sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Naulaan kaksi teesiä siltaan

Juutinrauman silta yhdistää Tanskan ja Ruotsin, Kööpenhaminan ja Malmön. Ja vuodesta 2011 lähtien se on myös yhdistänyt katsojia televisiovastaanotinten ääreen, kun ruotsalais-tanskalaiset tuotantoyhtiöt panivat pystyyn yhteispohjoismaisen tv-sarjan Silta.

Sarjalle on satanut viljalti laakereita, suitsutusta ja yleisösuosiota, joten ei liene väärin, jos esitän tänään vastapainoksi muutaman kriittisen sanan.

Silta (Bron / Broen)
pääkäsikirjoittaja Hans Rosenfeldt, pääohjaaja Henrik Georgsson
(tuotantokausi 1: 10 jaksoa, 2011; tuotantokausi 2: 10 jaksoa, 2013)
Sarjan esittely Yle TV1:n kotisivustossa
Sarjan alkuperäiskotisivusto
Jakso 2:9: TV1 su 17.11.2013 klo 22.30

Sillan ensimmäisen tuotantokauden ensimmäisessä jaksossa Juutinrauman sillalta löytyy ruumis, joka on puoliksi Tanskan, puoliksi Ruotsin puolella. Ja kun ruumista tutkitaan tarpeeksi, osoittautuu, että se on koottu kasaan peräti kahdesta eri vainajasta. Tämä antaa aiheen Kööpenhaminan ja Malmön poliiseille yhdistää voimansa eriskummaisan veriteon selvittämiseksi.

Pähkinää alkavat järsiä jäyhän sangviininen tanskalaispoliisi Martin Rohde ja hänen voimakkaan asiaorientoitunut ruotsalaiskollegansa Saga Norén. Rohdetta esittää einoleinolaisittain jo nuorna vanhuksen olomuodon omaksunut Kim Bodnia (s. 1965) ja Norénia Sofia Helin (s. 1972), jonka itse muistan varsin toisenlaisesta roolista Maria Blomin etevässä perhekuvauksessa Takaisin maalle - Masjävlar (2004).

Ensimmäinen tuotantokausi siis jahtaa 560 minuutin ajan äärimmäisen salaperäistä, yli-inhimillisen organisointikykyistä ynnä suunnattoman älykästä siltamurhaajaa, jonka syytelistaan kilahtaa jaksojen kertyessä aimo annos vakavia rikoksia. Lopulta tämä mysteerinen superaivo paljastuu Rohden entiseksi lähikollegaksi Jens Hanseniksi. Hänet pidätetään, hänet tuomitaan, ja toisen tuotantokauden mittaan Rohde ramppaa hänen vieraanaan vankilassa yrittämässä luoda sovittavaa psykologiaa entiseen ystäväänsä.

[TEESI 1a:] Sarjan nopeat juonenkäänteet ovat äärimmäisen mukaansatempaavia, mikä ehkä harhauttaa katsojaa huomaamasta, että koko ensikauden juonikuvio oikesti seisoo tyhjän päällä. Jensin ainoa motiivi koko massiiviselle rikossarjalle on ollut kostaa Rohdelle vanha ystävän pettäminen. Tätä varten ei kuitenkaan suinkaan olisi tarvittu moista jättimosaiikkia julkisuutta varten lavastettuine oikeudenjumalaleikkeineen! Jens olisi saattanut rakentaa tarvitsemansa asetelman paljon minimalistisemmin värkein. Jättiläisspektaakkeli pannaan pystyyn vain sitä varten, että on annostella katsojalle koukutusmateriaalia kymmenen jakson ajaksi. Ratkaisu on yksinkertaisesti antikliimaksi. Eikä murhaajan junailemaa tarkkaa kellokoneistoa edes yritetä avata katsojalle. Se jää suosista selittämättömyyksiin. Aivan kuin Hercule Poirot olisi dekkarin lopussa kyllä poiminut murhaajan epäiltyjen rivistä mutta kieltäytynyt selittämästä, miten murhaaja toteutti ovelan trikkinsä.

Superaivon (vas.) seurassa Juutinrauman junassa.
Sitä paitsi superaivo Jensin nerokas kuvio vuotaa jo ensimmäisen jakson alusta asti. Miten hän saattoi olla varma, että kaikista Kööpenhaminan poliisivoimien tutkijoista juuri hänen kostonsa kohde Rohde on saava kutsun siltaruumista tutkimaan?

[TEESI 1b:] Kun äärimmäisen nerokas superaivo lopulta saa näyttelijä Lars Simonsenin kasvot, katsojan pitäisi kyllä tuntea itsensä petetyksi - mikään tässä hahmossa kun ei oikein viittaa kaikki Gaussin käyrät ylittävään poikkeusyksilöyteen. Tämän hahmon rinnalla Anthony Hopkinsin Hannibal Lecter on vakuuttavintakin vakuuttavampi kaveri. Silkkaa käsikirjoittajien laiskuutta on, että jahdattu nero toisella tuotantokaudella vain istuksii pöydän ääressä amatööripahaenteisen näköisenä, osoittamatta poikkeuskarvaansa. Entisten ystävysten välille yritellään tosin löysää kaksoisolentoteemaakin, mutta varsin valjuin tuloksin.

