Tämä oli kompa... Sillä tietenkin pitkinä, pimeinä talvi-iltoina muinoin luettiin takkatulen ääressä yhdessä Topeliuksen Talvi-iltain tarinoita. Minäkin luin juuri ensimmäisen talvi-iltain tarinani, kauhukertomuksena jopa ikiomien kansien sisään päässeen Linnaisten kartanon viheriän kamarin (ilmestynyt jatkokertomuksena 1859), ja olin iloisen hämmästynyt sen mainiosta moniaineksisuudesta.
Taitavan käsikirjoittajan muokkaamana ja riittävin budjettivaroin Viheriästä kamarista saisi loihdituksi vaikuttavan minisarjan televisioon, suomen- tai suomenruotsinkielisen, ja sillä olisi täydet edellytykset valloittaa yleiseurooppalaisia kuvaruutuja. Dickens-sovitukset, ja Eliot- ja Austen-sovitukset, vaviskaa!
Z. Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari
(Gröna kammaren i Linnais gård, 1859)
suom. Ilmari Jäämaa; erillisniteen 6. painos, WSOY 1999, 205 s
(ensimmäinen suomennos Viheriä kammari Linnaisten kartanossa, Aatto Supanen 1881)
Vaan alku aina hankalaa, mutta kolmannessa luvussa eli jo sivulla 21 kiitos seisoo. Silloin ryntäämme ulos Littowien kotipesästä raihnaisiin kuomuvaunuihin, joissa matkustavaisina esiintyvät laiha ja koppavan näköinen vanhempi rouvasihminen ja vähän nuorempi, pullea mieshenkilö. Hovineuvoksetar Winterloo ja hänen poikansa, jo aiemmin mainittu kapteeni Eusebius Winterloo, siinä ovat matkalla kyläilemään Littoweille - ja naimaan, Eusebius kun on vähän niin kuin jäänyt vanhaksipojaksi.
Kapteeni Eusebius Winterloo on romaanin koominen hahmo. Hän on viettänyt nuoruutensa merikapteenina ja oppinut tuolloin kiroilemaan kuin merimies. [Huom! Oikaisu virheelliseen tietoon löytyy kommenttialueelta.] Hovineuvoksetar on sittemmin pyrkinyt paimentamaan poikansa törkyistä suuta ja kertojan mukaan osin jopa onnistunut siinä:
Mutta viimeksimainittu sotilaanomainen helmasynti oli terveellisestä, äidillisestä kurituksesta niin ihmeellisesti silittynyt, että kaikki hänen entiset hirveät 'tuhat tulimaisensa' ynnä muut niihin kuuluvat lisät olivat lauhkeiksi piestyjen eläinnäyttelyn jalopeurain kaltaisia, jotka, kun niiden täytyy esiintyä katsojien edessä, hyppäävät kuin kesyt kissanpojat kepin yli. (S. 22 - 23.)Poika-Winterloon käyttämät sadatukset ovat kaikki kovin mietoja, mikä paljastaa, että suomen kielen hirvittävimmät kirosanat ovat vasta vuoden 1859 jälkeen keksityt.
Mutta näyte kertoo olennaisen: että Topelius omaa myös elävien kielikuvien loihtimisen taidon ja että Ilmari Jäämaan vuosikymmenien ikäinen suomennos on edelleen varsin sujuvaa luettavaa. Romaanin huumori vaikuttaa ensin pikkusievän totunnaiselta, mutta onneksi se lavenee ja saa lopussa jopa maanläheisiä ulottuvuuksia. Leikillinen (satumainen) kerronta ei anna unohtaa, että Topeliukselle kuuluu lisänimi myös Suomen satusetänä. Edes uusintapainoksen horjuva painojälki ei paljoakaan rasita etenemistä sivulta toiselle.
