Uljas prinssi 007 kökkökyökkipsykiatrina

Kuka ja missä elokuvassa lienee se näyttelijätär, joka vei Hitchcockin fetissin äärimmäisen vaaleasta ja äärimmäisen viileästä kaunottaresta kaikkein kärjistyneimpään, kaikkein piinaavimpaan huippuunsa? Se saattoi hyvinkin olla Kim Novak Vertigossa (1958), mutta tänä pyhäinpäiväviikonloppuna muistuttaisin painavasti myös Tippi Hedrenin roolityöstä Marniessa (1964).

Alfred Hitchcock: Marnie - vaarallisella tiellä (Marnie, 1964)
Sub-kanava 1. ja 2.11.2013 välisenä yönä klo 0.50 - 3.20

Marnie alkaa pitkillä, intensiivisesti kohdettaan seuraavilla kuvilla tummahiuksisesta naisesta. Tummaverikön kasvoja ei vahingossakaan näytetä ennen kuin hän on saanut värihuuhdelluksi hiuksensa ja päässyt muuttumaan jälleen siksi blondiinoksi joka on: Tippe Hedreniksi - sellaisena kuin Hitchcock hänet halusi. Olisi ollut liian suuri rikos fantasiaa vastaan kuvata Hedrenin kasvot tummien hiusten kehystämänä; saattoiko Hitchcock jopa käyttää sijaisnäyttelijää?

Tämän jälkeen Hedrenin Marnie saa esiintyä fantasian vaatimana vaaleaverikkönä miltei koko ajan elokuvan loppuun asti. Ja viileyttä ei ole hänestä puuttuminen: hän on seksuaalisen trauman jäädyttämä, täysin frigidi, viettinsä kleptomaniaksi kääntänyt neurootikko - Hitchcockin unelmien täyttymys!

Hitchcockin sijaisnäyttelijänä hänen omassa, enemmän tai vähemmän salassa pysyneessä fantasiasuhteessaan vaalean-viileän Hedrenin kanssa saa Marniessa toimia Sean Connery. Kuvausten aikaan näyttelijällä jo oli pari James Bond -elokuvaa ansioluettelossaan ja tarvittava status seksisymbolina yleisesti tunnustettuna. Conneryn eläimellinen seksuaalisuus vastaan Hedrenin ehdoton torjunta.

Hitchcockin sijainen Connery käy turnaukseen vaalean-viileän fetissinsä valloittamiseksi ymmärrys aseenaan. Hän ei sorru turhautumiseen eikä väkivaltaan vaan tarttuu psykoanalyysiin. Sinun traumojesi juuret meidän on kohtaaminen ja käsitteleminen, tavoittamaton armaani.

Marnie on äärimmäisen psykoanalyyttinen elokuva, miltei pidäkkeettömän itsekritiikitön kunnianosoitus sitä edeltävien vuosikymmenten Freud-muodille. 19 vuotta aiempaa Noiduttu-elokuvaansa Hitchcock on itse luonnehtinut "puolivillaiseen psykoanalyysiin käärityksi paketiksi", mutta Marniessa psykoanalyysi saattaa vallata vieläkin suuremman roolin. Elokuva on kuvaus nuoren naisen psykoanalyysista eikä mitään muuta.

Tippi Hedren - vaalea värihuuhtelu on hänen auransa palauttanut.

Elokuvan tarjoama kuva psykoanalyyttisesta prosessista on äärimmäisen yksinkertaistettu ja siksi äärimmäisen epäuskottava. Kun Connery astuu Hedrenin henkiseksi oppaaksi matkalle katkomaan menneisyyden kipeät kahleet, hän peruskoulupohjaisia vaivattomia neuvojaan ja helppoja tulkintojaan taritessaan saattaa olla vain kökkö keittiöpsykiatrin roolissaan. Loppuhuipennuksia seuratessani tajuan syyllisyydentuntoisena, että Marniehan kykenee tarjoamaan naurua melkein yhtä anteliaasti kuin Aino Kallas parhaimmillaan mainion hervottomine Pahkasika-huumoreineen.

Mutta ehkä itse psykoanalyysiprosessin kuvaus ja kuvauksen realistisuus ei olekaan elokuvassa olennaista. Olennaista saattaa sen sijaan olla saada kuvatuksi, miten uljas prinssi Hitchcock-Connery pelastaa fetissinaisensa lohikäärmeen ja kaikkien muiden painajaismaisten vainolaisten kynsistä. Prinssi saattaa vihdoin saada prinsessansa, ja sadulla on onnellinen loppu.

