tiistai 6. syyskuuta 2011

Ikävä Kingsmarkhamiin

Uusintatoiveet 1:
Ylikomisario Wexford -sarja
(23 tarinaa, GBR 1987 - 2000)
Sarjan englanninkieliset kotisivut
Sarjan täydellinen alkukielinen jaksoluettelo
Brian Bennettin säveltämä sarjan tunnusmusiikki YouTubessa

Brittidekkaristi Ruth Rendell (1930 - 2015) oli suosionsa huipulla Suomessakin pari vuosikymmentä sitten. Merkittävä syy suosioon oli vuonna 1987 käyntiin lähtenyt Ylikomisario Wexford -tarinoiden televisiointi.

Ylikomisario Reg Wexfordia esitti läpi vuosien George Baker (s. 1931), kunnes sarja päättyi vuonna 2000 silloin tuoreen Harm Done -romaanin filmatisointiin. Hänen apulaistaan, komisario Burdenia, näytteli Christopher Ravenscroft (s. 1946).

Wexford ja Burden ratkovat murhia kuvitteellisessa Kingsmarkhamin kaupungissa "jossain Sussexin keskiosissa". Agathachristieläisellä tavalla ovelien murhien ohella keskitytään kummankin poliisin kotielämän seuraamiseen. Ylikomisarion mieltä rassaavat aikuistuneiden tyttärien, Sheilan ja Sylvian, ongelmat. Burden puolestaan menettää sarjan kuluessa vaimonsa, mutta saa lopulta onnekseen uuden, entistä ehomman vaimoyksilön tilalle.

Wexford ynnä hänen pikku apulaisensa, komisario Burden.
Wexford-tarinoita ei filmattu romaanien alkuperäisessä syntyjärjestyksessä, ja siksi esimerkiksi Burdenin perhetragedia ja uuden onnen löytyminen sijoittuvat eri kohtaan kuin romaanisarjassa.

Rendellin Wexford-dekkarit edustavat kultakauden arvoitusperinnettä sovellettuna vuosisadan jälkipuoliskon ajatusmaailmaan. Tosin vuosisadan vaihdetta lähestyttäessä Rendell kävi yhteiskunnallisesti tiedostavammaksi, mikä ei välttämättä ollut mieleen lukijoille ja sarjan seuraajille, jotka olivat ottaneet omakseen Kingsmarkhamin omalla tavallaan huolettoman ja todellisuuspakoisen idyllin kaikkine rakastettuine henkilöineen.

George Baker keksittiin ylikomisarion rooliin, kun hän oli kuvaamassa Neiti Marple -tarinaa Bertramin hotellissa (1987). Hänestä tuli sarjan myötä niin mainio Wexford, että Ruth Rendell kertoo myöhempiä romaanejaan kirjoittaessaan muuntaneensa päähenkilöään Bakerin johdattamaan suuntaan. Aikamoinen ero onkin varhaisten Wexford-romaanien äreän ja epäsympaattisen käskyttäjän ja televisiosarjan turvallisen isähahmon välillä.

Yle TV1 esitti sarjan tuoreeltaan kokonaisuudessaan. Ensilähetyksen jälkeen sitä ei kuitenkaan ole kertaakaan uusittu; tuntuu, kuin se olisi kokonaan unohdettu Yleisradiossa ja suomalaiskatsojien mielissä. Esimerkiksi paljon vähemmän sympatiaa herättävä ja juonellisesti paljon vaikeammin seurattava Ylikomisario Morse on uusittu vuosien kulussa yhä uudelleen. Morse-sarjan karhean Oxford-kuvauksen rinnalla Wexford on viehättävä ja kotoisa kuin kupponen lämmintä maitokaakaota beigessä kammarissa, jossa elävä takkatuli luo tunnelmaa.

Rouva Wexford, myöhemmin myös tosielämän rouva Baker.
George Baker jäi leskeksi 1990-luvun alussa. Sarjan kuvausten ilmapiiristä kertoo, että hän astui 1993 vihille rouva Wexfordia esittäneen Louie Ramsayn kanssa.

Tuoreehko suru-uutinen kertoo, että Louie Ramsay kuoli 81-vuotiaana kuluvan vuoden maaliskuussa. George Bakerin on tiedotettu elävän suhteellisen heikossa kunnossa hoitokodissa.

Baronetiksi lyödyn Ruth Rendellin vuonna 1964 alkanut Wexford-sarja puolestaan täydentyi tänä vuonna 23. romaanillaan The Vault. Sarjan 16 ensimmäistä osaa ehdittiin suomentaa ennen suosion laimenemista; suomalaisantikvariaatit pursuavat romaania Ylikomisario Wexford ja Simisola, jonka itsekin jätin kesken.

Lisäys lokakuussa. George Baker kuoli perjantaina 7. lokakuuta 2011.

Uusintatoiveet-sarja avautuu

Tänään Villa Derrickeriassa avautuu kokonaan uusi sarja, jota aion tulevina kuukausina tai vuosina täydentää useallakin blogitekstillä.

