikuja.

Unelmien kaikuja kuin kaikkein höttöisimmässä viihderomaanissa - hattaraa ja harlekiineja ja vaaleanpunaista shampanjaa ja ruskistettuja miesyläkroppia... Myös kirjan muu ulkoinen olemus ja takakansitekstit tukivat tulkintaa, että tässäpä oikein kone viihdyttämään - varma myyntimenestys.

Moni lie kakku päältä silkoa, vaan lie kaunis sisältä. Ehkä minun pitäisi kehdata lainata Unelmien kaikuja kirjastosta ja koettaa mahdollisesti verestää taannoisia tunnelmiani sarjan ääressä.

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Me(e)dioita ja marilynejä

Meediolla poiketessa, etenkin kun puheeksi sattuu Marilyn Monroe (1926 - 62), on tapana haikailla toisenlaisten elämänratkaisujen perään ja päätyä johtopäätökseen, että jos Marilyn vain olisi jaksanut pysyä toisen aviomiehensä Joe DiMaggion (1914 - 99) kelkassa, hän eläisi yhä (ks. alaviite 1).

Tämä meedion viesti on saanut kaikupohjaa yhdessä jos toisessakin mielessä, varmaan siksi, että ihmisille on ominaista pyrkiä löytämään vaihtoehtoisia, kauniimpia tarinoita aktuaalisen, vähän raaemman totuuden rinnalle. Ja tottahan pesäpalloilija DiMaggio rakasti Marilyniä syvästi! Hän se järjesti tämän hautajaisetkin ja vieraili uskollisesti tämän haudalla vuodesta toiseen.

DiMaggion jälkeen Marilyn ehti vielä mennä naimisiin ja erota näytelmäkirjailija Arthur Millerin (1915 - 2005) kanssa, näytellä muutamassakin elokuvassa... Ja aloittaa psykoanalyysin. Illan dokumentti keskittyy näihin viimeisiin aikoihin.

Marilynin viimeiset sessiot
(Marilyn, dernières séances, ohj. Patrick Jeudy, Ranska 2008)
Es. Yle Teema la 28.11.2009, ke 1.9.2010 ja su 29.7.2012. Es. myös Ava-kanavalla
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla
Paljastava dokumentti Hollywood-ikonista pohjautuu tähden psykoanalyyttisiin terapiaistuntoihin tämän viimeisinä vuosina. (Yle.fi.)

Millainen ihminen Marilyn Monroe todella oli? Vaikka hänestä on jäänyt todisteeksi jälkipolville kilometrikaupalla filminauhaa ja hyllyntäyteinen kirjoja, vastaus tuntuu piiloutuvan rajatilaiseen usvaan. Syvänäköinen Arthur Millerkään ei Ajan uurteissaan kai pystynyt sanottavaan objektiivisuuteen entistä vaimoaan muistaessaan. Kun Sarah Churchwellin Marilyn Monroen monta elämää (The Many Lives of Marilyn Monroe, 2004) ilmestyi vajaa vuosikymmen sitten, väitettiin sen päässeen lähimmäs totuutta. Itse olen vasta ehtinyt selata teoksen läpi, mutta tällä vähäiselläkään kokemuksella en ihmettele, että teosta mainostetaan moisella lauseella.

Ranskalaisohjaaja Patrick Jeudy on keskittynyt ranskalaisia ja yhdysvaltalaisia suurjulkkiksia käsitteleviin henkilödokumentteihin. Marilynin viimeisiin sessioihin hän on laatinut myös itse käsikirjoituksen psykoanalyytikko Michel Schneiderin samannimisen romaanin (2006) pohjalta.

Dokumentin asiasisältö on jokseenkin vahva, ja psykoanalyytikko Ralph Greensonin (1911 - 79) hiukkasen överiksi menevien, vuosiin 1960 - 62 sijoittuvien terapiaistuntojen kautta rakentuva näkökulma tarjoaa vähintään yhtä hyvän ikkunan tähden elämään kuin useat muutkin vastaavat tuotannot.

Dokumentti on kuitenkin ranskalainen, sanan kaikkein pahimmassa merkityksessä - dokumentti edustaa ranskalaista populaaridokumenttia kliseisimmillään, tavalla jonka vuoksi olen oppinut kammoamaan gallien dokumenttituotantoa jopa jenkkien vastaavaa enemmän. Marilynin viimeiset sessiot siis paisuttelee tyhjiä kielikuvia, joitten tarkoitus on luoda höttöistä lisädraamaa tapahtumille, vaikka ne sellaisenaankin olisivat ihan varmasti riittävän dramaattisia. Elokuvan kertojanääni suoltaa yhä uusia näennäishenkeviä rihkamakorulauseita ja puhaltelee helpon värikkäitä, katkeransuloisia saippuakuplia kriitikittömän katsojan ihailla.

Kielikuvastossa shakkilauta on vakaasti edustettuna. Marilynin vertaaminen pelilaudan valkoiseen kuningattareen pystynee säväyttämään pysäyttävänä metaforana, mutta kun näyttelijättären elämän muillekin tärkeille hahmoille Jack-presidentistä alkaen annetaan oma shakkilautaeläinhahmonsa, vajotaan syvälle sepitteellisen epätulkinnan alhoihin. Tunteilevaa tyhjänpuhuntaa edustaa hyvin parikin kertaa toistuva pohdinta siitä, mikä Marilynin oikein lopulta surmasi - lapsettomuusko ehkä? psykoanalyysiko ehkä?

Tyylilajin taustalla lienevät osaltaan ranskalaisen koululaitoksen painotukset, jotka nostavat vaa'alle erityisesti filosofian ja kielen omana strukturalistisena kokonaisuutenaan? Oppeja puolijauhoisesti soveltamalla sitten pahimmillaan haukkaillaan hampurilaista ilman pihviä ja kuorta.

No, tyylianalyysini lienee turhan julma, sillä eihän dokumentti soljuvassa sujuvuudessaan näin hirveä liennyt... Erityisen koskettavuuden elokuva pystyy saavuttamaan tunnusmusiikkivalinnallaan: Brenda Leen (s. 1944) country-klassikko "I'm Sorry" vuodelta 1960 saattaa ensin tuntua epäasianmukaiselta, mutta minulle juuri se jäi osuvuudessaan päällimmäiseksi muistikuvaksi dokumentin aiemmalta katsomiskerralta. (Tämä YouTube-video auttanee tarvittaessa pääsemään Miss Leen loihtimaan tunnelmaan mukaan.)

Mutta palataan vielä meediomme kanavoimaan skenaarioon.

Marilynin ja pesäpalloilija DiMaggion avioliitossa oli omat, raskaat ongelmansa, ja siksipä liitto hajosi jo yhdeksän kuukauden jälkeen. Kovalla työllä ja tahdonvoimalla vaihtoehtoinen, valoisampi todellisuus ehkä olisi sittenkin ollut mahdollinen.

Marilyn sadistisena hoiturina (1975).
Se olisi tiennyt sitä, että Marilyn ja kirjailija Miller eivät olisi koskaan päätyneet yhteen. Ei olisi milloinkaan syntynyt elokuvaa Sopeutumattomat (1961), Millerin monimielistä rakkaudenosoitusta vaimolleen, eikä Marilyn sen myötä olisi milloinkaan esiintynyt yhdessä parhaimpiin lukeutuvassa roolissaan. Muutama muukin Marilyn-elokuva olisi ehkä jäänyt syntymättä.

Kun pohtii pesäpalloilijanvaimo Marilynin myöhempiä rooleja, mielikuvituksen on järkevää kiidättää paikalle omat portinvartijansa, eli on syytä harkita tarkkaan. 1960-luvun mittaan Marilyn varmaan olisi jatkanut pyrkimystään kehittää itseään näyttelijänä, ja Joen tuki olisi varmasti käynyt kullanarvoiseksi kaikkien selätettyjen vaikeuksien jälkeen.