Marnien jälkeen Hitchcock ohjasi enää neljä elokuvaa. Tietääkseni ja muistaakseni niissä ainoassakaan ei enää esiinny vastaavassa keskeisessä roolissa Grace Kellyn, Eva Marie Saintin, Kim Novakin tai Tippi Hedrenin kaltaista vaaleaverikköä. Oliko ohjaaja Marniensa äärimmäisyydessä saavuttanut lopulta jonkinlaisen täyttymyksen blondiinofetisismissään?

***

En halua häiritä tekstini tiukkanappisuutta tarpeettomilla sivuhuomioilla. Siksi eristän juoruilevat epäolennaisuuteni tänne kolmen tähden taa.

Ensinnä kiinnitän huomioni näyttelijöiden ikiin. Vaikka Hedren näyttää niin nuorelta ja Connery niin vanhalta jo, he ovat kumpikin syntyneet samana vuonna 1930, Hedren jopa seitsemän kuukautta Connerya aiemmin. Hedrenin katkeran kulunutta äitiä esittävä Louise Latham (s. 1922) puolestaan on vain seitsemän vuotta elokuvatytärtään vanhempi.

Tytär ja äiti, Hedren ja Latham.

Ja kun pääsemme nuorenparin Hitchcock-Connery-Hedren mukana tapaamaan Conneryn isäukkoa, jota näyttelee Alan Napier (1903 - 88), tajuan kai ensi kertaa eläissäni, että näyttelijä Connery ei isä-Napierin rinnalla olekaan mitenkään kovin pitkä vaan melkoinen pätikkä pikemminkin. IMDb kuitenkin väittää hänen olevan peräti 189-senttinen. Tämän minulle valjettua tein kiireen vilkkaa paluun Napierin IMDb-sivulle selvittääkseni, millainen jättiläinen ja goljatti mahtaa olla kyseessä. Pitkä Napier toki oli, mutta ei sen pitempi kuin 198-senttinen.

Mutta freudilaisessa viitekehyksessähän isä on pojalleen aina kaikin tavoin lannistavan ylivertainen, joten luultavasti Hitchcockin kuvaaja Robert Burks on korostanut pituuseroa. Sehän näiltä trikkivelhoilta sujuu. Muistamme esimerkiksi, miten miespuolinen Olavi Virta Nuorissa ihmisissä (1943) taitavalla kameratyöskentelyllä naamioitiin nuorta, naispuolista vastanäyttelijätärtään Kyllikki Forssellia pitemmäksi, kuten olla kuuluu.

Truffaut pukeutuu Hitchcockiin

Syvästi onneton Julie Kohler aikoo hypätä ikkunasta, mutta hänen äitinsä onnistuu estämään sen. Seuraavassa otoksessa hän jo pakkaa laukkuaan matkaa varten. Mukaan tulee vain mustia ja valkoisia vaatteita, ja muihin väreihin madame Kohler ei koko elokuvan mittaan tartukaan. Matkakassan hän jakaa merkityksellisesti viiteen setelipinoon.

Uusi kohtaus, uusi olomuoto – uusi kampaus ja uusi asustus: valkoinen iltapuku aamupäivällä kello kymmenen. Madame Kohler yrittää tavoittaa erästä herra Blissiä monin tavoin. Lopulta he kohtaavat juhlissa, jossa salaperäinen, nimeään paljastamaton nainen tuijottaa miestä kuin patsas, kuin koston enkeli ja jumalatar, kuin ylempään potenssiin korotettu femme fatale, kuin toisesta todellisuudesta laskeutunut nemesis.

Kun heidät lopulta esitellään toisilleen, madame Kohler ei vieläkään lausu juuri sanaakaan, joten esittelijä ja Bliss (Claude Rich, s. 1929) juttelevat hänestä kolmannessa persoonassa: ”Hän ei tahdo sanoa nimeään. Hän on aave.” Naisen suorastaan sakraalinen etäisyys korostuu hänen sanoistaan. Yritittekö tavoittaa minua puhelimella? ”En tiedä.”

