Askel joka kohosi lentoon

Tämä teksti on kolmas osa massiivisessa Askel tyhjyyteen -projektissani. Projekti muodostaa tetralogian, joka huipentuu sunnuntaina 23.10.2011 nähdyn neiti Marple -elokuvan Askel tyhjyyteen katsomiseen.

1. Vitaaliset ja etikettitietoiset - arvostelu Agatha Christien romaanista Askel tyhjyyteen (1934)
   
2. Ennakoiva askel illan tyhjyyteen - ennakkoesittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (2008)
3. Askel joka kohosi lentoon - esittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (1980)
4. Askel sekasortoon - arvostelu elokuvasta Askel tyhjyyteen (2008)

Rikosten kuningatar Agatha Christie kuoli vuonna 1976. Hänen tyttärensä Rosalind Hicks (1919 - 2004) peri ainoana lapsena äidiltään tämän teosten tekijänoikeudet, ja televisiointirintamalla alkoi tapahtua.

Christie itse oli suhtautunut teostensa sovittamiseen televisiota varten hyvin penseästi. Syynä olivat monet pettymykset, jotka hän oli joutunut kokemaan televisiointien suhteen. Esimerkiksi vuoden 1949 Eikä yksikään pelastunut -tuotannossa yksi kuolleista nousi arvaamatta ylös ja käveli näyttämön poikki lukuisten katsojien seuratessa järkyttävää tapausta suorana lähetyksenä olohuoneessaan.

Alkutekstinäyte vm. 1980.

Ensimmäisinä rikoskuningattaren kuoleman jälkeen televisiolle sovitettiin kaksi hänen varhaista romaaniaan, Askel tyhjyyteen (1934) vuonna 1980 ja Seitsemän kellon salaisuus (1929) vuotta myöhemmin, pitkälti samoin tekijävoimin.

Kumpikin tuotanto osoittautui suurmenestykseksi, mikä loi pyrkimyksen tarjota Christietä vieraaksi olohuoneisiimme laajemminkin. Syntyi invaasio, jonka tuloksena näköradiohenkilöllisyyden saivat muun muassa Tommy ja Tuppence (1982 - 83, James Warwick ja Francesca Annis), neiti Marple (1984 - 92, Joan Hickson) ja Hercule Poirot (1989 - 2010, David Suchet).

Kaikki siis tavallaan alkoi Askelesta tyhjyyteen, joka kohosi lentoon. Christie-televisiotyyli luotiin tässä elokuvassa, tosin pitkän mittansa tähden (180 min) tavallisesti sarjamuodossa esitetyssä.

Askel tyhjyyteen
(Why Didn't They Ask Evans?, ohjaus John Davies ja Tony Wharmby, Iso-Britannia 1980)
Elokuvan esittely The Agatha Christie Reader -sivustossa 
London Weekend Television muistoissamme
Elokuva on esitetty Suomessa 19.4.1981 alkaen MTV1-kanavalla

Londow Weekend Television ei pihistellyt rahahanojen kanssa vaan syöksi antaumuksellisesti seteleitä peliin, kun Askelta tyhjyyteen alettiin filmata 1979. Miljoonan punnan budjetti oli suuri tuohon maailmanaikaan. Sillä summalla palkattiin aikansa parhaat näyttelijät, rakennettiin huolellinen 1930-luvun epookki ja ehdittiin jopa harjoitellakin kohtauksia kuukausikaupalla. Moiseen yksityiskohtiin ulottuvaan huolellisuuteen ei brittitelevisiolla enää ole resursseja. Kuvausten aikainen lakko tosin häiritsi tuotantoa, ja sen vuoksi muun muassa jouduttiin käyttämään kahta ohjaajaa.

Elokuva on niin uskollinen Christien alkuperäisromaanille kuin mahdollista, vastoin kuin miespolvea myöhempi Marple-sovitus Askel tyhjyyteen (2008). Juoni ja vuoropuhelu seuraavat romaania tarkasti. Etenemisjärjestys kohtauksesta toiseen on miltei identtinen kirjan kanssa. Jopa Bassington-ffrenchin klaani saa pitää hankalan sukunimensä.

Sovitukseen sisältyy vain kaksi merkittävää muutosta. Ensimmäisen niistä selittänee se, että konnan rooliin ei ole tainnut löytyä riittävän suippokorvaista näyttelijää, joten elokuvan sankariparin täytyy tunnistaa hänen valehenkilöllisyytensä muusta kuin korvalehdistä.

Toinen muutos selittyy elokuvallisuuden vaatimuksilla. Romaanin lopussa murhaaja lähettää naispuoliselle sankarille kirjeen, joka antaa vastauksen vielä avoimiin kysymyksiin. Televisioversiossa hän epäelokuvallisen kirjeen sijaan ottaa tämän vangikseen ja antaa suunsa laulaa tunnustuksensa.

Ammattitaitoinen käsikirjoittaja ja hyvät näyttelijät takaavat, että Christien alkuperäisromaanin jännite ja kevyt komediallisuus siirtyvät autenttisina televisioruuduille. Toiminta, screwball-komedia, lievä farssi ja tarinan kevyt romanttisuuskin limittyvät luontevasti yhteen.

Toisaalta elokuva on saanut kritiikkiä siitä, että esillepano on turhan teatterillinen, kuten 1980-luvun brittiläisessä laatutelevisiodraamassa tapana oli. Myös kirjan juonen liian orjallinen seuraaminen tuo laahaavan elementtinsä etenemiseen.