Aavistus kauhusta on mukana romaanissa alusta asti. Kauhun keskus sijoittuu kartanon sivusiivessä sijaitsevaan viheriään kamariin, jonka paronin eriskummaisa isoisä Jaakko von Littow on aikoinaan rakennuttanut ensin vaimonsa vankityrmäksi ja sitten omaksi työhuoneekseen. Brontëlainen hullu nainen ullakolla piilee siis tässäkin tarinassa, vaikka tämä onneton naisyksilö jo ajat sitten on syössyt itsensä kuolemaan kartanon katolta. Pitkään autiona ollut huone saa jälleen käyttöä, kun vierashuoneet loppuvat väkeä kuhisevassa kartanossa ja eräs nuori arkkitehti päätetään sivulla 58 sijoittaa yöksi tuohon pahankarmaiseen kamariin...
Olisi hauska tietää, millaista kirjallisuutta Topeliuksella on ollut ruokalistalla ennen Viheriän kamarin kirjoittamista. Romaanin juuret ovat goottilaisine sukusalaisuuksineen, verenkarvaisine muistoineen ja syrjäisine tornihuoneineen mitä ilmeisimmin ajan kauhuromantiikassa, ja vaikka Topeliuksen kerronta johdattaakin lukijan elähdyttävästi yliluonnollisen uhan ääreen, ei ole tarpeen pelätä ihan psykedeliseen pelkoon vajoamista. Tunsiko Topelius Brontën sisarukset? Tunsiko hän jopa Poen?
Entä tunsiko Topelius Jane Austenin? Yksi Viheriän kamarin näkyvimmistä aineksista on koukeroinen ihmissuhdekuviointi. Kuka rakastaa ketä ja kekä kuta? Romanttinen komedia pyörii mukana koko ajan kaiken kauhistavamman ja vakavamman keskellä. Sukutarinaan yhtyy keskeisenä juonteena myös tarina kahden suvun välisistä suhteista. Saako Littowin aatelisperheen lausumattomien kompleksien täyttämä skisma Lithaun alempisäätyiseen perheeseen milloinkaan selitystään?
Ja sitten on Goethe... Alun kömpelö vuoropuhelu on kuin pastissia salaneuvoksen puolta vuottasataa varhaisemmasta Vaaliheimolaisista. Postmodernistisia viittauksiakin Goethen muuhun tuotantoon tuntuu löytyvän. Littowien vapaaherrallisella perheellä on lemmikkinään puudeli, kuin muistumana Faustin villakoiran ytimen arvoituksesta. Ja tämän puudelin nimi on peräti Mefisto...
***
Ei pelkoa, että Viheriä kamari olisi pelkkää kauhullista ja romanttista viihdettä. Heti aloitussivulla kertoja ryhtyy pohdintaan, mitä on aristokratia, ylimyskunta, crème de la crème, aatelisto. Tämän teeman ympärille Topelius kerii myös romaanin voimakkaimman juonellisen jännitteen. Viheriässä kamarissa on kyse enemmän jännitystarinasta kuin kummitus- tai kauhutarinasta.
Topelius on melkoisen moderni vuonna 1859. Hän tunnustaa perinnöllisen aateliston esi-isien ansiot, mutta todellinen aatelius ei vaadi sattumalta saatuja hienoja sukujuuria vaan jotain paljon velvoittavampaa. On siis aika esitellä romaanin todellinen positiivinen sankari, arkkitehti Kaarle Lithau, joka astuu sisälle kerrontaan pelastamalla marrasmyrskyyn eksyneen Ringa-neidin hengen hohdokkaan ritarillisesti.
Arkkitehti Lithauhun sijoittuvat kaikki valioyksilön ominaisuudet. Hänellä on kyllä luonnolliset inhimilliset tunteensa sisäisine kamppailuineen ja heikkoine hetkineen, mutta hyveellisyys johdattaa kaikkea hänen toimintaansa. Topeliuksen juonenkudonta saattaa hänet aivan verrattoman hamletilaiseen ristiriitatilanteeseen sukutarinat uuteen uskoon panevine asiakirjoineen, ja siinäkin hänen kirkasotsaisuutensa perii lopulta voiton. Arkkitehti Lithau on aatelistakin aatelisempi, eikä hänen kaikinpuolista aatelisuuttaan himmennä mitenkään edes hänen alhainen syntyperänsä. Harmi, ettei Topelius siirtänyt häntä Maamme kirjaansakin suomalaisen valiokansalaisen esikuvaksi.