Olisiko 39-vuotias Marilyn ollut liian nuori syrjäyttämään Vivien Leigh'n Narrilaivan (1965) pääosasta? Entä millaisen ylihoitajattaren roolin hän olisi mahtanut luoda Yksi lensi yli käenpesän -filkkaan (1975), kun Louise Fletcherkin pokkasi siitä reaalitodellisuudessa akatemiapalkinnon?

Marilyn elokuvauransa finaalissa 1992.
Olen jokseenkin varma, että Marilyn olisi päättänyt loisteliaan filmiuransa vuonna 1992 elokuvan Basic Instinct - vaiston varassa myötä. Hän olisi ollut tuolloin siistissä 66 vuoden iässä ja varmasti noukkinut Hazel Dobkinsin pienen mutta näkyvän roolin Dorothy Malonen nenän edestä heittäen.

Sen jälkeen vailla puutetta ja kurjuutta siintävät eläkevuodet, joita valitettava leskeksi jääminen vuosituhannen taitteessa varmasti olisi varjostanut jonkin verran, mutta toisaalta sen jälkeen täysi vapaus mennä minne haluaa ja milloin haluaa - ihan oman mielen mukaan.

Luulenpa, että nyt syyskesän kynnyksellä 2012 Marilyn (kunnioitettavat 86 wee) piipahtaisi mielellään talvisesonkiaan elävässä Argentiinassa. En erehtyne olettaessani, että hyvä ystävä Adolf - ensi huhtikuussa jo 124 wee! - mielellään ottaisi hänet jälleen kerran avosylin vastaan ylellisellä haciendallaan. Jos lykky kävisi, vierailulle osuisi samaan aikaan myös 77-vuotias Elvis, ei ehkä ihan nuoruutensa mitoissa sentään, vaikka nykyaikainen vatsalaukkukirurgia melkein ihmeisiin kykeneekin.

Pelattaisiin konsolipelejä, muisteltaisiin illalla takkatulen ääressä vanhoja, hyviä aikoja.
_____________________________
(1) Viittaan tässä erityisesti meedio Kenny Kingstoniin, joka tunsi Monroen henkilökohtaisesti jo 1950-luvulla.

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Mestari Sunin opissa

Kiinan alueen historia on erinomaisen sotaisa. Esimerkiksi vuosina 619 - 518 eKr. käytiin 160 suurta sotaa ja lukuisia vähäisempiä. Ei siis ihme, että miltei jokaisella muinaisella kiinalaisfilosofilla Kungfutsesta ja Laozista (Laotsesta) alkaen oli oma oppinsa sodankäynnistä. Erityisen arvostetuksi nousi erään Mestari Sunin oppikirja aiheesta.

Sunzi, Sodankäynnin taito
Toim. ja kiinasta suom. Matti Nojonen. Gaudeamus, 2005.

Sodankäynnin taito mainitaan Sunzin (eli Mestari Sunin) kirjoittamaksi tai sanelemaksi, vaikka täyttä varmuutta tekijästä ei ole. Se lienee kirjoitettu noin 2500 vuotta sitten, ja siitä on olemassa useita muokattuja editioita eri vuosisadoilta. Teos ei ole säilynyt täydellisenä, mutta onneksi ytimen muodostavat 13 lukua ovat tallessa.

Nopeasti selattuna Sodankäynnin taito näyttää aforismisarjalta. Muoto johtuu siitä, että tiivis ilmaisu oli vaivattomammin opittavissa ulkoa ammattimaisille kertojille. Lisäksi lyhytmuotoisen teoksen kopiointi kävi nopeammin kirjapainotaitoa edeltävässä maailmassa.

Ikuisessa virrassa

Kyseessä ei ole pelkkä tekninen opaskirja, vaan teoksen taustalla piilee daolainen (taolainen) filosofia, jonka hallitseminen olisi hyväksi teoksen ymmärtämiseksi.

Tuttu daolainen yīn ja yáng -kuvio toimii hyvin johdantona perusajatukseen. Sen tärkein vastine teoksessa on käsitepari zheng ja qi eli suorat (avoimet) ja epäsuorat (salatut) toimet. Suora toiminta on kenen tahansa, myös vihollisen, havaittavissa, kun taas epäsuora toiminta, kuten vakoilu ja strategiointi, pyritään pitämään salassa.

Yīn ja yáng.
Kuten yīn ja yáng, myös suora ja epäsuora toiminta ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään - ne tuottavat toinen toistaan. Pimeydestä tulee valoa, valosta pimeyttä, ja samalla lailla ensin salassa pidetty strategiointi muuttuu taistelussa näkyväksi, suoraksi toimeksi (ks. alaviite 1). Keskeistä Sunzin opissa on siis kaiken dynaamisuus. Länsimaisessa filosofiassa perusajatusta edustanee parhaiten antiikin Herakleitos ideoineen kaiken virtaamisesta.

Kun mikään ei ole pysyvää, taistelua johtavan kenraalin täytyy jatkuvasti ottaa vaarin hetkestä ja hetken olosuhteista. Jos hän kykenee huomioimaan tilanteen kaikki piirteet, on tarjolla voitto ylivoimaistakin vastustajaa vastaan, mikäli tämä ei pysty vastaavaan analyysiin.

Jatkuva muuttuvaisuus aiheuttaa myös sen, että historiallisia taisteluita ei voi käyttää sellaisenaan ohjenuorana: "Voittoisia taisteluita ei voi toistaa. Ne ottavat muotonsa loputtomasti muuttuvista olosuhteista." (Luku VI, s. 91.) Sen sijaan on olemassa tietyt perussäännöt, joihin Sunzi keskittyy.

Harhaanjohtamisen taito

Sunzin opissa psykologia on aivan keskeissä roolissa. Sekä vastustajaa että omia joukkoja täytyy osata manipuoloida tarkoituksenmukaisesti.

Vastustajan harhaanjohtaminen ja jymäyttäminen ovat sodan varsinainen suola... Itse asiassa Sunzi julistaa heti aluksi (luku I, s. 64): "Sodankäynti perustuu harhaanjohtamisen taitoon." Jos siis joukot ovat tip-top-taisteluvalmiina, pitääkin näytellä pelokasta ja räytynyttä, ja vastakohtaisessa tilanteessa paras harhautus on tekeytyä suureksi ja mahtavaksi.

Mestarimme kenraali Sunzi.
Harhauttajista taitavampi pääsee ilmeisimmin niskan päälle - harhautusten kilpavarustelussa paras harhautus palkitaan. Niinpä kenraalin lienee viisainta hankkia neuvonantajikseen sodankäynnin agathachristieitä. Mutta muistuttaako Sunzi opettaessaan harhauttamista ja sen tulkintaa kuitenkaan tärkeydestä olla aliarvioimatta vihollista? Esimerkiksi sivulla 108 hän antaa problematisoimattoman neuvon: "Jos vedenhakijat juovat ensin, he ovat janoisia", ikään kuin taisteluvalmis vastustaja - häh!-häh!-häh! - ei saattaisi käskeä hakijoita antamaan tällä tavoin toisen puolen tiedustelijoille vaikutelman janoisista ja keskeneräisistä joukoista.

Psykologisesti hyvin mielenkiintoinen on Sunzin opastus hyökkäystä suunnittelevalle johtajalle: "Kun tunnet vastustajasi ja tunnet itsesi, et ole vaarassa sadassakaan taistelussa." (Luku III, s. 77.) Mahdollisesti hän tarkoittaa oman ja vihollisen kenttäolosuhteitten riittävää tuntemista, mutta kun muistetaan syvemmän psykologian keskeisyys teoksessa, on aiheellista kysyä: Mitä on vastustajan tunteminen? Mitä - ennen kaikkea - on itsen tunteminen? Entä jos käsitykseni itsestäni onkin epärealistinen?

Kuinka pitkä tie sotapäällikön täytyy vaeltaa tunteakseen sisimpänsä Sunzin edellyttämällä tavalla? Viisi vuotta psykoanalyysia? Sissileiri Somaliassa ja osallistuminen Pelkokertoimeen Yhdysvalloissa?

Pestaisitko psykopaatin kenraaliksesi?

