keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Muoti-ilmiönä kuntauudistus

"Olen aina kannattanut kuntien tiivistä yhteistoimintaa. Mutta minulle syntyi silloin epäilys, että onkohan näistä kuntaliitoksista tullut joku muoti-ilmiö. Yleensä hallinnossa muoti-ilmiöt ovat aika vaarallisia." -- Sauli Niinistö Maaseudun Tulevaisuuden 28.11.2011 mukaan.

Villa Derrickerian yhteiskunnallinen ja siteeraava aspekti on jäänyt blogin avaustekstin jälkeen televisiokirjoittamisen rinnalla täysin kesannolle, joten kokeiltakoon sitäkin taas kerran edes vaihteeksi. Mahdollisesti tulevina viikkoina ja kuukausina Eurooppa seilailee sellaisissa myrskyissä, että suuri kuntauudistus hautautuu hetkeksi paljon isompien asioitten alle.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Vuosi ja kolme viikkoa

Villa Derrickeria täytti täyden vuoden jo kolme viikkoa sitten, mutta ensin en muistanut juhlistaa merkkipäivää ajoissa ja sitten en ehtinyt. Tänään meillä onkin sitten kaksinkertainen juhlapäivä: ensimmäinen adventti ja blogisynttäri.

Melko kattavan kuvan Villa Derrickerian ensimmäisestä vuodesta saa tutustumalla kaikkein suosituimpien tekstien luetteloon:
  1. Rikkaat metallitehtailijarukat (30.3.2011) – 333 sivun avausta
  2. Mitä kuuluu, Hollywood? (21.2.2011) – 105 sivun avausta
  3. Ylimysten huvituksista (14.3.2011) – 97 sivun avausta
  4. Ohjaaja ja käsikirjoittaja - ja Poliakoff (3.1.2011) – 71 sivun avausta
  5. Mustaa ja älykästä (19.3.2011) – 68 sivun avausta
  6. Beckin äärellä, ja Persbrandtinkin (28.3.2011) – 52 sivun avausta
  7. Viimeinen junavuoro Poirotlandiaan (2.1.2011) – 44 sivun avausta
Esittelyni Kruppin metallitehtailijasukua käsittelevästä draamasarjasta on osoittautunut blogin todelliseksi menestykseksi. Kun sarjan päätösjakson loppumusiikki oli antanut merkin, blogiini virtasi muutaman minuutin aikana uskomaton määrä lukijoita – merkittävä murto-osa koko sivuston lukijamäärästä muutaman tunnin aikana. Pari kuukautta myöhemmin uusittiin sukua esittelevä dokumentti, jota seurasi uusi, vähän pienempi ryntäys Krupp-tekstiini.

Kolmanneksi ja kuudenneksi suosituin tekstini käsittelevät kumpikin ruotsalaista Beck-poliisisarjaa, ja noihin kahteen kirjoitukseen löytää säännöllisesti tiensä uusi populaatio. Kevättalvella kirjoitin useamman tekstin Stephen Poliakoffin Teema-kanavalla esitettyyn tv-elokuvien sarjaan liittyen. Suosituimmaksi niistä on osoittautunut avaustekstini Ohjaaja ja käsikirjoittaja – ja Poliakoff.

Mustaa ja älykästä on arvostelu Michael Haneken elokuvasta Funny Games. Se edustaa yksittäisiä pistetekstejä, joista olisin toivonut blogini vankemminkin rakentunut. Seitsemänneksi suosituimpana kirjoituksena Viimeinen junavuoro Poirotlandiaan on luetuin kahdeksasta Agatha Christie –tekstistäni. Murhakuningattareen liittyviä tekstejä ilmestyikin ihan liikaa viime kuussa, melkein solkenaan.

Uusintatoiveet-sarjaani en ole vielä viitsinyt puhaltaa täysillä matkaansa. Itse haluaisin suositella kahta dokumenttiesittelyäni: Ikuisuuden puutarhassa (26.1.2011) ja Stalkkereita keskenämme (9.10.2011).

Katsojia on kertynyt tähän mennessä kaikkiaan 2 131, suurin osa Suomesta (1 832) ja lisäksi Yhdysvalloista (90), Venäjältä (50; erityisesti viime päivinä erään blogihakukoneen kautta), Saksasta (31) ja viidenneksi eniten Britanniasta (30).

