Aatelinen, aatelisempi, ylevä

Mitä peijakasta oikein tehtiin pitkinä, pimeinä talvi-iltoina muinoin, kun ei vielä ollut keksitty ei Floraa, ei televisiota? saattaisi kapteeni Eusebius Winterloo kysyä, jos eläisi tässä hetkessä ja vuodessa 2013.

Tämä oli kompa... Sillä tietenkin pitkinä, pimeinä talvi-iltoina muinoin luettiin takkatulen ääressä yhdessä Topeliuksen Talvi-iltain tarinoita. Minäkin luin juuri ensimmäisen talvi-iltain tarinani, kauhukertomuksena jopa ikiomien kansien sisään päässeen Linnaisten kartanon viheriän kamarin (ilmestynyt jatkokertomuksena 1859), ja olin iloisen hämmästynyt sen mainiosta moniaineksisuudesta.

Taitavan käsikirjoittajan muokkaamana ja riittävin budjettivaroin Viheriästä kamarista saisi loihdituksi vaikuttavan minisarjan televisioon, suomen- tai suomenruotsinkielisen, ja sillä olisi täydet edellytykset valloittaa yleiseurooppalaisia kuvaruutuja. Dickens-sovitukset, ja Eliot- ja Austen-sovitukset, vaviskaa!

Z. Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari
(Gröna kammaren i Linnais gård, 1859)
suom. Ilmari Jäämaa; erillisniteen 6. painos, WSOY 1999, 205 s
(ensimmäinen suomennos Viheriä kammari Linnaisten kartanossa, Aatto Supanen 1881)

Aivan ensin tutustumme Linnaisten kartanon valtiaisiin - paroni Kaarle Sigismund Littowiin ja hänen kahteen nuoreen tyttäreensä: tummaan ja ylhäisen vakavamieliseen Annan sekä vaaleaan ja leikkisän huolettomaan Ringaan. Kyseessä on esimerkillinen romaaniperhe, sillä muistellessaan syksyisen takkavalkean ääressä Littowin aatelissuvun kunnian päiviä he esittävät hyvin tuntemansa asiat niin perusteellisen taustoitetusti ja juurta jaksain, että lukijakin pääsee vaivatta kärryille, eikä erillistä kertojaa tarvitse vaivata laisinkaan... Totta puhuen: varsin rasittavaa.

Vaan alku aina hankalaa, mutta kolmannessa luvussa eli jo sivulla 21 kiitos seisoo. Silloin ryntäämme ulos Littowien kotipesästä raihnaisiin kuomuvaunuihin, joissa matkustavaisina esiintyvät laiha ja koppavan näköinen vanhempi rouvasihminen ja vähän nuorempi, pullea mieshenkilö. Hovineuvoksetar Winterloo ja hänen poikansa, jo aiemmin mainittu kapteeni Eusebius Winterloo, siinä ovat matkalla kyläilemään Littoweille - ja naimaan, Eusebius kun on vähän niin kuin jäänyt vanhaksipojaksi.

Kapteeni Eusebius Winterloo on romaanin koominen hahmo. Hän on viettänyt nuoruutensa merikapteenina ja oppinut tuolloin kiroilemaan kuin merimies. [Huom! Oikaisu virheelliseen tietoon löytyy kommenttialueelta.] Hovineuvoksetar on sittemmin pyrkinyt paimentamaan poikansa törkyistä suuta ja kertojan mukaan osin jopa onnistunut siinä:

Mutta viimeksimainittu sotilaanomainen helmasynti oli terveellisestä, äidillisestä kurituksesta niin ihmeellisesti silittynyt, että kaikki hänen entiset hirveät 'tuhat tulimaisensa' ynnä muut niihin kuuluvat lisät olivat lauhkeiksi piestyjen eläinnäyttelyn jalopeurain kaltaisia, jotka, kun niiden täytyy esiintyä katsojien edessä, hyppäävät kuin kesyt kissanpojat kepin yli. (S. 22 - 23.)

Poika-Winterloon käyttämät sadatukset ovat kaikki kovin mietoja, mikä paljastaa, että suomen kielen hirvittävimmät kirosanat ovat vasta vuoden 1859 jälkeen keksityt.

Mutta näyte kertoo olennaisen: että Topelius omaa myös elävien kielikuvien loihtimisen taidon ja että Ilmari Jäämaan vuosikymmenien ikäinen suomennos on edelleen varsin sujuvaa luettavaa. Romaanin huumori vaikuttaa ensin pikkusievän totunnaiselta, mutta onneksi se lavenee ja saa lopussa jopa maanläheisiä ulottuvuuksia. Leikillinen (satumainen) kerronta ei anna unohtaa, että Topeliukselle kuuluu lisänimi myös Suomen satusetänä. Edes uusintapainoksen horjuva painojälki ei paljoakaan rasita etenemistä sivulta toiselle.

Aavistus kauhusta on mukana romaanissa alusta asti. Kauhun keskus sijoittuu kartanon sivusiivessä sijaitsevaan viheriään kamariin, jonka paronin eriskummaisa isoisä Jaakko von Littow on aikoinaan rakennuttanut ensin vaimonsa vankityrmäksi ja sitten omaksi työhuoneekseen. Brontëlainen hullu nainen ullakolla piilee siis tässäkin tarinassa, vaikka tämä onneton naisyksilö jo ajat sitten on syössyt itsensä kuolemaan kartanon katolta. Pitkään autiona ollut huone saa jälleen käyttöä, kun vierashuoneet loppuvat väkeä kuhisevassa kartanossa ja eräs nuori arkkitehti päätetään sivulla 58 sijoittaa yöksi tuohon pahankarmaiseen kamariin...

Olisi hauska tietää, millaista kirjallisuutta Topeliuksella on ollut ruokalistalla ennen Viheriän kamarin kirjoittamista. Romaanin juuret ovat goottilaisine sukusalaisuuksineen, verenkarvaisine muistoineen ja syrjäisine tornihuoneineen mitä ilmeisimmin ajan kauhuromantiikassa, ja vaikka Topeliuksen kerronta johdattaakin lukijan elähdyttävästi yliluonnollisen uhan ääreen, ei ole tarpeen pelätä ihan psykedeliseen pelkoon vajoamista. Tunsiko Topelius Brontën sisarukset? Tunsiko hän jopa Poen?

Entä tunsiko Topelius Jane Austenin? Yksi Viheriän kamarin näkyvimmistä aineksista on koukeroinen ihmissuhdekuviointi. Kuka rakastaa ketä ja kekä kuta? Romanttinen komedia pyörii mukana koko ajan kaiken kauhistavamman ja vakavamman keskellä. Sukutarinaan yhtyy keskeisenä juonteena myös tarina kahden suvun välisistä suhteista. Saako Littowin aatelisperheen lausumattomien kompleksien täyttämä skisma Lithaun alempisäätyiseen perheeseen milloinkaan selitystään?

Ja sitten on Goethe... Alun kömpelö vuoropuhelu on kuin pastissia salaneuvoksen puolta vuottasataa varhaisemmasta Vaaliheimolaisista. Postmodernistisia viittauksiakin Goethen muuhun tuotantoon tuntuu löytyvän. Littowien vapaaherrallisella perheellä on lemmikkinään puudeli, kuin muistumana Faustin villakoiran ytimen arvoituksesta. Ja tämän puudelin nimi on peräti Mefisto...