***

Aisopoksen sadussa kyläläiset menettävät luottamuksensa paimenpoikaan, joka liian monta kertaa kujeilee heidän kustannuksellaan varoittamalla olemattomasta sudesta. Minulle riitti yksi kerta. Kun Sillan toinen tuotantokausi alkoi Ylen ykköskanavalla syyskuussa ajamalla katsojan silmien eteen laivan, joka törmää tutuksi käyneeseen Juutinrauman siltaan vainajapoppoo ruumassa hiljaisuutta pitämässä, en olisi voinut tuntea suurempaa välinpitämättömyyttä. Sujuvaa mutta motivoimatonta juonta tässä vain kuitenkin taas juoksutetaan, ja lopusta on turha odottaa mitään järkevää syytä koko kalmolaivalle tai millekään muullekaan...

Mutta juonenjuoksutuksensa käsikirjoitusryhmä sanotusti hallitsee. Uusia henkilöitä ilmestyy tarinaan varsin tiuhaan, ja vaikka heidän kuvauksensa jää varsin ulkokohtaiseksi, katsoja saa olla vaikuttunut. Kun tänään katsoin toisen kauden kaksi tuoreinta jaksoa, panin merkille esimerkiksi lääkeyhtiön entisen tutkimusjohtajan lesken, joka poliisirupattelun päätyttyä ottaa kuvapuhelinyhteyden Thaimaassa majaa pitävään miesvainajaansa. Sillassa on niin moni kuolintieto jo osoittautunut ennenaikaiseksi, että tällaista saattoi jopa kyllästyneenä odottaa, mutta silti tämä maneerikuvio on helppo antaa anteeksi ja niellä.

Vaan paljastaako viikon kuluttua koittava finaalijakso, että esimerkiksi kuolemaa tekevän yritysjohtajan (Tova Magnusson-Norling) veljen (Sven Ahlström) siskoaan kohtaan tuntema hämärä intohimo ei mitenkään liity sarjan isoon kuvioon? Juonta juoksuttavaa saippuaoopperaako vain tietoliikennekaapelien vetäminen siskolikan kylpyhuoneeseen? [Lisäys 18.11.2013: Jakso 9/10 osoitti, että sisarusten juonikuvio ei ole pelkkä yksittäinen rasti juonirastien joukossa vaan liittyy haussa olevaan kokonaisuuteen hyvinkin vahvasti. Muutenkin toinen tuotantokausi vaikuttaa ensimmäistä "reilummalta" ja kiinteämmältä kokonaisuudelta.]

Taannoisessa suomalaisessa sketsisarjassa parodioitiin Agatha-tädin Neiti Marpleja, joissa ikineito matkaa aina uuden johtolangan tullen mekaanisesti rastilta rastille. Sillassa tämä ulkokohtainen suunnistus on vielä paljon irtonaisempaa ja hatarampaa. Kai se on ammattitaitoa, ettei tarinan koherenssi ihan karkaa tuuliin.

***

Miksi edes vaivauduin ottamaan toisenkin tuotantokauden tehtävälistalleni ensimmäisen kauden aisoposlaisen antiklimaattisuuden jälkeen? Vastaus on aika vaatimaton: toinen tuotantokausi lupasi lisävalaistusta ääriasiallisen Saga Norénin henkilökuvaan.

Ruotsalaispoliisi Norénin persoonaa leimannee jonkin sortin asperger, autismin kirjo. Hänellä on järkielämä ja viettielämä mutta näennäisesti ei tunne-elämää lainkaan. Tämä häiriö vaikuttaa suuresti Norénin jokapäiväiseen sosiaaliseen elämään. Näkee, että käsikirjoittajat ovat lukeneet ja myös sisäistäneet alan oppikirjat poikkeuspoliisin hahmoa rakentaessaan.
Tunne ja järki Juutinraumalla.
[TEESI 2:] Siitä huolimatta Norénin henkilö falskaa, ja pahasti. Hän on hyvin etevä poliisi, kiitos erityisen älyllisen tarkkaavaisuutensa. Hänen analyyttinen syvänäköisyytensä perustuu siihen, että hän on perehtynyt tarkasti ja laajasti psykologiakirjallisuuteen. Älyllään hän on ottanut haltuunsa sen mitä ei kykene omaksumaan tunteellaan, ja menestyksellisesti hän soveltaa oppimaansa kohtaamiinsa kriminaalisieluihin. Tämä lienee täysin uskottavaa, mutta uskottava sen sijaan ei ole analysti-Sagan rinnalla elävä arki-Saga.

Yhdeksi sarjan koukuista on tarkoitettu arki-Sagan kommeltava eriparisuus maailmassa, jossa kaikilla muilla on täyden spektrin tunne-elämä. Kollega Rohde jopa ottaa tehtäväkseen opastaa häntä sosiaalisen elämän perusprinsiippeihin. Tästä syntyy sarjan ärsyttävä perushuumori. Nimittäin jos Norén kykenee työtään varten sisäistämään oppikirjojen poikkeuspsykologian, ei häneltä yksinkertaisesti ole voinut jäädä syrjään normaalin arjenkaan psykologia, josta kyllä on laadittu oppikirja jos toinenkin. Jatkuvalla syötöllä hän kuitenkin reputtaa kaikki arjen kahvipöytätilanteet, vaikka kykenisi ne järjellään leikiten ratkaisemaan. Kun Norénin miesystävä tuo hänelle kukkia, on silkkaa katsojan aliarvioivaa naruttamista yrittää vakuuttaa, että hän muka tulkitsisi eleen iltapäivälehtien matalien stereotypioiden mukaisesti. Saga Norénista on tehty koominen norsu, joka sisyfosmaisesti tunkee itseään samaan posliinikauppaan hamaan maailmanloppuun asti.