Villa Derrickeriaan on löydetty ylivoimaisesti eniten Googlen kautta. Seuraavina tulevat Blogilista.fi (80 sisääntuloa) ja Derrickeria-blogini (68). Peräti neljä suosituinta haun avainsanaa liittyvät tavalla tai toisella Kruppin sukuun. Erityistä mielenkiintoa hakukoneenkäyttäjät ovat tunteneet suvun viimeistä vesaa, omaan originelliin maailmaansa eksynyttä Arndt von Bohlen und Halbachia kohtaan. Viidenneksi suosituin hakusana on funny games (22) ja seitsemänneksi suosituin marc chagall (18), joka vie taide-elämän ympärillä pyöriskelevään ensimmäiseen Beck-tekstiini.

Eniten klikkauksia (525) blogiini tehtiin huhtikuussa, kun Kruppin perheen saaga sai päätöksensä TV1:llä. Toiseksi suosituin kuukausi on ollut mennyt lokakuu (363), ”Christie-kuukausi”. Maaliskuun kävijämäärän (283) voitte vielä tässä kuussa ylittää, jos käytte täällä kohtuuahkerasti viimeisinä päivinä ennen uuden kuun alkua [lisäys seuraavana päivänä: maaliskuun kävijämäärä ylittyi heti samana iltana].
  • Pari viikkoa sitten uutisoitiin iloisesta asiasta Hercule Poirotʼn ystäville. Nimittäin David Suchetʼn tähdittämä sarja ei päättynytkään Idän pikajunan arvoitukseen (2010). Ensi vuoden puolella on tarkoitus siirtää tv-elokuvamuotoon viimeisetkin viisi Poirot-romaania, myös mestarisalapoliisin kuoleman todistava Esirippu. (=> Lisätietoja: Uutinen HS.fi:ssä.)

lauantai 19. marraskuuta 2011

Tukanleikkuutarina (2/2)

Huomenna sunnuntaina TV1 lähettää uusintana Sherlock Holmes -tarinan ”Kotiopettajatar” (1984). Sopivasti minulla on tuo jakso säilöttynä vuoden 2010 uusintakierrokselta, joten julkaisen kaksiosaisen tekstikokonaisuuden tarinan merkeissä. Kokonaisuuden ensimmäisessä osassa arvioin Arthur Conan Doylen alkuperäisen kertomuksen vuodelta 1892. Tämä jälkimmäinen puolisko keskittyy tarinan tv-toteutukseen.

Kotiopettajatar
The Copper Beeches (Sherlock Holmesin seikkailut 2:1, 25.8.1985) - Es. su 20.11.2011 klo 16.00 / TV1
Kuvagalleria Natasha Richarsonin ihailijoita ja ihailijattaria varten
Jakso YouTubessa (1 - 6)
Violet Hunterille tarjotaan houkuttelevaa paikkaa kotiopettajattarena, mutta kummalliset määräykset herättävät hänen epäluulonsa. (Yle.fi.) 

Granadan maineikkaan Sherlock Holmes -sarjan (1984 - 1994) jaksot alkavat usein lyhyellä ennakointi-insertillä, joka tarjoaa katsojalle väläyksen tarinan ytimeen. Niin tänäänkin: harmaaseen pukuun ja partaan pukeutunut nuorehko mies yrittää vakoilla syrjäisen kartanon tapahtumia mutta saa kintereilleen mastiffin näköisen, pelottavan koiran.

Parhaimmillaan nämä ennakkoinsertit ovat mitä tyylikkäimpiä, vaikka joskus harvoin ne saattavat hajottaa katsojan keskittymistä, varsinkin jos mukana on useampia ihmisiä.
Holmesilla, Sherlock etualalla.
Alkutekstit vyöryvät loppuunsa ja palaamme rauhaisalle Baker Streetille, jonka varrella sijaitsevan talon ikkunasta tohtori Watson (David Burke, s. 1934) tarkkailee sumuisia Lontoo-näkymiä. Sitten kaikki jatkuukin Conan Doylen alkuperäisen novellin hengessä: Sherlock Holmes (Jeremy Brett, 1933 - 1995) alkaa luennoida taideteoriaansa ystävälleen, eikä repliikkeihin ole tehty suuremmin muutoksia.

Uskollisuus alkutekstille on siis suuri. Näyttelijät saavat osoittaa luovan lahjakkuutensa lähinnä siinä, miten he tuovat käsikirjoituksen repliikit esiin. Nykyisen televisioteorian mukaan moniminuuttinen kaksinpuhelu olisi varmasti liian hidastempoinen.