***

Ei pelkoa, että Viheriä kamari olisi pelkkää kauhullista ja romanttista viihdettä. Heti aloitussivulla kertoja ryhtyy pohdintaan, mitä on aristokratia, ylimyskunta, crème de la crème, aatelisto. Tämän teeman ympärille Topelius kerii myös romaanin voimakkaimman juonellisen jännitteen. Viheriässä kamarissa on kyse enemmän jännitystarinasta kuin kummitus- tai kauhutarinasta.

Topelius on melkoisen moderni vuonna 1859. Hän tunnustaa perinnöllisen aateliston esi-isien ansiot, mutta todellinen aatelius ei vaadi sattumalta saatuja hienoja sukujuuria vaan jotain paljon velvoittavampaa. On siis aika esitellä romaanin todellinen positiivinen sankari, arkkitehti Kaarle Lithau, joka astuu sisälle kerrontaan pelastamalla marrasmyrskyyn eksyneen Ringa-neidin hengen hohdokkaan ritarillisesti.

Arkkitehti Lithauhun sijoittuvat kaikki valioyksilön ominaisuudet. Hänellä on kyllä luonnolliset inhimilliset tunteensa sisäisine kamppailuineen ja heikkoine hetkineen, mutta hyveellisyys johdattaa kaikkea hänen toimintaansa. Topeliuksen juonenkudonta saattaa hänet aivan verrattoman hamletilaiseen ristiriitatilanteeseen sukutarinat uuteen uskoon panevine asiakirjoineen, ja siinäkin hänen kirkasotsaisuutensa perii lopulta voiton. Arkkitehti Lithau on aatelistakin aatelisempi, eikä hänen kaikinpuolista aatelisuuttaan himmennä mitenkään edes hänen alhainen syntyperänsä. Harmi, ettei Topelius siirtänyt häntä Maamme kirjaansakin suomalaisen valiokansalaisen esikuvaksi.

Eikä tässä vielä kaikki. Arkkitehti Lithau ei ole ainostaan aatelisista aatelisin vaan hän on vielä enemmän - hän on ylevä; hän on traagisen aatelinen, tavalla, joka vihloo. Hän valitsee hyveellisyydessään tien, joka ei ole omiaan satuttamaan toista osapuolta laisinkaan mutta häntä itseään sitäkin enemmän. Valinta on huutavan epäreilu, kun näkee toisen osapuolen henkisen pienuuden arkkitehdin rinnalla... Romaanin loisteliaimmat dialogit käydään mitellessä voimia tässä aateluudessa (esim. s. 153). Tuloksena tästä kaikesta saattaisi olla jylhä ja ylväs tragedia, mutta onneksi Topelius valitsee romanttisen komedian mukaisen ratkaisun. Kaikki ansaitsevat lempeän anteeksiannon, Anna-neitikin melkein.

Zachris (Sakari) Topelius (1818 - 98) on 1800-luvun romantiikan merkkinimiä. Itse olen tuntenut hänet tähän asti lähinnä hänen joittenkin runojensa kautta, mutta myös Linnaistan kartanon viheriä kamari teki ehdottomasti vaikutuksen. Romaanin ainekset ovat monet, mutta niitten kokooma on mielestäni mallikelpoisesti toteutettu. Kreivi Spiegelbergin sivutarina tarjoaa jopa rikastuttavan peilikuvan romaanin päätarinaan. Topelius on etevä kertoja, täysin luettava edelleen, ja tietyt kohdat sopisi kirjata sellaisenaan ylös aforistisina tiivistyksinä. Romaani syntyi sentään yli vuosikymmen ennen Aleksis Kiven Seitsemää veljestä.

***

Mestarisohjaaja Valentin Vaala ohjasi Viheriästä kamarista vuonna 1945 elokuvan Linnaisten vihreä kamari. Moni on elokuvaa kiitellyt, ja siitä on kirjoitettu ylistäviä arvosteluitakin, mutta omassa katsomisessani korostuvat vanhaelokuvalliset piirteet. Näyttelijäntyö on mielestäni teatterillista ja pinnallista, niin että hahmojen yksilöproblematiikoilla ei ole mahdollisuutta syvetä. Siksi esimerkiksi arkkitehti Kaarle Lithau (Rauli Tuomi, 1919 - 49) ei ole sellainen hengenaatelinen kuin Topeliuksen romaanissa. Sen sijaan panostetaan puvustukseen, lavastukseen ja tuulen tunnelmalliseen ujellukseen kartanossa, jota markkeeraa Suitian kartano lähtisellä Uudellamaalla - epookkikuvaus on todellisuuspakoisen erinomainen, kun samaan aikaan ulkona tuolla jatkosota riehui kuvausten aikaan.

Vapaaherrallisia tyttäriä kuopus-Ringaa ja esikois-Annaa esittävät Kaija Rahola (1920 - 62) ja Regina Linnanheimo (1915 - 95) yhdessä viimeisistä valtavirtarooleistaan ennen siirtymistään kokonaan Teuvo Tulion taikamaailmaan. Eikö diiva Reginan silmienmuljauttelu ole turhan maneerista ja rooliin huonosti sopivaa tässä osassa? Paroni Littowin roolissa Paavo Jännes (1892 - 1970) ei saa olla läheskään yhtä näkyvästi arkkitehdin aatelisaatelinen vastustaja kuin romaanissa.

Linnaisten hovimestaria esittää pääroolinesittäjän isä Arvi Tuomi (1893 - 1951), ja tämä luonnollisesti saa kurittoman katsojan ulkoelokuvallisesti pohtimaan, miten palvelijan ja arkkitehtivieraan ulkoinen samannäköisyys liittyy aatelissuvun salaisuuksien vyyhteen. Tietenkin hovimestari Holmingia katsellessa muistan myös 15 vuotta myöhempää Leevi Kuuranteen Butleria Komisario Palmun erehdyksessä. Olisiko Palmu-ohjaaja Kassila kyennyt siirtämään Topeliuksen leikkisän kerronnan vielä ikivihreämmin valkokankaalle? [Elokuvaesittelyosuus kirjoitettu 28.5.2013.]

***

Bonuksena vielä arvoitus, joka perustuu paroni Littowin kreivi Spiegelbergille sivulla 27 mainitsemaan totuuteen: Kuka tai mikä on kuin nuori, noita-akaksi pukeutunut kaunotar?

Vastaus (älä suotta etsi peiliä salakirjoituksen purkamiseksi vaan lue vain vastausteksti lopusta alkuunsa): .assuuksarram imouS

Rientäkää Linnaisiin minutta

Täysimääräinen esittelyni Linnaisten kartanon viheriästä kamarista löytyy => täältä.

Aion pitää tämän vierailun lyhyenä, jotten tartuta teitä.