Näyttelijäkunnasta haluan ensimmäisenä nostaa esiin tytön takarivistä: luultavasti vain yhdessä kohtauksessa esiintyvän Joan Hicksonin (1906 - 98) - meidän ainoan oikean neiti Marplemme! Vähän yli 70 vuoden nuoressa iässä hän esittää koketeeraavaa seurapiirirouvaa, joka toimii tärkeänä linkkinä etsiväparin erään todistajan ja jyrkänteen alta löytyvän kuolevan miehen välillä.

Lady Francis alhaissyntyisen partnerinsa Bobbyn keralla.

Salapoliisileikkiin ryhtyvää papinpoika Bobby Jonesia näyttelee James Warwick (s. 1947) ja hänen hemaisevaa kanssakumppaniaan, yläluokkaista Lady Frances Derwentiä, Francesca Annis (s. 1945) - yksi brittitelevision suosituimmista kasvoista noina vuosina. Warwick ja Annis sopivat niin loistavasti yhteen, että pari vuotta myöhemmin he saivat yhteisen pestin Christien etsiväparivaljakkona Tommyna ja Tuppencena elokuvassa ja sitä seuranneessa televisiosarjassa. Jo Askelessa tyhjyyteen on jotain hyvin tommy&tuppencemaista!

Brittinäyttämöitten todellinen kuningas, mielestäni Sir Laurence Olivieriakin suurempi, Sir John Gielgud (1904 - 2000) näyttelee vierailevana tähtenä Bobbyn isää, Marchbolin kirkkoherraa, joka on kalkkiksista toivottomin, ainakin puberteettisesti ajattelevan poikansa mielestä.

Pitkän Jussin majatalon emäntänä häärännyt kauniskasvo Connie Booth (s. 1944) on Sylvia Bassington-ffrench, jonka vieraanvaraisuutta Annisin Lady Frances käyttää elokuvassa liiankin auliisti hyväkseen. Sylvia B-f:n monitahoista lankoa kuvittaa Leigh Lawson (s. 1945), Todella upeessakin piipahtanut.

Sherlock Holmesin arkkivihollista, professori Moriartya, 1980-luvun sarjassa esittänyt Eric Porter (1928 - 1995) näyttelee tohtori Nicholsonia. Vaan piileekö myös tohtori Nicholsonin vahvojen linssien takana professori Moriartyn kaltainen julma konna? Bond-tyttö Madeline Smithiä (s. 1949) ainakin näyttää pelottavan hänen nuorena aviovaimonaan. Mennään bussilla -sarjan muorikulta Doris Hare (1905 - 2000) esittää yksinkertaista kokkia pienessä kohtauksessa.

Monissa palapelidekkarfilmatisoinneissa esiintynyt Raymond Francis (1911 - 1987) ei täysin vakuuta kaikkia katsojia Frankien aatelisena isänä. Robert Longdenin kompleksinen rooli Bobbyn kompleksisena ystävänäkään ei ole miellyttännyt kaikkia.

Hitchcockin löysä kuristus

Sarjamme Yliarvostettuja(?) klassikkoja aloittaa Alfred Hitchcockin toiseksi viimeinen ohjaustyö Frenzy – solmiokuristaja (1972). Kuten muistamme, ohjaaja oli englantilaislähtöinen, ja Sir Alfredin ominaisuudessa mestari palasi filmaamaan Frenzyn synnyinkaupunkiinsa Lontooseen.

Salapsykopaatti (Barry Foster) ja viaton tarjoilijatar (Anna Massey).

Elokuvan perusjuoni on varsin yksinkertainen. Lontoota vainoaa sarjaraiskaaja, jonka tavaramerkiksi muodostuu kuristaa uhri aktin päätteeksi solmiolla. Alkukielinen nimi Frenzy voi tarkoittaa muun muassa ’mieletöntä raivoa, kiihkoa, vimmaa’.

Frenzy kuuluu samaan Hitchcock-tematiikan jatkumoon kuin Minä tunnustan (1953) ja Väärä mies (1956), joissa poliisi jahtaa epäiltynä väärää henkilöä. Tässä elokuvassa tuohon kiipeliin joutuu Jon Finchin (s. 1941) esittämä ex-majuri Richard Blaney, jonka kohtalo on sysännyt baarimikoksi episen synkkään kapakkiin.

Seuraamme myös todellisen sarjamurhaajan, Barry "Van der Valk" Fosterin (1927 - 2002) esittämän hedelmäkauppias Ruskin, sadistisia seikkailuja naismaailmassa. Ex-majuri ja hedelmäkauppias sattuvat olemaan tuttavia keskenään.

Hitchcock-tyyliä vm. 1972.

Mikä elokuvassa mättää? Ensinnäkin minua vaivaa sen ankea rumuus, jopa perverssin suoraviivainen iljettävyys. Ehkä estetiikka pyrkii maanläheiseen arkisuuteen ja inhorealismiin tyylikeinona, mutta ainakin minun tulee Frenzyä katsoessa suunnattomasti ikävä ohjaajamestarin tyylikkäitä 1950-luvun mustavalkojännäreitä. Muistaisin Francois Truffaut´n Hitchcock-haastattelukirjasta, että ikäännyttyään maestro yritti pysyä mukana aikalaiselokuvan hengessä jopa epätoivoisesti.
 
