Kolmiodraama sariolalaisittain

Pohjimmiltaan on kysymys kolmiodraamasta. Nuori, puoliksi hurlumhei lakimies (Sauli Seppälä, s. 1935) rakastuu naiseen (Salme Karppinen, s. 1937), joka sattuu pahaksi onnekseen olemaan naimisissa mahtikartanon isännän (Risto Mäkelä, 1924 - 92) kanssa.

Valentin Vaala: Totuus on armoton (1963)

TV1 pe 6.7.2012 klo 13.00

Elokuvan juoniseloste ja kritiikkikooste Elonetissa

Mauri Sariolan romaaniin perustuvassa tarinassa mies lähtee tuomitsemaan maaseutukaupungin käräjiä. (Yle.fi.)

Totuus on armoton (1963) jakautuu kai tahattomasti neljään erilliseen jaksoon - vähän kuin neljään erilliseen elokuvatorsoon. Vain loppujaksoon asti uskollisesti jaksava katsoja saa riemukseen havaita, että kaikilla torsoilla sittenkin on yhteys keskenään.

Ensimmäinen jakso sijoittuu Helsinkiin. Siinä pyritään kaikin tavoin karkottamaan katsoja elokuvan äärestä. Kuvataan Seppälän esittämän asianajajan arkista työtä ja suhdetta yhtiökumppaniin (Lauri-Juhani Ruuskanen, s. 1932) ja tämän morsiameen (Ritva Vepsä, s. 1941). Karkotuskeinoista erityisen tehokas on replikointi: se on kovasti kirjallista, kuin suoraan 1930-luvun seurapiiridraamasta - se on hirveää.

Helsinki-kuvausta seuraa automatka maaseudulle ja toiseen jaksoon. Seppälä nimittäin on määrätty käräjätuomariksi oikeudenistuntoon, jossa sekatyömies Vilho Alarik Syrjäntaka (Matti Lehtelä, 1906 - 71) on syytettynä ryöstömurhasta. Katsoja hoksaa, että kyseessä taitaa olla oikeussalidraama, ja mielenkiinto alkaa herätä.

Käräjien ajan Seppälä saa yöpyä Rasinkankaan kartanossa, jota Risto Mäkelä suvereenin pelottavasti isännöi Hankkijan mainoslätsä päässään. Heti kun Mäkelä astuu valkokankaalle isäntämies Peterinä, katsoja tuntee joutuneensa jonkinlaiseen kotikutoiseen humisevaanharjuun tai rebekkaan - tätä kai on kotimainen junttigotiikka parhaimmillaan. Jollain ihmeasein isäntämies Mäkelä pitää pahoissa pauloissaan nuorta vaimoaan, jota Salme Karppinen väristen ilmentää.

Olen jo aiemmin ylistellyt Risto Mäkelän vahvaa näyttelijänpresensiä ja tainnut verratakin häntä saksalaisten maagiseen Peter Kuiperiin. Tässä elokuvassa Mäkelä on tuttuun tapaansa vangitseva, vaikkakaan ei yllä parhaisiin suorituksiinsa. Kyllä vain Helge Herala teki vuotta aiemmin Tähdet kertovat, komisario Palmu -elokuvassa (1962) loimuavamman roolityön demonisena kartanonherrana.

Kesken kaiken eksyn sivupoluille muistelemaan Risto Mäkelää laajemminkin... Paitsi teatterinäyttelijä, Mäkelä oli myös merkittävä oopperalaulaja, baritoni, joka lauloi päärooleja niin Tampereen Oopperassa kuin Kansallisoopperassakin. Näyttelijän teräksenkirskuvan puheen takaa erottaa kyllä keuhkotyöläisen äärimmäisen harjaantuneen äänen. Hän oli naimisissa lausuntataiteilija-näyttelijä Ritva Ahosen kanssa, ja kun muistelee vaimon säikyn-hermoherkkiä rooleja, mieleen välttämättä putkahtaa epäkorrekti kysymys, miten ihmeessä hän uskalsi olla aviossa Mäkelän kaltaisen alkuvoimaisen karjun kanssa.