Lupasin viime kuun lopussa seuraavan tekstini täksi päiväksi tai huomiseksi. Tarkoitukseni oli kirjoittaa Zachris Topeliuksen romaanista Linnaisten kartanon viheriä kamari (Gröna kammaren i Linnais gård, kirjoitettu 1859), jotta osaisitte virittää digiboksinne tai asettua television ääreen tiistaina klo 12.55, kun TV1 uusii romaanin pohjalta valmistuneen Valentin Vaalan elokuvan Linnaisten vihreä kamari (1945). Mutta luulisin, että osaatte rientää Linnaisiin itseksennekin, minun johdatuksittani ja minun avuttani, sillä olen nyt hiukan kipeä enkä siksi uskaltanut tarttua kirjaan, vaikka siinä on vain 205 heikkotasoisesti ladottua sivua ja surkea S123/L6-lause.

Topelius-tekstin julkaisu näin olisi muutenkin ollut juhlava tapaus, sillä se olisi avannut kokonaisen uuden sarjan olemalla haastesuoritukseni ja sellaisena ensimmäinen laatuaan. Tuon haasteen suorittamista olen jännityksellä odottanut jo parin kuukauden ajan näkemällä siitä säännöllisesti pelkkiä painajaisia.

Topelius on meidän 1800-luvun romantikkojamme ja Linnaisten kartanon viheriä kamari 1800-luvun kauhuromantiikan uljas edustaja kartanoineen ja kummituksineen. Ennen tätä syksyä en esimerkiksi tiennyt, että se kuuluu yhtenä kertomuksena Topeliuksen laajaan Talvi-iltain tarinoita -kokoelmaan.

Regina Linnanheimo ja Kaija Rahola syvällä romanttisen kauhun syövereissä.

Vaalan elokuvasovituksen olen nähnyt ehkä vain kertaalleen joskus alakouluiässä, mutta lähiviikkoina aion uusia katsomiskokemuksen alkuperäiskertomuksen ryydittämänä. Lupaan kuitenkin, etten kirjoita rasitteeksenne kahta vertailevaa rinnakkaistekstiä legendaariseen kirja/elokuva-vertailusarjaani, jossa toinen teksteistä on perinteisesti aina saanut surkeat lukijatilastot.

Toivottavasti kohtaamme vielä ennen joulua, luultavasti ensi sunnuntaina. Silloin tarkoitukseni on kirjoittaa eräästä jouluun tunnetusti liittyvästä pienoisromaanista.

Elokuun pienoissinfonia

Tässä talossa näyttää käyvän niin, että kun isäntä ryyppää, niin emäntä tulee juovuksiin. - Maija Länsilehto / Elokuu, s. 57.

F. E. Sillanpää, Elokuu (1941)

(Otava, nidotun laitoksen 2. painos, 2008, 136 s.)

Kun F. E. Sillanpää (1888 - 1964) julkaisi pienoisromaaninsa Elokuu vuonna 1941, oli se hänen ensimmäinen laajempi teoksensa Nobelin kirjallisuuspalkinnon jälkeen. Sen keskushenkilö on kanavanvartija Viktor Sundvall - pyylevä ja pyöreänaamainen ulkonäöltään, kaljuuntuva, aika paha juoppo myös, ja hänen unelmansa näytelmäkirjailijan urasta ovat suureksi osaksi jääneet toteutumatta. Mieleen nousee vääjäämättä, onko tässä jälleen yksi Sillanpään useista omistakuvista. Pystyttikö hän ehkä Elokuuhun sentimentaalisen ajatusleikin kysyen, millainen elämä hänen osakseen olisi langennut, jos kirjalliset haaveet olisivat jääneet vaille täyttymystä? Tällaiseen ajatusleikkiin hänellä varmasti tuossa tilanteessa olisi ollut varaa, vastikään kansainvälisesti tunnustettuna ja laakeroituna kirjailijasuuruutena. Ajatusleikkikuvio nousee myös dialogiin todellisen kirjailija-Sillanpään kanssa: kanavanvartija Sundvall kokee hukuttavansa kirjallista pettymystään alkoholiin, mutta mitä syytä nobelistilla itsellään oli jatkaa seurusteluaan pullon hengen kanssa?

Elokuun peruskuvio lienee useimmille tuttu: elokuisena lauantai-iltana kanavanvartija Sundvall ja hänen hurja vaimonsa saavat vieraaksen kaupunkilaisrouva Maija Länsilehdon, jonka kanssa Sundvallilla on ollut ennen avioliittoaan eroottinen leikki. Rouva Länsilehto tuo tuliaisinaan konjakkipullon, joka sitten syöksee tilanteen melodraaman syövereihin.

Jo ennen romaanin puoltaväliä Sundvall eristäytyy pulloineen ja ibseniläisine elämänvalheineen vartijankoppiinsa, jossa aloittaa yksityisen, synkeän tilintekonsa elämänsä ja elämänsä ihmisten kanssa. Ukkonen säestää tämän tunneaarian huippuja, joka päättyy tietynlaiseen valaistumiseensa romaanin viime sivuilla.

Sundvallien ja rouva Länsilehdon muodostaman kolmion lisäksi romaanissa nousee esiin muitakin henkilöitä. On Niemisen Hanna, reipasotteinen pyykkäri, joka luonnehtii kanavanvartijapariskunnan yhteiselämää näin sanoin: "Ja vaikka ne joskus ovat tukasta yhdessä äijänsä kanssa, niin kyllä silloin ollaan yhtä mieltä, kun muija saa raivokohtauksen." (S. 27.) Tässä romaanin alkuvaiheessa lukija saattaa vielä elää käsityksessä, että näillä pitäjän pienemmillä on rooli pelkkänä antiikista periytyvänä kuorona, joka kommentoi päähenkilöiden toimintaa, mutta näin ei suinkaan ole. Niemisen Hannan lisäksi merkittävissä osissa ovat myös Sundvallien 16-vuotias tytär Tyyne, tähän silmänsä iskenyt renkimies Taave sekä nuori piika Iita, joka kokeilee tuntohermojensa yhteensopivuutta Viljasen Maunon kanssa öisessä sateensuojassa.

Kaikki nämä ihmiset suviyössä muodostavat Sillanpään kompositiossa yhteisvoimin sinfonian, joka finaalissaan saattaa teoksen onnettoman ja traagisen päähenkilön sunnuntaiaamun rauhaan. Elokuu menettäisi suunnattomasti täyteläistä voimaansa, jos kanavavahdin teemaa eivät olisi kontrapunktisesti tukemassa Iita-piian ja renki-Taaven teemat. Tämä henkilöhahmojen saumaton, toisiaan tukeva orkestraatio yhteisessä biologiassa, eräänlaisessa panteistisessa ykseydessä, suomalaisen kesäluonnon keskellä, tuo voimakkaasti mieleen brittien Virginia Woolfin proosataiteen ja hänen kehittämänsä kerrontaratkaisut merkitsevän muodon metsästyksessä. Olen löytävinäni Elokuusta jopa kuvauksen woolfilaisesta oivaltamisen ydinhetkestä, joka koituu aamuyöstä kanavarannassa tytär-Tyynen osaksi:

Seistessään siinä tuon Länsilehdon tädin vieressä ja tädin hiljaa itkiessä humahti Tyyne Sundvallin tyttötajuun nyt ikäänkuin ensi kerran ehjä kuva isästä. Se oli liikkumaton, ikäänkuin johonkin asentoon pysähtynyt, vähän hymyilevä - sellaista hyvänsuopaa, hiukan pilailevaa hymyä. Siinä se nyt oli vanhimman lapsen sisäisen katseen edessä, se kuva, eikä siihen enää voinut mitään lisäpiirteitä tulla. (S. 119.)

