torstai 29. joulukuuta 2011

Oatesilla on asiaa

Yhdysvaltain kansallispäivän ilta 4. heinäkuuta 1996 Niagara Fallsissa. Nuori yksinhuoltajaäiti Teena Maguire on palaamassa 12-vuotiaine tyttärineen miesystävänsä luota ja päättää oikaista puiston kautta. Siellä joukko kulmakunnan nuoria miehiä raiskaa hänet.

Joyce Carol Oates, Kosto: rakkaustarina
(Rape: A Love Story, 2003.)
Suom. Kaijamari Sivill, 2010. Otavan kirjasto 218.

Äidin ja tyttären tragedia tummenee vielä paljon alkutilannetta synkeämmäksi, kun he saavat vastaansa myös median, juonikkaat lakimiehet ja naapuruston ennakkoluuloineen. Kuva tapahtuneesta vääristyy julkisuudessa, ja yhä useampi alkaa syyttää Teenaa itseään tapahtuneesta.

Kyseessä on ytimekäs moraalitarina hirvittävästä painajaisesta. Joyce Carol Oates (s. 1938) panee lukijan tuntemaan voimakkaasti, niin että lukijasta käytännössä muodostuu yksi tarinan henkilöistä.

Kostossa on kuitenkin myös sankari, amerikkalainen yksinäinen ratsastaja, paikallinen poliisikonstaapeli Dromoor, eräänlainen samarialainen. Lähimmäisenrakkaus, myötätunto ja kaipuu oikeudenmukaisuuteen saavat hänet toiminaan: hän alkaa eliminoida raiskareita, yksi kerrallaan, kun yhteiskunnalla ja sen oikeuselimellä ei tunnu olevan välineitä suojella todellisia uhreja.

Oatesin lyhyt romaani on hyvin viisas kirja, sillä se ei anna lukijan jähmettyä alkuasetelman luonnolliseen viha-tunnekuvioon. Lukijan tunne jalostuu tarinan myötä. 

Kostoa voi hyvin verrata saksalaisnobelisti Heinrich Böllin Katharina Blumin menetettyyn maineeseen (1974), joka kuitenkaan ei tarjoa mahdollisuutta vastaavaan lukijan tunnetyöhön vaan pidättäytyy katkerassa vihassa. Böllille aihe, keltaisen lehdistön raateleviin kynsiin joutuva yksilö, oli ehkä siinä määrin omakohtainen, että hän ei romaania kirjoittaessaan kyennyt etäännyttämään kokemustaan riittävästi. Oates etäännyttää aivan konkreettisestikin valottamalla tapahtunutta tulevaisuuden aikaperspektiivistä.

Erikseen mainitsen Kostossa kritiikin äidinrakkautta kohtaan - emon vaalivaa suhtautumista täysi-ikäisiin poikasiinsa. Nämä naiset kaikkein pahimpina haluavat vyöryttää syyn tapahtuneesta raiskaajapojiltaan uhrille itselleen.

Romaanin alkukielinen nimi Raiskaus on suomennettu "miedonnetusti" Kostoksi. Sitä arvostelisin. Ehkä raiskaajat ja heidän läheisensä pyrkivat kostamaan tapahtuneen uhreille, mutta samaa kostomentaliteettia ei löydy itse uhreista tai heidän laupiaasta auttajastaan. Konstaapeli Dromoor ei ole koston enkeli.

Oikeudentuntoinen arkkitehti (Charles Bronson).
Oatesin romaanin lukeminen sattui sopivasti samoihin aikoihin kuin MTV3 esitti Michael Winnerin elokuvan Väkivallan vihollinen 2 (Death Wish 2, Yhdysvallat 1981). Siinä, kuten muissakin sarjan elokuvissa, Charles Bronsonin esittämä arkkitehti tuskastuu yhteiskunnan tehottomuuteen väkivaltarikollisten käsittelyssä ja alkaa listiä näitä omaehtoisesti omankädenoikeutuksella.

Tietyllä tavalla arkkitehdin moraalissa ja toimintatavassa voi nähdä uljuutta. Esitys on elokuvasarjassa kuitenkin monin verroin suoraviivaisempi ja sävyttömämpi kuin Oatesin romaanissa. Se latistuu pelkäksi toimintaviihteeksi.

Oikeamielinen arkkitehti Paul Kersey on oikeusistuin ja pyöveli yhdessä ja samassa yksilössä. Päähenkilönsä toiminnan sokeassa ihailussa Väkivallan vihollinen ei ota huomioon niitä suunnattomia riskejä, joita puuhaan sisältyy. Esimerkiksi syytön voi tulla uhratuksi.