Kunnes nainen ja Bliss jäävät kahdestaan parvekkeelle ja nainen esittäytyy lopulta sanomalla: ”Olen Julie Kohler”, syöksee miehen parvekkeelta alas kuolemaan ja juoksee pakoon olympokselleen. Tämän jälkeen kamera keskittyy naisen valkoiseen huiviin, joka lennähti parvekkeelta jo ennen Blissiä. Kyseinen huivi jatkaa matkaansa ilmavirtojen vietävänä, ja mandoliinikonsertto, kai Vivaldin säveltämä, säestää tätä matkaa kertoen ylen tyylikkäästi: elokuvan ensimmäinen näytös on päättynyt.

Morsian pukeutui mustaan

(La Mariée était en noir, ohj. François Truffaut, Ranska 1968; 1.43)

Elokuvan esittely Kansallisessa audiovisuaalisessa arkistossa

Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla

John DeWitten arvostelu elokuvasta 

Es. Yle Teema pe 8.6.2012 klo 21.00

(MTV1 27.12.1975 ja 2.8.1982, TV1 28.7.1997)

Ohjaaja François Truffaut (1932 – 84) ja näyttelijä Jeanne Moreau (s. 1928) olivat jo kerran tehneet yhteistyötä, tuloksena taianomainen Jules & Jim (1962). Morsian pukeutui mustaan (1968) on yhtä lailla hyytävän vangitsevan Moreaun elokuva.

Perusjuoni osoittautuu hyvin yksinkertaiseksi: Vuosia sitten madame Kohler astui onnellisena ulos kirkosta vasta vihittynä vaimona, ja viiden miehen ryyppyremmi ampui hänen miehensä kirkon portaille. Nyt nainen kiertää kostamassa noille viidelle.

Madame Kohler matkaoppaanamme tutustumme vuorotellen kuhunkin viiteen miehenpuoleen. Heissä kaikissa näyttää olevan jotain yhteistä: todellinen nainen, naiseus, on heille täysin vieras maanosa. Kukin heistä heijastaa madame Kohleriin omia, puutteellisia naiskäsityksiään, luonnollisesti vastakaikua saamatta.

Ensimmäinen uhri Bliss on naistenmies, joka jakaa yltäkylläiset fantasiansa naiseudesta miespuolisen ystävänsä kanssa. Yhdessä he esimerkiksi kuuntelevat salaa äänitetyltä nauhalta, miten Blissin naisystävän nailonsukat suhisevat vastakkain. Toinen uhri, Michel Bouquetʼn (s. 1925) esittämä Robert Coral, puolestaan on yksinäinen ja äärimmäisen ujo naisten suhteen.

Michael Lonsdalen (s. 1931) tulkitsema Clément Morane on viisikosta ainoana noussut aviosäätyyn. Hän on pienen pojan isä ja pyrkyri, ylimielinen pikkupoliitikko. Hän luulee hallitsevansa naiset, kun kerran kaiken muunkin, ja itsevarmuudessaan hän ei viitsi edes yritellä viettelyelkeitä, koskapa hyvin tiedossa on, että naisethan ovat heikkoina poliitikkoihin.

"Jahtaan naisia." "Pieni karkeus piristää naisia."

Seuraava uhri, taidemaalari Fergus (Charles Denner, 1926 – 95), pyrkii luomaan suhteen madame Kohleriin syvän sielullisella tasolla. Hän kelpuuttaa tämän mallikseen ja luonnostelutyön ohessa suorastaan leuhkien avautuu loputtomista naiseuteen liittyvistä pakkomielteistään. Madame Kohler itse kohoaa lopulta hänen saavuttamattomaksi pakkomielteekseen.

Denner muuten esiintyy myöhemminkin Truffautʼn ohjauksessa, esittäen pääosan toisessa pakkomiellekuvauksessa Mies joka rakasti naisia (1977). Viidestä uhrista pienin rooli on pikkurikollinen Delvauxʼlla (Daniel Boulanger, s. 1922).

Elokuva palaa yhä uudelleen niille hääkirkon portaille, joilla nainen menetti aviomiehensä. Ja taustalla soi yhä uudelleen Mendelssohnin häämarssi täydessä vavisuttavuudessaan, alkuteksteistä alkaen. Yhä uudelleen kuin traumassa, ja todellinen trauma se madame Kohlerille onkin. ”Kuolin mieheni kanssa”, kuten hän paljastaa papille rippituolissa.