Seppälä (oik.) ja Karppinen Aulangon maisemissa.

Kun käräjät on istuttu Rasinkankaan kartanon salissa, elokuvan on aika siirtyä kolmanteen jaksoonsa. Siinä Seppälän asianajasta kuoriutuu James Stewart ja Karppisen spiraalinutturakampauskin saa selityksensä, kun hän muuntautuu Kim Novakiksi. Rakastavaiset pakenevat ison pahan Mäkelän pauloja Aulangolle, jossa heillä on ilo kohdata lyhyt onni keskenään.

Tämä jakso on parhaimmillaan jopa ultratyylikäs ja tuo mieleen vaivattomine kamera-ajoineen setämies Hitchcockin lisäksi erityisesti uuden aallon lähimaastossa pörränneen Alain Resnais'n: rakastavaisten keskinäiset puheet eivät välitä arkielämän kareista vaan kohoavat korkeimmillaan kynttilän valaisemina jopa imaginaarisiin taivaisiin, missä ne kohtaavat viime vuonna Marienbadissa.

Tällainen onni ei tietenkään voi jatkua ikuisesti, joten James Stewart ja Kim Novak saavat jo pian riisua ihokkaansa ja muuntautua Jussi Jurkaksi ja Elina Pohjanpääksi. Paluumatkalla onnesta takaisin Rasinkankaan kartanoon Hitchcock&Resnais nimittäin muuntuu vaihteeksi Waltari-filmatisoinniksi Verta käsissämme. (Tuossa elokuvassa kolmiodraaman petetty kolmas osapuoli muuten oli itse Tauno Suuri, suomalaisen näyttelijätyön maestro ja ylialfa, johon isäntämies Mäkelä kovasti yllättäin täten vertautuu. Sivumennen sanoen Erkki Viljos, vara-taunopaloista ylin ja ensimmäinen, esittää päivän elokuvassa viisasta nimismies Arraa.)

Seppälä (vas.) ja Karppinen pahassa kiipelissä.

Kun Verta käsissämme puntaroi syyllisyyden problematiikkaa, Totuus on armoton ei vaivaudu samanlaisiin syvyyksiin vaan käyttää liikenneonnettomuutta lähinnä pelkkänä juonen rakennuspuuna. Kun pohtii, kehen lakimies Seppälän auto osuu, välttämättä huvittuu tahattomasti, sillä ratkaisu on niin tavattoman näppärä ja kätevä ja samalla tavattoman vieras todennäköisyyksille. Haaveria seuraava oikeudenistunto solmii muutkin irrallaan repsottavat narut yhteen, vaikkakin perimmäinen totuus isäntämies Mäkelän ja Karppisen avioliiton esihistoriasta jää ikävän avoimeksi.

Totuus on armoton on ohjaajansa Valentin Vaalan (1909 - 76) viimeinen näytelmäelokuva. Se ei saanut ilmestyessään hääppöisiä arvosteluita, eikä sitä ole ylistelty myöhemminkään. Minä olisin kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että kun vain ensin on kartoittanut rehellisesti kaikki elokuvan heikkoudet, jäljelle jää varsin katsomisen arvoinen teos. Hienon kokonaisuuden mahdollistavia värkkejä ei vain ole osattu käyttää optimaalisesti hyväksi. Mahdollisten aikalaiselokuvaviitteiden lisäksi tuotannossa on paljon muutakin mielenkiintoista, esimerkiksi Seppälän lakimieskumppani Ruuskasen psykologinen kypsyminen loppupuolella.

Nuorehko menestyskirjailija sorvinsa ääressä. (Kuva: MTV3.)

Mielenkiintoiseksi elokuvan tekee myös se, että taustalla on suuri viihdekirjailija Mauri Sariola (1924 - 85), jonka samannimiseen lakimiesromaaniin vuodelta 1960 tuotanto perustuu. Tuossa vaiheessa kirjailijan ura oli vasta muutaman vuoden vanha, joten tiedossa ei vielä ollut, miten lyhykäiseksi Sariola-filmografia lopulta olisi jäävä.

