Musta Rouva pahkasikalassa

Sillä niinkuin savenvalaja samasta savenpalasta saattaa tehdä savikruukun elikkä myös uuninkaakelin, niin myös Perkele taitaapi yhdestä noidasta tehdä suden elikkä kissan myös vuohen, ilman että hän mitenkään hänestä poisottaa elikkä häneen tykölisää. Vaan se tapahtuu niinkuin savi valetaan ensin yhteen, sitten toiseen formuun, sillä Perkele on savenvalaja, mutta noidat ovat savi. (S. 18 – 19.) 

1600-luvun alkupuolella Ruotsin kuninkaan valtamarskina Baltiassa toimi Jaakko de la Gardie. Samoihin aikoihin Keski-Euroopasta alkoi levitä ikävä muoti-ilmiö Pohjan perille: noituus löysi Hiidenmaan saarenkin, jossa se ilmeni ihmissusi-ilmiönä. Näin väittää ainakin Sudenmorsian, Aino Kallaksen pienoisromaani 85 vuoden takaa.

Aino Kallas: Sudenmorsian. Hiidenmaalainen tarina (1928)
(Otava, Keskiyön kirjasto, 2007, 96 s)

Metsävahti nimeltä Priidik ihastuu hyväluontoiseen neitoseen Aaloon eikä tunteensa kuohussa pane merkille lainkaan, että tällä on paholaisen merkit ruumiissaan: punertava tukanväri ja syntymämerkki.

Häät tanssitaan, syntyy tytär Piret, ja kaikki tuntuu olevan hyvin ja kohdillaan. Sitten Aalo kuulee sudeksi muuntautuneen Metsän Hengen kutsun: ”Aalo, Aalo, - piikaiseni Aalo, - tuletkos sudeksi suolle!”

Ja lopulta kohtalokkaana juhannusyönä Aalo ei enää kestä kutsun houkuttavuutta. Hän antaa periksi epäkristilliselle luonnolleen - muuntautuu ensimmäistä kertaa ihmissuhdeksi ja yhtyy Metsän Hengen kanssa. Tästä lähin hän päiväsaikaan on Priikin metsävahdin hyväluontoinen aviovaimo mutta yöaikaan muitten sutten kanssa saalistava peto.

Tyhmäkin sen tajuaa, että tällainen tarina ei voi päättyä ihan hyvin.

***

Aino Kallaksen (1878 - 1956) proosaballadi Sudenmorsian kuuluu hänen vahvimpaan kauteensa 1923 – 30, jolloin ilmestyivät myös Barbara von Tisenhusen, Reigin pappi ja Pyhän Joen kosto. Nämä kaikki hakivat innoituksensa balttilaisesta kansanperinteestä tai alueen historiasta, jotka kirjailija tunsi hyvin tarkasti, ja niille on tyypillistä arkaainen tyyli, joka saa vaikutteensa Raamatusta ja vanhoista kronikoista.

Kuten Aalon tarinassa, on kaikissa noissa teoksissa keskeisenä teemana luvaton rakkaus, Kallaksen omin sanoin ”Surmaava Eros”. Professori Kai Laitinen on todennut, että teema on kirjailijalle kovasti omakohtainen. Tunnetaanhan hyvin Kailaan kielletty rakkaus suomalaisista lyyran helskyttäjistä suurimpaan Eino Leinoon sekä hänen daimoninsa kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa. Kallas kuitenkin kätkee tuon omakohtaisuuden tehokkaasti ja ilmeisen tarkoituksellisesti etäännyttämällä käsittelyn kauas historiaan ja tyylittelemällä voimakkaan korosteisesti.

Minulle Sudenmorsiamen arkaainen, 1600-lukua henkivä tyyli nousi vaikeaksi esteeksi. Jos olisin osallistunut ihmis- ja muiden susien estejuoksukilpailuun, olisin taatusti kompastunut heti ensimmäiseen aitaan. Siitä rangaistukseksi jouduin lukemaan romaanin 40 ensimmäistä sivua kahteen kertaan, kun jätin teoksen ensi yrittämällä kesken.