Eikä tässä vielä kaikki. Arkkitehti Lithau ei ole ainostaan aatelisista aatelisin vaan hän on vielä enemmän - hän on ylevä; hän on traagisen aatelinen, tavalla, joka vihloo. Hän valitsee hyveellisyydessään tien, joka ei ole omiaan satuttamaan toista osapuolta laisinkaan mutta häntä itseään sitäkin enemmän. Valinta on huutavan epäreilu, kun näkee toisen osapuolen henkisen pienuuden arkkitehdin rinnalla... Romaanin loisteliaimmat dialogit käydään mitellessä voimia tässä aateluudessa (esim. s. 153). Tuloksena tästä kaikesta saattaisi olla jylhä ja ylväs tragedia, mutta onneksi Topelius valitsee romanttisen komedian mukaisen ratkaisun. Kaikki ansaitsevat lempeän anteeksiannon, Anna-neitikin melkein.
Zachris (Sakari) Topelius (1818 - 98) on 1800-luvun romantiikan merkkinimiä. Itse olen tuntenut hänet tähän asti lähinnä hänen joittenkin runojensa kautta, mutta myös Linnaistan kartanon viheriä kamari teki ehdottomasti vaikutuksen. Romaanin ainekset ovat monet, mutta niitten kokooma on mielestäni mallikelpoisesti toteutettu. Kreivi Spiegelbergin sivutarina tarjoaa jopa rikastuttavan peilikuvan romaanin päätarinaan. Topelius on etevä kertoja, täysin luettava edelleen, ja tietyt kohdat sopisi kirjata sellaisenaan ylös aforistisina tiivistyksinä. Romaani syntyi sentään yli vuosikymmen ennen Aleksis Kiven Seitsemää veljestä.
***
Vapaaherrallisia tyttäriä kuopus-Ringaa ja esikois-Annaa esittävät Kaija Rahola (1920 - 62) ja Regina Linnanheimo (1915 - 95) yhdessä viimeisistä valtavirtarooleistaan ennen siirtymistään kokonaan Teuvo Tulion taikamaailmaan. Eikö diiva Reginan silmienmuljauttelu ole turhan maneerista ja rooliin huonosti sopivaa tässä osassa? Paroni Littowin roolissa Paavo Jännes (1892 - 1970) ei saa olla läheskään yhtä näkyvästi arkkitehdin aatelisaatelinen vastustaja kuin romaanissa.
Linnaisten hovimestaria esittää pääroolinesittäjän isä Arvi Tuomi (1893 - 1951), ja tämä luonnollisesti saa kurittoman katsojan ulkoelokuvallisesti pohtimaan, miten palvelijan ja arkkitehtivieraan ulkoinen samannäköisyys liittyy aatelissuvun salaisuuksien vyyhteen. Tietenkin hovimestari Holmingia katsellessa muistan myös 15 vuotta myöhempää Leevi Kuuranteen Butleria Komisario Palmun erehdyksessä. Olisiko Palmu-ohjaaja Kassila kyennyt siirtämään Topeliuksen leikkisän kerronnan vielä ikivihreämmin valkokankaalle? [Elokuvaesittelyosuus kirjoitettu 28.5.2013.]
***
Bonuksena vielä arvoitus, joka perustuu paroni Littowin kreivi Spiegelbergille sivulla 27 mainitsemaan totuuteen: Kuka tai mikä on kuin nuori, noita-akaksi pukeutunut kaunotar?
Vastaus (älä suotta etsi peiliä salakirjoituksen purkamiseksi vaan lue vain vastausteksti lopusta alkuunsa): .assuuksarram imouS