Ohjaajan lisäksi käsikirjoitusta oli laatimassa nimekäs Juha Nevalainen (1921 - 88). Saamieni tietojen mukaan toteutus on melkoisen uskollinen alkuperäisromaanille, joten luultavasti voimakkaampi muokkaustyö olisi kohentanut lopputulosta tuntuvastikin.

Jaksojen välinen hajanaisuus tekee katsojalle vaikeaksi mieltää, mistä elokuvassa perimmältään on kysymys, mihin ongelmaan ehkä olisi auttanut esimerkiksi ennakointijakso ihan alussa, heti alkutekstien jälkeen: lakimies Seppälä ja rakastettu Karppinen onnensa maisemissa Aulangolla, mistä paluu tapahtumien alkupisteeseen vaikka ihan perinteisen kliseisellä kalenterileikkauksella. Vanhakantainen replikointi onneksi ei häiritse enää ensimmäisen jakson jälkeen.

Elokuva ryöppyää niminäyttelijöitä pienissä sivurooleissa. Mukana ovat muun muassa aina jyhkeä ja vanhatestamentillinen Eino Kaipainen, Aarne Laine, Hilkka Helinä sihteerinä, Marita Nordberg nimismiehen rouvana ja sokerina pohjalla Irma Seikkula hänelle niin hirmuisen sopivassa roolissa, syytettynä aviomiehensä murhasta. Unohtaa ei sovi kirjailija Sariolan Sammatissa sijaitsevan kesämökin rantasaunaakaan, jonka verannalle kamera pääsi parissa kohtauksessa tarkkailemaan tilannetta. 

• Vuoden 1963 jälkeen Sariola on päätynyt suurelle kankaalle ainoastaan kerran, vuonna 1978. Noista 34 vuoden takaisista tunnelmista raportoin tässä tekstissäni.

Kun tuntematon ystävä köhii

Kirjamaailma tuntee Mauri Sariolan (1924 - 1985) menneiltä vuosikymmeniltä painosten kuninkaana. Kaikesta menestyksestä huolimatta kirjailijan laajaa tuotantoa on elokuvattu ja televisioitu kovin niukasti.

Esimerkiksi Sariolan ykkössankari, rikostarkastaja Olavi Susikoski, on päässyt valkokankaalle vain kahdesti: ensimmäisen kerran vuonna 1959 (Kolmas laukaus) vähän yli parikymppisen Ismo Kallion tulkitsemana ja tänään nähtävässä Tuntemattomassa ystävässä Åke Lindmanin (1928 - 2009) kuosittamana. Nuorehkona kuollut Heikki Savolainen (1922 - 75) esitti Susikoskea kuusiosaisessa televisiosarjassa 1966.

Tuntematon ystävä (ohj. Lars G. Thelestam, 1978)
Perustuu Mauri Sariolan romaaniin Susikoski virittää ansan (1970)
Yle Teema to 12.1.2012 klo 21.50
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivulla.
Elokuvan traileri YouTubessa.

Tuntematonta ystävää koottiin kasaan mahtavan julkisuusrummutuksen säestämänä. Tarkoituksena oli tuottaa ensimmäinen kansainvälisen tason suomalainen elokuva kansainväliselle yleisölle. Tavoite ei aivan toteutunut, mutta syntyi sentään varsin viihdyttävä kuriositeetti.

Mahtielokuvaa varten pestattiin pari kansainvälistäkin tähteä: brittiläinen televisiosuosikki Kate O’Mara (1939 - 2014) ja yya-vahvistuksena neuvostovirolainen Bruno O’Ya (tai: Bruno Oja, 1933 - 2002). He näyttelevät avioparia, joka haalii setelit taskuun vakuutuspetoksilla. Parivaljakko ottaa henkivakuutuksia yksinäisten ja vähävaraisten nimissä, hoitelee heidät sitten nurmen alle ja nostaa korvausrahat vainajan "tuntemattomana ystävänä".