Paljon realistisempi ja kauasnäköisempi on Wallander-sarjaan kuuluva ruotsalainen tv-elokuva Varas (Tjuven, 2009). Siinä asuntoalueella tapahtuneeseen varkaussarjaan kyllästynyt joukko perheenisiä perustaa partion, joka kiertää vartioimassa alueella yöaikaan. Sitten he yhyttävät eräästä talosta salaperäisesti poistuvan maahanmuuttajamuukalaisen, jonka ottavat tarpeettoman karkeaan käsittelyynsä.
  • Joyce Carol Oates on monipuolinen amerikkalaiskirjailija, joka on kuulu tuotteliaisuudestaan. Muutaman vuoden takaisessa lehtijutussa väitetään, että hän nukkuu ainoastaan pari tuntia vuorokaudessa ja syö vain kerran päivässä pystyäkseen käyttämään kaiken liikenevän ajan mahdollisimman tehokkaasti kirjoittamiseen.
  • Akateemisen kirjakaupan tuoreesta alennuskatalogista löytyy peräti kaksi Oatesin romaania: tämä Kosto sekä Haudankaivajan tytär, kumpikin kovakantisina ja 9,90 €:n hintaan.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Vaikenijoita Norjassa

Viime kesä oli kiireinen. Niinpä säilöin kahdeksanosaisen norjalaissarjan Berliininpoppelit (2007 - 08) kovalevylle ja katsoin sen vasta eilen ja tänään miltei yhdeltä istumalta. Kyseessä on kertomus keskisessä Norjassa asuvan Neshovin suvun merkittävistä kuukausista. Berliininpoppelit on harvoja tällä vuosisadalla näkemiäni jatkuvajuonisia sarjoja, varmasti yksi hienoimmista.

Berliininpoppelit
Berlinerpoplene (ohj. Anders T. Andersen (jaksot 1 - 3) ja Sirin Eide (4 - 8), Norja 2007 - 08)
Sarjan norjankieliset kotisivut
Yle FST5 6.7. - 24.8.2011, 8 x 48 min (ensiesitys 3.3. - 21.4.2010 / Yle FST5)

Neshovien sukutarina alkaa joulunalusaikaan 2006, kun perheen iäkäs äiti Anna saa aivohalvauksen ja joutuu sairaalaan. Puoliso Tormod (Espen Skjønberg, s. 1924) ja 56-vuotias esikoispoika Tor (Nils Sletta, s. 1943) jäävät kotitilalle seuraamaan potilaan voinnin kehittymistä. Maatila on rappioitunut monin tavoin; sikoja pitävä Tor tulee toimeen lähinnä vanhempiensa eläkkeen varassa. Näihin rapistuneisiin miljöihin valtaosa sarjan tapahtumista sijoittuu.

Annalla ja Tormodilla on kaksi muutakin poikaa. Margido (Bjørn Sundquist, s. 1948) elää läheisessä kaupungissa hautausurakoitsijana. Kapea uskonnollisuus rajoittaa hänen elämäänsä, ja hän on ikuinen vanhapoika. Sen sijaan kuopus, Kööpenhaminaan kotiutunut 39-vuotias Erlend (Jon Øigardenin, s. 1971), osaa ottaa elämästä nautinnon irti. Hän työskentelee menestyksekkäänä somistajana ja elää rekisteröidyssä parisuhteessa pullean päätoimittajansa (Morten Rose, s. 1975) kanssa. Erlendin postmoderni kaupunkilaisuus on räikeä vastakohta synnyinkodin perinteikkyydelle.

Kohtalokas jouluateria. (Kuva: NRK.)
Neshovien perheellä on lukuisia tabuja ja salaisuuksia, joista merkittävin paljastuu kolmannen jakson finaalissa, kun suku on kokoontunut jouluaattoiltana yhteiselle aterialle. Häpeällisinä pidetyt salaisuudet lienevät ratkaiseva syy perheen suunnattomille kommunikaatiovaikeuksille.