***

On kuitenkin asioita, jotka tässä yli 70 vuotta vanhassa romaanissa saattavat häiritä nykylukijaa.

Elokuun kerronnassa eletään maaseutuelämää agraarisessa yhtenäiskulttuurissa, jossa kaikki yksilöt näyttävät olevan perustaltaan, vain luonne-erojensa ja elämänvaiheittensa erottamina, hyvin samanlaisia. He elävät jaetussa tunnetodellisuudessa: he kokevat lauantaisaunan täsmälleen samoin, he kokevat iltamaympäristön lavatansseineen täsmälleen samoin. Tätä kollektiivista yhteisyyttä kertojan ei tarvitse mitenkään kyseenalaistaa, mutta - markkinoiko hän jaettua yhteisyyttä jopa liian kritiikittömästi? Kun kaikkitietävä kertoja makustelee leveäsanaisesti kuvaamallaan yhtenäistodellisuudella, mieleen hiipii ajatus tietynlaisesta kerronnallisesta totalitarismista, jossa toiseus syrjäytyy perin kapeaan marginaaliin.

Toisaalta taiteellisella tasolla Sillanpään esiin loihtima yhtenäisyys antaa kokonaisuudelle woolfilaisittain merkitsevän muodon. Henkilöitten yksityinen kokemus ei niin ikään jää vain yksityiseksi kokemukseksi, kun kertoja tarjoaa sille holistiset kehykset.

Toiseksi kompastuskiveksi nykylukijlle voi käydä teoksen omalakinen kieli. Varmasti monilta muiltakin kuin minulta vaatii työtä päästä sisään Sillanpään kieli-ilmaisuun, vaikka jälkipuoliskolle päästyä jo helpotti. Ilkeämpi voisi luonnehtia kirjailijan ilmaisua saarnaavan jaarittelevaksi, ja repliikitkin saattavat tuoda mieleen vanhan suomifilmin puheilmaisun kliseisimmässä jäykkyydessään. Tuomion ei kuitenkaan pitäne antaa jäädä näin julmaksi. (Auttaa varmaan paljon, jos vaivautuu lukemaan tekstiä ääneen Sillanpään itsensä äänellä, radion joulusaarnoista tutulla.)

***

Kassilan Elokuu (1956) la 11.8.2012 klo 21, Yle Teema.

Mahdollisista vaikeuksista huolimatta kirjailija Sillanpää ja hänen Elokuunsa elävät yhä vuonna 2012, jopa odottamattoman voimakkaasti, jos vain suo tilaisuuden sille. On hyvä nostaa Sillanpää ylähyllyltä pölyttymästä ja antaa hänen loistaa omavaloista, jylhää valoaan. Vielä ehtii Elokuun lukea ennen lauantai-iltaa ja iltayhdeksää, jolloin Yle Teema esittää romaanin klassikkofilmatisoinnin.

Matti Kassila (s. 1924) kuuluu ohjaajana maamme elokuvahistorian terävimpään kärkeen, ja Elokuu (1956) on yksi hänen hienoimmista ohjaustöistään. Lavasteitten tahalliset näkyville jättämiset joissain kamera-ajoissa vain korostavat elokuvan uljasta realismia.

Näyttelijä Toivo Mäkelä (1909 - 79) ei ehkä ulkoisesti kovasti muistuta romaanin kanavanvartijaa Viktor Sundvallia, mutta yhtä kaikki tämä poikkeusyksilöitten jäljittelemätön esittäjä tekee yhden hienoimmista elokuvarooleistaan. Näyttelijä Tapio Liinoja kannustaa kiinnittämään erityishuomiota Mäkelän puhemaneerin käyttöön tässä elokuvassa. Muista päähenkilöistä Emma Väänänen (1907 - 70) kovankatkerana vaimona on jälleen kerran elementissään, samoin kuin Rauni Luoma (1911 - 96) maailmallisena rouva Länsilehtona.

Erään ohjaajan huiput

Kenellä on maailman tarttuvin nauru?

Tuo probleemi on tainnut vaellella lehtien viihdesivuilla viime kuukausina. Itse törmäsin kysymykseen jokseenkin tarkalleen neljä vuotta sitten, heinäkuussa 2008, kun Yle TV2 lähetti erään kotimaisen elokuvan vuodelta 1946.

Mikä tärkeintä tämän tarinan kannalta, Yle esittää tuon elokuvan nauruineen päivineen jälleen tulevana torstaina.

Teuvo Tulio: Rakkauden risti (1946)

Yle Teema to 12.7.2012 klo 21.50

Elokuvan esittely Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kotisivuilla
Teuvo Tulio -biografia Elokuvauutiset.fi-sivustossa

Aleksandr Puškinin novelliin perustuva traaginen rakkaustarina majakanvartijan tyttärestä ja kaupunkilaismiehestä. (Yle.fi)

Jälkikäteishuomautus 13.7.2012: Katsottuani nyt elokuvan uudelleen huomaan, että aika kultaa muistot, ainakin sen suhteen, millainen muistikuva minulla oli alkukohtauksen intensiteetistä edellisen katsomisen jäljiltä. Ilmoitan siis, että analyysini alun naurusta on ainakin jossain määrin liioiteltu.

Kyseistä naurua ei edes onneksi tarvitse vartoilla kauaa, sillä se odottaa meitä heti alkutekstien jälkeen. Se on pelottava nauru, se on kammottava nauru, mutta mikä olennaisinta, se on ehdottoman tarttuva nauru. Kovasti tärkeää on myös, että nauru ei nuupahda kesken kaiken vaan kestää reilun tovin aikaa.

Yksinäinen, vanha mies myrskyn saartamassa majakkasaaressa, papukaija muun goottilaisen lavastuksen muassa seuranaan... Olin totaalisen hämmästynyt siitä, että jumalaton nauraja oli minulle tuolloin ennestään tyystin vieras.

Kyseessä on Oscar Tengström (1887 - 1960), merkittävä suomenruotsalainen näyttelijä, joka esiintyi teatteriuransa lisäksi myös joukossa elokuvia. Tässä Teuvo Tulion (1912 - 2000) melodraamassa Rakkauden risti hän näyttelee Majakka-Kallea, joka aina myrskyn yllättäessä tuppaa menettää järkensä. Elämä on näet kohdellut häntä kaltoin - suuri kaupunki maailmallisuuksineen on riistänyt häneltä hänen ainokaisensa, suloisista suloisimman tyttärensä, Regina Linnanheimon (1915 - 95) tulkitseman Riitan.

Majakkasaarelta Helsingin humuun hukkunut Riitta päättää lopulta järjestää valehäät salatakseen lankeemuksensa isältään. Nämä valehäät, joihin isä suunnattomalla antaumuksella osallistuu, huipentavat elokuvan, ja hoilaillaanpa niissä yhteislauluna "Kulkurin valssikin". Kyseessä taitaa olla ohjaaja Tulion silmänisku ja huomionosoitus T. J. Särkän muutamaa vuotta varhaisemmalle Kulkurin valssille, jossa Tengström näytteli kreiviä. Tietääkseni juuri Tengströmin kreivi lausuu tuossa elokuvassa kuolemattomat sanat haaveestaan rakennuttaa tyttärelleen, Ansa Ikosen esittämälle Helenalle, "niin kauniin sikalan". (Huom! Katso tarkennus kommenttialueella.)