Mielestäni O’Maran ja O’Yan huijauskuvio paljastetaan liian varhaisessa vaiheessa ja liian kivuttomasti. Katsoja jännittäisi sitäkin momenttia alkusuoralla mielellään vähän pitempään.

Elokuva alkaa varsin tehokkaasti kuvauksella muuttumisleikistä, johon Risto Mäkelän (1924 - 92) karhean voimakkaasti esittämä rappioalkoholisti päätyy. Näppärästi leikatussa tapahtumasarjassa pultsarista muokkautuu puoliherrasmies paksun setelitukon sponsoroimana. Mäkelässä on jälleen kerran sellaista eläimellistä karismaa, että mielelläni vertaisin häntä saksalaisten Peter Kuiperiin (1929 - 2007), joka sai esimerkiksi joistain Derrick-rooleistaan aivan erityishuomiota.

Ei aivan kansainvälistä kemiaa.

Vuosi tai pari ennen elokuvan tuotannon aloittamista Miss Universumin kruunu painettiin suomalainen Anne Pohtamon kutreille. Kansallinen riemuvoitto haluttiin tietenkin hyödyntää, joten hänet pestattiin keskeiseen rooliin elokuvaan, kansainvälisiä sisäänhankkijoita houkuttelemaan. Laskelmoinnin tulos on kuitenkin melkein irvokas, kun vain 22-vuotias amatöörinäyttelijä yrittää esittää auktoriteettista lääkäristätiä. Kovin uskottavana saati koukuttavana ei voi pitää hänen orastavaa rakkaustarinaansa 27 vuotta vanhempaan päätähti Lindmaniinkaan.

Varsinkin ikäännyttyään Åke Lindman saavutti näyttelijänä melkoisen karisman. Tämä karisma ei kuitenkaan sanottavasti loista rikoskomisario Susikosken hahmossa. Lindman on jotenkin hirveän arkinen ja pliisu, avutonkin, varsinkin lääkäristätejä esittävien miss-universumien seurassa. Sankari ei saa sädekehää edes Marokkoon sijoittuvassa loppukohtauksessa, kun kerran komisario Susikoskella ei kovasti ponnistuksesta huolimatta ole osaa eikä arpaa seuraavaksi uhriksi tarkoitetun mummon pelastumisessa hirvittävältä kohtaloltaan. Yli 80-vuotias Nanny Westerlund (1895 - 1989) voitti Jussi-palkinnon roolistaan kaikki maailman sympatiat puoleensa keräävänä köyhänä eläkeläisenä.

Kansainvälisesti alastomuuden kynnyksellä.

Pyrky kansainvälisille markkinoille näkyy myös elokuvan budjetissa. Kuvauspäivät Pohjois-Afrikassa eivät olleet mitenkään halpoja. Kate O’Marallekin maksettiin ylimääräistä liksaa kömpelöstä alastonkohtauksesta. Kuitenkin Tuntematon ystävä on jännityselokuvagenreen soveltuakseen aivan liian lyhyt, vain 81-minuuttinen. Toiminnan siirtyessä Marokon maisemiin katsoja luulee elokuvan vasta hakevan kierroksiaan, mutta itse asiassa tarina on viimeistä kymmenminuuttista vaille valmis, sillä edessä on enää televisiosarjamainen loppuratkaisu.

Tuntematon ystävä on suomenruotsalaisen Lars G. Thelestamin ainoa valkokangaselokuva. Ennen lopullista nimeämistä tuotannosta käytettiin työnimiä Kolmas uhri ja Kolmastoista uhri.

Musiikistaan elokuva on saanut tunnustusta. Miss O’Mara esittää tunnuskappaleen "Strangers Can Turn to Lovers" vain lievän epävireisesti tällä YouTube-filkalla. Säveltäjä Rauno Lehtisellä on jopa pieni rooli tanssiorkesterin jäsenenä. Aivan erityinen ilo on yrittää bongata elokuvasta kaikki pikkurooleissa pyörähtävät näyttelijät Elvi Saarniosta Marita Nordbergiin.

• => Arvosteluni elokuvasta Totuus on armoton (1963).