(Capturing Mary, käsikirjoitus ja ohjaus Stephen Poliakoff, GBR 2007)
Elokuvan esittely Ylen kotisivuilla
Elokuvan esittely BBC:n kotisivuilla
Uusinta su 6.3.2011 klo 23.35 / Yle Teema
Katsottavissa Yle Areenassa 16.3.2011 asti
 |
| Joe (vas.) sekä vanha ja nuori Mary, mystinen herra White välissään. (Kuva: BBC.) |
Eräänä iltapäivänä oveen kolkuttaa ikääntynyt nainen, Maggie Smithin (s. 1934) esittämä Mary Gilbert. Nainen haluaisi päästä katsomaan taloa uudelleen, koska hän aikanaan, nuorena kirjailijana, tutustui siellä vieraana ollessaan henkilöön, joka osoittautui merkitykselliseksi hänen elämänsä kannalta. Joe päästää naisen sisään, ja alkaa kertomus, joka sitoo yhteen 1950- ja 1960-luvun sekä nykyhetken.
Saamme pohdittavaksemme tarinan, jonka Mary kertoo Joelle, jonka Joe puolestaan kertoo katsojalle.
Miljardööri-Grahamin isä, jonka kyseenalaisista natsiliiketoimista saimme vihiä viime viikolla, järjestää palatsissaan suureellisia juhlia 1950-luvun Englannin silmäätekeville. Nuori Marykin, Ruth "Kotiopettajattaren romaani" Wilson (s. 1982), kuuluu usein vieraslistalle määrätietoisena, nousevana lehtikirjoittajattarena.
Koittaa kohtalokas juhla, kun Maryn seuraan lyöttäytyy Greville White, jota esittää nähtävästi koomikkona parhaiten tunnettu David Walliams (s. 1971). Herra White on julkisuudessa tuntematon mutta ehkä osaksi juuri siksi niin mystinen, vaikutusvaltainen ja pelättykin. Jopa kutsuvieraisiin kuuluva Alfred Hitchcock vaikuttaa pelkäävän tuota sujuvapuheista keski-ikäistä herraa!
White kietoo olemuksellaan ja puheillaan nuoren Maryn pikkusormensa ympärille, mutta valitettavasti vain puoliksi: nuori kirjailijatar ei suostu miehen salaperäiseen yhteistyötarjoukseen ja saa maksaa siitä, sillä vaikutusvaltainen harmaa eminenssi romuttaa hänen tulevaisuutensa nousevana kirjailijana.
Siirrymme uudelle vuosikymmenelle, edistykselliselle 1960-luvulle. Uusi aika on kuvattu elokuvassa kärjistetyn rumaksi ja räikeäksi, niin edellisen vuosikymmenen eteerinen Marykin, pulloon tarttunut. Vain herra White on säilyttänyt klassisen tyylinsä, kun Mary havaitsee hänet eräillä kutsuilla. Mikä tärkeintä, Mary havaitsee, että herra Whiten lumovoima vaikuttaa häneen edelleen. Hän on velhon oppityttö, joka pyristeli irti mestaristaan tuhoisin seurauksin.
Ja nykyaika, 2000-luku, ikääntynyt Mary puistossa, jossa häntä lähestyy klassisesti pukeutunut herrashenkilö: samainen herra White, päivääkään vanhentumattomana, kuin Dorian Gray Oscar Wilden romaanissa.
Onko herra White vain ikääntyneen Maryn mielikuvituksen tuotetta, jolla tämä haluaa selittää vaatimattomaksi jääneen uransa itselleen parhain päin? Mieleen tulee myös Luigi Pirandellon näytelmä Kuusi roolia etsii tekijää (1921). Jospa herra White onkin Poliakoffin alter ego, jolle tuottaa päänvaivaa tottelematon henkilöhahmo Mary Gilbert? Elokuva jättää selitykset tyystin avoimiksi.
Lumottu Mary kestää katsomisen, mutta ei vedä vertoja Poliakoffin parhaille mysteereille. Alussa huomiota kiinnittävät myös jotkin epäjohdonmukaisuudet, kuten nuoren Maryn olemuksen kaino epävarmuus, jos vertaa sitä siihen kirjalliseen komeettaan, joka hänen pitäisi olla. Kutsuilla esiintyvä Alfred Hitchcockkaan ei oikeasti vielä 1950-luvulla ollut sellainen vanhus kuin elokuva esittää.
 |
| Maryn kesä debytanttina: A Real Summer (2007). |
Ehkä olisi hyväksi nähdä elokuvatrilogian keskimmäinen sisar, lyhytelokuva A Real Summer (2007), joka ei kuitenkaan sisälly Yle Teeman Poliakoff-sarjaan.
Lumotun Maryn näyttelijät ovat jälleen upeita, erityisesti Dame Maggie sydämeenkäyvän lohduttomana elämänsä arvioijana.