Luulisin, että käsikirjoittajat tiedostavat ongelman, hyvinkin, mutta tuotantoporras on vaatinut helppoa yleisönkalastusta. Uskottavuudesta viis, jos se uppoaa riittävän moneen katsojaan! Tämäkin seikka paljastaa silti, että vaikka Siltaa on ollut tekemässä hyvin ammattitaitoinen työryhmä, puuttuu ryhmältä kuitenkin itsetunto täysin. Sen myötä puuttuu paljon.

Toisella tuotantokaudella Norén siis on hankkinut itselleen miesystävän. Miesystävä Jakobia esittää lämminhenkinen, sydämellinen ja herttainen Daniel Adolfsson. Koska rakkauden polut ovat arvaamattomat, en väitä suhdetta reaalisesti mahdottomaksi, mutta katsojana kyllä toivoisin Jakobin hahmoon syvennystä, joka edes jollain lailla avaisi hänen sydämensä aivoituksia tässä yksipuolisessa rakkaussuhteessa. Nyt hän vain lyö päätään seinään jaksosta toiseen tekemällä samoja, turhia rakkauden tekoja pohtimatta lainkaan, miten rationalisoida käytöstään.

Rakastuneen silmin.
Vaikkei käsikirjoitus täydellinen olekaan, Sofia Helin luo Noréninsa hienosti. Pitkän aikaa mietin, että hän on ottanut roolisuoritukseensa mallia mekaanisesta nukesta, joka on lievästi vikaantunut. Vasta viikko sitten luin haastattelun, jossa näyttelijä itse kertoo sen sijaan käyttäneensä mallina lintua: "Mietin, millaista on yrittää lujasti ymmärtää jotain, jota ei ymmärrä. Se muokkasi ruumiinkieltäni ja pään liikehdintää."

***

Vaikka televisio on blogini toinen painopistealue, en taida katsoa televisiota kovinkaan paljon. Erityisesti juonelliset jatkosarjat tuottavat minulle tuskaa - niiden takia kun täytyisi askarrella digiboksin kovalevyn kanssa yhä uudestaan monena viikkona peräkkäin. Reaaliaikaisseurantaa en harrasta, sillä viikon amnesia jaksojen välissä tekee liian paljon tuhoa.

Siltaan päätin heinäkuussa vastahakoisesti tarrautua, koska pelkään menettäneeni käsitystä televisiosarjahistorian uusimmista trendeistä. Käsittääkseni ainakin amerikkalaisessa Lost-sarjassa (2004 - 10) on käytetty Sillan kaltaista yleisön naruttamista, eikä moista enää nykyään pidetä rikkeenä, vastoin kuin ennen.

Kesäisen mieroni takia menetin kokonaan pari ensimmäisen tuotantokauden jaksoa, kun en jaksanut loputtomasti juuttua tietokoneen ääreenkään, vaikka Yle Areena säilöö jaksot kuukauden ajaksi. Katsomiseni ei kuitenkaan nähtävästi pahemmin kärsinyt, päätellen siitä, että osaisin vastata kysymyksiin, jotka olivat jääneet vaivaamaan joitain sarjan keskustelusivuilla.

Lisäys 25.11.2013, toisen tuotantokauden päätösjakson jälkeen. Ilmassa oli aavistus tahatonta komiikkaa, kun sarja eilen sunnuntaina päättyi kuviin, joissa Martin Rohde pidätetään rikoksesta, jota hän ensimmäisen tuotantokauden lopussa ei tehnyt.

Päätösjakson viimeisten hetkien psykologia kaikkine äkkiliikkeineen ja suggestioalttiuksineen on mielestäni varsin luokattomasti motivoitu. Se ei kykene vakuuttamaan. Sillan käsikirjoitus jää kyllä kovin kauas esimerkiksi monta kertaa hehkuttamani Fitz ratkaisee -sarjan (alkuperäiset 9 tarinaa 1993 - 95) tanakasta peruskivisyydestä. Fitz ratkaisee pysyy šokeeraavuudestaan huolimatta kautta linjan vakaan uskottavana, eikä siinä vielä kaikki: se kykenee lisäksi tarjoamaan laajennusta katsojan psykologiseen perspektiiviin. Mielessäni on nyt esimerkiksi katolinen tarina Veljellistä rakkautta (1995).

***

Villa Derrickerian täksi kuuksi mainostettu pikku uudistuminen on lykkääntynyt. Raportoin ehkä asiasta lähiviikkoina.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Rikkinäisten pilvilinnat

Hänet muistetaan piipustaan, poikkeuksellisista naissuhteistaan ja komisario Maigret'staan. Tänään tosin ei ole tarkoitus keskittyä Georges Simenonin (1903 - 89) ennätyksiä lyöneeseen rikoskirjatuotantoon vaan hänen taiteeseensa psykologisen romaanin saralla.

Käsillä olevan tarinan kannalta kaikki alkoi New Yorkissa vuonna 1945. Tuolloin Simenon kohtasi nuoren kanadanranskalaisen Denyse Ouimet'n, johon hän rakastui miltei yhdellä silmäyksellä. Pitkän odotuksen jälkeen Simenon sai lopulta eron ensimmäisestä vaimostaan ja pääsi naimisiin mademoiselle Ouimet'n kanssa, mutta jo sitä ennen vuonna 1946 ilmestyi romaani Kolme huonetta Manhattanilla, joka sai innoituksensa tulevan avioparin järisyttävästä kohtaamisesta.

"Ensimmäinen rakkausromaanini", Simenon totesi romaanistaan, jonka johdattelemana meille tarjoutuu tilaisuus vaellella samoja New Yorkin aavemaisen tunnelmallisesti kuvattuja katuja kuin monsieur Simenon ja mademoiselle Ouimet kerran. Tosin rehellisyyden nimissä tunnustan, että hajamielisyyden tilassani mielsin kaupungin välillä Pariisiksi, vaikka kirjan takakansimainos voimakasta paikallisväriä hehkuttaakin.