Heikkoutta ja vahvuutta eritellessään Sunzi kirjoittaa: "Heikkous on sitä, että valmistautuu toisia vastaan; vahvuus on sitä, että saa toiset valmistautumaan itseään vastaan." (Luku VI, s. 89.) Tässähän on melkoisen käypä määritelmä sille strategialle, jolla psykopaatit panevat lähimmäisensä tanssimaan pillinsä mukaan: he määräävät pelin säännöt haluamallaan tavalla ja saavuttavat siten ylivallan, kun toinen osapuoli tuntee joutuvansa jatkuvasti olemaan varpaillaan. Miten siis psykopaatti soveltuisi sunzilaiseksi kenraaliksi todellisessa sodassa?

Luvussa VIII Sunzi ruotii kenraalille suotuisia luonteenpiirteitä, mutta tuosta analyysista ei suoranaisesti voi tehdä johtopäätöksiä psykopaattikysymyksen suhteen. Itse pitäisin opin dynaamista perusluonnetta esteenä sellaisen ihmisen kohoamiselle hyväksi päälliköksi. Nimittäin psykopaattisuushan lienee jollain tavalla staattinen tila. Kun psykopaatti ei ainakaan täydesti pysty ottamaan osaa yīnin ja yángin ikuiseen virtaan, hän on mukana taistelussa enemmän tai vähemmän staattisin elkein, vähän kuin aina samalla tavalla taistoon vyöryvä panssariajoneuvo. Sunzi itse kirjoittaa tulkintaani vahvistavasti: "Epäjärjestys syntyy järjestyksestä, pelkuruus rohkeudesta ja heikkous vahvuudesta." (Luku V, s. 84.) Psykopaatilta puuttuu kuvion muuttujista ainakin empatia empatiakyvyttömyytensä vastapoolina. 

Historian virrassa

Sodankäynnin taito ulotti kulkunsa vuonna 1772 lopulta myös Eurooppaan, kun ensimmäinen ranskankielinen käännös ilmestyi. Se oli Napoleonille hyvin tärkeä kirja, ja hänen sotaonnensa kääntymistä on analysoitu pyrkimällä etsimään sitä kohtaa Sunzin opissa, jossa hänen lukemisensa alkoi vuotaa. Kenraali Clausewitzin Sodankäynnistä, toinen suuri sotateorian klassikko, ilmestyi vasta vuonna 1832.

Monet vastikään itsenäistyneen Suomen sotapäälliköt saivat korkeimman oppinsa Ranskassa. Heihin kuului mm. A. F. Airo, Mannerheimin oikea käsi toisessa maailmansodassa. Päämajoitusmestari Airo lukikin Sodankäynnin taitoa lakkaamatta jatkosodan aikaan.

Vietnamilaisten johtaja Ho Tši Minh esikuntineen sovelsi Sunzin oppeja menestyksellisesti sodassa sekä ranskalaisia että yhdysvaltalaisia vastaan. Katastrofaalisen Vietnamin sodan jälkeen jenkitkin ottivat opuksen kauniiseen käteensä.

Sodankäynnin taito perinteisenä bambupuisena rullakirjana.
Sodankäynnin taidon vaikutus läntisiin sotastrategeihin jatkuu uudellakin vuosituhannella. Sotakorkeakoulujen lisäksi myös kauppakorkeakoulut opettavat Sunzia edelleen. Kun kerran "markkinapaikka on kuin taistelukenttä", on teos luontevasti kohonnut liike-elämässä tärkeäksi strategiaoppikirjaksi.

Nokian toimitusjohtaja Stephen Elop lähetti alkuvuodesta 2011 työntekijöilleen kohua herättäneen kirjeen, jossa hän vertasi Nokiaa palavaan lauttaan. En tiedä, onko manööverin juuria pohdittu mahdollisen Sunzi-vaikutteen näkökulmasta (ks. alaviite 2). Sunzi nimittäin kannustaa sotapäällikköä ajamaan joukkonsa epätoivoiseen tilanteeseen, jotta nämä antaisivat taistelussa kaikkensa (ks. alaviite 3). Saattoiko kenraali Elop lietsoa hätämielialaa saadakseen sotaväkensä vastaavaan äärimmäisyystilaan? Nokia-johtajan kirje päätyi kuitenkin heti julkisuuteen, mikä saattoi olla sen pahin heikkous - epäsuoran toiminnan (qi) alueeseen kuuluva vesittyi vuotaessaan suoran (zheng) alueelle. 

Sodankäynnin taidolla on ollut suuri vaikutus varsinkin itäaasialaiseen populaarikulttuuriin. Teosta on sovellettu ja siteerattu erityisesti alueen miekkamieskirjallisuudessa ja taisteluelokuvissa. Hollywood-tuotannoista esiin nostetaan usein ylimpänä Oliver Stonen liike-elämän kuvaus Wall Street – rahan ja vallan katu (1987), joka sisältää useita Sunzi-sitaatteja.

Kirjan XIII luvussa Sunzi esittelee viisi erilaista vakoilijalajia, mikä sai minut itseni ideoimaan raakilemaisen idean tiedustelupelistä. Se soveltuisi hyvin tietokoneelle jonkinlaisena edistyneenä ja elävöitettynä Mastermind-sovelluksena. 

Lisälukemiseksi  

Sodankäynnin taito ilmestyi suomennettuna ensimmäisen kerran vuonna 1982. Tuo Heikki Karkolaisen käännös perustuu kuitenkin englanninkieliseen välitekstiin, ja Matti Nojosen myöhempi, alkuperäisteksteihin pohjaava suomennos lienee muutenkin kattavammin alueeseen perehtynyt. Karkolaisen suomennoksessa Sunzin nimi on muodossa Sun Tzu, mitä kirjoitusasua ei enää suositella.

Kiina-asiantuntija Nojonen julkaisi kolme vuotta Sunzi-käännöksensä jälkeen toimittamansa ja suomentamansa kirjoituskokoelman Jymäyttämisen taito. Strategiaoppeja muinaisesta Kiinasta (Gaudeamus, 2008). Sunzin lisäksi teokseen sisältyy tekstejä kymmeniltä muilta kiinalaisilta strategiaklassikoilta.

Hyvänä yleislähteenä muinaiseen kiinalaiskulttuuriin toimii Jyrki Kallion toimittama Jadekasvot. Valittuja tarinoita Kiinan muinaisajoilta (Gaudeamus, 2005).
  • Tämä Sunzi-esittely on poikkeuksellisesti syntynyt. En valinnut teosta itse, vaan päätös syntyi eräänlaisen deus ex machina -menettelyn perusteella.
________________________________ 
(1) "Sodankäynnissä voimakapasiteettia muodostettaessa on olemassa vain epäsuoria ja suoria toimia, mutta niiden yhdistelmät synnyttävät ehtymättömiä mahdollisuuksia. // Epäsuorat ja suorat toimet saavat alkunsa toisistaan. Tämä on loputon kehä - kuka kykenee käyttämään sen loppuun?" (Luku V, s. 83.)
(2) Tomi T. Ahonen ruotii laajasti Elopin suhdetta Sunzin oppeihin tässä tekstissään. En ole tarkistanut, puuttuuko hän esiin nostamaani näkökulmaan.
(3) "Heitä heidät kuoleman maastoon ja he selviävät. Työnnä heidät kuolettavaan maastoon, niin he jäävät henkiin." (Luku XI, s. 129.)

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Henkipattona Stavangerissa

Viime sunnuntaina tutustuin norjalaiseen yksityisetsivään Varg Veumiin tv-elokuvamuodossa, kun Yle TV1 uusi Naisen jääkaapissa (Norja, 2008). Raportoin kokemuksesta tässä tekstissäni.

Minua jäi elokuvassa vaivaamaan juonikuvio, joka äärimmäisen trendikkäästi herkuttelee poikkeavilla sukupuoli-identiteeteillä. Mietin, olisiko kuvio millään saattanut sisältyä alkuperäisromaaniin, joka sentään ilmestyi jo vuonna 1981, jolloin seksuaalikartta vielä oli melko perinteinen ja turvallinen. Niinpä heittäydyin salapoliisiksi itsekin ja luin kyseisen romaanin.

