Laukka järjen tantereilla

Järki voi olla aika järjetön kapine.

Me muistamme, miten valistusaika korotti järjen Järjeksi, jonka seurauksia - hyviä ja vähän huonompiakin - olemme saaneet todistella uusimmassa historiassamme. Jo omana aikanaan, tuliteränä, valistuksen Järki herätti valistuneemmissa vähemmän kunnioittavia näkemyksiä. Nykyaikaan pelastuneista näkemyksistä tunnetuin on Voltairen satiiri Candide (1759), jossa päähenkilö matkaa ympäri karttapalloa kartoittaakseen tätä "parasta mahdollista maailmaamme".

Nyt meillä on edessämme Italo Calvinon Esi-isämme-trilogia (I nostri antenati) eli "heraldinen trilogia" (1952 - 59). Calvino on yksi voltairelaisen satiirin maineikkaimpia jatkajia, erityisesti näissä kolmessa romaanissaan, joiden fabuloiva saturomaanius tarjoaa avarat puitteen satiirille. Kuin alleviivaukseksi voltairelaiselle perinnölleen Calvino jopa sijoittaa trilogian kaksi ensimmäistä osaa suurenmoiselle 1700-luvulle.

Calvino (1923 - 85) nousi nopeasti Italian kirjallisuuden kaapin päälle. Kun Calvinon mentori Cesare Pavese surmasi itsensä elokuussa 1950, nuorukaiselle oltiin jo pian sovittelemassa tämän manttelia maansa merkittävimpänä kirjailijana. Tuossa vaiheessa Calvino oli julkaissut vasta esikoisromaaninsa, jota seurasi vuonna 1952 Halkaistu varakreivi, trilogian aloitusosa.

Italo Calvino: Halkaistu varakreivi
(Il visconte dimezzato, 1952; suom. Jorma Kapari)
Keltainen kirjasto 96, 2. painos, Tammi 2004 (1970), 115 s.

Italo Calvino: Paroni puussa
(Il barone rambante, 1957; suom. Pentti Saarikoski)
Keltainen kirjasto 29, Tammi 1960, 249 s.

Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa
(Il cavaliere inesistente, 1959; suom. Pentti Saarikoski)
Keltainen kirjasto 41, Tammi 1962, 127 s.

Kai tahallaan Calvino on tehnyt Halkaistun varakreivin sijoittamisen historian aikajanalle hiukan kinkkiseksi. Alussa käydään sotaa turkkilaisia vastaan, millä viitattaneen 1600-luvun lopun taisteluihin itäisessä Keski-Euroopassa. Toisaalta yhteisön virkapuolella lääkärillä Trelawneyllä on historia kapteeni Cookin laivastossa, ja tutkimusmatkailija tunnetusti aloitti seilaamisen vasta seuraavan vuosisadan jo ollessa varsin varttunut.

Joka tapauksessa romaanin päähenkilölle, varakreivi Medardo di Terralballe, käy turkkilaissodassa vanhanaikaisesti. Hän joutuu ratsastamaan takaisin kotikonnuille invalidina, täsmälleen ja kokonaan kehonsa vasemman puolen menettäneenä. Hän on kuin keskeltä halkaistu: käsipuoli, jalkapuoli, vain yksi silmä, suunpuolikas, keskikehokin siististi ihan keskeltä kursittu erilleen. Mikä pahinta, tämä uusi varakreivi on täysin paha, kun kaikki hyvyys lienee jäänyt taistelutantereisiin murskautuneeseen vasempaan kehonpuoleen.

Inhimillinen hyvyys ja pahuus taistelevat Halkaistun varakreivin sivuilla. Calvinon kertoja päätyy lopputulemaan, että sekä puhdas hyvä että puhdas paha ovat molemmat äärettömän epäinhimillisiä ilmiöitä. Siksi hyvyydestä saattaa seurata suunnatonta pahaa, mutta myös pahuuden seuraukset voivat olla suotuisat. Toisaalta sekä hyvä että paha kuuluvat molemmat ihmiseen, ja siksi romaanin äitihahmo, imettäjä Sebastiana, näkee ihmisen aina kokonaisuudessaan, lohkomatta tätä hyvään tai pahaan.