Ja väkisin Sudenmorsiamesta minulle tahattoman koominen lukukokemus tuli. Jotenka hänen jotkin sanavalinnan elikkä lauserakenteet eivät jatkuvasti toistuessaan muuta kuin huvittaa voineet. Elikkä mieleen Pahkasika kävi. Mutta olihan Pahkasika-mies Juha Ruusuvuoren Kaniikki Lupuskin mitämaks Finlandia-ehdokkaana Anno 1993! Ja Aalo-ihmissuden riemullista temmeltämistä metsässä muitten sutten joukossa todistaessani tajusin, että hänestähän saisi niinkuin viiston Disney-animaation upeine kokoillanmusiikkeineen, K12-merkityn tosin.

Ja metsävahti Priidik hänkin aviovuodesketsejä romuttaa, joissa vaimo kesken yön sänkyyn palaa, tivaamalla sketsien stereotypioista poiketen vaihtoehtoisesti: ”Ethän toki ihmissutena öisin juokse, vaimo!” (S. 55.)

Mitämaks epäsuhtaiselta tuntuu myös Aalon kanssa juhannusyössä laukata ja tajuta, että mukana myös emäntä naapurikylästä jolkuttaa, samoin kuin kirkkoväärti ja äveriäs isäntämies toisesta kylästä, ”eikä hän heistä erhettyä taitanut, sillä hän näki sudensilmillä selkiämmin kuin ennen ihmisen silmillä” (s. 39). Ja vaimo Valber peräti Aaloa teräväisillä raateluhampahillaan moikkata saattaa.

Mutta konsa minä teoksen viimeisille sivuille pääsin, minä viheliäistä syyllisyyttä tunsin, että en ollut häntä asian vaatimalla vakavuudella elikkä hartahudella ottaa osannut. Tietääkseni Sudenmorsian leimallisine tyyleineen onnistuu ihastuttamaan edelleen, mutta minua tuo tyyli etäännytti vahvasti. Voimakas tunne, jota Kailas tutkijoiden mukaan välittää, ei saavuttanut minua. Osaan lukea ihan kiltisti esimerkiksi Leinon Kalevala-mittaa ja Sillanpään vanhentuneena pidettyä, maalailevaa lausetta, puhumattakaan monista suosikkikirjailijoistani, vaan rajat ne näyttävät olevan minullakin.

Missä piilee Sudenmorsiamen syvyys, totuus, kauneus, suuruus? Varmastikaan romaanista ei puutu näitä ulottuvuuksia, vaikka minä niitä en kyennyt löytämään. Jopa tuoreimmissa kritiikeissä hehkutettu äidinrakkauden teemakin tuntuu minusta kovin päälle liimatulta, pintapuolisesti tarinan runkoon liitetyltä. Olisin halunnut pitää rouva Kallaksesta, mutta ainakin tällä ensiyrittämällä epäonnistuin.

Vaikka käsittelen Sudenmorsianta näin epäkunnioittavasti, tunnustan luonnollisesti auliisti sen arvon muun muassa siltana menneitten polvien tarinaperinteeseen, itämerensuomalaisiin juuriimme. Erik Blombergin Valkoinen peura (1952) lienee elokuvataiteemme kestävimpiä hedelmiä, ja sen arkaainen aihepiiri kulkee lähellä Sudenmorsianta.

Ehkä juuri filmikamera voisi lisätä ihmissusitarinaan jotain ainutlaatuista. Diplomaatinrouva Kallakselta, runoruhtinas Leinon Mustalta Rouvalta, näkyy filmatun vain kaksi tarinaa, kumpikin neuvostoajan Virossa 1960 - 70-luvulla. Toisaalta nykyajassa Sudenmorsiamen pyhä susiviha saattaisi olla poliittisesti aivan liian epäkorrekti aihelma.

***

Lähteet:
Kai Laitinen: "Kallas, Aino", Otavan Suuri Ensyklopedia, 1978, s. 2589.
Kai Laitinen: "Finlandia, marraskuu 1993. Palkinnon valitsijan lukupäiväkirjasta", Kirjojen virrassa, Otava, 1999, s. 217 - 234. [Ruusuvuoren Finlandia-ehdokkuudesta.]