Gunnar Staalesen: Nainen jääkaapissa
(Kvinnen i kjøleskapet, 1981)
Suom. Päivi Kivelä. Otava (Crime Club) 2007. 247 s.
Varg Veumin norjankieliset kotisivut

Paljastui romaani, joka on monella tavalla toisenlainen kuin sen 27 vuotta myöhempi televisiosovitus. Paljastui selkeä ja ihan näppärä tarina, josta tv-käsikirjoittajat olivat raapineet mukaansa vain muutaman perustekijän luodessaan sekavanpuoleisen skenaarionsa. Suurempi uskollisuus alkutekstille olisi kyllä taannut vakuuttavamman puolitoistatuntisen.

Pääosassa on luonnollisesti yksinäinen ja elämän kuluttama salapoliisi Varg Veum, romaanin minä-kertoja, joka pitää toimistoaan Bergenin rannikkokaupungissa. Tapahtumat sen sijaan sijoittuvat suurimmaksi osaksi toiseen rantakaupunkiin Stavangeriin, jonne Veum matkaa vesialuksella suorittamaan erään huolestuneen rouva Samuelsenin antamaa tehtävää. Rouva Samuelsenin poika Arne nimittäin työskentelee siellä öljynporausfirmassa, mutta pojasta ei ole kuulunut mitään moneen päivään.

Perillä Arnen alivuokralaisasunnossa on autiota ja tyhjää, mutta vuokraemäntä osaa kertoa perin poikkeuksellisesta keskiviikkoillasta, jona asunnossa vietti remuisaa juhlaa kuuden hengen eriparinen seurue.

Televisiosovituksesta ei löydy huolestunutta rouva Samuelseniä eikä matkaa pois koti-Bergenistä, ja tuiki tavallisesta öljynporaaja-Arnestakin on viritetty omalaatuinen tekniikan ihmelapsi. Yhteistä molemmille versioille kuitenkin on, että Veum löytää Arnen jääkaapista naisihmisen torson, vaikkakin romaanissa kyseistä ihmettä saadaan vartoilla aina sivulle 98 asti. Mitä tulee mielikuvituksellisen kliseiseen sukupuoli-identiteettihämmennykseen, se on totisesti tv-käsikirjoittajien päästä lähtöisin sekin, vaikka hentoinen taikinanjuuri onkin peräisin alkuperäistekstistä.

Nähtävästi markkinointitarkoituksessa Varg Veumia on mieluusti verrattu Chandlerin Philip Marloween siitä lähtien kun hän esittäytyi romaanissa Bukken til havresekken vuonna 1977. Mutta esikuvaansa verraten herra Veum on aika neutraali ja pehmeäkin - hän on pehmytkovaksikeitetty. Hän on sanotusti nukkavieru mutta silti melko siisti, hänen kyynisyytensä on varsin kevyttä kamaa, eikä hänen persoutensa alkoholiin ja naisiin ole mitenkään hälyttävää. Akvaviittia kieltämättä kuluu, mutta hän pysyy kaikista houkutuksista huolimatta uskollisena rakkaalle Solveigilleen, joka on toisen miehen vihitty aviovaimo.

Televisiosarjassa Veumia esittää Trond Espen Seim, joka on pölyttänyt yksityisetsivän olemusta rajusti käydäkseen katu-uskottavasta uudellakin vuosisadalla. Luultavimmin on piipahdettu ottamassa pari vinkkiä jopa ammattimaiselta stylistiltä.

Gunnar Staalesen (Kuva: Helge Skodvin / Gyldendal.)
Kirjailija Gunnar Staalesen (s. 1947) kirjoittaa suhteellisen sujuvasti. Hänen ilmaisustaan löytyy jopa kaunokirjallista kunnianhimoa, vai mitä, rakkaat klovnit, mutta mikään tyylitaituri tai chandleri hän sentään ei ole. Jos ilmaisutapa olisi aidosti kovaotteisempi, markkinointiheitot Marlowen suuntaan eivät ehkä olisi niin hataria.

Romaanin ytimessä on katoamisarvoitus, joka laajenee murhamysteeriksi ja kuvaukseksi Veumin paosta kasvottomien vainoajiensa kynsistä. Varsinkin loppua kohti tarina käy yhä seikkailullisemmaksi ja jopa poikakirjamaiseksi. Monessa kohdassa mieleen tulevat Sivar Ahlrudin Etsiväkaksoset-kirjat vähän naiiveine juonenkuljetuksineen.

Staalesenia mainostetaan yhteiskunnalliseksi dekkaristiksi, mille romaani ei anna kovin paljon vastiketta. Pikku viitteet tiedostavuuden suuntaan tuntuvat lähinnä päälleliimatuilta, kuten heitto Yhdysvaltain meneillään oleviin presidentinvaaleihin, joissa republikaanien Ronald Reagan syrjäytti demokraattien Jimmy Carterin:
Ajattelin Ronald Reagania. Olisi helpotus, ettei tarvitsisi elää hänen presidenttikauttaan, mutta silti... En halunnut uhrata elämääni sen takia. (S. 197.)
Toisaalta kuvauksessa nopeasta muutoksesta, jonka Stavangerin kaupunki koki lyhyessä ajassa öljyrikkauksien vaikutuksesta, on dokumentaarista voimaa. Samoin esiin nousee huomio siitä, miten poliisin on helpompi suitsia rikollisuutta, jos se katsoo sormien läpi esimerkiksi laittomia peliluolia, joitten liepeillä pahempi rikollisuus usein pesii.

Kun aikaa romaanin ilmestymisestä on jo ehtinyt rientää, viini vanhetessaan tarjoaa myös aikamatkan vuoden 1980 skandinaviskalandiaan, jossa kirjeposti on yhä kovassa kurssissa mutta väritelevisio syrjäyttää jo mustavalkoista. Stavangerissa turistina vierailleille kirjan sivut tarkkoine katunäkymineen tarjoavat varmasti nostalgisen kuvapostikortin. Nipottavapipoinen nykyaika kuitenkin ehkä pitäisi poliittisesti epäkorrektina tarinakudosta hyveellisestä huorasta Elsasta, johon Veumilla on platoninen suhde.

Nainen jääkaapissa näyttäytyy minulle jonkinlaisena K-18-nuortenkirjana. Rikoskirjallisuus ei ole ensisijaista aluettani, ja siksipä pidän teoksessa eniten sen aikalais- ja paikalliskuvauksesta. Vaikka Staalesen kirjoittaa kulkevampaa proosaa kuin Wallander-kirjailija Hennign Mankell, jää tämä romaani nähtävästi ainoaksi kokeilukseni hänenkin tuotannostaan. (Ainoa nykyisistä skandinaavirikoskirjailijoista, jolle en ole antanut porttikieltoa ensiyrityksen jälkeen, taitaa olla Jo Nesbø, jolla näyttää olevan polveileva juonenkuljetus hanskassaan.)

Suomennoslaitoksen takakansitekstissä panen merkille erään juonipaljastuksen, joka romaanissa selviää vasta sivulla 177 - siis vähän ennen loppusuoraa. Monia moinen paljastelu saattaa häiritä, mutta omaa lukemistani se virvoitti antamalla mahdollisuuden tarkkailla juonenkuljetusta laajemmin myös kerronnallisen jännitteen näkökulmasta.