Halkaistu varakreivi taitaa olla trilogian vaatimattomin jäsen, ei yksin sisällöltään vaan myös laajuudeltaan, lyhykäinen pienoisromaani. Varmasti lukija voi oppia jotain uutta, tärkeää ja eheyttävää, kuten romaanin kertojana toimiva varakreivin sisarenpoika oppii. Lakonisesti kerrottu teos on kuitenkin hiukan kaavamainen, satu johon lukijan on vaikea heittäytyä - liian puhtaasti moraliteetti. Halkaistu varakreivi ei pyri vetoamaan tunteeseen vaan käsityskykyyn, älyyn - ja tietenkin huumorintajuun, joka sekin tässä teoksessa taitaa kuulua voittopuolisesti enemmän älyn kuin tunteen piiriin.

*** 

Vastoin edeltäjäänsä trilogian keskimmäinen Paroni puussa (1957) on myös täyteläinen lukuromaani, jossa lukijalla on mahdollisuus löytää tunteilleen uusia maisemia. Kyseessä on satu paroni Cosimo Piovasco di Rondòsta, joka eräänä kesäpäivänä vuonna 1767 kiipeää puuhun, kun on vasta 12-vuotias, eikä koskaan enää astu maan pinnalle. Paroni puussa on tämän paronin elämäkerta, jonka hänen nuorempi veljensä Biagio meille kertoo.

Miksi nuorukainen valitsee elämisen puissa? Lukijan mieleen saattavat kohota 1700-luvun jalot robinsoncrusoet tai vähän myöhemmät hölderlinit, jotka eristäytyvät pahasta maailmasta torneihinsa, mutta romaani tarjoaa takuulla monta muutakin näkökulmaa kysymykseen.

Vinha ja huikea elämäkerta todistaa, että Cosimo on neuvokas ja moraalisesti etevä yksilö, joka usealla tavalla edustaa valistusta ja sen ihanteita. Kun kertoja-Biagio valottaa vanhalle, viisaalle Voltairelle puissa kiipeilevän veljensä syvähenkisyyttä, filosofikin toteaa vaikuttuneena: "Ammoin vain Luonto loi eläviä olentoja, nyt Järki."

Paronin elinpiiriä ei suinkaan supista se, ettei hän saa koskaan laskeutua maan pinnalle. Päinvastoin. Hän kokee suuren määrän uskomattomia seikkailuja, kunnon veijariromaanin tyyliin. Cosimo muun muassa tutustuu lainsuojattomaan rosmoon Gian dei Brughiin, joka menettää sydämensä kaunokirjallisuudelle, erityisesti Richardsonin Clarissa-romaanille. Lukemisen vimma tai suoranainen hulluus eristää ja vieraannuttaa rosmon tyystin entisestä. Muutamassa hetkessä hän tekee täyden sielunvaelluksen kirjallisesta sivistymättömyydestä postmodernistiseen anomaliaan, jossa kaikki menettää entisen merkityksensä.

Kun kerrontaan mukaan tempautuneet arabimerirosvot saavat romaanin puolivälissä aikaan jotain hyvin kohtalokasta, tajuan elähtyneenä ja kosketettuna, että Paroni puussa on täyden spektrin romaani, sanan raskaimmassa merkityksessä. Teos voinee tarjota jotain arvokasta hyvin monenlaiselle lukijalle.

Ja sitten seuraa romaanin lyyrisin jakso, konstruoidulla tavalla hyvin kaunis kuvaus Cosimon päivistä markiisitar Sofonisba Viola Violante d'Ondarivan kanssa. Markiisitar Viola on paronin suuri rakkaus, femme fatale ja humisevaharjuinen catherine, intohimotar, joka suunnattoman vaativan rakkauskäsityksensä ajamana on valmis syöksymään vaikka hornaan ja muihin riivattuihin kuiluihin.

- Miksi sinä kiusaat minua?
- Koska rakastan sinua.
Nyt Cosimo suuttui: - Ei, et sinä minua rakasta! Se joka rakastaa tahtoo toiselle hyvää eikä tuskaa!
- Se joka rakastaa haluaa vain rakkautta, vaikka siitä tulisi tuskaakin.
- Sinä siis kiusaat minua tahallaan.
- Niin, että näkisin rakastatko sinä minua.
Paronin filosofia ei suostunut enää pitemmälle.
- Kärsimys on negatiivinen sieluntila.
- Rakkaus on kaikki.
- Kärsimystä vastaan pitää aina taistella.
- Rakkaus ei kieltäydy mistään. (S. 187.)