Perheen sisällä ei puhuta, ei varsinkaan tärkeistä asioista. Kommunikaatiokyvyttömyys on vahvin lähde sarjan synkeälle huumorille, joka kulkee mukana läpi kerronnan, vaikka välillä miltei huomaamattomissa. Ruotsalaisten Arla-mainosten estetiikka on pinnalta vähän samaa sukua. Ilman huumoriaan Berliininpoppelit ei kykenisi kohoamaan saavuttamaansa koskettavuuteen.
Hautausurakoitsija, isä, sikatilallinen, tytär ja somistaja. (Kuva: NRK.)
Tor hälyttää Annan kuolinvuoteelle myös Oslossa asuvan tyttärensä Torunnin (Andrine Sæther, s. 1964), jonka ei ole annettu pitää yhteyttä perheeseen. Itse asiassa Tormod saa tietää vasta vaimonsa hautajaisjärjestelyiden yhteydessä tulleensa jo 37 vuotta sitten isoisäksi. Torunn kohoaa sarjan edetessä merkittävimmäksi tekijäksi juonen kannalta.

Tor turvassa possun seurassa. (Kuva: NRK.)
Berliininpoppelit etenee kiireettömästi, mutta silti siinä ei ole mukana mitään turhaa. Sarjan realismi tuo mukanaan vahvan elämän tunnun. Silti arkisen kerronnan taustalla vallitsee jatkuvasti suuri draama. Esimerkiksi television pimah-taminen ja uuden hankkiminen voisi latistua tavanomaiseksi arkikuvaukseksi, mutta ei tässä sarjassa.

Erityisen vaikuttavana pidän isä-Tormodin ja poika-Torin suhteen hienovireistä kuvausta. Jo ensimmäinen jakso tarjoaa eläviä välähdyksiä, jotka viestivät, ettei isä-Tormod olekaan se seniili vanhus, jona poika häntä pitää ja kohtelee. Seura tekee kaltaisekseen. Sosiaalisten ympyröitten laajetessa isä osoittautuukin boheemiksi vanhaksi herraksi, varsin virkeäksi sellaiseksi. Vanhaherra Skjønberg tekee loistavan roolityön!

Psykologisesti hyvin vahva on kuvaus, miten sarjan alussa Tor samastuu voimakkaasti äitiinsä ja sitten loppujaksoissa tytär Torunn omaan isäänsä Toriin. Ehkä Torunnin sielullisen muutoksen yllättävä, miltei perustelematon nopeus on kiireettömän kerronnan ainoa tyylirikko.

Epätraditionaalinen sosiaalisuus. (Kuva: NRK.)
Yksi Berliininpoppelien kantavista teemoista on suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, kun sen merkitys perheen kommunikoi-mattomuuteen avartuu sarjan vanhetessa. Varmasti sarja kykenee myös pehmentämään katsojien suhtautumista asiaan. Itse esimerkiksi pidin Erlendin päätoimittajakumppania varsin sympaattisena olentona.

Tarinan päätös on myös varsin tehokas. Siinä hautausurakoitsijasetä Margido vain lakonisesti "kiittää kaikesta" veljentytärtään Torunnia, kun tämä katoaa tarinasta arvaamattomasti - jopa arvaamattomammin kuin siihen ilmaantui.

Torin nuoruudenihastusta, Torunnin käheä-äänistä ja muutenkin käheää äitiä, joka karkotettiin suvusta, muuten esittää Frøydis Armand (s. 1949). Jos hän vaikuttaa etäisesti tutulta, se saattaa johtua siitä, että hän esitti yhtä pääroolia Aviovaimoja-trilogiassa (1975 - 1996), jolla norjalainen elokuva teki eräänlaisen maailmanvalloituksensa takavuosina.

Berliininpoppelien taustalta löytyy kolmiosainen romaanisarja. Norjalaisen Anne B. Ragden (s. 1957) trilogia Berliininpoppelit (Berlinerpoplene, 2004), Erakkoravut (Eremittkrepsene, 2005) ja Vihreät niityt (Ligge i grønne enger, 2007) kohosi kotimaassaan ja ulkomaillakin suurmenestykseksi, joka suomennettiin vuosina 2007 - 09.

Romaanisarjan 900 sivua tiivistettiin televisiosovitusta varten 380 minuutiksi.

torstai 8. joulukuuta 2011

Välähdyksiä kulkurin kaupungista

Kaupungin valot (City Lights, ohjaus Charlie Chaplin, Yhdysvallat 1931)
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla
Yle Teema su 30.10.2011 klo 18.08

Charlie Chaplin oli mestari ohjaamaan elokuvia, jotka ovat samaan aikaan komedioita ja tragedioita. Kaupungin valot - tarina kulkurista, sokeasta kukkaistytöstä ja viinaanmenevästä miljonääristä - on lajityypin tunnetuimpia ja arvostetuimpia edustajia.