Meidän kotisuomalaisten itsetunnon kohotukseksi kerron vielä, että Lasse Virén on ehkä salapoliisi Veumin sankarismies. Hän tekee tämän tunnustuksensa baaritiskillä, jossa juttuseurana toimiva stetsonipää reagoi odotetusti: 
Kuka? Se pitkänmatkanjuoksija? Kaveri, jolla ei ole muuta tekemistä kuin juosta neljä - viisikymmentä kilometriä päivässä ja ottaa kaksi olympiamitalia joka neljäs vuosi? Joka kieltäytyy kaikesta mitä elämä voisi tarjota - viinistä, laulusta ja naisista - juostakseen kuin puoli-idiootti pitkin syviä suomalaismetsiä tai Kolumbian ylänköjä? Hyvä luoja, mies! Mitähän Philip Marlowe tuohon sanoisi? (S. 116 - 117.)
Otavan Crime Club on julkaissut vuosina 2005 - 07 yhteensä kolme Varg Veum -suomennosta. Kuolemaan asti sinun (2005) on käännös sarjan toisesta romaanista Din, til døden (1979) ja Ruususen unta (2006) kolmosesta Tornerose sov i hundre år (1980), jota Nainen jääkaapissa seurasi heti vuotta myöhemmin. Käännöstyö alkoi siis kronologisesti, tosin starttiromaanin unohtaen.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Yksinäinen ja kovaksikeitetty

Varg Veum on norjalainen yksityisetsivä, jota en ennen eilisiltaa tuntenut lainkaan, vaikka hänen tutkimuksiaan avaava rikossarja käy television ykköskanavalla jo uusintakierrosta.

Varg Veum: Nainen jääkaapissa
(Varg Veum (1:5): Kvinnen i kjøleskapet, ohj. Alexander Eik, Norja 2008, 87 min)
TV1 su 15.7.2012 klo 22.00
Sarjan esittely Ylen kotisivuilla
Elokuvan esittely Filmfront.no-sivustossa
Öljynporausyrityksen työntekijä katoaa ja Varg Veum tekee karmean löydön tämän asunossa. (Yle.fi.)

Yksityisetsivä Varg Veum on siinä mielessä puhdasverinen pohjoismainen rikossarjasankari, että hänellä on väitetysti voimakas sosiaalinen omatunto. Ennen yksityiseksi elinkeinonharjoittajaksi heittäytymistään hän on peräti toiminut sosiaalityöntekijänä, mutta muutoin sarjan mainostettu yhteiskunnallisuus ei näy ainakaan illan jaksossa.

Varg Veum pitää etsivätoimistoaan Bergenin rannikkokaupungissa. Yksityinen öljynporausyritys pestaa hänet etsimään firman kadonnutta työntekijää Arne Samuelsenia, poikkeavasti käyttäytyvää teräväpäätä, joka on päätöikseen kehitellyt arvokasta keksintöä.

Samuelsenin tyhjässä asunnossa Veum tulee avanneeksi jääkaapin, josta löytyy naisen päätön ja raajaton torso. Sitten Veum kolkataan arvaamatta, ja kun hän herää, ei asunnossa ole enää merkkiäkään telotusta naisesta. Ei ihme, että sen enempää poliisit kuin öljy-yrityksen pomotkaan eivät oikein ota uskoakseen hänen mielikuvituksellista tarinaansa.

Elokuvan mittaan tutustutaan paremmin yrityksen henkilökuntaan ja Samuelsenin salaperäiseen naisystävään Else Ljonesiin (Charlotte Grundt). Etsivä Veumin ystävätär Anna Keilhau (Kathrine Fagerland, s. 1976) puolestaan joutuu kokemaan kovia, hirveän kovia. Tarinassa herkutellaan myös poikkeavilla sukupuoli-identiteeteillä, kuten niin trendikästä on. Rutinoitunut televisionkatsoja osaa jo kohdassa 30 minuuttia arvata, mitä tuleman pitää.

Ennen eilistä Varg Veum oli minulle niin vieras, etten tiennyt edes, millaiselta hän näyttää. Trond Espen Seim (s. 1971) esittää häntä, ja hänen nukkavieru gootti-hipin olemuksensa tuo etäisesti mieleen lauluntekijä Hectorin. Jos etsivä Veum siirrettäisiin Hollywoodiin, Nick Nolte olisi varmasti omiaan esittämään häntä, kun vain olisi pikkasen nuorempi. Harmi, ettei Seimille ole suotu enempää Nolten karheaa karismaa.

Kalseita kuvia ottava kamera seuraa tarkasti, kun Veum suorittaa toimintaansa rantakaupungissa ja sen ympäristössä. Peli on kovaa Bergenissä. Kiristysrahoja vaihdetaan ovelasti ja ihmisiä mätkitään raa'asti. Ehkä minä kuitenkaan en seuraa mukana tulevina sunnuntaina... Jostain syystä Yle näyttää uusintajaksot alkuperäisestä poikkeavasta järjestyksessä, niin että kuolleetkin siinä heräävät henkiin kesken kaiken.

Nainen jääkaapissa on romaanitelevisiointi. Sen ansiosta käsikirjoittajilla on ollut käytettävissään valmis, vahva tarina, mutta kääntöpuolena on se, että puolitoistatuntinen televisiointi ei millään pysty pohjustamaan riittävästi kaikkia käänteitä. Esimerkiksi loppusuoran paljastus naisystävä Else Ljonesista toimii taatusi pysäyttävästi mahdollisessa alkuperäisromaanissa, jossa lukija on ehtinyt luoda tietynlaisen kokonaiskuvan hänestä, mutta elokuvassa paljastus on pelkkä hokkus-pokkus-temppu, melkein yhdentekevä. (Jälkikäteishuomautus 22.7.2012: Luin romaanin muutamaa päivää myöhemmin, ja paljastui, että kuvatut juonenkäänteet on istutettu tarinaan vasta elokuvan käsikirjoitusvaiheessa. Ks. arvosteluni romaanista täältä.)

Kirjailija dekkarisarjan takana on norjalainen Gunnar Staalesen (s. 1947). Hän julkaisi ensimmäisen Veum-romaaninsa 1977, ja tähän mennessä niitä on ilmestynyt 17. Romaaneista kolme on suomennettu Otavan Crime Club -sarjassa, yhtenä niistä Nainen jääkaapissa (1981/2007). Televisiointiurakka alkoi vuonna 2007, ja purkissa on jo 12 tarinaa.

PS. Ajattelin minä kirjoittaa pari sanaa Jo Nesbøstäkin, toisesta norjalaiskirjailijasta, mutta jääköön nyt. Olen nimittäin lukenut häneltä rikosromaanin Lumiukko (2007), jossa yksi ruumiista piileksii pakastimessa. Tämä tieto se inspiroi minut katsomaan illan varg-veumin, ennakkotiedot elokuvasta luettuani. (Nesbøä pidetään jonkinlaisena myöhempien aikojen kovaksikeitettynä agathachristienä, eikä suotta. Lumiukko kertoo sarjamurhaajasta, joka jättää jälkeensä ruumiita ja lumiukkoja. Arvata varmaan saattaa, että lopussa paljastuva psykologia lumiukkomurhien takana ei välttämättä ole vankin ja uskottavin mahdollinen.)

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Erään ohjaajan huiput

Kenellä on maailman tarttuvin nauru?

Tuo probleemi on tainnut vaellella lehtien viihdesivuilla viime kuukausina. Itse törmäsin kysymykseen jokseenkin tarkalleen neljä vuotta sitten, heinäkuussa 2008, kun Yle TV2 lähetti erään kotimaisen elokuvan vuodelta 1946.

Mikä tärkeintä tämän tarinan kannalta, Yle esittää tuon elokuvan nauruineen päivineen jälleen tulevana torstaina.

Teuvo Tulio: Rakkauden risti (1946)
Yle Teema to 12.7.2012 klo 21.50
Elokuvan esittely Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kotisivuilla
Teuvo Tulio -biografia Elokuvauutiset.fi-sivustossa
Aleksandr Puškinin novelliin perustuva traaginen rakkaustarina majakanvartijan tyttärestä ja kaupunkilaismiehestä. (Yle.fi)
Jälkikäteishuomautus 13.7.2012: Katsottuani nyt elokuvan uudelleen huomaan, että aika kultaa muistot, ainakin sen suhteen, millainen muistikuva minulla oli alkukohtauksen intensiteetistä edellisen katsomisen jäljiltä. Ilmoitan siis, että analyysini alun naurusta on ainakin jossain määrin liioiteltu.
Kyseistä naurua ei edes onneksi tarvitse vartoilla kauaa, sillä se odottaa meitä heti alkutekstien jälkeen. Se on pelottava nauru, se on kammottava nauru, mutta mikä olennaisinta, se on ehdottoman tarttuva nauru. Kovasti tärkeää on myös, että nauru ei nuupahda kesken kaiken vaan kestää reilun tovin aikaa.

