sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Naulaan kaksi teesiä siltaan

Juutinrauman silta yhdistää Tanskan ja Ruotsin, Kööpenhaminan ja Malmön. Ja vuodesta 2011 lähtien se on myös yhdistänyt katsojia televisiovastaanotinten ääreen, kun ruotsalais-tanskalaiset tuotantoyhtiöt panivat pystyyn yhteispohjoismaisen tv-sarjan Silta.

Sarjalle on satanut viljalti laakereita, suitsutusta ja yleisösuosiota, joten ei liene väärin, jos esitän tänään vastapainoksi muutaman kriittisen sanan.

Silta (Bron / Broen)
pääkäsikirjoittaja Hans Rosenfeldt, pääohjaaja Henrik Georgsson
(tuotantokausi 1: 10 jaksoa, 2011; tuotantokausi 2: 10 jaksoa, 2013)
Sarjan esittely Yle TV1:n kotisivustossa
Sarjan alkuperäiskotisivusto
Jakso 2:9: TV1 su 17.11.2013 klo 22.30

Sillan ensimmäisen tuotantokauden ensimmäisessä jaksossa Juutinrauman sillalta löytyy ruumis, joka on puoliksi Tanskan, puoliksi Ruotsin puolella. Ja kun ruumista tutkitaan tarpeeksi, osoittautuu, että se on koottu kasaan peräti kahdesta eri vainajasta. Tämä antaa aiheen Kööpenhaminan ja Malmön poliiseille yhdistää voimansa eriskummaisan veriteon selvittämiseksi.

Pähkinää alkavat järsiä jäyhän sangviininen tanskalaispoliisi Martin Rohde ja hänen voimakkaan asiaorientoitunut ruotsalaiskollegansa Saga Norén. Rohdetta esittää einoleinolaisittain jo nuorna vanhuksen olomuodon omaksunut Kim Bodnia (s. 1965) ja Norénia Sofia Helin (s. 1972), jonka itse muistan varsin toisenlaisesta roolista Maria Blomin etevässä perhekuvauksessa Takaisin maalle - Masjävlar (2004).

Ensimmäinen tuotantokausi siis jahtaa 560 minuutin ajan äärimmäisen salaperäistä, yli-inhimillisen organisointikykyistä ynnä suunnattoman älykästä siltamurhaajaa, jonka syytelistaan kilahtaa jaksojen kertyessä aimo annos vakavia rikoksia. Lopulta tämä mysteerinen superaivo paljastuu Rohden entiseksi lähikollegaksi Jens Hanseniksi. Hänet pidätetään, hänet tuomitaan, ja toisen tuotantokauden mittaan Rohde ramppaa hänen vieraanaan vankilassa yrittämässä luoda sovittavaa psykologiaa entiseen ystäväänsä.

[TEESI 1a:] Sarjan nopeat juonenkäänteet ovat äärimmäisen mukaansatempaavia, mikä ehkä harhauttaa katsojaa huomaamasta, että koko ensikauden juonikuvio oikesti seisoo tyhjän päällä. Jensin ainoa motiivi koko massiiviselle rikossarjalle on ollut kostaa Rohdelle vanha ystävän pettäminen. Tätä varten ei kuitenkaan suinkaan olisi tarvittu moista jättimosaiikkia julkisuutta varten lavastettuine oikeudenjumalaleikkeineen! Jens olisi saattanut rakentaa tarvitsemansa asetelman paljon minimalistisemmin värkein. Jättiläisspektaakkeli pannaan pystyyn vain sitä varten, että on annostella katsojalle koukutusmateriaalia kymmenen jakson ajaksi. Ratkaisu on yksinkertaisesti antikliimaksi. Eikä murhaajan junailemaa tarkkaa kellokoneistoa edes yritetä avata katsojalle. Se jää suosista selittämättömyyksiin. Aivan kuin Hercule Poirot olisi dekkarin lopussa kyllä poiminut murhaajan epäiltyjen rivistä mutta kieltäytynyt selittämästä, miten murhaaja toteutti ovelan trikkinsä.