***

Morsian pukeutui mustaan on monessa suhteessa äärimmäisen tyylikäs ja äärimmäisen esteettinen elokuva. Samalla se on kuitenkin myös äärimmäisen pervertti elokuva, ahdistavalla tavalla. Jo alkutekstien taustakuva, jossa monistuskone tuottaa yhä uusia kopioita madame Kohlerin torsokuvasta, ilmentää kyseistä kieroutuneisuutta halvassa kioskikirjamaisuudessaan. Tämä perverttiys kumpuaa oikeastaan välttämättömästi siitä suorastaan sairaalloisen vinoutuneesta suhteesta, joka elokuvan miehillä on naiseuteen. Yksikään elokuvan miehistä ei osaa vastata Freudin vuosisata sitten asettamaan kysymykseen, mitä nainen haluaa, ja joutuu maksamaan sen hengellään. Madame Kohler on heille alusta loppuun yhtä suljettu kuin kaikki jugendtaiteilija Gustav Klimtin omaan itseensä keskittyneesti eristäytyneet naiset.

Ikuinen paluu kirkon portaille.

Elokuvan viidestä episodista muutaman lisäsanan ansaitkoon kolmas, perheenisäkuvaus. Siinä madame Kohler laskeutuu ensi kerran näennäisesti jalustaltaan opettajattareksi pukeutuneena, ja siihen sisältyy myös runsaasti teräksenkestävää huumoria. Ainoan kerran tarinan aikana mukana on myös lapsi. Kuvaus on suorastaan viehättävä ironisessa idyllisyydessään, eikä sovi unohtaa kotoisasti portaiden alle sijoitettua siivouskomeroakaan. Episodissa perheen pikkupoika ensin ei suostu tunnistamaan opettajaansa, ja sitten hän tunnistaa tämän liiankin suostuvaisesti. Truffautʼlla totisesti oli pääsy lasten valtakuntaan, mistä todisteeksi jälkipolville on taltioitu erityisesti lapsikuvaus Taskurahat (1976).

Poistuessaan taiteilija Fergusʼn asunnosta madame Kohler leikkaa irti kasvot itseään esittävästä öljymaalauksesta, jotta poliisit eivät saisi tunnistettavaa kuvaa hänestä. Minua jää askarruttamaan erityisesti, miksi hän sittenkään ei suttaa kasvojaan myös alastonfreskosta, jonka Fergus on maalannut hänen eroottiseksi kunniakseen, vaikka ehtii jo ottaa siveltimen esiin tarkoitusta varten.

***

Truffaut julkaisi pari vuotta ennen Morsianta haastattelukirjan Hitchcock (suom. 1983; alkuteos Le Cinéma selon Alfred Hitchcock tai Hitchcock/Truffaut, 1966). Teosta varten Truffaut haastatteli ohjaajalegendaa kymmeniä tunteja tulkin avustuksella. Hitchcockhan oli hyvin arvostettu Ranskan uuden aallon tekijöiden keskuudessa.

Truffaut haastattelee Hitchcockia.

Morsian pukeutui mustaan on nähty Truffautʼn kunnianosoituksena vanhemmalle kollegalle, mitä se epäilemättä onkin. On väitetty, että elokuvan kuvamaailma on angloamerikkalainen ja hitchcockilainen ja äänimaailma ranskalainen, mutta minä näkisin myös kameratyössä gallialaista ominaislaatua. Jotkut kriitikot ovat lisäksi halunneet tulkita elokuvan pelkkänä Hitchcock-pastissina, mikä kyllä tekee vääryyttä Truffautʼn työlle, sillä elokuvasta löytyy sellaisiakin ulottuvuuksia, joihin Hitchcock ei olisi ikinään yltänyt.

Juonenkuljetuksen lisäksi Truffaut kunnioittaa Hitchcockia myös monilla tietoisilla tapahtumapaikkavalinnoillaan, kuten junavaunuilla ja lentokentillä. Musiikinkin ohjaaja tilasi Hitchcockin hovisäveltäjältä Bernard Herrmannilta (1911 – 75). Eikä sovi unohtaa alkuperäisromaania, johon elokuva perustuu. Kyseessä on rikoskirjailija Cornell Woolrichin (1903 – 68) salanimellä William Irish kirjoittama Morsian pukeutuu mustaan (The Bride Wore Black, 1940; suom. 1983). Hitchcockin Takaikkuna (1954) nimittäin pohjaa samaisen Woolrichin alkuperäistekstiin. (Myös Truffautʼn jo seuraava vuonna ulos tullut Mississipin velho ja Fassbinderin naiskuvaus Martha (1973) löysivät perustansa Woolrichin tuotannosta.)