Yksinäinen, vanha mies myrskyn saartamassa majakkasaaressa, papukaija muun goottilaisen lavastuksen muassa seuranaan... Olin totaalisen hämmästynyt siitä, että jumalaton nauraja oli minulle tuolloin ennestään tyystin vieras.
Kyseessä on Oscar Tengström (1887 - 1960), merkittävä suomenruotsalainen näyttelijä, joka esiintyi teatteriuransa lisäksi myös joukossa elokuvia. Tässä Teuvo Tulion (1912 - 2000) melodraamassa Rakkauden risti hän näyttelee Majakka-Kallea, joka aina myrskyn yllättäessä tuppaa menettää järkensä. Elämä on näet kohdellut häntä kaltoin - suuri kaupunki maailmallisuuksineen on riistänyt häneltä hänen ainokaisensa, suloisista suloisimman tyttärensä, Regina Linnanheimon (1915 - 95) tulkitseman Riitan.

Majakkasaarelta Helsingin humuun hukkunut Riitta päättää lopulta järjestää valehäät salatakseen lankeemuksensa isältään. Nämä valehäät, joihin isä suunnattomalla antaumuksella osallistuu, huipentavat elokuvan, ja hoilaillaanpa niissä yhteislauluna "Kulkurin valssikin". Kyseessä taitaa olla ohjaaja Tulion silmänisku ja huomionosoitus T. J. Särkän muutamaa vuotta varhaisemmalle Kulkurin valssille, jossa Tengström näytteli kreiviä. Tietääkseni juuri Tengströmin kreivi lausuu tuossa elokuvassa kuolemattomat sanat haaveestaan rakennuttaa tyttärelleen, Ansa Ikosen esittämälle Helenalle, "niin kauniin sikalan". (Huom! Katso tarkennus kommenttialueella.)

Tulio laati käsikirjoituksen elokuvaansa venäläisklassikko Aleksandr Puškinin novellin "Postimestari ja hänen tyttärensä" (1830) pohjalta. Ohjaajan kahta vuotta varhaisempi elokuva Sellaisena kuin sinä minut halusit kertoo vastaavan tarinan viattoman saaristolaistytön lankeamisesta kaupungissa prostituutioon.

***

Yle esitti laajasti Tulion elokuvatuotantoa viimeksi neljä vuotta sitten. Ohjaajan satavuotissyntymäpäivä koittaa ensi kuussa, ja sen kunniaksi Yle Teema lähettää hänen koko säilyneen tuotantonsa torstai-illoissa, samalla ohjelmapaikalla kuin Mikko Niskasen keväinen retrospektiivi.

Hänen eksoottisuutensa Teuvo Tulio.
Katsoin suurimman osan kesän 2008 tarjonnasta, minkä valistamana aion tällä kierroksella keskittyä ainoastaan kolmeen elokuvaan: tulevan torstain Rakkauden ristin lisäksi 2.8. esitettävään Rikolliseen naiseen (1952) ja 16.8. esitettävään Olet mennyt minun vereeni (1956). Tämän lisäksi Teema lähettää lauantaina 18.8. tuoreen latvialaisdokumentin Fedja - Theodor - Tulio ohjaajan elämästä. Tulio, alkuperäiseltä nimeltään Theodor Tugai, oli syntyjään latvialainen.

Tulio aloitti ohjaajan uransa vuonna 1936, ja jo muutaman vuoden kuluttua hän löysi ominaislaatunsa melodraaman taitajana. Tuosta hetkestä eteenpäin hän ohjasi käytännöllisesti katsoen yhä uudelleen yhtä ja samaa elokuvaa, näkemystään vain kevyesti varioiden. Tässä mielessä hän muistuttaa kovasti Douglas Sirkiä (1897 - 1987), Hollywoodissa loistoonsa kohonnutta melodraaman ehdotonta mestaria.

Kuitenkin 1950-luvulle tultaessa Tulio uudistui selvästi; hänen elokuvataiteensa koki ilmeisen muodonmuutoksen - siitä tuli korkeaa naiselokuvaa. Tämä näkyi nimenomaan mainituissa Rikollisessa naisessa ja Olet mennyt minun vereeni. Noita kahta tuotantoa yhdistää se, että niihin kumpaankin käsikirjoituksen laati Regina Linnanheimo, Tulion useitten elokuvien naistähti ja elämän mittainen ystävä.

Erityisen vahva mielestäni on Olet mennyt minun vereeni, jossa Linnanheimo 40-vuotiaana teki viimeisen elokuvaroolinsa. Loppukuvassa Rea, näyttelijättären syvään alkoholismiin vajonnut roolihahmo, astelee kaupungin autiuteen pois kameran ulottuvilta, ja teho täsmälleen onnistuneine musiikkeineen on muistettavan vahahduttava. Tuo loppukuva miltei lyö vertoja Sirkin ohjaajanuran päättäneen Suurinta elämässä (1959) lopun hautajaiskohtaukselle.

Suurinta elämässä tullen Sirk tunsi saavuttaneensa sen hioutuneen täydellisyyden melodraaman taitajana, mihin hän mitenkään kykenisi. Siksi hän jätti elokuvan, vaikka taisikin ohjata vielä muutaman pienen lyhyttuotannon.

Kunpa Tulio olisi Olet mennyt minun vereeni myötä löytänyt samanlaisen ratkaisun! Se olisi taannut hänelle vakaan aseman kotimaisen elokuvan historiassa suurena suomalaisena melodramaistina. Mutta hän jatkoi, ja edessä odotti vain yhä pettävämmäksi käyvä suo ja sitten katkera vanhuus.

Kaksi tuotantoa näki vielä päivänvalon. Kohujulkkis Tabe Slioorin piti esittää pääosa seuraavassa hankkeessa, mutta ei siitä elokuvaa tullut, tuli vain lyhytfilmi Se alkoi omenasta (1962), joka otettiin vastaan pilkaten. Tästä lannistumatta Tulio alkoi koota uutta tuotantoa. Hän päätti saavuttaa oikein kansainvälisen yleisön, näin kerrotaan, ja hän vaihtoi mustavalkofilmin värifilmiin ja otti Rakkauden ristin tarinan uuteen käsittelyyn, valttikortteinaan Lapin-eksotiikka ja irvokas pornografisuus.

Loppu historia on kuin Ed Woodia painajaisimmillaan. Tuotanto takkuili ja venyi vuosien mittaiseksi. Kuten Woodin Haudanryöstäjät ulkoavaruudesta (1959) tapauksessa elokuvan tähti Bela Lugosi kuoli kesken kuvausten, koki Tulio vastaavan menetyksen: Majakka-Kallen vastinetta Aslak Walkia esittänyt Ossi Elstelä (1902 - 69) menehtyi ilmeisen pahaan saumaan. Mutta saatiin sentään kasaan kokoillanelokuva - saatiin Sensuela (1972).

Maksavia katsojia elokuva keräsi peräti 665, mitä voi jälkikäteen hämmästellä. Ymmärtäväisesti Yle Teema on pudottanut Sensuelan pois Tulio-retrospektiivistään. [Korjaus 26.7.2012: Sensuela esitetään sittenkin, lauantaina 18. elokuuta klo 23.25.]

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Tulen ulos kaapista

Olen pitänyt tätä salaisuutta kaapissa visusti kätkettynä jo yli 20 vuoden ajan. Ajattelin pitää sen piilossa vastakin, joten varmuuden vuoksi jätin edes millään tavalla vihjaamatta asiaan kesäkuisessa ennakkotekstissäni tämäniltaisesta Marple-elokuvasta kirjoittaessani.

En siis maininnut, että illan tarinassa Syyttävä sormi (2006) esiintyy eräs tietty lempinäyttelijäni. Eikä siinä vielä kaikki, hän ei edes ole pelkkä lempinäyttelijä vaan olen rakastanut häntä (palavasti?) jo vuodesta 1989 lähtien. Kaikki nämä viikot pelkäsin, että jätän epähuomiossa katsomassa illan elokuvan, ennakkotekstini kun mainitusti näyttää sen kohdalla pelkkää viivaa.