 => Perehdytys juonitasoon löytyy novelliarvioinnistani Tukanleikkuutarina (1/2).

Letti vielä hyvin, kaikki vielä hyvin.
Kohdassa 6 minuuttia Violet Hunter ilmaantuu upeine tukkineen Natasha Richardsonin (1963 – 2009) kehoon kääriytyneenä. Hänen hiuksiaan sitten ihailee ja hipelöi useampikin tarinan hahmoista jakson kuluessa.

Nuori kotiopettajatar alkaa kertoa salapoliisille tarinaansa, joten jo kohta pääsemme takauman merkeissä tutustumaan myös arvon herra Jephro Rucastleen. Tämän luonneroolin tulkitsee upean laveasti Joss Ackland (s. 1928), joka teki ensiesiintymisensä valkokankaalla jo 1949 ja jatkaa edelleen aktiivista uraansa. Ackland on herra Rucastlen täydellinen ruumiillistuma. Häneltä taatusti onnistuu juonenkuljetuksen vaatima ajoittainen kaskutehtailukin.
Herra Rucastle (keho, liikunta ja elehdintä luonnollisesti voimallisesti mukana tukemassa ilmaisua): Suntiomme George on erikoinen tyyppi. Joku kysyi häneltä tietä Winchesteriin. George on kuin linnunpelätti olemukseltaan. Hänen kätensä ja jalkansa harottavat joka suuntaan. Lisäksi hänellä on kummallinen hattu. --
Conan Doylen tekstistä poiketen kamera kehtaa näyttää, peräti hyväilevin sävyin, miten neiti Hunter viimeisen kerran harjaa pitkän hiuksistonsa, samoin kuin sen, miten hän harjaussession huipennukseksi poikkaisee lettinsä silmissään lohduton katse. Kohtaus tuo kerrontaan kaivattua elokuvallisuutta.

Herra ja rouva Rucastle vieraskoreina.
Kun tulee aika saapua Copper Beechesin kartanoon, pikkuinen kotioppilaskin odottaa jo innokkaana uutta kasvattajaansa pihatantereella, kuollut jyrsijä kohteliaasti kädessä lahjaksi annettavaksi. Poikasella on punainen tukka kuin irlantilaisella. Mietin mistä hän sen on perinyt, isälläkin kun on harmaa, melkein valkoinen, kuontalo.

Tapahtumien edetessä neiti Hunter löytää lopulta tarinan ylimääräisen letin, joten on aika hälyttää Holmes Watsoneineen hätiin. Treffeillä majatalossa kaksi lettiä sitten heiluvat havainne-esimerkkinä tapahtuneesta.

Opettajatar täydentää tarinansa etsiväparille, minkä jälkeen on jälkiruoan eli actionin vuoro. Kuten alkuperäisnovellissa, myös tv-toteutuksessa liikaa tapahtuu tuossa toimintakimarassa. Toisaalta jos jaksaa olla painottamatta todennäköisyyksiä ja realismia, on tapahtumien kulku mitä ammattitaitoisimmin, jopa elegantisti, toteutettu.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Vielä kun jaksaisi kasvattaa letin takaisin.
Televisiosovitus ei korosta liikaa tarinan goottilaisia elementtejä. Esimerkiksi kun neiti Hunter nousee kielletyn siiven torniin, on tilanne sävyltään enemmän satumainen kuin kauhistuttava. Kotiopettajatar on portaissa kulkiessaan kuin viktoriaaninen prinsessa Ruusunen, tosin typistetyllä letillä varustettuna.
 
Näyttelijävalinnat ovat erinomaiset, kuten brittiläiseen televisiolaatuun kuuluu. Vähemmän tunnettu näyttelijätär Lottie Ward esittää rouva Rucastlen osan kylmän pahaenteisesti. Patience Collier (1910 - 1987) on moninaamainen työnvälitystoimiston pitäjätär yhdessä viimeisistä rooleistaan.

Lopputekstejä muuten kuvittavat Conan Doylen kertomusta varten tilatut Sidney Pagetʼn (1860 - 1908) alkuperäispiirrokset.

torstai 17. marraskuuta 2011

Tukanleikkuutarina (1/2)

Kolmen päivän kuluttua, sunnuntaina 20.11.2011 klo 16.00, TV1 lähettää uusintana Sherlock Holmes -tarinan ”Kotiopettajatar” (1984). Sopivasti minulla on tuo jakso säilöttynä, joten julkaisen kaksiosaisen tekstikokonaisuuden tarinan merkeissä. Tässä ensimmäisessä osassa arvioin Arthur Conan Doylen alkuperäisen kertomuksen vuodelta 1892. Jälkimmäinen, tv-toteutukseen keskittyvä osa löytyy täältä.