Ja monsieur Simenonille ja mademoiselle Ouimet'lle kirjailija on luonnollisesti kehittänyt fiktiivistetyt vastineet. Menestyksekkään näyttelijänuransa Ranskaan jättänyt François Combe on 48-vuotiaana jonkin verran esikuvaansa vanhempi. Itävaltalais-unkarilainen, kiintopisteensä hukannut ex-rouva Kay Miller lienee vielä kauempana yläluokkaisessa quebeciläiskodissa varttuneesta mademoiselle Ouimet'sta.

Georges Simenon: Kolme huonetta Manhattanilla
(Trois chambres à Manhattan, 1946)
suom. Sinikka Kallio, 3. painos, Suuri suomalainen kirjakerho 1973. (Ens. painos Otava 1972)

Rakkauselämän kuviot voivat olla perin eriskummaisat. Kipeästi uusia roolitöitä tarvitseva Combe saa todistaa sen heti romaanin alkusivuilla kuunnellessaan naapurinsa ja tämän rakastajattaren kohtaamisten ääniä vaatimattoman Greenwich Villagen -vuokra-asuntonsa ohuiden seinien läpi.

Tänä nimenomaisena lauantaiaamuyönä klo 3 monsieur Combe ei enää jaksa jäädä odottamaan rakastajattaren tuttuja oksentamisrituaaleja vaan pakenee pimeän suurkaupungin kaduille löytääkseen oman eriskummaisan rakkautensa eräästä yöruokapaikasta:
Tiskin ääressä istui nainen, mutta ei hän tarkoituksellisesti mennyt istymaan viereiselle tuolille, hän havahtui vasta kun valkotakkinen neekeri pysähtyi hänen eteensä ja kysyi mitä hän halusi tilata.

Oli kuin markkinatunnelma, kaikki olivat väsyksissä, jokainen istui ja puolittain torkkui eikä viitsinyt vielä mennä kotiin nukkumaan. Oikea New Yorkin tunnelma, brutaali ja piittaamaton. Jokainen sai olla niin kuin oli. (S. 8.)
Meidän täytynee tulkita, että vaikka rakastavaiset eivät sitä heti itse tajua, he tunnistavat alusta asti sen, mikä heitä yhdistää: rikkinäisyys, menneisyyden haavat, yksinäisyys, juurettomuus vieraassa kaupungissa, vieraassa todellisuudessa,vailla pohjaa. Vaimon uskottomuus on ajanut Comben traumaan ja pakenemaan vanhan mantereen turvallisesta huomasta, ja Kayn historia on ehkä vieläkin pirstaleisempi. (Kolme huonetta Manhattanilla käyttää miehestä sukunimeä ja naisesta etunimeä, joten mekin käytämme.)

Koko rakkaustarina suodattuu romaanin näkökulmahenkilönä toimivan Comben tietoisuuden kautta. Aluksi tuo häneen tarrautuva vieras nainen tuntuu vastenmieliseltä melkein. Ensimmäinen merkki Comben tunteen syvyydestä on vain määrätön, hillitön mustasukkaisuus. Ja kun mustasukkaisuus saa suhteen syvetessä yhä äärimmäisempiä ilmenemismuotoja ja kun todistamme Kayn haltioituneen hyväksyvää reaktiota tähän äärimmäisyyteen, voimme vain todeta, että juuri oikea psyyke on löytänyt juuri oikean psyykensä, jotta he toisiinsa kietoituisivat.
Jo silloin kun he olivat tulleet tuohon makkarabaariin, jo silloin kun he vielä eivät edes tienneet toisistaan oli kaikki jo ennalta määrätty, heidän tietämättään... (S. 173.)
Pelokas riippuvaisuus lyö puitteet suhteelle. Freudin koulussa kasvatuksensa saanut nykyihminen tajuaa, että on kysymys jostain hyvin perustavasta ongelmasta. Kiintymyssuhdeteoriat varmasti osaisivat selittää, mistä on kysymys, mutta onneksi meidän ei kaunokirjallisuuden lukijoina tarvitse redusoida lukemistamme psykoteorioihin. Menneinä aikakausina kohtalo kera jumalien ja jumalatarten oikkujen olisi johtanut rakastavaisia, mutta nyt heidän yhteistä historiaansa ohjaa mainitusti psykologian vääjäämättömyys. Tämä antaa ainutlaatuisen lohduttomuuden leimansa Kolmelle huoneelle Manhattannilla. Simenon on usein mainittu psykologisen romaanin mestariksi, ja etevyyden laatunsa hän todistaa tänäkin iltana. Kirjailija Simenon kuvaa hyvin tarkasti mutta ei selitä mitään.

Ensipainos 1946.
Simenonille tyypillistä on aiheesta huolimatta kirjoittaa hillitysti, tehoja tavoittelemattomasti. Nuiva lukija voisi kuvitella tämän karkottavan lukijoita, varsinkin kun juoni nojaa niin voimakkaasti psykologiaan, ei tapahtumien tuomaan jännitteeseen. Miten samankaltaisia vesiä hämmentänyt Alberto Moravia esimerkiksi olisi kirjoittanut toisin? Tai Erich Maria Remarque Taivas ei tunne suosikkeja -romaaneineen? Teoksen viimeiseen neljännekseen ja sen tarjoamaan nousuun päästyä nuiva lukija kuitenkin joutuu perumaan tuomionsa, kun romaanin omat siivet avautuvat. Tosin jos sama nuiva lukija on kovin turvallisuushakuinen, hän ehkä tulkitsee, että psykologia tuossa vaiheessa käy epäuskottavaksi. Oma julmettu käsitykseni kuitenkin on, että näennäisessä epäuskottavuudessaan loppuneljännes päinvastoin on niin tosi kuin vain mahdollista. Meidän on vain uskominen Simenonia ja hänen Combeaan, jolla on "tyhjät kädet täynnä rakkautta" (s. 181).