Sensuurisäännöt loivenivat dramaattisesti 1960-luvulla, mutta pitikö arvostetun setäohjaajan ruveta shokeeraamaan silkan shokeeraamisen riemusta? Silti ja sentään.

Miten uskottava elokuva sitten on? Kuvaputki suoltaa liukuhihnallisen tahatonta huumoria vyöryttäessään katsojan eteen kaikki pahan onnen oikut, jotka ex-majuri Bleney joutuu kohtaamaan. Todellinen kovan onnen kaveri. Juoni vaatii muutenkin poikkeuksellisten yhteensattumien hitsaamista väkisin toisiinsa, alkaen sarjaraiskaajan päätymisestä Bleneyn ex-vaimon sydäntenvälitystoimiston kanta-asiakkaaksi. Mihin hän ylipäätään moisen toimiston palveluja oikeasti tarvitsee?

Katsojan uppoamista Frenzyn maailmaan estää myös sarjaraiskaajan psykologinen motivoimattomuus. Hedelmäkauppias on aluksi vain niljakas kaveri, ja pari kohtausta myöhemmin hän sitten ilmestyy samana niljakkaana kaverina ex-majurin ex-vaimon toimistoon valmiina hoitelemaan tämän päiviltä. Kun hahmoa ei tämän enempää pohjusteta, ei synny kummoista jännitettä, johon katsoja alkaisi kovastikaan kaivata ratkaisua.

Kaikesta edistyksellisestä ajanhenkisyydestään huolimatta monet kerronnan keinot tuntuvat viimeistään tänä Herran vuonna 2011 kovin vanhentuneilta. Esimerkiksi alun pubikohtaus, jossa kaksi herrasmiestä haastelee solmiomurhasarjan ja psykopatian taustoja, on päälleliimatussa selittelevyydessään suoraan 1940-luvulta.

Elokuvan leikkauskin on kovin löysä, mikä sekin vaikeuttaa jännitteen syntymistä. Esimerkiksi huumori rikostutkija Oxfordin vaimon gourmet-harrastuksen ympärillä tuntuu ainakin minusta melkoisen väljähtäneeltä.

Sarjaraiskaaja ja äitikulta (komedienne Rita Webb,

1904 - 1981).

Toki elokuvalla on puolensakin. Perin riemukas on esimerkiksi sarjaraiskaajan äidin kurkistus ikkunasta, kuin muistumana kaikista aiempien Hitchcock-hirviöitten poikkeusäideistä. Samoin hedelmäkauppiaan kamppailu kuolonkankean uhrinsa kanssa perunarekan lavalla on klassikkosarjaan kuuluvaa.

Katsoin Frenzyn monen vuoden jälkeen uudelleen (MTV3 to 17.3.) todentaakseni aiemman vaikutelmani elokuvasta, ikävä kyllä, pysyneen entisenään. Minua vetivät elokuvan ääreen myös jotkut näyttelijänimet, joita en viime näkemällä ollut noteerannut.

Kahden kerroksen väkeä -hahmo Jean Marsh (s. 1934) puki Frenzyä varten erikoisjykeväsankaiset silmälasit ja istuutui ex-vaimon sydäntenvälitystoimiston etuhuoneen pulpettiin. Blaneyn naisystävää, hentorakenteista tarjoilijatarta, esittävä Anna Massey (s. 1937) puolestaan oli todellisessa elämässä nuorna neitona naimisissa ainoan oikean Sherlock Holmesin eli Jeremy Brettin kanssa. Odottamattomana extra-bonuksena jahdatun ex-majurin vanhaksi ystäväksi vielä ryhtyi Pokka pitää-sarjan Richard Buchet eli Clive Swift (s. 1936).

Minä olen hajamielisesti aina yhdistänyt sairasmielisen hedelmäkauppias Ruskin näyttelijä Michael Caineen. Siksi ei yllätyksenä tullut tieto, että Hitchcock alun alkaen tarjosi tätä roolia hänelle.

Elokuvan loppukuva on tyylillisesti sukua Psykon loppukuvalle, jossa Norman Bates ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Frenzyssä hedelmäkauppiaan jäädessä lopulta kiinni rikostutkija Oxford kiinnittää huomionsa tämän epäkorrektiin pukeutumiseen: ”Herra Rusk, teillä ei ole solmiota…”

Kaikki korjaavat puheenvuorot, jotka puhdistavat mustaamani elokuvan mainetta, otetaan mielellään vastaan kommenttialueella.
 
Katso myös V. S. Luoma-ahon hieno blogiteksti elokuvasta. Se sisältää mm. valaisevan vertailun Anna Masseyn 12 vuotta aiempaan rooliin Peeping Tomissa.

Ihmisellä on valkoisen miehen sukupuoli

Edistyksen hinta
(Century, GBR 1993; käsikirjoitus ja ohjaus Stephen Poliakoff)
Esittely Ylen kotisivuilla
Toinen lähetys su 20.3.2011 klo 22.25 / Yle Teema

Stephen Poliakoffin varhainen elokuvateatterielokuva Edistyksen hinta on täyteläinen tarina yksilön vaikeudesta elää monimutkaisessa maailmassa.