Elokuva näytettiin Teema-kanavalla syksyisen Elokuvan juhlaviikko -teeman merkeissä. Sen esitteli katsojille kahdeksanminuuttisessa johdannossa elokuvaohjaaja, akateemikko Aki Kaurismäki, jonka positiivisella tavalla persoonallinen juonto sisältää lukuisia arvokkaita näkökulmia tuohon elokuvaan ja elokuvahistoriaan yleensäkin.

Kaupungin valot syntyi 1930-luvun taitteessa, jolloin oltiin suurella ryminällä siirtymässä äänielokuvan kauteen. Chaplin - tunnetusti konservatiivisena teknisten innovaatioiden suhteen - suhtautui tuohon elokuvan uuteen ulottuvuuteen pitkään karsaasti. Kaupungin valot onkin alusta loppuun asti mykkäelokuva, ellei lyhyttä äänifilmiparodiaa oteta lukuun.

Kaurismäki korostaa Chaplinia ymmärtäen, että äänifilmin synty vei elokuvailmaisua käytännöllisesti katsoen vuosikymmenen taaksepäin, kun näyttelijät jouduttiin asemoimaan jäykästi paikoilleen, jotta ääni saatiin talteen alkuaikojen alkeellisilla laitteilla. Elokuvanäyttelemisen elävyys, joka oli saavutettu juuri ennen äänen ilmestymistä, siis oli teknisen kehittymättömyyden vuoksi hukassa vuosien ajan.

Akateemikko Kaurismäki tuo esiin myös mielenkiintoisen kehityslinjan lähikuvan hiljattaisesta vakiintumisesta hyväksytyksi elokuvan keinoksi. Chaplin ei näytä tälläkään sektorilla kuuluneen aivan edelläkävijöihin. Illan elokuvassa näyttelijät rajataan suurimmaksi osaksi pelkkiin suuriin kokokuviin, ennen kuin pääparia uskalletaan lähennellä arasti puolilähikuvan merkeissä ihan loppukohtauksessa.

Kukkaistyttöä näytelleen Virginia Cherrillin (1908 - 1996) välit ohjaaja-vastanäyttelijä Chapliniin eivät olleet mitenkään lämpimät. Hänen elokuvauransa kesti vain muutamia vuosia eikä koskaan noussut todella siivilleen. Cherrill muuten oli aviossa neljä kertaa, 1930-luvun puolivälissä lyhyen aikaa jopa toisen kuulun sarja-avioitujan, Cary Grantin (1904 - 1986), kanssa. Grant yhdistetään nykyään muistoissa 1950-lukuun ja Hitchcockin kultakauteen, hänen neljä vuotta nuorempi ensimmäinen vaimonsa paljon kaukaisempaan mykkäfilmin aikaan.

Kulkurin ja kukkaistytön jylhä rakkaustarina käsittelee hyvin pelkistetysti perusteemoja: lohdutonta köyhyyttä ja mahdotonta rakkautta muun muassa. Äärimmäisen yksinkertainen, tekisi mieli sanoa arkaainen, ilmaisu on suunnattoman tehokas ja vaikuttava. Elokuvaa katsoessani mietin, olisiko vastaavalle ilmaisulle tilaisuutta nykyelokuvan aikana vai pystyykö moinen puhuttelemaan vain alkuaikojen ilmaisussa, "jumalten kautena".

Millä tavalla sukua arkaaiselle ilmaisulle on Aki Kaurismäen itsensä mykkäelokuvakokeilu Juha (1999)?

Kaupungin valojen rakkaustarinassa komedia antaa oman voimakkaan säväytyksensä traagisuudelle. Sen sijaan miljonäärijaksoista pystyn löytämään lähinnä vain komediaa, jopa pelkkää komediaa komedian vuoksi. Huvittavaa on, miten eriparisena näen nuo kaksi aihelmaa. Itse asiassa miljonäärijaksoja katsoessani mieleni teki monta kertaa vauhdittaa etenemistä kaukosäätimen avustuksella.

Kaurismäki muuten esittää oletuksen, että Hella Wuolijoki ja Bertolt Brecht saivat idean yhteiseen Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti -projektiin juuri Chaplinin elokuvan miljonääritarinasta.