Tulio laati käsikirjoituksen elokuvaansa venäläisklassikko Aleksandr Puškinin novellin "Postimestari ja hänen tyttärensä" (1830) pohjalta. Ohjaajan kahta vuotta varhaisempi elokuva Sellaisena kuin sinä minut halusit kertoo vastaavan tarinan viattoman saaristolaistytön lankeamisesta kaupungissa prostituutioon.

***

Yle esitti laajasti Tulion elokuvatuotantoa viimeksi neljä vuotta sitten. Ohjaajan satavuotissyntymäpäivä koittaa ensi kuussa, ja sen kunniaksi Yle Teema lähettää hänen koko säilyneen tuotantonsa torstai-illoissa, samalla ohjelmapaikalla kuin Mikko Niskasen keväinen retrospektiivi.

Hänen eksoottisuutensa Teuvo Tulio.

Katsoin suurimman osan kesän 2008 tarjonnasta, minkä valistamana aion tällä kierroksella keskittyä ainoastaan kolmeen elokuvaan: tulevan torstain Rakkauden ristin lisäksi 2.8. esitettävään Rikolliseen naiseen (1952) ja 16.8. esitettävään Olet mennyt minun vereeni (1956). Tämän lisäksi Teema lähettää lauantaina 18.8. tuoreen latvialaisdokumentin Fedja - Theodor - Tulio ohjaajan elämästä. Tulio, alkuperäiseltä nimeltään Theodor Tugai, oli syntyjään latvialainen.

Tulio aloitti ohjaajan uransa vuonna 1936, ja jo muutaman vuoden kuluttua hän löysi ominaislaatunsa melodraaman taitajana. Tuosta hetkestä eteenpäin hän ohjasi käytännöllisesti katsoen yhä uudelleen yhtä ja samaa elokuvaa, näkemystään vain kevyesti varioiden. Tässä mielessä hän muistuttaa kovasti Douglas Sirkiä (1897 - 1987), Hollywoodissa loistoonsa kohonnutta melodraaman ehdotonta mestaria.

Kuitenkin 1950-luvulle tultaessa Tulio uudistui selvästi; hänen elokuvataiteensa koki ilmeisen muodonmuutoksen - siitä tuli korkeaa naiselokuvaa. Tämä näkyi nimenomaan mainituissa Rikollisessa naisessa ja Olet mennyt minun vereeni. Noita kahta tuotantoa yhdistää se, että niihin kumpaankin käsikirjoituksen laati Regina Linnanheimo, Tulion useitten elokuvien naistähti ja elämän mittainen ystävä.

Erityisen vahva mielestäni on Olet mennyt minun vereeni, jossa Linnanheimo 40-vuotiaana teki viimeisen elokuvaroolinsa. Loppukuvassa Rea, näyttelijättären syvään alkoholismiin vajonnut roolihahmo, astelee kaupungin autiuteen pois kameran ulottuvilta, ja teho täsmälleen onnistuneine musiikkeineen on muistettavan vahahduttava. Tuo loppukuva miltei lyö vertoja Sirkin ohjaajanuran päättäneen Suurinta elämässä (1959) lopun hautajaiskohtaukselle.

Suurinta elämässä tullen Sirk tunsi saavuttaneensa sen hioutuneen täydellisyyden melodraaman taitajana, mihin hän mitenkään kykenisi. Siksi hän jätti elokuvan, vaikka taisikin ohjata vielä muutaman pienen lyhyttuotannon.

Kunpa Tulio olisi Olet mennyt minun vereeni myötä löytänyt samanlaisen ratkaisun! Se olisi taannut hänelle vakaan aseman kotimaisen elokuvan historiassa suurena suomalaisena melodramaistina. Mutta hän jatkoi, ja edessä odotti vain yhä pettävämmäksi käyvä suo ja sitten katkera vanhuus.

Kaksi tuotantoa näki vielä päivänvalon. Kohujulkkis Tabe Slioorin piti esittää pääosa seuraavassa hankkeessa, mutta ei siitä elokuvaa tullut, tuli vain lyhytfilmi Se alkoi omenasta (1962), joka otettiin vastaan pilkaten. Tästä lannistumatta Tulio alkoi koota uutta tuotantoa. Hän päätti saavuttaa oikein kansainvälisen yleisön, näin kerrotaan, ja hän vaihtoi mustavalkofilmin värifilmiin ja otti Rakkauden ristin tarinan uuteen käsittelyyn, valttikortteinaan Lapin-eksotiikka ja irvokas pornografisuus.

Loppu historia on kuin Ed Woodia painajaisimmillaan. Tuotanto takkuili ja venyi vuosien mittaiseksi. Kuten Woodin Haudanryöstäjät ulkoavaruudesta (1959) tapauksessa elokuvan tähti Bela Lugosi kuoli kesken kuvausten, koki Tulio vastaavan menetyksen: Majakka-Kallen vastinetta Aslak Walkia esittänyt Ossi Elstelä (1902 - 69) menehtyi ilmeisen pahaan saumaan. Mutta saatiin sentään kasaan kokoillanelokuva - saatiin Sensuela (1972).

Maksavia katsojia elokuva keräsi peräti 665, mitä voi jälkikäteen hämmästellä. Ymmärtäväisesti Yle Teema on pudottanut Sensuelan pois Tulio-retrospektiivistään. [Korjaus 26.7.2012: Sensuela esitetään sittenkin, lauantaina 18. elokuuta klo 23.25.]

Kolmiodraama sariolalaisittain

Pohjimmiltaan on kysymys kolmiodraamasta. Nuori, puoliksi hurlumhei lakimies (Sauli Seppälä, s. 1935) rakastuu naiseen (Salme Karppinen, s. 1937), joka sattuu pahaksi onnekseen olemaan naimisissa mahtikartanon isännän (Risto Mäkelä, 1924 - 92) kanssa.

Valentin Vaala: Totuus on armoton (1963)

TV1 pe 6.7.2012 klo 13.00

Elokuvan juoniseloste ja kritiikkikooste Elonetissa

Mauri Sariolan romaaniin perustuvassa tarinassa mies lähtee tuomitsemaan maaseutukaupungin käräjiä. (Yle.fi.)

Totuus on armoton (1963) jakautuu kai tahattomasti neljään erilliseen jaksoon - vähän kuin neljään erilliseen elokuvatorsoon. Vain loppujaksoon asti uskollisesti jaksava katsoja saa riemukseen havaita, että kaikilla torsoilla sittenkin on yhteys keskenään.

Ensimmäinen jakso sijoittuu Helsinkiin. Siinä pyritään kaikin tavoin karkottamaan katsoja elokuvan äärestä. Kuvataan Seppälän esittämän asianajajan arkista työtä ja suhdetta yhtiökumppaniin (Lauri-Juhani Ruuskanen, s. 1932) ja tämän morsiameen (Ritva Vepsä, s. 1941). Karkotuskeinoista erityisen tehokas on replikointi: se on kovasti kirjallista, kuin suoraan 1930-luvun seurapiiridraamasta - se on hirveää.