Päähenkilö on Clive Owenin (s. 1964) esittämä nuori lääketieteen tohtori Paul Reisner, joka saa tutkijan paikan edistyksellisen professori Mandryn laboratoriossa. Tätä lahjakasta ja ristiriitaista hahmoa näyttelee Charles Dance (s. 1946).

Tohtori Reisnerille asettavat risteäviä paineita yhteiskunta, sosiaaliset suhteet, suku, rotu, sukupuoli ja sisäiset pyrkimykset ynnä ideaalit. Koska hän ei hallitse täydellisesti sen maailman sääntöjä, jossa joutuu operoimaan, häntä uhkaa lopuksi täydellinen henkilökohtainen tuho - uran ja sosiaalisen aseman menetys.

Täydellinen tuho kuitenkin väistyy, kiitos käsikirjoituksen suhteellisuudentajuisen viisauden: mikään ei elokuvassa ole täysin mustaa tai täysin valkoista. Elokuvan suurimmassa konnassakin, professori Mandryssä, on myönteiset puolensa, kuten mustaihoisen tutkimusapulaisen esimerkki osoittaa.

Eletään viktoriaanisen epookin viimeisiä aikoja, vuosisadanvaihdetta. Lontoon tiedeyhteisöön liittyvä Reisner näkee hyytävästi, miten vain mies voi olla täysiarvoinen tekijä, ja naiselle on varattu korkeintaan tutkimusapulaisen asema. Naisesta on hupia leikkikaluna makuusalin verhon eristämässä alkovissa. Samalla lailla alempia yhteiskuntaluokkia, köyhiä, voidaan käyttää vastuuttomasti koekaniineina.

Reisner on aito idealisti, ja se saa hänet kohtaamaan naisen, Miranda Richarsonin (s. 1958) esittämän Claran, täytenä ihmisenä, vaikka sekin tietää yhteiskunnan sääntöjen uhmaamista. Reisnerin yli sadan vuoden takaisia luonnontieteellisiä utopioita voimme romanttisen ironian kautta arvioida jälkiviisauden valossa.

Neiti Marple vaihteeksi leskirouvana.

Robert Stephens (1931 - 1994) esittää Reisnerin isää ja edustaa puoliksi komediaa hahmona, jonka toiminta perustuu vain puoliksi tajuttuun käsitykseen maailman toimintatavasta. Rikasta leskirouvaa pienessä mutta merkittävässä roolissa näyttelee Joan Hickson (1906 - 1998), kaikkien aikojen paras neiti Marple, jota minun katsojana on vaikea kuvitella muuta kuin ehdottomana ikäneitona.

Temaattiset värkit ovat hyvät, ja käsikirjoitus yhdistää ne rikkaasti, vaikka toteutus ei välttämättä täyteen kukkaan puhkeakaan vaan jää hiukan persoonattomaksi. Lopun uudenvuodenjuhlakohtauksessa näemme sentään jo melko valmiina Poliakoffin omatyylisyyden elokuvantekijänä.

Yle Teeman Poliakoff-sarjasta on näkemättä enää Vuoden 39 salaliitto (2009). Harmillisesti kavalkadista jäävät puuttumaan Rakasta minua (Close My Eyes, 1991), runsaasti keskustelua aikanaan herättänyt elokuva sisarusten insestisestä suhteesta, ja Valokuvien vangit (Shooting the Past, 1999), Sukupuun sukulaistuotanto, joka tietääkseni on esitetty Ylellä aikanaan.

Noidan oppitytön tarina

Lumottu Mary
(Capturing Mary, käsikirjoitus ja ohjaus Stephen Poliakoff, GBR 2007)
Elokuvan esittely Ylen kotisivuilla
Elokuvan esittely BBC:n kotisivuilla
Uusinta su 6.3.2011 klo 23.35 / Yle Teema
Katsottavissa Yle Areenassa 16.3.2011 asti

Joe (vas.) sekä vanha ja nuori Mary,
mystinen herra White välissään. (Kuva: BBC.)

Viime viikon Arvoitusten talosta tutun Joen (Danny Lee Wynter) seikkailut jatkuvat televisioelokuvassa Lumottu Mary (2007). Joe työskentelee edelleen ovivahtina rikkaan miljardöörin Elliot Grahamin lontoolaispalatsissa.

Eräänä iltapäivänä oveen kolkuttaa ikääntynyt nainen, Maggie Smithin (s. 1934) esittämä Mary Gilbert. Nainen haluaisi päästä katsomaan taloa uudelleen, koska hän aikanaan, nuorena kirjailijana, tutustui siellä vieraana ollessaan henkilöön, joka osoittautui merkitykselliseksi hänen elämänsä kannalta. Joe päästää naisen sisään, ja alkaa kertomus, joka sitoo yhteen 1950- ja 1960-luvun sekä nykyhetken.

Saamme pohdittavaksemme tarinan, jonka Mary kertoo Joelle, jonka Joe puolestaan kertoo katsojalle.

Miljardööri-Grahamin isä, jonka kyseenalaisista natsiliiketoimista saimme vihiä viime viikolla, järjestää palatsissaan suureellisia juhlia 1950-luvun Englannin silmäätekeville. Nuori Marykin, Ruth "Kotiopettajattaren romaani" Wilson (s. 1982), kuuluu usein vieraslistalle määrätietoisena, nousevana lehtikirjoittajattarena.