Superaivon (vas.) seurassa Juutinrauman junassa.
Sitä paitsi superaivo Jensin nerokas kuvio vuotaa jo ensimmäisen jakson alusta asti. Miten hän saattoi olla varma, että kaikista Kööpenhaminan poliisivoimien tutkijoista juuri hänen kostonsa kohde Rohde on saava kutsun siltaruumista tutkimaan?

[TEESI 1b:] Kun äärimmäisen nerokas superaivo lopulta saa näyttelijä Lars Simonsenin kasvot, katsojan pitäisi kyllä tuntea itsensä petetyksi - mikään tässä hahmossa kun ei oikein viittaa kaikki Gaussin käyrät ylittävään poikkeusyksilöyteen. Tämän hahmon rinnalla Anthony Hopkinsin Hannibal Lecter on vakuuttavintakin vakuuttavampi kaveri. Silkkaa käsikirjoittajien laiskuutta on, että jahdattu nero toisella tuotantokaudella vain istuksii pöydän ääressä amatööripahaenteisen näköisenä, osoittamatta poikkeuskarvaansa. Entisten ystävysten välille yritellään tosin löysää kaksoisolentoteemaakin, mutta varsin valjuin tuloksin.

***

Aisopoksen sadussa kyläläiset menettävät luottamuksensa paimenpoikaan, joka liian monta kertaa kujeilee heidän kustannuksellaan varoittamalla olemattomasta sudesta. Minulle riitti yksi kerta. Kun Sillan toinen tuotantokausi alkoi Ylen ykköskanavalla syyskuussa ajamalla katsojan silmien eteen laivan, joka törmää tutuksi käyneeseen Juutinrauman siltaan vainajapoppoo ruumassa hiljaisuutta pitämässä, en olisi voinut tuntea suurempaa välinpitämättömyyttä. Sujuvaa mutta motivoimatonta juonta tässä vain kuitenkin taas juoksutetaan, ja lopusta on turha odottaa mitään järkevää syytä koko kalmolaivalle tai millekään muullekaan...

Mutta juonenjuoksutuksensa käsikirjoitusryhmä sanotusti hallitsee. Uusia henkilöitä ilmestyy tarinaan varsin tiuhaan, ja vaikka heidän kuvauksensa jää varsin ulkokohtaiseksi, katsoja saa olla vaikuttunut. Kun tänään katsoin toisen kauden kaksi tuoreinta jaksoa, panin merkille esimerkiksi lääkeyhtiön entisen tutkimusjohtajan lesken, joka poliisirupattelun päätyttyä ottaa kuvapuhelinyhteyden Thaimaassa majaa pitävään miesvainajaansa. Sillassa on niin moni kuolintieto jo osoittautunut ennenaikaiseksi, että tällaista saattoi jopa kyllästyneenä odottaa, mutta silti tämä maneerikuvio on helppo antaa anteeksi ja niellä.

Vaan paljastaako viikon kuluttua koittava finaalijakso, että esimerkiksi kuolemaa tekevän yritysjohtajan (Tova Magnusson-Norling) veljen (Sven Ahlström) siskoaan kohtaan tuntema hämärä intohimo ei mitenkään liity sarjan isoon kuvioon? Juonta juoksuttavaa saippuaoopperaako vain tietoliikennekaapelien vetäminen siskolikan kylpyhuoneeseen? [Lisäys 18.11.2013: Jakso 9/10 osoitti, että sisarusten juonikuvio ei ole pelkkä yksittäinen rasti juonirastien joukossa vaan liittyy haussa olevaan kokonaisuuteen hyvinkin vahvasti. Muutenkin toinen tuotantokausi vaikuttaa ensimmäistä "reilummalta" ja kiinteämmältä kokonaisuudelta.]