Helsinki-kuvausta seuraa automatka maaseudulle ja toiseen jaksoon. Seppälä nimittäin on määrätty käräjätuomariksi oikeudenistuntoon, jossa sekatyömies Vilho Alarik Syrjäntaka (Matti Lehtelä, 1906 - 71) on syytettynä ryöstömurhasta. Katsoja hoksaa, että kyseessä taitaa olla oikeussalidraama, ja mielenkiinto alkaa herätä.

Käräjien ajan Seppälä saa yöpyä Rasinkankaan kartanossa, jota Risto Mäkelä suvereenin pelottavasti isännöi Hankkijan mainoslätsä päässään. Heti kun Mäkelä astuu valkokankaalle isäntämies Peterinä, katsoja tuntee joutuneensa jonkinlaiseen kotikutoiseen humisevaanharjuun tai rebekkaan - tätä kai on kotimainen junttigotiikka parhaimmillaan. Jollain ihmeasein isäntämies Mäkelä pitää pahoissa pauloissaan nuorta vaimoaan, jota Salme Karppinen väristen ilmentää.

Olen jo aiemmin ylistellyt Risto Mäkelän vahvaa näyttelijänpresensiä ja tainnut verratakin häntä saksalaisten maagiseen Peter Kuiperiin. Tässä elokuvassa Mäkelä on tuttuun tapaansa vangitseva, vaikkakaan ei yllä parhaisiin suorituksiinsa. Kyllä vain Helge Herala teki vuotta aiemmin Tähdet kertovat, komisario Palmu -elokuvassa (1962) loimuavamman roolityön demonisena kartanonherrana.

Kesken kaiken eksyn sivupoluille muistelemaan Risto Mäkelää laajemminkin... Paitsi teatterinäyttelijä, Mäkelä oli myös merkittävä oopperalaulaja, baritoni, joka lauloi päärooleja niin Tampereen Oopperassa kuin Kansallisoopperassakin. Näyttelijän teräksenkirskuvan puheen takaa erottaa kyllä keuhkotyöläisen äärimmäisen harjaantuneen äänen. Hän oli naimisissa lausuntataiteilija-näyttelijä Ritva Ahosen kanssa, ja kun muistelee vaimon säikyn-hermoherkkiä rooleja, mieleen välttämättä putkahtaa epäkorrekti kysymys, miten ihmeessä hän uskalsi olla aviossa Mäkelän kaltaisen alkuvoimaisen karjun kanssa.

Seppälä (oik.) ja Karppinen Aulangon maisemissa.

Kun käräjät on istuttu Rasinkankaan kartanon salissa, elokuvan on aika siirtyä kolmanteen jaksoonsa. Siinä Seppälän asianajasta kuoriutuu James Stewart ja Karppisen spiraalinutturakampauskin saa selityksensä, kun hän muuntautuu Kim Novakiksi. Rakastavaiset pakenevat ison pahan Mäkelän pauloja Aulangolle, jossa heillä on ilo kohdata lyhyt onni keskenään.

Tämä jakso on parhaimmillaan jopa ultratyylikäs ja tuo mieleen vaivattomine kamera-ajoineen setämies Hitchcockin lisäksi erityisesti uuden aallon lähimaastossa pörränneen Alain Resnais'n: rakastavaisten keskinäiset puheet eivät välitä arkielämän kareista vaan kohoavat korkeimmillaan kynttilän valaisemina jopa imaginaarisiin taivaisiin, missä ne kohtaavat viime vuonna Marienbadissa.

Tällainen onni ei tietenkään voi jatkua ikuisesti, joten James Stewart ja Kim Novak saavat jo pian riisua ihokkaansa ja muuntautua Jussi Jurkaksi ja Elina Pohjanpääksi. Paluumatkalla onnesta takaisin Rasinkankaan kartanoon Hitchcock&Resnais nimittäin muuntuu vaihteeksi Waltari-filmatisoinniksi Verta käsissämme. (Tuossa elokuvassa kolmiodraaman petetty kolmas osapuoli muuten oli itse Tauno Suuri, suomalaisen näyttelijätyön maestro ja ylialfa, johon isäntämies Mäkelä kovasti yllättäin täten vertautuu. Sivumennen sanoen Erkki Viljos, vara-taunopaloista ylin ja ensimmäinen, esittää päivän elokuvassa viisasta nimismies Arraa.)

Seppälä (vas.) ja Karppinen pahassa kiipelissä.

Kun Verta käsissämme puntaroi syyllisyyden problematiikkaa, Totuus on armoton ei vaivaudu samanlaisiin syvyyksiin vaan käyttää liikenneonnettomuutta lähinnä pelkkänä juonen rakennuspuuna. Kun pohtii, kehen lakimies Seppälän auto osuu, välttämättä huvittuu tahattomasti, sillä ratkaisu on niin tavattoman näppärä ja kätevä ja samalla tavattoman vieras todennäköisyyksille. Haaveria seuraava oikeudenistunto solmii muutkin irrallaan repsottavat narut yhteen, vaikkakin perimmäinen totuus isäntämies Mäkelän ja Karppisen avioliiton esihistoriasta jää ikävän avoimeksi.

Totuus on armoton on ohjaajansa Valentin Vaalan (1909 - 76) viimeinen näytelmäelokuva. Se ei saanut ilmestyessään hääppöisiä arvosteluita, eikä sitä ole ylistelty myöhemminkään. Minä olisin kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että kun vain ensin on kartoittanut rehellisesti kaikki elokuvan heikkoudet, jäljelle jää varsin katsomisen arvoinen teos. Hienon kokonaisuuden mahdollistavia värkkejä ei vain ole osattu käyttää optimaalisesti hyväksi. Mahdollisten aikalaiselokuvaviitteiden lisäksi tuotannossa on paljon muutakin mielenkiintoista, esimerkiksi Seppälän lakimieskumppani Ruuskasen psykologinen kypsyminen loppupuolella.

Nuorehko menestyskirjailija sorvinsa ääressä. (Kuva: MTV3.)

Mielenkiintoiseksi elokuvan tekee myös se, että taustalla on suuri viihdekirjailija Mauri Sariola (1924 - 85), jonka samannimiseen lakimiesromaaniin vuodelta 1960 tuotanto perustuu. Tuossa vaiheessa kirjailijan ura oli vasta muutaman vuoden vanha, joten tiedossa ei vielä ollut, miten lyhykäiseksi Sariola-filmografia lopulta olisi jäävä.

Ohjaajan lisäksi käsikirjoitusta oli laatimassa nimekäs Juha Nevalainen (1921 - 88). Saamieni tietojen mukaan toteutus on melkoisen uskollinen alkuperäisromaanille, joten luultavasti voimakkaampi muokkaustyö olisi kohentanut lopputulosta tuntuvastikin.

Jaksojen välinen hajanaisuus tekee katsojalle vaikeaksi mieltää, mistä elokuvassa perimmältään on kysymys, mihin ongelmaan ehkä olisi auttanut esimerkiksi ennakointijakso ihan alussa, heti alkutekstien jälkeen: lakimies Seppälä ja rakastettu Karppinen onnensa maisemissa Aulangolla, mistä paluu tapahtumien alkupisteeseen vaikka ihan perinteisen kliseisellä kalenterileikkauksella. Vanhakantainen replikointi onneksi ei häiritse enää ensimmäisen jakson jälkeen.