Kolme huonetta Manhattanilla saattaisi oikealle vastaanottajalle sattuneena muuttaa maailmaa, sitä jossa lukija on elänyt joko omaan epävarmuuteensa ripustautuneena Combena, johonkuhun hänen kaltaiseensa tarrautuneena Kayna tahi heidän lähipiiriinsä kuuluvana. Tunnista itsesi, tunne itsesi, kuten viisaus vaati jo kauan ennen Sokrateen aikoja.

Mutta minkä verran Simenon itse tunsi itsensä romaania kirjoittaessaan? Viimeinen, vain nelisivuinen luku antaa monitulkintaisen käsityksen asiasta. Tuossa lyhyessä luvussa melodraama löytää ensimmäisen kerran tiensä teoksen sivuille ja kerronta käy sitä mukaa suorastaan falskiksi. Neljä sivua taritsevat ekstaattisen fantasiamaisen kuvan tästä rakkaudesta, vaikka unelmoidun paratiisin perustukset ilmiselvästi ovat hiekalla vain. Onko Simenonin falskius mestarillisen tahallista vai sokean traagisen tahatonta?

Sen verran viimeistään me jälkiviisaat tiedämme, että monsieur Simenonin ja mademoiselle Ouimet'n rakkaus ei saanut kestää ikuisuuteen, vaikka toisin tarkoitettu oli.

***

Kolme huonetta Manhattanilla siirsi valkokankaalle vuonna 1965 joukko hohdokkaita nimiä. Tuon elokuvan Kolme huonetta Manhattanilla (Trois chambres à Manhattan) ohjasi erityisesti Paratiisin lapsistaan tunnettu Marcel Carné (1906 - 96). Epätoivoisesti rakastavaa pääparia esittävät Maurice Ronet ja monista klassikkoelokuvista tuttu Annie Girardot.

Geneviève Pagella on pikkurooli Comben vaimona. Mustaa kapakkalaulajaa esittävän Virginia Veen tunnetuimpia levytyksiä on englanninkielinen cover suomalais-ranskalaisen Valto Laitisen sävellyksestä "C'est toute une musique". Ja aloittipa itse Robert De Nirokin mittavan valkokangasuransa pikkiriikkisellä näyttäytymisellä tässä nimenomaisessa filmissä.

Yle TV1 on esittänyt Carnén elokuvan kesäkuussa 1973.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Kun luen nykyhetkessä

Silti se oli kunnioittavinta journalismia, mitä kirjallisuus on suuren yleisön aikakauslehdessä aikoihin saanut osakseen. Se oli yritys puhua kirjallisuuden sisällöstä kattavasti sen sijaan että puhuttaisiin palkinnoista tai kirjailijoiden elämästä. - Elina Hirvonen
Minulla on ollut ongelma, kaunokirjallisuuteen liittyvä. Olen sivunnut ongelmaani julkisestikin, ehkä jossain kommenttitekstissäni: joskus viime vuoden syksyllä kirjoitin, että olen pohtinut vähentää tuntuvasti kaunokirjallisuuden lukemistani. Taustalla oli kuluneina aikoina kertynyt huomioni, että kaunokirjallisuuden lukemisesta syntyvä ylijäämä tuntui usein kovin niukalta, joskus aivan olemattomalta: lukemisen jälkeen käteen jäi pahimmillaan vain kokemus lukemisesta, käytetyn ajan hukka - jopa jäytävä onttous.

Claude Monet: Lukeva nainen (1872).
Sitten yhdeksän päivää sitten Suomen Kuvalehdessä (43/2013, s. 28 - 36) ilmestyi Riitta Kylänpään kirjoittama artikkeli "Romaani sairastaa" - nykyromaanin tilaa ja puitteita kartoittava laaja katsaus, jota varten Kylänpää on haastatellut useita kirjallisuuskeskustelijoita. Artikkelin sisältö tuntui koskettelevan ongelmaani, ja haastateltavat nostavat monta muutakin tärkeää asiaa esiin. Ongelmallisimmaksi tekstissä näin Kylänpään valitseman raflaavan poleemisen esitystavan.

Kylänpään ongelmallinen esitystapa näyttää koituneen vielä ongelmallisemmaksi kuin olisin odottanut. On syntynyt jonkinasteinen kohu, jonka alle artikkelin tärkein sisältö lienee tallaantunut aika pahasti. Siksi tähän joitain perushuomioita: (1) Jos Kylänpää kirjoittaa nykyromaanin kriisistä, hän ei kirjoita ainoastaan kotimaisen vaan koko länsimaisen nykyromaanin kriisistä. (2) Haastateltavat eivät suinkaan pyri teilaamaan nykykirjallisuutta vaan nostavat positiivisiksi esimerkeiksi useitakin kotimaisia nykykirjailijoita. (3) Käsittelynsä saavat myös ne ulkoiset puitteet, jotka hankaloittavat autenttisen kaunokirjallisuuden esillepääsyä.