Taannoisessa suomalaisessa sketsisarjassa parodioitiin Agatha-tädin Neiti Marpleja, joissa ikineito matkaa aina uuden johtolangan tullen mekaanisesti rastilta rastille. Sillassa tämä ulkokohtainen suunnistus on vielä paljon irtonaisempaa ja hatarampaa. Kai se on ammattitaitoa, ettei tarinan koherenssi ihan karkaa tuuliin.

***

Miksi edes vaivauduin ottamaan toisenkin tuotantokauden tehtävälistalleni ensimmäisen kauden aisoposlaisen antiklimaattisuuden jälkeen? Vastaus on aika vaatimaton: toinen tuotantokausi lupasi lisävalaistusta ääriasiallisen Saga Norénin henkilökuvaan.

Ruotsalaispoliisi Norénin persoonaa leimannee jonkin sortin asperger, autismin kirjo. Hänellä on järkielämä ja viettielämä mutta näennäisesti ei tunne-elämää lainkaan. Tämä häiriö vaikuttaa suuresti Norénin jokapäiväiseen sosiaaliseen elämään. Näkee, että käsikirjoittajat ovat lukeneet ja myös sisäistäneet alan oppikirjat poikkeuspoliisin hahmoa rakentaessaan.
Tunne ja järki Juutinraumalla.
[TEESI 2:] Siitä huolimatta Norénin henkilö falskaa, ja pahasti. Hän on hyvin etevä poliisi, kiitos erityisen älyllisen tarkkaavaisuutensa. Hänen analyyttinen syvänäköisyytensä perustuu siihen, että hän on perehtynyt tarkasti ja laajasti psykologiakirjallisuuteen. Älyllään hän on ottanut haltuunsa sen mitä ei kykene omaksumaan tunteellaan, ja menestyksellisesti hän soveltaa oppimaansa kohtaamiinsa kriminaalisieluihin. Tämä lienee täysin uskottavaa, mutta uskottava sen sijaan ei ole analysti-Sagan rinnalla elävä arki-Saga.

Yhdeksi sarjan koukuista on tarkoitettu arki-Sagan kommeltava eriparisuus maailmassa, jossa kaikilla muilla on täyden spektrin tunne-elämä. Kollega Rohde jopa ottaa tehtäväkseen opastaa häntä sosiaalisen elämän perusprinsiippeihin. Tästä syntyy sarjan ärsyttävä perushuumori. Nimittäin jos Norén kykenee työtään varten sisäistämään oppikirjojen poikkeuspsykologian, ei häneltä yksinkertaisesti ole voinut jäädä syrjään normaalin arjenkaan psykologia, josta kyllä on laadittu oppikirja jos toinenkin. Jatkuvalla syötöllä hän kuitenkin reputtaa kaikki arjen kahvipöytätilanteet, vaikka kykenisi ne järjellään leikiten ratkaisemaan. Kun Norénin miesystävä tuo hänelle kukkia, on silkkaa katsojan aliarvioivaa naruttamista yrittää vakuuttaa, että hän muka tulkitsisi eleen iltapäivälehtien matalien stereotypioiden mukaisesti. Saga Norénista on tehty koominen norsu, joka sisyfosmaisesti tunkee itseään samaan posliinikauppaan hamaan maailmanloppuun asti.

Luulisin, että käsikirjoittajat tiedostavat ongelman, hyvinkin, mutta tuotantoporras on vaatinut helppoa yleisönkalastusta. Uskottavuudesta viis, jos se uppoaa riittävän moneen katsojaan! Tämäkin seikka paljastaa silti, että vaikka Siltaa on ollut tekemässä hyvin ammattitaitoinen työryhmä, puuttuu ryhmältä kuitenkin itsetunto täysin. Sen myötä puuttuu paljon.