Kuka siis on varjeltu rakkauteni kohde? Kenen salainen ihailija olen ollut ikuisuuden melkein?

Siinä hän on, eräs Imogen Stubbs.
Kyseessä on Imogen Stubbs (s. 1961), myöhemmältä porvarilliselta nimeltään Lady Nunn, joskaan en tiedä, onko hän joutunut luopumaan aatelisnimestänsä erottuaan sittemmin miehestään. Tosin Syyttävän sormen katsojana ei paljoa rakkaasta Imogenista kostu, hän kun kuolee rouva Symmingtonina jo kohdassa 24 minuuttia ja pitää suuren osan siitä ajasta, jonka elää saa, naurettavia aurinkolaseja silmillään. Hän on yhtä houkka, bimbo ja höppänä kuin niin monet muutkin tarinan miehistöstä. 

Neiti Marple: Syyttävä sormi
(Marple: The Moving Finger, ohj. Tom Shankland, Britannia 2006)
TV1 su 8.7.2012 klo 18.55
Kuvagalleria elokuvan henkilöistä Aveleyman.com-sivustossa
Sisarukset muuttavat maaseudun rauhaan. Kyläläiset saavat uhkauskirjeitä, ja pian alkaa tulla ruumiita. Jane Marple ratkoo arvoitusta, mutta ehtiikö murhaaja edelle? (Yle.fi.)

Mutta sitten itse illan elokuvaan... Lyhyesti sanottuna se on tyylittelevyydessään yksinkertaisesti ihana. Moni ei pidä Agatha-tädin tarinoiden tällaisesta mukailusta, mutta minusta se on juuri oikea tapa taikoa niihin uutta elämää ja lumoa.

Syyttävän sormen tyylittely osuu täydellisesti. Siitä on tehty pikkusievä ja heleissä, kirkkaan voimakkaissa väreissä kylpevä satu. Elokuvan alkukuvissa sisaruspari Jerry ja Joanna Burton (Aku Hirvinientä muistuttava James D'Arcy ja Emilia Fox) pompsahtelee satuautollaan kohti satumaailmaa satuauringon paistaessa taivaalla. Perillä heitä odottaa St. Mary Meadin satumainen, 1950-luvun mukaisesti lavastettu pikkukylä, jota kansoittavat eräs neiti Marple ja suuri joukko muita satuhahmoja. Pikkukylän rauhaa tosin häiritsee nimettömien kirjeiden virta, joka on niin katkera, että joukko kyläläisiä jopa päätyy niitten satuttamana riistämään hengen itseltään, kai.
Sisarukset tulevat St Mary Meadin kylään veli-Jerryn toipumiseksi moottoripyöräonnettomuudesta. Jerry toimii myös pitkin tarinaa eläytyväisenä kertojana, mikä vain lisää viehättävää, vänkyrän vinohattuista pittoreskin tuntua. Christie taitaa käyttää samaa kertojaratkaisua alkuperäisromaanissaan.

Uuden vuosisadan Marple-filmatisointien taso on ollut suunnattoman kirjava. Tämän tarinan somat lavastusratkaisut ja yhä uudet taustakuvat, kuten sinisistä sinisin ilta tai suunnaton satukuu piipun takana yömaisemassa, osaavat pitää lumouksessaan alusta loppuun asti. Tyylittelyn kekseliäisyys lyö vertoja suurille valkokangastuotannoille, kuten Jonathan Lynnin farssille Cluedo - pelaa henkesi edestä (1985) originelleine karikatyyreineen. Kuviteltavissa olevan tuolla puolen on yrittää aavistella, millaisen satuspektaakkelin näistä värkeistä olisi ohjaajana loihtinut joku Tim Burton. Syyttävän sormen takana on lähinnä tv-ohjauksia tehnyt Tom Shankland, ja käsikirjoituksesta vastaa Kevin Elyot, jolla on pari muutakin uusio-Marplea ansioluettelossaan.

Oikeastaan tällainen satutulkinta on juuri omiaan Christien tarinoihin, sillä näin meidän kesken sanottuna nehän ovat perimmiltään pelkkää satua - ne eivät ole totta eivätkä sellaiseksi pyri tekeytymäänkään. Illan elokuvasta en lausu yhtään negatiivista sanaa, sillä omaatuntoani luonnollisestikin kolkkaa edelleen eräs viimesyksyinen arvosteluni, mutta tartteeko sitä silti joka ikiseen filmatisointiin saada uuskliseinen homoseksuaalisuusjuonne mukaan?

Heti lopputekstien vaiettua ryntäsin IMDb:n kimppuun hamuamaan lisätietoja illan näyttelijäkatraasta. Sisar-Joannaa esittävä, satusöötiksi maskeerattu Emilia Fox (s. 1974) on suurta sukua: hänen isänsä kuuluu lempinäyttelijöideni aateliin - ja komisario Lewisin pikku apulainen Hathawaykin on hänen serkkunsa, tämän tekstin lisäyksessä mainitulla tavalla.

Kirkkoherra Calthrop.
Omissa maailmoissaan huseeraavaa kirkkoherra Calthropia esittää itse kiistelty ja kauhisteltu ohjaajasuuruus Ken Russell (1927 - 2011). Hänen vaimonsa roolissa näemme komediennen kykyjään hienovireisesti säännöstelevän Frances de la Tourin (s. 1944). Hämmästystä ei herättäne tieto, että hän esitti hömppäkirjailija Salome Otterbournea Poirot-televisioinnissa Kuolema Niilillä (2004). (Älkää menkö kielimään tästä arvon rouva de la Tourille, mutta erehdyin sekoittamaan hänet Naistenosasto B4 -komediasarjassa (2009 - 10) apuhoitaja Kim Wildeä esittävään Jo Brandiin, joten olin suunnattoman hämmästynyt, kun koko hemmetin sarjaa ei löytynyt hänen IMDb-ansioluettelostaan.) Neiti Hollandina hemaiseva Kelly Brook (s. 1979) näyttää olevan Brittilandian keltaisen lehdistön peruskauraa, joten hänestä ei tämän enempää.

PS. Lukekaa tämä teksti kiireen vilkkaa ja nopeasti, sillä yön yli nukuttuani ehkä tulen tunnontuskiini ja putsaan pois Imogen-kultaan liittyvän arkaluontoisen paljastukseni.

Kolmiodraama sariolalaisittain

Pohjimmiltaan on kysymys kolmiodraamasta. Nuori, puoliksi hurlumhei lakimies (Sauli Seppälä, s. 1935) rakastuu naiseen (Salme Karppinen, s. 1937), joka sattuu pahaksi onnekseen olemaan naimisissa mahtikartanon isännän (Risto Mäkelä, 1924 - 92) kanssa.

Valentin Vaala: Totuus on armoton (1963)
Mauri Sariolan romaaniin perustuvassa tarinassa mies lähtee tuomitsemaan maaseutukaupungin käräjiä. (Yle.fi.)

Totuus on armoton (1963) jakautuu kai tahattomasti neljään erilliseen jaksoon - vähän kuin neljään erilliseen elokuvatorsoon. Vain loppujaksoon asti uskollisesti jaksava katsoja saa riemukseen havaita, että kaikilla torsoilla sittenkin on yhteys keskenään.

Ensimmäinen jakso sijoittuu Helsinkiin. Siinä pyritään kaikin tavoin karkottamaan katsoja elokuvan äärestä. Kuvataan Seppälän esittämän asianajajan arkista työtä ja suhdetta yhtiökumppaniin (Lauri-Juhani Ruuskanen, s. 1932) ja tämän morsiameen (Ritva Vepsä, s. 1941). Karkotuskeinoista erityisen tehokas on replikointi: se on kovasti kirjallista, kuin suoraan 1930-luvun seurapiiridraamasta - se on hirveää.