Arthur Conan Doyle: ”Kotiopettajattaren seikkailu”
(The Adventure of the Copper Beeches”, kokoelmassa Sherlock Holmesin seikkailut, 1892)
Suom. O. E. Juurikorpi
Kertomus alkukielellä

Kuten näette, herra Holmes, minulla on jokseenkin tuuhea ja kauniskin tukka, jonka hiukan kastanjanruskeaan vivahtava väri on varsin harvinainen. – Neiti Violet Hunter.
(Kuva: Sidney Paget.)
”Kotiopettajattaren seikkailu” on yksi niistä Sherlock Holmes -tarinoista, joissa neuvoton ja jopa pelokas kotiopettajatar ottaa yhteyttä Baker Streetin guruun apua saadakseen.

Tänään kotiopettajattaren nimi on Violet Hunter. Toinen kuuluisa kotiopettajatar, ”Yksinäisen polkupyöräilijän” (1905) säikähtänyt neitonen, on muuten hänkin etunimeltään Violet, mutta sukunimenään hän kantaa hiukan tavanomaisempaa Smithiä.

Tarinan alussa eletään turhautuneissa tunnelmissa, sillä Mr Holmes on jälleen tilapäisesti työttömänä. Siksipä hän selailee levottomana lehtien pikkuilmoituksia ja räksyttää paralle tohtori Watsonille tämän kirjoittamien tapausselostusten puutteellisuuksista. Holmesin yleissivistyksessähän on tunnetut aukkonsa, ja siksi hän katsoo asiakseen läksyttää Watsonia tarinoitten turhista kaunokirjallisista kuvailuista, sen sijaan että rakas tohtori olisi vain tyytynyt yksinkertaiseen rikoksen selvittämistyön erittelyyn.

Toisaalta Holmesin turhautuneisuuden voi ymmärtääkin. Hän nimittäin odottaa juuri saapuvaksi erästäkin Violet Hunteria, joka on lähestynyt häntä huippujännittävän kirjeen välityksellä: 
Tahtoisin kovasti mielelläni kysyä Teiltä neuvoa, otanko vastaan minulle tarjotun kotiopettajattaren toimen. Tulen luoksenne huomenna aamupäivällä puoli yksitoista, jos Teille sopii.
Ja täsmälleen ilmoittamanaan aikaan neiti Hunter saapuukin, reippaana ja kasvot täynnä kesakoita, iloa ja älykkyyttä. Hänkin on kärsinyt työttömyydestä, kunnes eräässä välitystoimistossa tärppäsi. Siellä näet oli paikalla muuan herra Jephro Rucastle, ”harvinaisen lihava, vanhanpuoleinen herrasmies, jonka hymyilevät kasvot näyttivät aivan kuin valuvan kauluksen päälle ja joka katsoi minuun melkeinpä kiusallisen tutkivasti”.

”Erinomainen! Erinomainen!” herra Rucastle hykerteli nuoren naisen nähtyään. Ja erinomaiselta tilaisuus kuulosti neiti Hunteristakin, kun hän kuuli palkkatarjouksen ennakkomaksuineen kaikkineen. Velvoitteetkin tuntuivat kohtuullisilta, kasvatettavana yksi rasavilli kuusivuotias.

Mutta sopimukseen sisältyy yksi uskomaton ja hirvittävä vaatimus: neiti Hunterin pitäisi poikkaista ihanat hiuksensa ihan lyhyiksi. ”Vaimoni päähänpisto.” Tämä panee nuoren naisen miettimään koko tarjousta uudemman kerran.

Holmes kehottaa neiti Hunteria tekemään ratkaisun itse, vaikkakin huomauttaa, ettei noissa olosuhteissa päästäisi omaa sisartaan lähtemään. Salapoliisi siis jää odottamaan, mitä tuleman pitää, ja parin viikon kuluttua kotiopettajatar ottaa uudelleen yhteyttä.

Neiti Hunter on kotiutunut syrjäiseen Copper Beechesin kartanoon suhteellisen onnellisesti. Silloin tällöin hänen pitää käydä tiettyyn siniseen pukuun sonnustautuneena istumaan ikkunan viereen ja kuuntelemaan herra Rucastlen mainion huvittavia juttuja. ”Nauroin niin että olin menehtyä.”