Koittaa kohtalokas juhla, kun Maryn seuraan lyöttäytyy Greville White, jota esittää nähtävästi koomikkona parhaiten tunnettu David Walliams (s. 1971). Herra White on julkisuudessa tuntematon mutta ehkä osaksi juuri siksi niin mystinen, vaikutusvaltainen ja pelättykin. Jopa kutsuvieraisiin kuuluva Alfred Hitchcock vaikuttaa pelkäävän tuota sujuvapuheista keski-ikäistä herraa!

White kietoo olemuksellaan ja puheillaan nuoren Maryn pikkusormensa ympärille, mutta valitettavasti vain puoliksi: nuori kirjailijatar ei suostu miehen salaperäiseen yhteistyötarjoukseen ja saa maksaa siitä, sillä vaikutusvaltainen harmaa eminenssi romuttaa hänen tulevaisuutensa nousevana kirjailijana.

Siirrymme uudelle vuosikymmenelle, edistykselliselle 1960-luvulle. Uusi aika on kuvattu elokuvassa kärjistetyn rumaksi ja räikeäksi, niin edellisen vuosikymmenen eteerinen Marykin, pulloon tarttunut. Vain herra White on säilyttänyt klassisen tyylinsä, kun Mary havaitsee hänet eräillä kutsuilla. Mikä tärkeintä, Mary havaitsee, että herra Whiten lumovoima vaikuttaa häneen edelleen. Hän on velhon oppityttö, joka pyristeli irti mestaristaan tuhoisin seurauksin.

Ja nykyaika, 2000-luku, ikääntynyt Mary puistossa, jossa häntä lähestyy klassisesti pukeutunut herrashenkilö: samainen herra White, päivääkään vanhentumattomana, kuin Dorian Gray Oscar Wilden romaanissa.

Onko herra White vain ikääntyneen Maryn mielikuvituksen tuotetta, jolla tämä haluaa selittää vaatimattomaksi jääneen uransa itselleen parhain päin? Mieleen tulee myös Luigi Pirandellon näytelmä Kuusi roolia etsii tekijää (1921). Jospa herra White onkin Poliakoffin alter ego, jolle tuottaa päänvaivaa tottelematon henkilöhahmo Mary Gilbert? Elokuva jättää selitykset tyystin avoimiksi.

Lumottu Mary kestää katsomisen, mutta ei vedä vertoja Poliakoffin parhaille mysteereille. Alussa huomiota kiinnittävät myös jotkin epäjohdonmukaisuudet, kuten nuoren Maryn olemuksen kaino epävarmuus, jos vertaa sitä siihen kirjalliseen komeettaan, joka hänen pitäisi olla. Kutsuilla esiintyvä Alfred Hitchcockkaan ei oikeasti vielä 1950-luvulla ollut sellainen vanhus kuin elokuva esittää.

Maryn kesä debytanttina: A Real Summer (2007).

Elokuva mainitaan Arvoitusten talon sisarteoksena, vaikka yhteys niitten välillä on varsin pinnallinen. Tapahtumat nimittäin voisivat sijoittua mihin tahansa yläluokkaiseen kartanoon. Toisaalta Joen talossa kokema pahaenteisyys ei saa oikeastaan lainkaan lisäselvyyttä Maryn tarinasta.

Ehkä olisi hyväksi nähdä elokuvatrilogian keskimmäinen sisar, lyhytelokuva A Real Summer (2007), joka ei kuitenkaan sisälly Yle Teeman Poliakoff-sarjaan.

Lumotun Maryn näyttelijät ovat jälleen upeita, erityisesti Dame Maggie sydämeenkäyvän lohduttomana elämänsä arvioijana.

Maneerina arvoitus

Saksalaiset saivat perinnöksi toisesta maailmansodasta trauman natsimenneisyydestään. Myös liittoutuneisiin kuuluneella Britannialla on natsitraumansa, joka versoaa niitten brittien töistä, jotka lankesivat suhteisiin vihollispuolen natsien kanssa.

Onko meidän suomalaisten natsitrauma vähäisempi, kun  emme joudu tarkastelemaan natsiaikaa mustavalkoisesti, kuten saksalaiset tai englantilaiset nähtävästi joutuvat, vaan voimme nähdä yhteytemme Hitlerin valtakuntaan pitkälti kohtalon määräämänä välttämättömyytenä, harmaana alueena?

Brittien natsitrauma on keskeisessä roolissa illan (ke 23.2.2011) elokuvassa Arvoitusten talo:
 
Arvoitusten talo
(Joe's Palace, ohjaus ja käsikirjoitus Stephen Poliakoff, GBR 2007)
Elokuvan esittely Ylen kotisivuilla
Elokuvan esittely BBC:n kotisivuilla
Uusinta su 27.2.2011 klo 23.05 / Yle Teema.
 

Yle Teeman Poliakoff-sarja jatkuu kolmen vuoden takaisella televisioelokuvalla Arvoitusten talo. Siinä Joe-niminen nuorukainen (Danny Lee Wynter, s. 1982) palkataan ovivahdiksi Michael Gambonin esittämän originellin miljonäärin, Elliot Grahamin, tyhjillään pitämään lontoolaispalatsiin.