Helsinki-kuvausta seuraa automatka maaseudulle ja toiseen jaksoon. Seppälä nimittäin on määrätty käräjätuomariksi oikeudenistuntoon, jossa sekatyömies Vilho Alarik Syrjäntaka (Matti Lehtelä, 1906 - 71) on syytettynä ryöstömurhasta. Katsoja hoksaa, että kyseessä taitaa olla oikeussalidraama, ja mielenkiinto alkaa herätä.

Käräjien ajan Seppälä saa yöpyä Rasinkankaan kartanossa, jota Risto Mäkelä suvereenin pelottavasti isännöi Hankkijan mainoslätsä päässään. Heti kun Mäkelä astuu valkokankaalle isäntämies Peterinä, katsoja tuntee joutuneensa jonkinlaiseen kotikutoiseen humisevaanharjuun tai rebekkaan - tätä kai on kotimainen junttigotiikka parhaimmillaan. Jollain ihmeasein isäntämies Mäkelä pitää pahoissa pauloissaan nuorta vaimoaan, jota Salme Karppinen väristen ilmentää.

Olen jo aiemmin ylistellyt Risto Mäkelän vahvaa näyttelijänpresensiä ja tainnut verratakin häntä saksalaisten maagiseen Peter Kuiperiin. Tässä elokuvassa Mäkelä on tuttuun tapaansa vangitseva, vaikkakaan ei yllä parhaisiin suorituksiinsa. Kyllä vain Helge Herala teki vuotta aiemmin Tähdet kertovat, komisario Palmu -elokuvassa (1962) loimuavamman roolityön demonisena kartanonherrana.

Kesken kaiken eksyn sivupoluille muistelemaan Risto Mäkelää laajemminkin... Paitsi teatterinäyttelijä, Mäkelä oli myös merkittävä oopperalaulaja, baritoni, joka lauloi päärooleja niin Tampereen Oopperassa kuin Kansallisoopperassakin. Näyttelijän teräksenkirskuvan puheen takaa erottaa kyllä keuhkotyöläisen äärimmäisen harjaantuneen äänen. Hän oli naimisissa lausuntataiteilija-näyttelijä Ritva Ahosen kanssa, ja kun muistelee vaimon säikyn-hermoherkkiä rooleja, mieleen välttämättä putkahtaa epäkorrekti kysymys, miten ihmeessä hän uskalsi olla aviossa Mäkelän kaltaisen alkuvoimaisen karjun kanssa.

Seppälä (oik.) ja Karppinen Aulangon maisemissa.
Kun käräjät on istuttu Rasinkankaan kartanon salissa, elokuvan on aika siirtyä kolmanteen jaksoonsa. Siinä Seppälän asianajasta kuoriutuu James Stewart ja Karppisen spiraalinutturakampauskin saa selityksensä, kun hän muuntautuu Kim Novakiksi. Rakastavaiset pakenevat ison pahan Mäkelän pauloja Aulangolle, jossa heillä on ilo kohdata lyhyt onni keskenään.

Tämä jakso on parhaimmillaan jopa ultratyylikäs ja tuo mieleen vaivattomine kamera-ajoineen setämies Hitchcockin lisäksi erityisesti uuden aallon lähimaastossa pörränneen Alain Resnais'n: rakastavaisten keskinäiset puheet eivät välitä arkielämän kareista vaan kohoavat korkeimmillaan kynttilän valaisemina jopa imaginaarisiin taivaisiin, missä ne kohtaavat viime vuonna Marienbadissa.

Tällainen onni ei tietenkään voi jatkua ikuisesti, joten James Stewart ja Kim Novak saavat jo pian riisua ihokkaansa ja muuntautua Jussi Jurkaksi ja Elina Pohjanpääksi. Paluumatkalla onnesta takaisin Rasinkankaan kartanoon Hitchcock&Resnais nimittäin muuntuu vaihteeksi Waltari-filmatisoinniksi Verta käsissämme. (Tuossa elokuvassa kolmiodraaman petetty kolmas osapuoli muuten oli itse Tauno Suuri, suomalaisen näyttelijätyön maestro ja ylialfa, johon isäntämies Mäkelä kovasti yllättäin täten vertautuu. Sivumennen sanoen Erkki Viljos, vara-taunopaloista ylin ja ensimmäinen, esittää päivän elokuvassa viisasta nimismies Arraa.)

Seppälä (vas.) ja Karppinen pahassa kiipelissä.
Kun Verta käsissämme puntaroi syyllisyyden problematiikkaa, Totuus on armoton ei vaivaudu samanlaisiin syvyyksiin vaan käyttää liikenneonnettomuutta lähinnä pelkkänä juonen rakennuspuuna. Kun pohtii, kehen lakimies Seppälän auto osuu, välttämättä huvittuu tahattomasti, sillä ratkaisu on niin tavattoman näppärä ja kätevä ja samalla tavattoman vieras todennäköisyyksille. Haaveria seuraava oikeudenistunto solmii muutkin irrallaan repsottavat narut yhteen, vaikkakin perimmäinen totuus isäntämies Mäkelän ja Karppisen avioliiton esihistoriasta jää ikävän avoimeksi.

Totuus on armoton on ohjaajansa Valentin Vaalan (1909 - 76) viimeinen näytelmäelokuva. Se ei saanut ilmestyessään hääppöisiä arvosteluita, eikä sitä ole ylistelty myöhemminkään. Minä olisin kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että kun vain ensin on kartoittanut rehellisesti kaikki elokuvan heikkoudet, jäljelle jää varsin katsomisen arvoinen teos. Hienon kokonaisuuden mahdollistavia värkkejä ei vain ole osattu käyttää optimaalisesti hyväksi. Mahdollisten aikalaiselokuvaviitteiden lisäksi tuotannossa on paljon muutakin mielenkiintoista, esimerkiksi Seppälän lakimieskumppani Ruuskasen psykologinen kypsyminen loppupuolella.

Nuorehko menestyskirjailija sorvinsa ääressä. (Kuva: MTV3.)
Mielenkiintoiseksi elokuvan tekee myös se, että taustalla on suuri viihdekirjailija Mauri Sariola (1924 - 85), jonka samannimiseen lakimiesromaaniin vuodelta 1960 tuotanto perustuu. Tuossa vaiheessa kirjailijan ura oli vasta muutaman vuoden vanha, joten tiedossa ei vielä ollut, miten lyhykäiseksi Sariola-filmografia lopulta olisi jäävä.

Ohjaajan lisäksi käsikirjoitusta oli laatimassa nimekäs Juha Nevalainen (1921 - 88). Saamieni tietojen mukaan toteutus on melkoisen uskollinen alkuperäisromaanille, joten luultavasti voimakkaampi muokkaustyö olisi kohentanut lopputulosta tuntuvastikin.

Jaksojen välinen hajanaisuus tekee katsojalle vaikeaksi mieltää, mistä elokuvassa perimmältään on kysymys, mihin ongelmaan ehkä olisi auttanut esimerkiksi ennakointijakso ihan alussa, heti alkutekstien jälkeen: lakimies Seppälä ja rakastettu Karppinen onnensa maisemissa Aulangolla, mistä paluu tapahtumien alkupisteeseen vaikka ihan perinteisen kliseisellä kalenterileikkauksella. Vanhakantainen replikointi onneksi ei häiritse enää ensimmäisen jakson jälkeen.

Elokuva ryöppyää niminäyttelijöitä pienissä sivurooleissa. Mukana ovat muun muassa aina jyhkeä ja vanhatestamentillinen Eino Kaipainen, Aarne Laine, Hilkka Helinä sihteerinä, Marita Nordberg nimismiehen rouvana ja sokerina pohjalla Irma Seikkula hänelle niin hirmuisen sopivassa roolissa, syytettynä aviomiehensä murhasta. Unohtaa ei sovi kirjailija Sariolan Sammatissa sijaitsevan kesämökin rantasaunaakaan, jonka verannalle kamera pääsi parissa kohtauksessa tarkkailemaan tilannetta. 
  • Vuoden 1963 jälkeen Sariola on päätynyt suurelle kankaalle ainoastaan kerran, vuonna 1978. Noista 34 vuoden takaisista tunnelmista raportoin tässä tekstissäni.