Toisella tuotantokaudella Norén siis on hankkinut itselleen miesystävän. Miesystävä Jakobia esittää lämminhenkinen, sydämellinen ja herttainen Daniel Adolfsson. Koska rakkauden polut ovat arvaamattomat, en väitä suhdetta reaalisesti mahdottomaksi, mutta katsojana kyllä toivoisin Jakobin hahmoon syvennystä, joka edes jollain lailla avaisi hänen sydämensä aivoituksia tässä yksipuolisessa rakkaussuhteessa. Nyt hän vain lyö päätään seinään jaksosta toiseen tekemällä samoja, turhia rakkauden tekoja pohtimatta lainkaan, miten rationalisoida käytöstään.

Rakastuneen silmin.
Vaikkei käsikirjoitus täydellinen olekaan, Sofia Helin luo Noréninsa hienosti. Pitkän aikaa mietin, että hän on ottanut roolisuoritukseensa mallia mekaanisesta nukesta, joka on lievästi vikaantunut. Vasta viikko sitten luin haastattelun, jossa näyttelijä itse kertoo sen sijaan käyttäneensä mallina lintua: "Mietin, millaista on yrittää lujasti ymmärtää jotain, jota ei ymmärrä. Se muokkasi ruumiinkieltäni ja pään liikehdintää."

***

Vaikka televisio on blogini toinen painopistealue, en taida katsoa televisiota kovinkaan paljon. Erityisesti juonelliset jatkosarjat tuottavat minulle tuskaa - niiden takia kun täytyisi askarrella digiboksin kovalevyn kanssa yhä uudestaan monena viikkona peräkkäin. Reaaliaikaisseurantaa en harrasta, sillä viikon amnesia jaksojen välissä tekee liian paljon tuhoa.

Siltaan päätin heinäkuussa vastahakoisesti tarrautua, koska pelkään menettäneeni käsitystä televisiosarjahistorian uusimmista trendeistä. Käsittääkseni ainakin amerikkalaisessa Lost-sarjassa (2004 - 10) on käytetty Sillan kaltaista yleisön naruttamista, eikä moista enää nykyään pidetä rikkeenä, vastoin kuin ennen.

Kesäisen mieroni takia menetin kokonaan pari ensimmäisen tuotantokauden jaksoa, kun en jaksanut loputtomasti juuttua tietokoneen ääreenkään, vaikka Yle Areena säilöö jaksot kuukauden ajaksi. Katsomiseni ei kuitenkaan nähtävästi pahemmin kärsinyt, päätellen siitä, että osaisin vastata kysymyksiin, jotka olivat jääneet vaivaamaan joitain sarjan keskustelusivuilla.

Lisäys 25.11.2013, toisen tuotantokauden päätösjakson jälkeen. Ilmassa oli aavistus tahatonta komiikkaa, kun sarja eilen sunnuntaina päättyi kuviin, joissa Martin Rohde pidätetään rikoksesta, jota hän ensimmäisen tuotantokauden lopussa ei tehnyt.

Päätösjakson viimeisten hetkien psykologia kaikkine äkkiliikkeineen ja suggestioalttiuksineen on mielestäni varsin luokattomasti motivoitu. Se ei kykene vakuuttamaan. Sillan käsikirjoitus jää kyllä kovin kauas esimerkiksi monta kertaa hehkuttamani Fitz ratkaisee -sarjan (alkuperäiset 9 tarinaa 1993 - 95) tanakasta peruskivisyydestä. Fitz ratkaisee pysyy šokeeraavuudestaan huolimatta kautta linjan vakaan uskottavana, eikä siinä vielä kaikki: se kykenee lisäksi tarjoamaan laajennusta katsojan psykologiseen perspektiiviin. Mielessäni on nyt esimerkiksi katolinen tarina Veljellistä rakkautta (1995).

***

Villa Derrickerian täksi kuuksi mainostettu pikku uudistuminen on lykkääntynyt. Raportoin ehkä asiasta lähiviikkoina.