Kerään tähän sarjaan televisio-ohjelmia, jotka toivoisin näkeväni uusintana Suomen tv-kanavilla. Sarjan aloittavat
Tervetuloa jännäämään seurassani, miten Yleisradio ja muut televisioyhtiöt reagoivat toivesarjaani!

maanantai 5. syyskuuta 2011

Apartheid 1920

Lady Chatterleyn rakastaja
(Lady Chatterley, ohjaus Pascale Ferran, Ranska 2006)
Elokuvan esittely TV1:n kotisivulla
Elokuvan englanninkielinen traileri YouTubessa
Yle TV1 pe 2.9.2011

Kaivosmiesten massat nousevat maan uumenista raskaan työpäivän jälkeen kasvot mustina hiilipölystä. Lady Constance Chatterley (Marina Hands, s. 1975) istuu hienona puolisonsa omistaman loistoauton takapenkillä, mutta vastoin etikettiä hän ei käännä päätään pois vaan suostuu näkemään nuo rahvaat työläiset, jotka yläluokan silmissä ovat normaalisti tuskin edes elukoita.

1920-luvun Brittilandiassa vallitsee käytännössä samanlainen apartheid kuin Etelä-Afrikassa vuosisadan loppupuolella. Tuossa yhteiskunnassa valitsee toisenkinlainen apartheid, jossa jakolinjana toimii sukupuoli. Lady Constance on baronetti Clifford Chatterleyn (Hippolyte Girardot, s. 1955) heikompi puolisko vailla oikeutta omaan tahtoon. 

Lady Chatterley olisi yhtä heikoilla suhteessaan puolisoonsa kuin kuka tahansa ajan herrasnainen, ellei Sir Cliffordilla olisi pientä heikkoutta: hän on halvaantunut maailmansodassa ja istuu pyörätuolissa sukupuolisen kykynsä menettäneenä. Puolison invalidius antaa lady Constancelle mahdollisuuden paeta etsimään vapauttaan.

Mutta ensin häkissään elävän lady Constancen täytyy tulla tietoiseksi vapauden mahdollisuudesta. Kanssapyhiinvaeltajaksi osuu Sir Cliffordin tiluksia vaaliva riistanvartija Oliver Mellors (Jean-Louis Coulloc'h), jonka lady Constance kohtaa käveleskellessään metsässä eräänä kauniina päivänä. Hiljalleen kummankin osapuolen silmät avautuvat, ja tuloksena on voimakkaan intohimoinen ja lihallinen rakkaussuhde aatelisen rouvan ja vähäpätöisen palkollisen välillä.
Epäsäätyisesti: lady ja riistanvartija.

Joillain keskustelusivuilla Pascale Ferranin (s. 1960) ohjaamaa, viiden vuoden takaista Lady Chatterleyn rakastajaa (2006) on vahvasti kritisoitu puolueellisuudesta naisen hyväksi. Näin varmaan olisikin, jos elokuva sijoittuisi nykyajan Englantiin tai Suomeen, mutta täytyy muistaa, että 1920-luvulla ahtaassa tilassaan toisarvoisena elänyt nainen tuskin olisi voinut kuvitellakaan moista vapauden unelmaa.

Elokuva on pitkä, miltei kolmituntinen, siis liian pitkä elokuvaksi, mutta lady Chatterleyn kehitystarinan ja tietoisuuden kehkeytymisen kuvaaminen vaatii kaiken tuon viipyilevyyden. Sanoisinkin päinvastoin, että elokuvassa ei ole mitään ylimääräistä. Viisaasti elokuva on televisiota varten erikseen leikattu kaksiosaiseksi sarjaksi, joka on noin puoli tuntia elokuvaa pitempi, mutta TV1 esitti alkuperäisen elokuvateatteriversion.

Brittikirjailija D. H. Lawrencen (1885 - 1930) romaani Lady Chatterleyn rakastaja (1928) on ehdoton klassikko, josta on muokattu useita versioita elokuvateattereita ja televisiota varten.

Lady Chatterleytä ovat esittäneet mm. Sylvia Kristel (1981) ja Joely Richardson (1993). Aivan ensimmäinen filmatisointi lienee sekin ollut illan elokuvan tapaan ranskalainen: Marc Allégret'n vuodelta 1955 oleva Lady Chatterleyn rakastaja (L'Amant de lady Chatterley), jossa pääroolin esitti Danielle Darrieux (s. 1917) - ranskalaisen elokuvan matriarkka, jonka ura valkokankaalla alkoi jo vuonna 1931 ja jatkuu edelleen. Muistamme hänet esimerkiksi 8 naisen (2001) isoäitylinä Mamyna.

Ferranin Lady Chatterley on romaanin filmatisointihistoriassa siinä mielessä uraa luova, että se on ensimmäinen naisohjaajan versio romaanista. Pahimillaan sovitukset on muokattu suoraksi pornoksi, joka varmasti täydellisesti latistaa feministienkin kehuman Lawrencen kyvyn ymmärtää sekä naista että miestä.

Ferranin sovitus muuten perustuu Lawrencen vaihtoehtoiseen, vähemmän tunnettuun versioon Lady Chatterleystä. Tuo versio julkaistiin vasta vuonna 1972 nimellä John Thomas and Lady Jane

Kuvausryhmän budjetti elokuvaa varten oli melkoisen niukka, mikä näkyy mm. hiukan kömpelösti tyylitellyssä automatkan kuvauksessa läpi Ranskan sekä sateessa, joka päälleliimatun näköisenä on kastelevinaan metsässä kirmaavat rakastavaiset. Muutoin mittava epookki on kuvattu loisteliaasti pukuineen, kartanoineen, ympäristöineen kaikkineen.