Mitä arvoituksia ylellinen talo pitää sisällään? Siinäpä koukku elokuvalle. Herra Graham on pestannut monia ammattihistorioitsijoita selvittämään totuuden isästään ja talon synkistä salaisuuksista. Kukaan ei kuitenkaan onnistu tehtävässä, kunnes hän päättää panna asialle lähikaupan puotipuksun... Tätä myyjätärtä esittää Rebecca Hall (s. 1982), jonka saatamme muistaa kymmenvuotiaana Sophiena Kamomillapiha-sarjassa (1992).

Viime tekstissäni arvostelin Poliakoffin lankeamista myöhemmässä tuotannossaan maneerisuuteen. Nyt arvostelen häntä siitä vähän ankarammin. Vaikka elokuva vallan mukiin meneekin, ei se tuo oikein mitään uutta Poliakoffin tekijänkuvaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja pyörittelee vanhoja aiheitaan ja keinojaan.

Teemana on jälleen identiteetti. Kuka minä olen? kysyy ikääntynyt miljonääri palavasti. Arvoitus näyttäytyy alussa kipeän mystisenä, kunnes makkarapuodin myyjätär paketoi sen siistiksi paketiksi.

Hoksaavainen puotipuksu (vas.), neljän miljardin punnan mies ja nuori ovivahti.

Juonenkuljetus herättää minussa joukon kysymyksiä:

• Onko Joen käynnillä täkäläisessä Antiikkia, antiikkia -ohjelmassa muuta tehtävää kuin härnätä katsojan uteliaisuutta? Eikö miljonääri oikeassa elämässä olisi vienyt kipponsa vähän diskreetimmin arvioitavaksi antiikkikauppiaalle eikä televisioon?
• Peittoaisiko harrastelijamainen neitietsivä todella ammattihistorioitsijat systemaattisuudessa elokuvan esittämällä tavalla?
• Miten neitietsivän sangen triviaali löytö kykenee vapauttamaan miljonäärin totaalisesti pahoista pauloista, jotka ovat sitoneet häntä pitkän elämän ajan?
• Miksi miljonääri silti yrittää itsemurhaa? Miksi hän yrittää sitä niin kömpelösti puolilymyssä Joelta?

Eikö elokuva ole osaksi yhtä naiivi kuin nuortenkirja? Lapsilta kielletty enidblyton sidottuna ja nahkakansissa?

Kaikista puutteistaan huolimatta Arvoitusten talo on huolellisesti toteutettu englantilais-amerikkalainen yhteistuotanto. Näyttelijätyö on kauttaaltaan tasokasta. Miljonääri Graham on ristiriitainen ja kiehtovakin henkilö, vaikka hän elokuvan kokonaisuudessa jääkin syvyyttä vaille. Tarinassa on jännitteensä, vaikka ratkaisu ei odotuksia lunastakaan.

Ensi keskiviikkona näemme Arvoitusten talon sisarelokuvan Lumotun Maryn (2007). Näkökulmahenkilönä on sama ovivahti Joe kuin tässä tuotannossa. Lumotussa Maryssa hän työskentelee edelleen herra Grahamin palveluksessa. Maggie Smithin esittämä ikääntynyt Mary Gilbert pyrkii sisään palatsiin ja alkaa kertoa Joelle menneisyydestään talossa. Nuorta Marya takaumajaksoissa näyttelee Ruth "Kotiopettajattaren romaani" Wilson.

(Poliakoff loihti eetteriin vuonna 2007 kolmannenkin elokuvan, A Real Summer. Tämä 45-minuuttinen, pienimuotoinen tuotanto liittyy Arvoitusten talon ja Lumotun Maryn sisarusparveen kuvaamalla nuoren Maryn seurapiiridebytanssia, mutta se ei sisälly Yle Teeman Poliakoff-sarjaan.)

Gideonista ja tyttärestä

Belgialaisen rikoskirjailijan Georges Simenonin tytär Marie-Jo teki itsemurhan 25-vuotiaana Pariisissa vuonna 1978. Tyttären itsemurhan taustalla oli poikkeuksellinen kiinnittyminen kuuluisaan isään, ja menetys vaikutti kirjailijaan syvästi.
 

Stephen Poliakoffin televisioelokuva Gideonin naiset (Gideon's Daughter, 2005) käsittelee tavalla tai toisella vastaavaa suhdetta isän ja tyttären välillä. Elokuva tuo yhteyden myös avoimesti esille, kun Gideonin tytärtä esittävä Emily Blunt (s. 1983) laulaa Marie-Jon inspiroiman laulelman "Papa" päättäjäisjuhlassaan. Isä  Gideon, aina jäyhän vaikuttava Bill Nighy (s. 1949), on yleisön joukossa kuin ainoa, jolle laulu on osoitettu.
 
Gideonin naiset ensiesitettiin Suomessa 2006, ja tuolta katsomalta mieleeni jäi voimakkaimmin tuo pariminuuttinen lauluesitys. (Samoin kävi monelle muullekin, kuten keskustelupalstat ja YouTube-lataukset osoittavat.) Keskeinen teema elokuvassa on isän ja tyttären välinen suhde. Kaikki muu - avovaimo, seurapiirikutsut, työ, kokoukset, millennium - on Gideonille vain toissijaista, joutavaakin, taustaa tytärsuhteen rinnalla. Jopa uusi naissuhde pienen poikansa menettäneeseen naiseen (Miranda Richardson) on miltei vain taustaa. Elokuvan kaksi muutakin vanhempi - lapsi-suhdetta peilaavat Gideonin vaikeita tuntoja.
 