Malliksi pari tekstiä, joilta horisontti ei ole karannut kohun aallonkäynnissä:

Itse pidän artikkelissa tärkeänä nimenomaan sitä, mitä se kertoo kaunokirjallisuudesta yliaikaisesti. Miksi kaunokirjallisuus on kautta aikojen ollut niin merkityksellistä, että sitä perinteisesti tutkitaan yliopistoissakin omissa yksiköissään? Haastateltavien puheenvuoroista nousee esiin sellaista olennaista, jonka voisin toivoa suodattuvan yhteiseksi yleissivistykseksi.

Eikä varmaan kukaan vakavissaan oleta, että länsimainen nykykirjallisuus eläisi jotain huippukauttaan. Historiaan sisältyy aina kukkuloita ja laaksoja. Ei tarvitse ruveta spengleriksi nostaakseen esimerkeiksi vaikkapa kansallisromantiikan kultakauden suomalaisessa taidehistoriassa tai antiikin kulttuurin hiipuvan iltaruskon Rooman valtakunnassa.

***

Mutta minulla oli se vuoden takainen henkilökohtainen ongelmani: että liian usein lukemisen jälkeen huomasin prosessin saldoksi jäävän puhtaan nollan.

Oireellista tai ei, tuota syksyä edeltävänä kesänä olin lukenut normaalia enemmän Paul Austeria - Kylänpään artikkelissa samainen Auster nousee aikamme kirjallisten vitsausten galleriaan. Tuoreehkona esimerkkinä, josta olen peräti raportoinut Villa Derrickeriassakin syyskuussa, nostan esiin Jennifer Eganin romaanin Sydäntorni (2006). Onko sen paikka Tammen Keltaisessa kirjastossa varmasti ihan kiistaton?

Artikkelissa ei nouse esiin sanaa umpio (samaan perheeseen kuuluva umpinaisuus kylläkin), mutta minä turvaudun nyt siihen. Romaani tai muu teos on umpio, jos se ei mitenkään viittaa itsensä ulkopuolelle, jos se ei mitenkään avaudu mihinkään suuntaan, ei anna lukijalle minkäänlaista evästystä tässä maailmassa elämiseen. Umpio vain on olemassa mitään todella merkitsemättä, käymättä edes ilmanvaihtoa ympäristönsä kanssa.

Miten umpioisuus perustelee ja oikeuttaa itsensä? Ehkä erehdyn tai ehkä en erehdy, kun suuntaan aikakoneella 1800-luvulle asti ja erääseen viattomaan sloganiin, joka yhteydestään irrotettuna kohtalotarten flipperilaudalla on ensin ymmärretty toisin ja sitten saanut suhteettoman painoarvon.

Théophile Gautier 1839.
Ranskalaisteoreetikko Théophile Gautier lanseerasi 1800-luvun alussa iskulauseen "Taide taiteen vuoksi." - "L'art pour l'art", joka osataan yhdistää erityisesti Charles Baudelairen kirjalliseen tuotantoon. Taide, niin muodoin myös kaunokirjallisuus, on arvo sinänsä, itseisarvo, jota ei pidä alistaa muiden arvojen välikappaleeksi - ei esimerkiksi palvelelemaan moraalisia tarkoitusperiä. Täten taiteella on oikeus asettua jopa moraalia vastaan, kuten Baudelaire "pahan kukkineen" uutta luovalla tavallaan manifestoi.

Vapauttaa taide moraalin ikeestä, jossa se oli elänyt - tämä saattoi olla sloganin "taide taiteen vuoksi" perimmäinen viesti? Kuitenkaan slogan ei tarkoita sitä, että taiteella ei saisi olla itsensä ulkopuolelle kurkottavaa merkitystä maailmassa. Päinvastoin osaan nähdä aidon merkityksen esimerkiksi Baudelairen runoudessa ja "itseensä sulkeutuneessa" modernistisessa keskuslyriikassa. Iskulause ei suinkaan määrää taidetta eristäytymään umpioksi. Miksi taiteen merkityksellisen keskustelun maailman kanssa muka pitäisi olla nimenomaisesti kiellettyä?

Dilemmani muuten sai ainakin jollain lailla tyydyttävään välipäätökseen: vastaisuudessa painottaisin tietoisesti menneisyyttä kaunokirjallisissa valinnoissani. Kirjallisuushistoriasta poimittu romaani osoittautuu kokemukseni mukaan usein nykyromaania tuottavammaksi lottokupongiksi. Sen sivuilta löytää varmemmin jotain sellaista itselle uutta, jonka kokee aidosti merkitykselliseksi - oli tämä uusi sitten käsitteellistä, aatteellista, moraalista, henkistä tahi esteettistä. Syntyy uusia välineitä elää ja toimia nykyhetkessä.

***

Taide taiteen vuoksi - viihde viihteen vuoksi? Toivottavasti en jää liian hämäräksi täydentäessäni raportointini näillä välähdyksillä taiteen (kirjallisuuden) ja viihteen dialektiikasta:

Olen moninaita kertoja ylistellyt uuden norjalaisguruni Jo Nesbøn rikosromaania Lumiukko (2007). Lumiukossa on 432 tiheästi ladottua sivua ja se muodostaa takuulla umpion, josta on turha hakea elähdyttäviä totuuksia tai viitteitä mistään suuremmasta. Silti lukiessani pidin siitä, jopa kovasti, minkä katumatta tänäänkin tunnustan. Ja luultavasti parin viikon kuluttua julkaisen kirjoituksen eräästä ehdottoman kevyestä romaanista, jonka muistoa olen ehtinyt vaalia parikymmentä vuotta ensiluennan jälkeen.