Ihme palmikko... (Kuva: Sidney Paget.)
Mutta kartanoon liittyy kaikenlaista uhkaavaa… Liittyy Carlo, nälkäisenä kaiken aikaa pidettävä, vasikan kokoinen verikoira, joka yöaikaan vartioi taloa puutarhassa käyskennellen. Liittyy mies, jolla on harmaa puku ja leukaparta. Liittyy autio lisäsiipi, joka aikaansaa kauhistuttavia luonteenpiirteitä muuten niin lempeässä herra Rucastlessa. Ja liittyy eräs hiuspalmikkokin.

Holmesilla on tarjota selitys kaikelle heti neiti Hunterin päätettyä selontekonsa. Sen jälkeen tarinan viimeiset sivut kattava toimintakohtaus saattaakin alkaa. Toiminta on jollain tavalla niin kömpelöä ja amatöörimäista, ettei millään voisi uskoa maailmankuulua salapoliisi Sherlock Holmesia sen suunnittelijaksi. Lisäksi pahikseksi täysin muuntunut herra Rucastle osoittaa uskomatonta intuitiokykyä osaamalla ennakoida kotiopettajattaren joukkojen saapumisen.

Melko usein mestarisalapoliisin tapaukset sijoittuvat syrjäisiin ja väristyksiä synnyttäviin kartanoihin. Kotiopettajattaremme kauhusta alaääniä hakeva tarina on tavallistakin goottilaisempi selvitys ”synkän talon synkästä salaisuudesta” sekä pohjattomasta ahneudesta ja sen seurauksista. Goottilaisesti tarinassa myös sivutaan ullakon hullun naisen motiivia kahteenkin otteeseen.

Kun hyvin varhaisessa iässä luin ”Kotiopettajattaren seikkailun” ensimmäisen kerran, oli se yksi niistä Holmes-tarinoista, jotka tekivät minuun suuren vaikutuksen. Uudellakin lukemalla se on säilyttänyt voimansa, vaikka lopputohina vähän toistyylinen onkin.

Vasta jälkikäteen tajusin, että tarinan logiikkaa horjuttaa aika pahasti neiti Hunterin rajoittamaton liikkumisvapaus Copper Beechesin ympäristössä. Mutta jätettäköön tuo kömmähdys huomiotta, niin elämää saattaa jatkaa varsin tyytyväisenä eteenpäin.

Vuonna 1927 Arthur Conan Doyle muuten laati listan 12 parhaana pitämästään Holmes-tarinasta. Mitalisijat menivät ”Kirjavalle nauhalle”, ”Punatukkaisten säätiölle” ja ”Tanssiville kuvioille”, mutta ”Kotiopettajattaren seikkailua” tusinasta ei löydy, enkä ole siitä välttämättä kovin kummastunut, sillä varsinaista originellia uutta kiehtovaan tarinaan ei sisälly.

Jälkisanojen tapaan

Conan Doyle kuoli 1930, mutta onneton Mr Holmes vain ei saanut rauhaa. Näihin päiviin asti salapoliisi on joutunut jatkamaan seikkailujaan tarinoissa, joita ovat kilvan laatineet monet muut kirjailijat. Vuonna 1975 ilmestyi Manly Wade Wellmanin ja hänen poikansa Wade Wellmanin kirjoittama Sherlock Holmes's War of the Worlds. Tuossa opuksessa myös Violet Hunter esiintyy uudelleen! Isä ja poika Wellman nimittäin ovat iskeneet silmänsä tohtori Watsonin toiseen, nimeämättömä pysyttelevään vaimoon, joka esiintyy parissa Conan Doylen myöhäisessä Holmes-tarinassa. Kirjailijapari paljastaa, että tuo toinen rouva Watson on juuri neiti Hunter eikä kukaan muu.

Mutta ennen kuin päätäme tämän tekstin, palaamme vielä sunnuntaihin, tammikuun 6. päivään vuonna 1957. Tuona talvipäivänä ansaittuja eläkepäiviään viettävä Sherlock Holmes lähti kotoaan kävelylle kalliopolulle, istahti penkille ihailemaan näkymiä ja kuolahti. Tämän selostuksen salapoliisin kuolemasta omana 103-vuotissyntymäpäivänään on dokumentoinut Holmes-elämäkerran kirjoittanut William S. Baring-Gould. (=> Lisätietoja Baring-Gouldin Holmes-maailmasta).