Elokuva ryöppyää niminäyttelijöitä pienissä sivurooleissa. Mukana ovat muun muassa aina jyhkeä ja vanhatestamentillinen Eino Kaipainen, Aarne Laine, Hilkka Helinä sihteerinä, Marita Nordberg nimismiehen rouvana ja sokerina pohjalla Irma Seikkula hänelle niin hirmuisen sopivassa roolissa, syytettynä aviomiehensä murhasta. Unohtaa ei sovi kirjailija Sariolan Sammatissa sijaitsevan kesämökin rantasaunaakaan, jonka verannalle kamera pääsi parissa kohtauksessa tarkkailemaan tilannetta. 

• Vuoden 1963 jälkeen Sariola on päätynyt suurelle kankaalle ainoastaan kerran, vuonna 1978. Noista 34 vuoden takaisista tunnelmista raportoin tässä tekstissäni.

Mona ja muu Niskasen aika

Yle Teemalla alkoi helmikuun 2. päivänä elokuvasarja, joka jatkuu vielä parin viikon verran ja joka on omiaan kirkastamaan kanavan profiilia erityisenä laatukanavana. Teema nimittäin on näyttänyt valmistumisjärjestyksessä kaikki Mikko Niskasen (1929 - 90) näytelmäelokuvat ja miltei kaikki pitkät televisioelokuvat.

Kattavasta retrospektiivistä jää puuttumaan ainoastaan elokuvakohtainen taustoitus, vaikka joidenkin elokuvien yhteydessä näytetäänkin aiempiin tv-esityksiin liittyviä haastatteluita uusintana. Tosin Peter von Baghin kolmituntinen dokumentti Ohjaaja matkalla ihmiseksi - Mikko Niskasen tarina (2010) esitettiin uusintana elokuvasarjan alkaessa. Kolmiosainen dokumentti taitaa sanoa ainakin jotain kaikista Niskasen elokuvista.

Mikko Niskanen: Mona ja palavan rakkauden aika (Suomi 1983)

Yle Teema to 26.4.2012 klo 21.55

Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivulla

Lukiolaistyttö Mona löytää uskonnollisesta herätyksestä täyttymyksen etsinnälleen ja kohtaa ympäristön reaktiot. Elokuva on Anna-Leena Härkösen ensimmäinen roolityö. (Yle.fi.)

Viimeksi Teeman Niskas-sarjassa oli vuorossa Mona ja palavan rakkauden aika (1983). Se edustaa melko puhtaasti nuorisokuvausta, jonka Niskanen oli jo ehtinyt jättää 1960-luvulle mutta jonka pariin hän palasi vuonna 1982 Ajolähdön merkeissä. Ajolähtö on ohjaajan loppukauden kiitetyin teos, ja Mona tuli ulos vain vuotta myöhemmin.

Monan ja palavan rakkauden ajan päähenkilönä on nuori lukiolaistyttö Mona, jota Anna-Leena Härkönen (s. 1965) esittää ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Pinnallisessa nuorisokulttuurissa hän kaipaisi elämäänsä jotain syvempää. Jo elokuvan alkumetreillä Monan kaveripoppoo osuu mielijohteesta helluntailaisten herätyskokoukseen rälläämään, mikä jättää tytön mieleen uskonnon mahdollisena lääkkeenä kaipuuseen.

Duoda, duoda, saarnaajaa herätysteltassa näyttelee melkoisen suvereenisti Markku Hannula. Hän on yksi niistä Niskasen amatöörinäyttelijälöydöistä, jotka esiintyivät vain tämän tuotannoissa, Hannulakin kaikkiaan peräti kahdeksassa. Pulakapinassa (1977), joka pohjautuu historiankirjoista tuttuun konikapinaan Nivalassa vuonna 1932, Hannula esittää Nikke Pärmiä (1887 - 1957), Suomi-alitajuntaan jäänyttä upseeria, joka kai jo nuorella iällä pääddi unohdaa d-kirjaimen ja korvada sen d:llä.

Niskasen veljen Sakari Niskasen esiintymisiä on ollut ilo bongailla retrosarjan mittaan siitä lähtien, kun hän 1970-luvun alussa tuli mukaan ensembleen. Esimerkiksi Kahdeksassa surmanluodissa ohjaaja itse ampuu hänet, oman veljensä, viikon valvomisen ja juomisen jälkeen, kun veli yhtenä neljästä poliisista tulee rauhoittelemaan malttinsa menettänyttä päähenkilöä. Monassa Sakari Niskasella on tavallista pienempi rooli kokousteltan ovivahtina.

Erkki Pajala (1929 - 92) näyttelee helluntailaiskokouksessa puhuvaa entistä keikkamuusikkoa, joka on löytänyt vapautuksen alkoholista uskon avulla. Pajala on ehkä hakenut jylhän julistukselliseen rooliinsa mallia edesmenneen Tapio Rautavaaran olemuskielestä. Niskanen itse puolestaan tekee viimeisen mainittavan näyttelijäntyönsä omassa elokuvassa Monan äidin, Liisamaija Laaksosen, työnjohtajana.

Jo Ajolähtö, vaikka monella tavalla ansiokas, on kirvoittanut joittenkin elokuvaharrastajien kynästä melkoista pilkkaa, mutta Mona on tainnut tyhjentää koko pankin. Elokuvan paatoksellisuus tarjonneekin aika annoksen tahatonta huumoria ja myös pohjaa camp-kultille. Samoin on tunnustettava, että ikääntyvä Niskanen ei välttämättä päässyt enää kovin hyvin sisälle nuorison maailmaan, kuten eräs elokuvan esiintyjistä on myöhemmin todennut. Tämä siitäkin huolimatta, että käsikirjoituksen laatijakuntaa kuului mm. 17-vuotias Härkönen.

Uskonnollisuus pääteemana oli Niskasen tuotannolle ennestään tuntematon. Valinnan taustalla oli ohjaajan oma, luultavasti lyhyeksi jäänyt uskonnollinen herääminen vuosikymmenen alussa. Monan kääntymystä seuraavat, odottamattomat tapahtumat saavat melko kursorisen käsittelyn elokuvan loppupuolella.

Ero esimerkiksi maallisten ja uskovaisten välillä on elokuvassa jyrkkä ja asetelmallinen. Kaukana realisimista on kohtaus, jossa Monan entiset toverit seuraavat häntä ja pilkkaavat suureen ääneen hänen uutta vakaumustaan. Mutta juuri tuo kohtaus sai minut tajuamaan, millä tavalla Mona elokuvana ehkä toimisi paremmin... Sivuviitteitä oivallukseen antoi myös se, että nuori Härkönen on jossain määrin nuoren Natalie Woodin näköinen...

West Side Story (1961) - paatosta ja asetelmallisuutta.