Kritisoisin elokuvan nimen Gideonin tytär suomenkielisen nimen kääntymistä muotoon Gideonin naiset. Se suotta siirtää huomiota pois siitä, minkä Poliakoff on halunnut jo elokuvan nimessä osoittaa olennaiseksi.
 
Yhdessä neljä viikkoa aiemmin nähdyn Ystävien ja krokotiilien (2005) kanssa Gideonin naiset muodostaa aikalaiskuvausparin. Ystävissä ja krokotiileissä kuvauksen jatkumo tosin oli pitempi, useita vuosikymmeniä. Gideonin naisten yhteiskunnallisena taustana ovat prinsessa Dianan kuolema 1997 ja lähestyvä vuosituhannenvaihde hössötyksineen. Elokuvilla on kuitenkin kovin vähän varsinaisia kytköksiä toisiinsa. Ainoa konkreettinen yhteys on virkamies Sneath, jota esittää Robert Lindsay (s. 1949). Gideonissa hän toimii kertojana, ja Ystävissä ja krokotiileissä hänen näkökulmansa on myös tärkeä yhtenä henkilöistä.

Tusinasta Poliakoffin seurassa vietettävästä keskiviikkoillasta on takana jo seitsemän (ks. aikataulut tästä blogitekstistäni), joten taivun pieneen välitilinselvitykseen. Poliakoff on persoonallinen, omaääninen tekijä, mutta jotkin häneen tavaramerkin lailla liittyvät ominaispiirteet alkavat maneereina hiukan häiritä. Esimerkiksi Kadonneeseen prinssiin (2003) hän leikkaa raikkaasti naiiveja kuvia, joissa Venäjän ylihienostuneen tsaariperheen tyttäret näyttäytyvät Englannin prinssien kuvittelun siivilöiminä. Pitääkö samaa keinoa käyttää sellaisenaan uudelleen kahden vuoden kuluttua täysikäisten Gideonin ja uuden naisystävän välisessä keskustelussa?

Hiukan samalla lailla vähän vaivaannuttavaa on katsoa Francois Truffaut'n myöhempiä elokuvia, joihin hän jäljentää tyylioivalluksiaan maneerimuodossa.

Sukupuun (2001) olen nähnyt kahdesti - 2003 ja tänä vuonna. Uudella katsomalla se ei enää kyennyt säväyttämään samalla lailla. Viimeinen osa tavallaan sitoo langat yhteen liian siististi ja konkreettisesti. Mystisen kipeä arvoitus saa liian yksiselitteisen ratkaisun. (On kuin jumalat olisivat jättäneet vuorensa.)

Tulevista viidestä elokuvasta en ole aiemmin nähnyt ainoatakaan. Huomenna esitettävässä Arvoitusten talossa (2007) päähenkilöä, eksentristä miljonääriä Elliotia, esittää britti-ikoni Michael Gambon (s. 1940), ennestään Poliakoff-tuttu hienosta roolistaan Sukupuun isänä. TV-maailman arvostelija Kaisu Tervonen ei anna huomisesta elokuvasta kovin mairittelevaa kuvaa: "Tv-elokuva jää hahmojensa tapaan melko yhdentekeväksi."

Uudelleen kadonneen prinssin vieraana

Elokuvan esittely Ylen kotisivulla
Elokuvan esittely BBC:n kotisivulla

Vaikka viime tekstissäni toista suunnittelin, en kyennyt pitämään silmiäni erossa Stephen Poliakoffin televisioelokuvan Kadonnut prinssi (The Lost Prince, 2003) ensimmäisestä jaksosta.

Kävi kuitenkin ennalta odottamallani tavalla, eli katsomiseni herpaantui aika pahasti. Elokuvan uusintaseuraaminen osoittautui liian isoksi urakaksi minulle; historiasta tuttujen kuninkaallisten hahmojen sinänsä hyvin kiehtova kavalkadi ei enää kantanut. Paljon huomasin unohtaneenikin. Esimerkiksi pienen Johnin ja Saksan keisari Wilhelmin epätasavertainen kohtaaminen huokuu lumoavaa irvokkuutta ja pelottavuutta.

Poliakoff käyttää samoja näyttelijöitä useissa tuotannoissaan. Esimerkiksi iäkästä kuningas Edward VII:tä (1841 - 1910) esittävä Michael Gambon (s. 1940) on merkittävässä roolissa myös kahta vuotta aiemmassa Sukupuussa. Hovivirkamies Stamfordhamia näyttelevä Bill Nighy (s. 1949) puolestaan sai nimiosan Gideonin naisissa (2005). Aivan pientä prinssi Juhanaa (Johnia) elokuvan ensimmäiset 45 minuuttia esittävä Daniel Williamsilla puolestaan on rooli jo mainitussa Sukupuussa, jossa hän saa olla vielä pienempi kuin tässä tuotannossa näytellessään päähenkilöä pikkupoikana lyhyissä takaumajaksoissa.

Muistin etukäteen, että Skandinavian lahjalla kansainväliselle elokuvalle Bibi Anderssonilla (s. 1935) on rooli sarjassa, mutta unohdin katsoa kuningatar Aleksandraa (1844 - 1925) sillä silmällä.

Mielestäni elokuvan kantavaksi voimaksi prinssin ohessa kohoaa Gina McGee (s. 1961) hoitajatar Lallana. Hän saa historiakuvien keskellä näytellä todellisen, monitahoisen roolin piiloon sysätyn perheenjäsenen aidosti huolehtivana holhoojana.

