Hitchcockin löysä kuristus

Sarjamme Yliarvostettuja(?) klassikkoja aloittaa Alfred Hitchcockin toiseksi viimeinen ohjaustyö Frenzy – solmiokuristaja (1972). Kuten muistamme, ohjaaja oli englantilaislähtöinen, ja Sir Alfredin ominaisuudessa mestari palasi filmaamaan Frenzyn synnyinkaupunkiinsa Lontooseen.

Salapsykopaatti (Barry Foster) ja viaton tarjoilijatar (Anna Massey).

Elokuvan perusjuoni on varsin yksinkertainen. Lontoota vainoaa sarjaraiskaaja, jonka tavaramerkiksi muodostuu kuristaa uhri aktin päätteeksi solmiolla. Alkukielinen nimi Frenzy voi tarkoittaa muun muassa ’mieletöntä raivoa, kiihkoa, vimmaa’.

Frenzy kuuluu samaan Hitchcock-tematiikan jatkumoon kuin Minä tunnustan (1953) ja Väärä mies (1956), joissa poliisi jahtaa epäiltynä väärää henkilöä. Tässä elokuvassa tuohon kiipeliin joutuu Jon Finchin (s. 1941) esittämä ex-majuri Richard Blaney, jonka kohtalo on sysännyt baarimikoksi episen synkkään kapakkiin.

Seuraamme myös todellisen sarjamurhaajan, Barry "Van der Valk" Fosterin (1927 - 2002) esittämän hedelmäkauppias Ruskin, sadistisia seikkailuja naismaailmassa. Ex-majuri ja hedelmäkauppias sattuvat olemaan tuttavia keskenään.

Hitchcock-tyyliä vm. 1972.

Mikä elokuvassa mättää? Ensinnäkin minua vaivaa sen ankea rumuus, jopa perverssin suoraviivainen iljettävyys. Ehkä estetiikka pyrkii maanläheiseen arkisuuteen ja inhorealismiin tyylikeinona, mutta ainakin minun tulee Frenzyä katsoessa suunnattomasti ikävä ohjaajamestarin tyylikkäitä 1950-luvun mustavalkojännäreitä. Muistaisin Francois Truffaut´n Hitchcock-haastattelukirjasta, että ikäännyttyään maestro yritti pysyä mukana aikalaiselokuvan hengessä jopa epätoivoisesti.
 
Sensuurisäännöt loivenivat dramaattisesti 1960-luvulla, mutta pitikö arvostetun setäohjaajan ruveta shokeeraamaan silkan shokeeraamisen riemusta? Silti ja sentään.

Miten uskottava elokuva sitten on? Kuvaputki suoltaa liukuhihnallisen tahatonta huumoria vyöryttäessään katsojan eteen kaikki pahan onnen oikut, jotka ex-majuri Bleney joutuu kohtaamaan. Todellinen kovan onnen kaveri. Juoni vaatii muutenkin poikkeuksellisten yhteensattumien hitsaamista väkisin toisiinsa, alkaen sarjaraiskaajan päätymisestä Bleneyn ex-vaimon sydäntenvälitystoimiston kanta-asiakkaaksi. Mihin hän ylipäätään moisen toimiston palveluja oikeasti tarvitsee?

Katsojan uppoamista Frenzyn maailmaan estää myös sarjaraiskaajan psykologinen motivoimattomuus. Hedelmäkauppias on aluksi vain niljakas kaveri, ja pari kohtausta myöhemmin hän sitten ilmestyy samana niljakkaana kaverina ex-majurin ex-vaimon toimistoon valmiina hoitelemaan tämän päiviltä. Kun hahmoa ei tämän enempää pohjusteta, ei synny kummoista jännitettä, johon katsoja alkaisi kovastikaan kaivata ratkaisua.

Kaikesta edistyksellisestä ajanhenkisyydestään huolimatta monet kerronnan keinot tuntuvat viimeistään tänä Herran vuonna 2011 kovin vanhentuneilta. Esimerkiksi alun pubikohtaus, jossa kaksi herrasmiestä haastelee solmiomurhasarjan ja psykopatian taustoja, on päälleliimatussa selittelevyydessään suoraan 1940-luvulta.

Elokuvan leikkauskin on kovin löysä, mikä sekin vaikeuttaa jännitteen syntymistä. Esimerkiksi huumori rikostutkija Oxfordin vaimon gourmet-harrastuksen ympärillä tuntuu ainakin minusta melkoisen väljähtäneeltä.

Sarjaraiskaaja ja äitikulta (komedienne Rita Webb,

1904 - 1981).

Toki elokuvalla on puolensakin. Perin riemukas on esimerkiksi sarjaraiskaajan äidin kurkistus ikkunasta, kuin muistumana kaikista aiempien Hitchcock-hirviöitten poikkeusäideistä. Samoin hedelmäkauppiaan kamppailu kuolonkankean uhrinsa kanssa perunarekan lavalla on klassikkosarjaan kuuluvaa.

Katsoin Frenzyn monen vuoden jälkeen uudelleen (MTV3 to 17.3.) todentaakseni aiemman vaikutelmani elokuvasta, ikävä kyllä, pysyneen entisenään. Minua vetivät elokuvan ääreen myös jotkut näyttelijänimet, joita en viime näkemällä ollut noteerannut.

Kahden kerroksen väkeä -hahmo Jean Marsh (s. 1934) puki Frenzyä varten erikoisjykeväsankaiset silmälasit ja istuutui ex-vaimon sydäntenvälitystoimiston etuhuoneen pulpettiin. Blaneyn naisystävää, hentorakenteista tarjoilijatarta, esittävä Anna Massey (s. 1937) puolestaan oli todellisessa elämässä nuorna neitona naimisissa ainoan oikean Sherlock Holmesin eli Jeremy Brettin kanssa. Odottamattomana extra-bonuksena jahdatun ex-majurin vanhaksi ystäväksi vielä ryhtyi Pokka pitää-sarjan Richard Buchet eli Clive Swift (s. 1936).

Minä olen hajamielisesti aina yhdistänyt sairasmielisen hedelmäkauppias Ruskin näyttelijä Michael Caineen. Siksi ei yllätyksenä tullut tieto, että Hitchcock alun alkaen tarjosi tätä roolia hänelle.

Elokuvan loppukuva on tyylillisesti sukua Psykon loppukuvalle, jossa Norman Bates ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Frenzyssä hedelmäkauppiaan jäädessä lopulta kiinni rikostutkija Oxford kiinnittää huomionsa tämän epäkorrektiin pukeutumiseen: ”Herra Rusk, teillä ei ole solmiota…”

Kaikki korjaavat puheenvuorot, jotka puhdistavat mustaamani elokuvan mainetta, otetaan mielellään vastaan kommenttialueella.
 
Katso myös V. S. Luoma-ahon hieno blogiteksti elokuvasta. Se sisältää mm. valaisevan vertailun Anna Masseyn 12 vuotta aiempaan rooliin Peeping Tomissa.