Jospa Mona ja palavan rakkauden aika olisi toteutettu musikaalina, legendaarisen West Side Storyn (1961) malliin? Paatos, Monan uskonnollinen yhtä hyvin kuin West Side Storyn eroottinen, sulautuu musikaalin lajityyppiin mitä luontevimmin. Samoin on laita jyrkänkin asetelmallisuuden ja tunteiden mittaamattoman kirjon suhteen. Esimerkiksi mainitsemani pilkkasaattue soveltuisi mitä parhaiten spektaakkelimaiseksi joukkokohtaukseksi. Samoin Monan äiti pystyisi kertomaan uskonnollisuuteen liittyvän hirveän kokemuksensa parhaiten aariamaisessa laulunumerossa, jota ympäröivä melske hiljenee kuulemaan.

Musikaali ei toki olisi ollut Niskasen ohjaajanluonteelle lainkaan ominaista. Samoin kallis musikaalielokuva olisi menestyäkseen vaatinut tarpeeksi erottuvan musiikin ja sille säveltäjän. Monahan sai tylyistä kritiikeistään huolimatta kohtuullisen yleisömäärän.

Tämän jälkeen Niskanen ohjasi vielä kaksi elokuvaa, toukokuun ensimmäisinä torstaina nähtävät kaksi Päätalo-tulkintaa.

Kun tuntematon ystävä köhii

Kirjamaailma tuntee Mauri Sariolan (1924 - 1985) menneiltä vuosikymmeniltä painosten kuninkaana. Kaikesta menestyksestä huolimatta kirjailijan laajaa tuotantoa on elokuvattu ja televisioitu kovin niukasti.

Esimerkiksi Sariolan ykkössankari, rikostarkastaja Olavi Susikoski, on päässyt valkokankaalle vain kahdesti: ensimmäisen kerran vuonna 1959 (Kolmas laukaus) vähän yli parikymppisen Ismo Kallion tulkitsemana ja tänään nähtävässä Tuntemattomassa ystävässä Åke Lindmanin (1928 - 2009) kuosittamana. Nuorehkona kuollut Heikki Savolainen (1922 - 75) esitti Susikoskea kuusiosaisessa televisiosarjassa 1966.

Tuntematon ystävä (ohj. Lars G. Thelestam, 1978)
Perustuu Mauri Sariolan romaaniin Susikoski virittää ansan (1970)
Yle Teema to 12.1.2012 klo 21.50
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivulla.
Elokuvan traileri YouTubessa.

Tuntematonta ystävää koottiin kasaan mahtavan julkisuusrummutuksen säestämänä. Tarkoituksena oli tuottaa ensimmäinen kansainvälisen tason suomalainen elokuva kansainväliselle yleisölle. Tavoite ei aivan toteutunut, mutta syntyi sentään varsin viihdyttävä kuriositeetti.

Mahtielokuvaa varten pestattiin pari kansainvälistäkin tähteä: brittiläinen televisiosuosikki Kate O’Mara (1939 - 2014) ja yya-vahvistuksena neuvostovirolainen Bruno O’Ya (tai: Bruno Oja, 1933 - 2002). He näyttelevät avioparia, joka haalii setelit taskuun vakuutuspetoksilla. Parivaljakko ottaa henkivakuutuksia yksinäisten ja vähävaraisten nimissä, hoitelee heidät sitten nurmen alle ja nostaa korvausrahat vainajan "tuntemattomana ystävänä".

Mielestäni O’Maran ja O’Yan huijauskuvio paljastetaan liian varhaisessa vaiheessa ja liian kivuttomasti. Katsoja jännittäisi sitäkin momenttia alkusuoralla mielellään vähän pitempään.

Elokuva alkaa varsin tehokkaasti kuvauksella muuttumisleikistä, johon Risto Mäkelän (1924 - 92) karhean voimakkaasti esittämä rappioalkoholisti päätyy. Näppärästi leikatussa tapahtumasarjassa pultsarista muokkautuu puoliherrasmies paksun setelitukon sponsoroimana. Mäkelässä on jälleen kerran sellaista eläimellistä karismaa, että mielelläni vertaisin häntä saksalaisten Peter Kuiperiin (1929 - 2007), joka sai esimerkiksi joistain Derrick-rooleistaan aivan erityishuomiota.

Ei aivan kansainvälistä kemiaa.

Vuosi tai pari ennen elokuvan tuotannon aloittamista Miss Universumin kruunu painettiin suomalainen Anne Pohtamon kutreille. Kansallinen riemuvoitto haluttiin tietenkin hyödyntää, joten hänet pestattiin keskeiseen rooliin elokuvaan, kansainvälisiä sisäänhankkijoita houkuttelemaan. Laskelmoinnin tulos on kuitenkin melkein irvokas, kun vain 22-vuotias amatöörinäyttelijä yrittää esittää auktoriteettista lääkäristätiä. Kovin uskottavana saati koukuttavana ei voi pitää hänen orastavaa rakkaustarinaansa 27 vuotta vanhempaan päätähti Lindmaniinkaan.

Varsinkin ikäännyttyään Åke Lindman saavutti näyttelijänä melkoisen karisman. Tämä karisma ei kuitenkaan sanottavasti loista rikoskomisario Susikosken hahmossa. Lindman on jotenkin hirveän arkinen ja pliisu, avutonkin, varsinkin lääkäristätejä esittävien miss-universumien seurassa. Sankari ei saa sädekehää edes Marokkoon sijoittuvassa loppukohtauksessa, kun kerran komisario Susikoskella ei kovasti ponnistuksesta huolimatta ole osaa eikä arpaa seuraavaksi uhriksi tarkoitetun mummon pelastumisessa hirvittävältä kohtaloltaan. Yli 80-vuotias Nanny Westerlund (1895 - 1989) voitti Jussi-palkinnon roolistaan kaikki maailman sympatiat puoleensa keräävänä köyhänä eläkeläisenä.

Kansainvälisesti alastomuuden kynnyksellä.

Pyrky kansainvälisille markkinoille näkyy myös elokuvan budjetissa. Kuvauspäivät Pohjois-Afrikassa eivät olleet mitenkään halpoja. Kate O’Marallekin maksettiin ylimääräistä liksaa kömpelöstä alastonkohtauksesta. Kuitenkin Tuntematon ystävä on jännityselokuvagenreen soveltuakseen aivan liian lyhyt, vain 81-minuuttinen. Toiminnan siirtyessä Marokon maisemiin katsoja luulee elokuvan vasta hakevan kierroksiaan, mutta itse asiassa tarina on viimeistä kymmenminuuttista vaille valmis, sillä edessä on enää televisiosarjamainen loppuratkaisu.

Tuntematon ystävä on suomenruotsalaisen Lars G. Thelestamin ainoa valkokangaselokuva. Ennen lopullista nimeämistä tuotannosta käytettiin työnimiä Kolmas uhri ja Kolmastoista uhri.

Musiikistaan elokuva on saanut tunnustusta. Miss O’Mara esittää tunnuskappaleen "Strangers Can Turn to Lovers" vain lievän epävireisesti tällä YouTube-filkalla. Säveltäjä Rauno Lehtisellä on jopa pieni rooli tanssiorkesterin jäsenenä. Aivan erityinen ilo on yrittää bongata elokuvasta kaikki pikkurooleissa pyörähtävät näyttelijät Elvi Saarniosta Marita Nordbergiin.

• => Arvosteluni elokuvasta Totuus on armoton (1963).