Elokuva poikkeaa alkuperäisromaanista monella tavalla. Woolrich/Irishin käsistä tarina tuli ulos perinteisenä etsivätarinana, jossa merkittävässä roolissa ovat teknisen piiriin kuuluvat seikat, kuten johtolankojen seuraaminen. Morsiamen ja hänen uhriensa toiminta nähdään siis romaanissa vain hyvin etäältä, etsivän näkökulmasta. Truffautʼn käsikirjoitustiimin ansiosta keskiöön elokuvassa asettuukin psykologia, ihminen.

Katsoessani Morsian pukeutuu mustaan uudelleen lähes 15 vuoden tauon jälkeen pidin elokuvasta huomattavasti enemmän kuin monet muut siitä kirjoittaneista. Esimerkiksi Truffautʼn sanotaan jostain syystä suurin piirtein inhonneen sitä jälkikäteen. Yleisö kuitenkin otti elokuvan omakseen ja soi sille anteliaat lipputulot.

Uuden vuosisadan tullen Quentin Tarantino lähetti maailmalle elokuvan Kill Bill (2003 – 04), joka on perusasetelmaltaan hyvin samanlainen. Siitä, oliko Tarantino edes nähnyt Truffautʼn elokuvaa omaansa suunnitellessaan, liikkuu erilaisia tietoja.

• Kirjailija Woolrichin ja hänen alkuperäisromaaninsa lyhyt suomenkielinen esittely löytyy Kirjasammon sivuilta.
• Pari vuotta ennen Morsian pukeutui mustaan -elokuvaa Truffaut ohjasi Fahrenheit 451:n (1966), joka perustuu tiistaina kuolleen Ray Bradburyn samannimiseen romaaniin vuodelta 1953.

Ingrid Bergman kohtaa Miehen

Jos joutuisit mielisairaalan, lohduttaisiko sinua tieto, että saat psykiatriksesi Ingrid Bergmanin?

Ensi sunnuntaina on mahdollista testata mahdollisuutta, kun Yle Teema esittää pitkästä aikaa Alfred Hitchcockin elokuvan Noiduttu (1945).

Noiduttu 
(Spellbound, ohj. Alfred Hitchcock, USA 1945)
Elokuvan esittely Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kotisivulla
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivulla

Yle Teema su 5.2.2012 klo 18.00

(esitetty aiemmin Suomessa mm. MTV1-kanavalla 16.10.1982)

Ingrid Bergman (1915 - 82) näytteli naispääosan kolmessa Hitchcockin elokuvassa vuosina 1945 - 49. Noiduttu on näistä ensimmäinen. Tummahkosta hiuksistostaan huolimatta Bergman sopii esiäitinä melkoisen hyvin Hitchcockin myöhempien kohtalokkaiden naishahmojen jatkumoon, sillä kylmä hän tohtori Peterseninä on, jopa niin kylmä, että kollegat ovat huolestuneita. "Kuin syleilisi oppikirjaa", kuten eräs työtoveri toteaa.

Sairaalan henkilöstöön odotetaan vahvistusta, nuorta lääkäriä johtoportaaseen. Kun Gregory Peckin (1916 - 2003) esittämä mies sitten saapuu, Bergman havaitsee melkoisen nopeasti tämän psyykkisen epävakaisuuden ja alkaa jopa epäillä miehen lääkärinstatusta.

Tapahtuu nopea roolien vaihto: Peck ei enää olekaan Bergmanin kollega vaan potilas. Mikä kohtalokkainta, Bergman vieläpä rakastuu järkkyneeseen suojattiinsa.

Käy ilmi, että Peck on saapunut sairaalan väärän henkilöllisyyden varassa. Itse asiassa muistimenetyksestä kärsivä tulokas uskoo murhanneensa sen lääkärin, jota hän yrittää esittää. Syntyy siis psykologinen jännitysnäytelmä, jossa pyritään selvittämään Peckin todellinen identiteetti ja saamaan selko kuolleen lääkärin kohtalosta. Koska poliisit etsivät lääkärin murhaajaa, rakkautensa riivaama Bergman seuraa yksityispotilastaan pakomatkalle tämän mukana.

