Uljas prinssi 007 kökkökyökkipsykiatrina

Kuka ja missä elokuvassa lienee se näyttelijätär, joka vei Hitchcockin fetissin äärimmäisen vaaleasta ja äärimmäisen viileästä kaunottaresta kaikkein kärjistyneimpään, kaikkein piinaavimpaan huippuunsa? Se saattoi hyvinkin olla Kim Novak Vertigossa (1958), mutta tänä pyhäinpäiväviikonloppuna muistuttaisin painavasti myös Tippi Hedrenin roolityöstä Marniessa (1964).

Alfred Hitchcock: Marnie - vaarallisella tiellä (Marnie, 1964)
Sub-kanava 1. ja 2.11.2013 välisenä yönä klo 0.50 - 3.20

Marnie alkaa pitkillä, intensiivisesti kohdettaan seuraavilla kuvilla tummahiuksisesta naisesta. Tummaverikön kasvoja ei vahingossakaan näytetä ennen kuin hän on saanut värihuuhdelluksi hiuksensa ja päässyt muuttumaan jälleen siksi blondiinoksi joka on: Tippe Hedreniksi - sellaisena kuin Hitchcock hänet halusi. Olisi ollut liian suuri rikos fantasiaa vastaan kuvata Hedrenin kasvot tummien hiusten kehystämänä; saattoiko Hitchcock jopa käyttää sijaisnäyttelijää?

Tämän jälkeen Hedrenin Marnie saa esiintyä fantasian vaatimana vaaleaverikkönä miltei koko ajan elokuvan loppuun asti. Ja viileyttä ei ole hänestä puuttuminen: hän on seksuaalisen trauman jäädyttämä, täysin frigidi, viettinsä kleptomaniaksi kääntänyt neurootikko - Hitchcockin unelmien täyttymys!

Hitchcockin sijaisnäyttelijänä hänen omassa, enemmän tai vähemmän salassa pysyneessä fantasiasuhteessaan vaalean-viileän Hedrenin kanssa saa Marniessa toimia Sean Connery. Kuvausten aikaan näyttelijällä jo oli pari James Bond -elokuvaa ansioluettelossaan ja tarvittava status seksisymbolina yleisesti tunnustettuna. Conneryn eläimellinen seksuaalisuus vastaan Hedrenin ehdoton torjunta.

Hitchcockin sijainen Connery käy turnaukseen vaalean-viileän fetissinsä valloittamiseksi ymmärrys aseenaan. Hän ei sorru turhautumiseen eikä väkivaltaan vaan tarttuu psykoanalyysiin. Sinun traumojesi juuret meidän on kohtaaminen ja käsitteleminen, tavoittamaton armaani.

Marnie on äärimmäisen psykoanalyyttinen elokuva, miltei pidäkkeettömän itsekritiikitön kunnianosoitus sitä edeltävien vuosikymmenten Freud-muodille. 19 vuotta aiempaa Noiduttu-elokuvaansa Hitchcock on itse luonnehtinut "puolivillaiseen psykoanalyysiin käärityksi paketiksi", mutta Marniessa psykoanalyysi saattaa vallata vieläkin suuremman roolin. Elokuva on kuvaus nuoren naisen psykoanalyysista eikä mitään muuta.

Tippi Hedren - vaalea värihuuhtelu on hänen auransa palauttanut.

Elokuvan tarjoama kuva psykoanalyyttisesta prosessista on äärimmäisen yksinkertaistettu ja siksi äärimmäisen epäuskottava. Kun Connery astuu Hedrenin henkiseksi oppaaksi matkalle katkomaan menneisyyden kipeät kahleet, hän peruskoulupohjaisia vaivattomia neuvojaan ja helppoja tulkintojaan taritessaan saattaa olla vain kökkö keittiöpsykiatrin roolissaan. Loppuhuipennuksia seuratessani tajuan syyllisyydentuntoisena, että Marniehan kykenee tarjoamaan naurua melkein yhtä anteliaasti kuin Aino Kallas parhaimmillaan mainion hervottomine Pahkasika-huumoreineen.

Mutta ehkä itse psykoanalyysiprosessin kuvaus ja kuvauksen realistisuus ei olekaan elokuvassa olennaista. Olennaista saattaa sen sijaan olla saada kuvatuksi, miten uljas prinssi Hitchcock-Connery pelastaa fetissinaisensa lohikäärmeen ja kaikkien muiden painajaismaisten vainolaisten kynsistä. Prinssi saattaa vihdoin saada prinsessansa, ja sadulla on onnellinen loppu.

Marnien jälkeen Hitchcock ohjasi enää neljä elokuvaa. Tietääkseni ja muistaakseni niissä ainoassakaan ei enää esiinny vastaavassa keskeisessä roolissa Grace Kellyn, Eva Marie Saintin, Kim Novakin tai Tippi Hedrenin kaltaista vaaleaverikköä. Oliko ohjaaja Marniensa äärimmäisyydessä saavuttanut lopulta jonkinlaisen täyttymyksen blondiinofetisismissään?

***

En halua häiritä tekstini tiukkanappisuutta tarpeettomilla sivuhuomioilla. Siksi eristän juoruilevat epäolennaisuuteni tänne kolmen tähden taa.

Ensinnä kiinnitän huomioni näyttelijöiden ikiin. Vaikka Hedren näyttää niin nuorelta ja Connery niin vanhalta jo, he ovat kumpikin syntyneet samana vuonna 1930, Hedren jopa seitsemän kuukautta Connerya aiemmin. Hedrenin katkeran kulunutta äitiä esittävä Louise Latham (s. 1922) puolestaan on vain seitsemän vuotta elokuvatytärtään vanhempi.

Tytär ja äiti, Hedren ja Latham.

Ja kun pääsemme nuorenparin Hitchcock-Connery-Hedren mukana tapaamaan Conneryn isäukkoa, jota näyttelee Alan Napier (1903 - 88), tajuan kai ensi kertaa eläissäni, että näyttelijä Connery ei isä-Napierin rinnalla olekaan mitenkään kovin pitkä vaan melkoinen pätikkä pikemminkin. IMDb kuitenkin väittää hänen olevan peräti 189-senttinen. Tämän minulle valjettua tein kiireen vilkkaa paluun Napierin IMDb-sivulle selvittääkseni, millainen jättiläinen ja goljatti mahtaa olla kyseessä. Pitkä Napier toki oli, mutta ei sen pitempi kuin 198-senttinen.

Mutta freudilaisessa viitekehyksessähän isä on pojalleen aina kaikin tavoin lannistavan ylivertainen, joten luultavasti Hitchcockin kuvaaja Robert Burks on korostanut pituuseroa. Sehän näiltä trikkivelhoilta sujuu. Muistamme esimerkiksi, miten miespuolinen Olavi Virta Nuorissa ihmisissä (1943) taitavalla kameratyöskentelyllä naamioitiin nuorta, naispuolista vastanäyttelijätärtään Kyllikki Forssellia pitemmäksi, kuten olla kuuluu.