Fitz mutatoi itsensä

Aina kolmanteen polveen
(Murderland, ohjaus Catherine Morshead, GBR 2009)
Elokuvan esittely Ylen kotisivuilla

Äiti (vas.), poliisi, rikospsykiatri.

Yle TV1 esitti tiistaina brittiläisen televisioelokuvan Aina kolmanteen polveen. Valitsin sen katsottavaksi lähinnä siksi, että pääosassa esiintyy loistavan Fitz ratkaisee -sarjan (1993 - 96) Fitzinä loistanut Robbie Coltrane (s. 1950), ja ehdin katsoa sen eilen.

Kyseessä on psykologinen trilleri. Coltrane on vanheneva poliisi Douglas Hain, joka kietoutuu monella tavalla yksinhuoltajanaisen veriseen murhaan, jonka hän saa ratkaistavakseen. Aluksi katsojan kuva Coltranesta nimenomaan Fitzinä on niin voimakas, että tuottaa hämminkiä tajuta, ettei hän enää hallitsekaan kaikkia rikospsykiatrin maagisia voimia, vaan rikospsykiatrin viittaa kantaa enemmän tai vähemmän hallitusti Laura Maitland, jota esittää Sharon Small (s. 1967), tuttu Elizabeth George -dekkarifilmatisoinneista.

Komisario Hain ja nuori Carrie.

Yksihuoltajaäitiä esittää Lucy Cohu. Hänen teini-ikäinen tyttärensä Carol "Carrie" Walshin roolissa on Bel Bowley (s. 1992). Luonnollisesti tytär kokee äitinsä menetyksen voimakkaasti, mikä ilmenee pakkomielteisenä haluna auttaa Hainia, jotta syyllinen varmasti saadaan kiinni. Carrie upottautuu selvitystyöhön niin syvästi, että psykiatri Maitland toteaa hänen joutuneen "murhamaahan" (murderland) - ilmaisu, josta elokuvan alkukielinen  nimi tulee. Mielestäni käännösnimi Aina kolmanteen polveen on lattea ja jopa perustelematon.

Selvyyttä vaille jäävä murha kalvaa Carrieta traumana aikuisuuteen, 15 vuoden päähän. Aikuista Carolia esittävä Amanda Hale (s. 1982) elää elokuvan alussa nykyhetkessä ja avioliiton kynnyksellä, mutta hän ei uskalla astua ratkaisevaa askelta selvittämättömien menneisyyden tapahtumien tähden. Siksi hän ottaa uudelleen yhteyttä komisario Hainiin, joka on joutunut eläkkeelle poliisista.

Kerronta kulkee luontevasti ja vaivattomasti nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Yllätyskäänteitä saamme todistaa säännöllisesti - muun muassa mustat, punakuvioidut lenkkarit odottamattomissa jaloissa -, ja käsitys hahmoista saa uusia tulkintoja tapahtumien edetessä. Erityisesti hämäräperäinen valokuvaaja Whitaker kokee tässä karusellissa monta olomuotoa. Tosin paketti laajenee ehkä tarkoituksettoman laajalti päähenkilöiden psykologisen maailman ulkopuolelle sisällyttäessään salaliitonkin juonikokonaisuuteen. Ja uskottavuus kärsii pienen kolauksen loppukolmanneksella, jossa aikuinen Carol ottaa käyttöön rohkean epäsovinnaiset keinot salapoliisityössään. Samalla alkupuolen psykologinen painotus muuttuu kovin toiminnalliseksi.

Elokuva esitettiin Britanniassa alun perin kolmiosaisena sarjana, josta elokuva on tiivistetty. Tiivistys on uskoakseni tehnyt hyvää rauhallisesti edelleen etenevään trilleriin. Jaksoista ensimmäinen keskittyi teini-ikäisen Carrien näkulmaan, toinen komisario Hainin ja kolmas aikuisen Carrien näkökulmaan. Elokuvassa järjestystä ei ole rikottu.

Komisario Hain on Coltaranen karismalla tehty toimiva hahmo, jonka juuret ovat mitä ilmeisimmin 1990-luvun alun Fitzissä. TV-maailman arvostelussa (44/2010) Kalle Kinnunen kirjoittaa: "Viinaanmenevä ja moniongelmainen Hain on vielä Fitziäkin ristiriitaisempi tyyppi." Minä olisin asiasta eri mieltä. Hain on toki kompleksinen ja komplikoitu hahmo, joka kantaa elokuvan läpi hienosti, mutta kyllä häneltä puuttuu Fitzin repertoaari persoonallisuudessa ja kykyasteikossa. Hain ei kata yhtä monta oktaavia kuin Fitz.

Aina kolmanteen polveen on kyllä viihdyttävä ja katsojan otteessaan pitävä trilleri, siinä mielessä lämpimät suositukseni ansaitseva, ehdottomalla ammattitaidolla joskaan ei ehkä rakkaudella leivottu, mutta sen syvemmälle se ei yllä, ei Hainin henkilökuvassakaan. Tämä elokuva on laadukasta viihdettä, ei enempää. Tämä ei kestä useita katseluita, kuten Fitz ratkaisee ehdottomasti kestää.

Elokuva on katsottavissa Yle Areenassa joulukuun alkupäiviin asti.