Kaiken kaunokirjallisuuden ei kuitenkaan suinkaan ole tarkoitus kääntyä pelkäksi viihteeksi. Pekka Tarkka lausuu artikkelissa: "Kirjallisuus ei ole viihdettä vaan kirjallisuutta."

lauantai 2. marraskuuta 2013

Uljas prinssi 007 kökkökyökkipsykiatrina

Kuka ja missä elokuvassa lienee se näyttelijätär, joka vei Hitchcockin fetissin äärimmäisen vaaleasta ja äärimmäisen viileästä kaunottaresta kaikkein kärjistyneimpään, kaikkein piinaavimpaan huippuunsa? Se saattoi hyvinkin olla Kim Novak Vertigossa (1958), mutta tänä pyhäinpäiväviikonloppuna muistuttaisin painavasti myös Tippi Hedrenin roolityöstä Marniessa (1964).

Alfred Hitchcock: Marnie - vaarallisella tiellä (Marnie, 1964)
Sub-kanava 1. ja 2.11.2013 välisenä yönä klo 0.50 - 3.20

Marnie alkaa pitkillä, intensiivisesti kohdettaan seuraavilla kuvilla tummahiuksisesta naisesta. Tummaverikön kasvoja ei vahingossakaan näytetä ennen kuin hän on saanut värihuuhdelluksi hiuksensa ja päässyt muuttumaan jälleen siksi blondiinoksi joka on: Tippe Hedreniksi - sellaisena kuin Hitchcock hänet halusi. Olisi ollut liian suuri rikos fantasiaa vastaan kuvata Hedrenin kasvot tummien hiusten kehystämänä; saattoiko Hitchcock jopa käyttää sijaisnäyttelijää?

Tämän jälkeen Hedrenin Marnie saa esiintyä fantasian vaatimana vaaleaverikkönä miltei koko ajan elokuvan loppuun asti. Ja viileyttä ei ole hänestä puuttuminen: hän on seksuaalisen trauman jäädyttämä, täysin frigidi, viettinsä kleptomaniaksi kääntänyt neurootikko - Hitchcockin unelmien täyttymys!

Hitchcockin sijaisnäyttelijänä hänen omassa, enemmän tai vähemmän salassa pysyneessä fantasiasuhteessaan vaalean-viileän Hedrenin kanssa saa Marniessa toimia Sean Connery. Kuvausten aikaan näyttelijällä jo oli pari James Bond -elokuvaa ansioluettelossaan ja tarvittava status seksisymbolina yleisesti tunnustettuna. Conneryn eläimellinen seksuaalisuus vastaan Hedrenin ehdoton torjunta.

Hitchcockin sijainen Connery käy turnaukseen vaalean-viileän fetissinsä valloittamiseksi ymmärrys aseenaan. Hän ei sorru turhautumiseen eikä väkivaltaan vaan tarttuu psykoanalyysiin. Sinun traumojesi juuret meidän on kohtaaminen ja käsitteleminen, tavoittamaton armaani.

Marnie on äärimmäisen psykoanalyyttinen elokuva, miltei pidäkkeettömän itsekritiikitön kunnianosoitus sitä edeltävien vuosikymmenten Freud-muodille. 19 vuotta aiempaa Noiduttu-elokuvaansa Hitchcock on itse luonnehtinut "puolivillaiseen psykoanalyysiin käärityksi paketiksi", mutta Marniessa psykoanalyysi saattaa vallata vieläkin suuremman roolin. Elokuva on kuvaus nuoren naisen psykoanalyysista eikä mitään muuta.

Tippi Hedren - vaalea värihuuhtelu on hänen auransa palauttanut.
Elokuvan tarjoama kuva psykoanalyyttisesta prosessista on äärimmäisen yksinkertaistettu ja siksi äärimmäisen epäuskottava. Kun Connery astuu Hedrenin henkiseksi oppaaksi matkalle katkomaan menneisyyden kipeät kahleet, hän peruskoulupohjaisia vaivattomia neuvojaan ja helppoja tulkintojaan taritessaan saattaa olla vain kökkö keittiöpsykiatrin roolissaan. Loppuhuipennuksia seuratessani tajuan syyllisyydentuntoisena, että Marniehan kykenee tarjoamaan naurua melkein yhtä anteliaasti kuin Aino Kallas parhaimmillaan mainion hervottomine Pahkasika-huumoreineen.

Mutta ehkä itse psykoanalyysiprosessin kuvaus ja kuvauksen realistisuus ei olekaan elokuvassa olennaista. Olennaista saattaa sen sijaan olla saada kuvatuksi, miten uljas prinssi Hitchcock-Connery pelastaa fetissinaisensa lohikäärmeen ja kaikkien muiden painajaismaisten vainolaisten kynsistä. Prinssi saattaa vihdoin saada prinsessansa, ja sadulla on onnellinen loppu.

Marnien jälkeen Hitchcock ohjasi enää neljä elokuvaa. Tietääkseni ja muistaakseni niissä ainoassakaan ei enää esiinny vastaavassa keskeisessä roolissa Grace Kellyn, Eva Marie Saintin, Kim Novakin tai Tippi Hedrenin kaltaista vaaleaverikköä. Oliko ohjaaja Marniensa äärimmäisyydessä saavuttanut lopulta jonkinlaisen täyttymyksen blondiinofetisismissään?

***

En halua häiritä tekstini tiukkanappisuutta tarpeettomilla sivuhuomioilla. Siksi eristän juoruilevat epäolennaisuuteni tänne kolmen tähden taa.