Usein elokuvaa on palkitsevampi katsoa, jos tuntee sen taustoja ja sisältöjä jo ennestään. Tällä asenteella tartun Hitchcockin Noiduttuun. Minulla ei ole hyllyssäni François Truffautʼn kiitettyä haastattelukirjaa Hitchcock (suomennettu 1983), mutta Peter von Baghin rakkauselokuvia läpikäyvä Kaipuun punainen hetki (1991/2001, s. 162 - 167) sentään on.

Psykoanalyysi oli suuressa muodissa elokuvan valmistumisen aikoihin, heti toisen maailmansodan päätyttyä. Noiduttu ei Baghin mukaan pyri millään tavalla peittelemään yhteyksiään tuohon sielunoppiin. Elokuva on kuvaus Peckin tiestä henkisen piinan tilasta uuteen, eheään minuuteen - kiitos psykoanalyysin kyvyn paljastaa menneisyyden painajaiset. Hitchcock on hiukan vähättelevästi itse luonnehtinut teosta "takaa-ajotarinaksi, joka on kääritty puolivillaisen psykoanalyysin pakettiin".

Bergmanin ja Peckin välinen sukupuolinen vetovoima on elokuvassa vahva. Tohtorisnaisen aiempi kylmyys ja lukutoukkuus ovat olleet merkkejä sukupuolisesta horrostilasta, josta hän ei ole herännyt ennen Peckin ilmestymistä esiin. Bagh korostaa Bergmanin naiseksi kuoriutumisen poikkeuksellisuutta, kun siihen kerran tarvitaan epävakaa mies, joka saattaa peräti olla murhaaja. Bergmanin himo on siis yhdistelmä kiihkoa ja pelkoa. Will he kiss me or kill me? Tällainen tavalla tai toisella sairaalloinen erotiikka on kovin tyypillinen Hitchcockin koko ohjaajanuralle.

Bergmanin eroottisen heräämisen tarinassa on epätyypillistä myös se, että nainen on subjekti ja mies objekti - tällä kerralla jopa seksiobjekti, kun kerran Bergman löytää oman sexuksensa itsensä kanssa hukassa olevan ja siksi avuttoman Peckin avulla.

Noiduttu on niitä harvoja Hitchcockin elokuvia, joissa tarinan syyllinen ei ole alusta asti selvillä. Todellisen murhaajan henkilöllisyydellä ei ole oikeastaan edes väliä, kun jännityksen keskipisteessä kerran on Bergmanin ja Peckin psykologia, joten syyllinen paljastetaan lopussa vain vähän-niin-kuin-velvollisuudesta, jotta kaikki osaset saadaan paikoilleen.

Bagh nostaa Noidutun avulla esiin sen, miten korostuneesti Hitchcock keskittyy nimenomaan tyylillisiin seikkoihin. Sisällölliset tekijät, kuten todellisen murhaajan henkilöys, saavatkin jäädä toissijaisiksi. Bagh siteeraa Hitchcockia itseään: "Vertaisin itseäni abstraktiin maalariin. Mielitaiteilijani on Klee." Abstraktin viivan käyttö toistuvana motiivina elokuvassa antaakin viitteitä Paul Kleen taiteilijanlaatuun.

Dalín ja Hollywoodin kohtaaminen 1945.

Noiduttu muistetaan myös siitä, että sen unijaksot suunnitte-lemaan pestattiin itse Salvador Dalí (1904 - 89), espanjalainen eksentrikko, surrealistisen kuvataiteen ikoni. Hänen visioitaan Bagh kuitenkin pitää jopa totunnaisen hollywoodilaisina.

Yhteisellä karku-matkalla  Bergman ja Peck saavat mentorikseen iäkkään tohtori Brulovin, jonka kanssa Bergman käy keskusteluita psykoanalyysista. Vanhaa lääkärismiestä esittää venäläissyntyinen Michael Chekhov (1891 - 1955), jonka setä oli maailmankirjallisuuden neroihin lukeutuva Anton Tšehov.

Referoin ennakkotekstiini vain joitain Baghin esiin nostamia puolia elokuvasta. Täyteläistä analyysia lukiessani törmäsin taas kerran huomioon, miten etevä sanataiteilija Bagh elokuvatuntemuksensa ohessa onkaan. (Hänellä muuten on sama syntymäpäivä kuin elokuvan Ingrid Bergmanilla, tosin 28 vuotta myöhemmin.)