Kasvoista kasvoihin.
Moni muukin kuin Kaurismäki on korostanut Kaupungin valojen loppukohtauksen äärimmäistä kauneutta. Siinähän näkönsä saanut tyttö tunnistaa vihdoin kulkurin häntä avustaneeksi (vale)rikkaaksi herrasmieheksi ja näkee ensi kertaa tämän kasvoista kasvoihin.

Minuun kohtaus ei tehnyt vastaavaa vaikutusta, vaikka yritin katsoa sen uudelleenkin. Sen sijaan muistan kyllä hyvin Chaplinin seuraavan elokuvan Nykyajan (1936) loppukuvan, jossa myyttinen kulkuri kävelee Paulette Goddardin kanssa kohti horisonttia ja tuntematonta.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Saksalais-suomalainen mielenmaisema

Rikospaikalla: Borowskin tango
Tatort 761: Tango für Borowski (ohj. Hannu Salonen, Saksa 6.11.2009)
Elokuvan esittely Suomen Berliinin-suurlähetystön sivuilla
Komisario Borowski -sarjan esittely Yle TV2:n kotisivuilla
Yle TV2 to 1.12.2011 klo 22.35 
Borowski etsii Ilomantsista murhasta vangittua saksalaista poikaa. Oikea murhaaja löytyy Kalevalan myyttien pimeimmästä paikasta. (Yle.fi.)

Ylikomisario Borowski salaisine unelmineen Suomessa.
Näyttelijä Axel Milberg (s. 1956) on esittänyt rikosylikomisario Klaus Borowskia vuodesta 2003 lähtien jo 18 jakson verran yhteiskeskieurooppa-laisessa Rikospaikalla-sarjassa. Alusta asti hänen rinnallaan on kulkenut psykologinen asiantuntija Frieda Jung, ylikomisarion salaisten romanttisten fantasioiden kohde, jota esittää Maren Eggert (s. 1974). Tosin käsillä olevan Borowskin tangon jälkeen Jungia ei valitettavasti ole löytynyt yhdenkään Borowski-tarinan näyttelijäluettelosta.

Olen katsonut vain pari Borowski-elokuvaa, mutta kokemukseni perusteella ylikomisario eroaa useimmista television rikostutkijoista siinä, että hän on melkoinen antisankari, jolla hommat ei aina klaarannu tuosta vain. Apulaisena toimiva rouva Jung on onneksi välkympi, vaikka hapuilua hänenkin päättelynsä usein edustaa.

Tunnelma Borowski-tarinoissa on lämminhenkisen maalaiskomediamainen, vaikka Kielin suurkaupungissa elelläänkin. Sarja hakee viehätyksensä päähenkilöittensä kotikutoisuudesta. Rouva Jungkin on sopivan tavanomaisen näköinen vielä tavanomaisemman näköisen Borowskin unelmanaisena.

Suomalaislähtöinen elokuvantekijä Hannu Salonen (s. 1972) on ohjannut useita Rikospaikalla-sarjan jaksoja. Luonnolliselta tuntuu, että lopulta syntyi idea ylikomisario Borowskin tuomisesta vierailulle Suomeen Salosen johdattelemana. Tässä jaksossa Boroskin tango ohjaaja on poikkeuksellisesti toiminut myös käsikirjoittajana Clemens Murathin rinnalla.

Saksalainen nuorisorikollinen on saanut paikan pohjoiskarjalaiselta kuntoutusleiriltä huumeista vieraantuakseen. Häntä syytetään nyt tuoreesta suomalaistytön murhasta, mikä tuo Borowskin apulaisineen Suomeen.

Ilomantsin poliisikunta on vähän samasta puusta veistettyä kuin kieliläiskollegansa. Siksi ei ole ihme, että nuorukainen pääsee karkuun vanginkuljetusmatkalla, jossa Borowskin ja tämän lähimmän suomalaiskollegan (Janne Hyytiäinen) oli tarkoitus huolehtia hänen vartioinnistaan.
 
Juttua aletaan selvittää tosissaan, leppoisasti kuten aina Borowski-tarinoissa, vaikka yötön yö saksalaistutkijoitten lepoa haittaakin. Kohdataan lisää suomalaispoliiseja ja pohjoiskarjalaisia, joista aika moni on aikamoinen originelli, enemmän tai vähemmän vinksahtanut jopa. Melko moni suomalaisnäyttelijöistä vääntää kotimaisen lisäksi myös saksaa kohteliaisuudesta vierasta kohtaan.