Ensinnä kiinnitän huomioni näyttelijöiden ikiin. Vaikka Hedren näyttää niin nuorelta ja Connery niin vanhalta jo, he ovat kumpikin syntyneet samana vuonna 1930, Hedren jopa seitsemän kuukautta Connerya aiemmin. Hedrenin katkeran kulunutta äitiä esittävä Louise Latham (s. 1922) puolestaan on vain seitsemän vuotta elokuvatytärtään vanhempi.

Tytär ja äiti, Hedren ja Latham.
Ja kun pääsemme nuorenparin Hitchcock-Connery-Hedren mukana tapaamaan Conneryn isäukkoa, jota näyttelee Alan Napier (1903 - 88), tajuan kai ensi kertaa eläissäni, että näyttelijä Connery ei isä-Napierin rinnalla olekaan mitenkään kovin pitkä vaan melkoinen pätikkä pikemminkin. IMDb kuitenkin väittää hänen olevan peräti 189-senttinen. Tämän minulle valjettua tein kiireen vilkkaa paluun Napierin IMDb-sivulle selvittääkseni, millainen jättiläinen ja goljatti mahtaa olla kyseessä. Pitkä Napier toki oli, mutta ei sen pitempi kuin 198-senttinen.

Mutta freudilaisessa viitekehyksessähän isä on pojalleen aina kaikin tavoin lannistavan ylivertainen, joten luultavasti Hitchcockin kuvaaja Robert Burks on korostanut pituuseroa. Sehän näiltä trikkivelhoilta sujuu. Muistamme esimerkiksi, miten miespuolinen Olavi Virta Nuorissa ihmisissä (1943) taitavalla kameratyöskentelyllä naamioitiin nuorta, naispuolista vastanäyttelijätärtään Kyllikki Forssellia pitemmäksi, kuten olla kuuluu.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Kolme viikkoa patinoitu kiitos

Villa Derrickeria pysytteli hiljaa ihan koko lokakuun, kuten syyskuussa lupasin. Lupaus piti, vaikka peräti kolme tekijää ilmestyi kuun mittaan vuorollaan vaatimaan sen rikkomista.
Adolph Tidemand & Hans Gude: Facebook-tulijoita (1848).
Ensimmäiseksi havahduin heti kuun alussa silmäillessäni tuoreita lukijatilastoja ja liikennettä lukija-aitiossani: uusia lukijoita ilmestyi aitioon lokakuun 7. päivän tietämissä täysin ennennäkemättömään tahtiin.

Kiitokseni siis kaikille lukija-aitiosta paikkansa löytäneille, jotka eleellänne osoititte julkisen luottamuksen verstaani tuotteita kohtaan! Pyrin olemaan luottamuksenne arvoinen ja ylläpitämään näyteikkunalle päätyvien kirjoitusten tasoa.

Lokakuun alun kirjautujat saapuivat nähtävästi lähinnä salakäytävää pitkin Facebookista, osoitteesta joka jäi minulta jäljittämättömyyksiin. Luonnollisesti esitän vastaavan kiitokseni myös tuon nimeämättömän huoneen haltialle.

Facebook ohjasi alkukuusta liikennettä blogiini parista muustakin osoitteesta, kertoo tilasto. Ensin huomiota sai esittelyni A. S. Byattin romaanista Ragnarök. Uusi Facebook-piikki osui muutamaa päivää myöhempään, ja sen kohteena oli pari viikkoa aiemmin ilmestynyt kirjoitukseni kahdesta takavuosien tv-musiikkinumerosta. Tuon turhan ohuena pitämäni tekstin julkaisemista olin jo ehtinyt katua, mutta kun sitten koetin lukea sitä uudelleen, huomasin sentään, että siitä saattaa löytyä aika monta tarttumakohtaa. Mihin niistä linkittäjä lieneekään tarttunut...

Hienotunteisuus ehkä pitää lukijoideni suun supussa, vaikka ilmaisenkin tässä julkisesti toiveeni saada vihi kolmesta arvoituksellisesta Facebook-linkittäjästäni - on toiveeni sitten epähieno tai ei.

***

Kaksi muutakin tekijää siis yritti houkuttaa minua lokakuun hiljaisuudesta ennenaikaisesti takaisin. Toinen niistä onneksi peruuntui, kun Yle Teema veti ohjelmistostaan erään uusintaesityselokuvan.

Sen sijaan tekijöistä toiseen ehkä palaan tämän pyhäinpäiväviikonlopun mittaan. Myöhässä tosin olen, sillä tekstini ei enää saata toimia erään aikakauslehtinumeron mainoksena - kyseiset irtomyyntinumerot kun vedettiin viimeistään tänään markkinoilta tuoreimman numeron tieltä.

Marraskuun 8. - merkitse se kalenteriisi.
Marraskuussa Villa Derrickeriassa on määrä tapahtua muutakin. Tarkoitukseni on muun muassa toteuttaa lopulta blogin nimen vaihto muotoon Villa Dee. Tämä onnistuu tietääkseni vaivatta, osoitteita sun muita suotta muuttelematta. Nykyiseen nimeen nimittäin liittyy tiettyjä imagorasitteita, joista haluaisin vapautua. Tahdotko esittää vastalauseen tai varoituksen kaavailulleni? Juuri siinä tarkoituksessa ilmoitan aikeestani näin ennakkoon.

Viisi kuukautta sitten Yle Teema ensiesitti Mike Leigh'n elokuvan Happy-Go-Lucky (2008). Tämä loistava elokuva tarjoaa katsojalleen parhaassa tapauksessa järisyttävän oppitunnin jokapäiväisestä anarkistisesta huumorintajusta. Siksi suosittelin sitä kesäkuussa ja suosittelen taas, kun Yle Teema esittää sen uudelleen ensi perjantaina klo 21.00.