Jälkikirjoitus 5.2.2012. Elokuvan itse nähtyäni kirjoitan tärkeimpänä huomionani sen, miten päälle liimatusti ja irrallisesti psykoanalyysia vaikuttaa elokuvassa sovelletun. Mieleen tulee Liisa jonkinlaisessa psykoanalyysin Ihmemaassa, jossa kyseistä teoriaa pallotellaan dogmina, välillä ehdottoman vakavasti, välillä ehdottoman epävakavasti otettuna - aina pompotteluvuorossa olevan tarkoituksen mukaan. Psykoanalyysi venyy ja paukkuu äärimmäisen joustavasti kuin Väiski Vemmelsääri -animaatiossa. Taikavälineenä psykoanalyysi puolestaan selvittää Peckin ongelmat ja muut pähkinät helposti kuin hiukan liian vaivatonta sanaristikkoa ratkottaessa.

Sariola-kommentissani kritisoin Miss Universum Anne Pohtamon auktoriteetin puutetta lääkäristätinä, mutta eipä kovin syväluotaavan psykiatrimainen ole Noidutun nuorten lääkärienkään, alle 30-vuotiaitten Bergmanin ja Peckin, aura. Melkoinen harppaus Peckin vaikuttavuudessa tapahtuu 11 vuoden aikana, kun hän lopulta esittää kapteeni Ahabia John Hustonin elokuvassa Moby Dick - valkoinen valas (1956).

Erityisen muistettavaksi tehokeinoksi elokuvassa koen metaforisen ovien avautumisen taustalla kohtauksessa, jossa Bergman ja Peck ensimmäisen kerran tunnustelevat tunteitaan suusta suuhun.

Hitchcockin löysä kuristus

Sarjamme Yliarvostettuja(?) klassikkoja aloittaa Alfred Hitchcockin toiseksi viimeinen ohjaustyö Frenzy – solmiokuristaja (1972). Kuten muistamme, ohjaaja oli englantilaislähtöinen, ja Sir Alfredin ominaisuudessa mestari palasi filmaamaan Frenzyn synnyinkaupunkiinsa Lontooseen.

Salapsykopaatti (Barry Foster) ja viaton tarjoilijatar (Anna Massey).

Elokuvan perusjuoni on varsin yksinkertainen. Lontoota vainoaa sarjaraiskaaja, jonka tavaramerkiksi muodostuu kuristaa uhri aktin päätteeksi solmiolla. Alkukielinen nimi Frenzy voi tarkoittaa muun muassa ’mieletöntä raivoa, kiihkoa, vimmaa’.

Frenzy kuuluu samaan Hitchcock-tematiikan jatkumoon kuin Minä tunnustan (1953) ja Väärä mies (1956), joissa poliisi jahtaa epäiltynä väärää henkilöä. Tässä elokuvassa tuohon kiipeliin joutuu Jon Finchin (s. 1941) esittämä ex-majuri Richard Blaney, jonka kohtalo on sysännyt baarimikoksi episen synkkään kapakkiin.

Seuraamme myös todellisen sarjamurhaajan, Barry "Van der Valk" Fosterin (1927 - 2002) esittämän hedelmäkauppias Ruskin, sadistisia seikkailuja naismaailmassa. Ex-majuri ja hedelmäkauppias sattuvat olemaan tuttavia keskenään.

Hitchcock-tyyliä vm. 1972.

Mikä elokuvassa mättää? Ensinnäkin minua vaivaa sen ankea rumuus, jopa perverssin suoraviivainen iljettävyys. Ehkä estetiikka pyrkii maanläheiseen arkisuuteen ja inhorealismiin tyylikeinona, mutta ainakin minun tulee Frenzyä katsoessa suunnattomasti ikävä ohjaajamestarin tyylikkäitä 1950-luvun mustavalkojännäreitä. Muistaisin Francois Truffaut´n Hitchcock-haastattelukirjasta, että ikäännyttyään maestro yritti pysyä mukana aikalaiselokuvan hengessä jopa epätoivoisesti.
 
Sensuurisäännöt loivenivat dramaattisesti 1960-luvulla, mutta pitikö arvostetun setäohjaajan ruveta shokeeraamaan silkan shokeeraamisen riemusta? Silti ja sentään.