Ylikomisario suomalaisuutta harjoittelemassa.
Tutustutaan itäsuomalaisen syrjäseudun arkeen, jossa voisi olla iloa enemmänkin; monen poikamiehen ja vanhanpojan elämä on varsin riemutonta. Samanlaista lienee monilla Euroopan autioituvilla laita-alueilla kaukana keskuksista. Suomen luonto on kamera-ajoissa sentään upea! Käydään lavatansseissa ja saunassa.

Jaksossa yritetään myös laskeutua alas kansanmytologian syvänteisiin, vaikka minusta elokuvan tarjoamat loitsimis- ja muut menot pikku-ukkoineen kaikkineen tuntuvat melkoisen sepitetyiltä. Mikä on niitten suhde todelliseen kansanperinteeseen?

Juonessa on muitakin kömpelyyksiä, kuten jokseenkin väkisin väännetyltä tuntuva sarjamurhaajakuvio. Toisaalta se selittää kätevästi monien saksalaistenkin katoamisen alueen äärettömiin metsiin menneinä vuosina... Käsikirjoitus ei taida edustaa Rikospaikalla-sarjan parasta a-ryhmää.

Tango borowskilaisittain.
Katsoin Boroskin tangon muutaman päivän viiveellä tv-ensi-illasta, ja evääksi olin saanut aika negatiivisia arvioita elokuvasta. Ei jakso sentään niin hirveänä minulle näyttäytynyt kuin etukäteen pelkäsin.

Suomalaisuuden kuvauksessa pahimpana tyylirikkona pidän suomalaisten ikuista kiroilemista. Niin monet kotimaiset tuotannot ovat täynnä kiroilua, joten kai suomalaisten täytyy johdonmukaisuuden nimissä kiroilla eurooppalaisissa yhteistyötuotannoissakin...

Ylikomisario Borowkin tango pohjoiskarjalaisdaamin kanssa paikallisessa tanssiparatiisissa muuten sujuu mallikkaasti, oikein suuren maailman tyyliin.

Jälkikirjoitus 8. joulukuuta: Seuraavan jakson, Makuasioita, alkuminuuteilla ylikomisario Borowski saa kirjeen Helsingistä. Kuoren lähettäjätiedot paljastavat, että rouva Jung näyttää jääneen asumaan Suomeen ja sillä tavalla elegantisti poistuneen sarjasta.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Arvaamattomuuden rajoista

Revanche
(Revanche, ohjaus Götz Spielmann, Itävalta 2008)
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla
Yle Teema ke 16.11.2011

Ravanche, revanssi, kosto on illan elokuvan teemana, jota se käsittelee kiitettävän moniulotteisesti.

Revanche tutkii teemaa sitä varten rakentamansa hienon asetelman varassa: Pikkurikollinen Alex suunnittelee pankkiryöstön taloutensa korjaamiseksi, mutta pakomatkalla poliisin harhaluoti osuu tyttöystävään, joka kuolee. Sureva Alex vetäytyy maalle äidinisänsä vieraaksi. Sattumalta poliisi vaimoineen asuu naapurustossa, ja Alex alkaa käsitellä katkeria tuntemuksiaan poliisia kohtaan tämän vaimon kautta.

Elokuva on yksinkertaisuudessaan loistava psykologinen draama tai psykotrilleri. Katsoessani sitä ihmettelen vain yhtä asiaa: näennäisen irrallista alkuneljännestä, joka tuntuu pohjustavan pääteemaa vain heikosti ja koostuvan suureksi osaksi itsetarkoituksellisesta alastomuudesta. Tarina saa laatuvaihteensa päälle vasta kun Alexin prostituoituna työskentelevä tyttöystävä heittää nirrinsä pakoauton pelkääjän paikalla.

Ohjaaja Götz Spielmannin (s. 1961) uralla elokuva on yhdestoista.

Alex ja poliisin vaimo.
Revanchea kiitän lisäksi psykologisesta uskottavuudesta henkilöitten käytöksessä ja reaktioissa. Elokuva osaa kuvittaa mainesanan arvoisesti myös ihmisen arvaamattomuutta, jopa ihmiselle itselleen. La donna è mobile: poliisin vaimo Susanne johdattelee jurottavan Alexin seksisuhteeseen kanssaan.

Liian moni fiktio koostuu henkilöittensä jatkuvista epäuskottavista reagoinneista, mikä romauttaa tarinan pätevyyden. Revanchen yksi ja ainoa epäuskottava käänne puolestaan saa katsojan päinvastaisesti pohtimaan Susannen epäloogista käytöstä ja jäljittämään sen takana piilevää totta psykologiaa.