Miten uskottava elokuva sitten on? Kuvaputki suoltaa liukuhihnallisen tahatonta huumoria vyöryttäessään katsojan eteen kaikki pahan onnen oikut, jotka ex-majuri Bleney joutuu kohtaamaan. Todellinen kovan onnen kaveri. Juoni vaatii muutenkin poikkeuksellisten yhteensattumien hitsaamista väkisin toisiinsa, alkaen sarjaraiskaajan päätymisestä Bleneyn ex-vaimon sydäntenvälitystoimiston kanta-asiakkaaksi. Mihin hän ylipäätään moisen toimiston palveluja oikeasti tarvitsee?

Katsojan uppoamista Frenzyn maailmaan estää myös sarjaraiskaajan psykologinen motivoimattomuus. Hedelmäkauppias on aluksi vain niljakas kaveri, ja pari kohtausta myöhemmin hän sitten ilmestyy samana niljakkaana kaverina ex-majurin ex-vaimon toimistoon valmiina hoitelemaan tämän päiviltä. Kun hahmoa ei tämän enempää pohjusteta, ei synny kummoista jännitettä, johon katsoja alkaisi kovastikaan kaivata ratkaisua.

Kaikesta edistyksellisestä ajanhenkisyydestään huolimatta monet kerronnan keinot tuntuvat viimeistään tänä Herran vuonna 2011 kovin vanhentuneilta. Esimerkiksi alun pubikohtaus, jossa kaksi herrasmiestä haastelee solmiomurhasarjan ja psykopatian taustoja, on päälleliimatussa selittelevyydessään suoraan 1940-luvulta.

Elokuvan leikkauskin on kovin löysä, mikä sekin vaikeuttaa jännitteen syntymistä. Esimerkiksi huumori rikostutkija Oxfordin vaimon gourmet-harrastuksen ympärillä tuntuu ainakin minusta melkoisen väljähtäneeltä.

Sarjaraiskaaja ja äitikulta (komedienne Rita Webb,

1904 - 1981).

Toki elokuvalla on puolensakin. Perin riemukas on esimerkiksi sarjaraiskaajan äidin kurkistus ikkunasta, kuin muistumana kaikista aiempien Hitchcock-hirviöitten poikkeusäideistä. Samoin hedelmäkauppiaan kamppailu kuolonkankean uhrinsa kanssa perunarekan lavalla on klassikkosarjaan kuuluvaa.

Katsoin Frenzyn monen vuoden jälkeen uudelleen (MTV3 to 17.3.) todentaakseni aiemman vaikutelmani elokuvasta, ikävä kyllä, pysyneen entisenään. Minua vetivät elokuvan ääreen myös jotkut näyttelijänimet, joita en viime näkemällä ollut noteerannut.

Kahden kerroksen väkeä -hahmo Jean Marsh (s. 1934) puki Frenzyä varten erikoisjykeväsankaiset silmälasit ja istuutui ex-vaimon sydäntenvälitystoimiston etuhuoneen pulpettiin. Blaneyn naisystävää, hentorakenteista tarjoilijatarta, esittävä Anna Massey (s. 1937) puolestaan oli todellisessa elämässä nuorna neitona naimisissa ainoan oikean Sherlock Holmesin eli Jeremy Brettin kanssa. Odottamattomana extra-bonuksena jahdatun ex-majurin vanhaksi ystäväksi vielä ryhtyi Pokka pitää-sarjan Richard Buchet eli Clive Swift (s. 1936).

Minä olen hajamielisesti aina yhdistänyt sairasmielisen hedelmäkauppias Ruskin näyttelijä Michael Caineen. Siksi ei yllätyksenä tullut tieto, että Hitchcock alun alkaen tarjosi tätä roolia hänelle.

Elokuvan loppukuva on tyylillisesti sukua Psykon loppukuvalle, jossa Norman Bates ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Frenzyssä hedelmäkauppiaan jäädessä lopulta kiinni rikostutkija Oxford kiinnittää huomionsa tämän epäkorrektiin pukeutumiseen: ”Herra Rusk, teillä ei ole solmiota…”

Kaikki korjaavat puheenvuorot, jotka puhdistavat mustaamani elokuvan mainetta, otetaan mielellään vastaan kommenttialueella.
 
Katso myös V. S. Luoma-ahon hieno blogiteksti elokuvasta. Se sisältää mm. valaisevan vertailun Anna Masseyn 12 vuotta aiempaan rooliin Peeping Tomissa.