Vaikka Cosimo oppineisuudessaan ja ihanteellisuudessaan on esimerkillinen valistusideaalin toteuttaja, hän on myös tavallinen ihminen, jolla on tunne-elämä. Calvino kritisoi tässä romaanissa mielestäni erityisesti valistuksen rajoittunutta käsitystä ihmisestä tunneolentona, ja juuri samasta syystähän romantiikan aate syttyi hiipuvan valistuksen jalkoihin. Cosimolle - valistuksen positiiviselle sankarille - kuuluu myös oikeus tunteisiin, rakkauteen, mustimpaan masennukseen, kärsimykseen, inhimillisyyteen. Täytenä ihmisyksilönä Cosimo jopa tietoisesti rikkoo valistusta vastaan maalailemalla omaa tarinaansa, jaritervoilemalla, luomalla omaa legendaansa. Ristiriita Cosimon järkipuolen ja tunnepuolen välillä luo omalta osaltaan etäännyttävää ironiaa kuvaamaansa aikaa kohtaan.

***

  

(Kuva: Antikvaari.fi.)

Ritari joka ei ollut olemassa (1959) loikkaa vielä edeltäjiään syvemmälle menneisyyteen, keskiaikaan, ja kuningas Kaarle Suuren (742 - 814) "uljaisiin" sotajoukkoihin. Romaanin päähenkilö, ritari Agilulf Guildivernes, on mallisotilas, suorastaan ärsyttävän etevä, mutta hänelläkin on ikävä vajavuutensa: hän ei ole olemassa. Esimerkillisen valkoisena loistava haarniska on tyhjää täynnä. Kun Kaarle Suuri kysyy ritariltaan, miten tämä voi palvella, jos kerran ei ole olemassa, Agilulf vastaa: "Tahdonvoimalla, ja uskosta meidän asiaamme."

Kun valkoinen ritari on täynnä lähinnä pelkkää tahtoa, häneltä ei hassaannu aikaa esimerkiksi lepäämiseen, syömiseen tai muitten viettien toteuttamiseen, joten hänellä on yllin kyllin aikaa harjoittaa täydellisyyttään. Sitten tämä ritari, joka ei ole olemassa, saa aseenkantajakseen Gurdulu-nimisen maalaisen, joka puolestaan on - hyvinkin elimellisesti - olemassa, vaikkei tiedä sitä itse. Kun ritari kohtaa Gurdulun ensi kerran, tämä tölmää ankkana ankkojen joukossa, sillä hän ei suinkaan luule olevansa ankka vaan että ankat ovat hän... Woody Allen tulkitsi Zeligissään (1983) ihmistä, joka on riittävästi laimennettu versio samanlaisesta identiteettihämmennyksestä ja siksi jotenkin ymmärrettävämpi.

Romaanissa kristitty maailma käy Kaarle Suuren johdolla pyhää sotaa pakanoita saraseeneja vastaan. Valkoisen ritarin ja hänen aseenkantajansa lisäksi tarinan miehistöön kuuluvat nuori sotilas Rembalt, joka haluaa kostaa isänsä sankarikuoleman, naispuolinen ritari Bradamante ja kyyninen Torrismond, jonka kaikki unelmat liittyvät Graalin ritarikuntaan. Ja tietenkin täytyy mainita romaanin kaikkitietävä - tai kaikki kuvitteleva - kertoja: sisar Teodora, joka kirjoittaa romaania luostarissa omana katumusharjoituksenaan. Välillä nunnamme yltää sellaiseen metakerronnallisuuteen, että elävästi nousee mieleen kirjailijan 20 vuotta myöhempi Jos talviyönä matkamies.

Ritari joka ei ollut olemassa on satiiri nykyajasta, tai melkein mistä ajasta tahansa. Satiiri saa kaikupohjansa hervottomasta, rönsyilevästä, absurdin terävästä, osin jopa rabelais'laisesta fantasioinnista eikä pyrikään naamioitumaan aidoksi keskiajan kuvaukseksi. Varsinkin järjettömiä taistelukuvauksia lukiessa mieleen nousee Monty Python. Calvino pilkkaa byrokratiaa, järjetöntä järkeä, sosiaalisten järjestelmien ylivaltaa tosiasioiden määrittämisessä. Tässä käsitteellisessä veijaritarinassaan kirjailija paljastaa sosiaalisia ynnä muita harhoja ja ruotii yksilöiden identiteettisekaannuksia. Aseenkantaja Gurdulu ei suinkaan ole ainoa, joka on eksyksissä itsestään, vaan hän on... oikeastaan aika edustava yksilö.

Ainakin kerran fantasiasatu nuukahtaa aika totunnaiseksi seurapiirihupailuksi, arvioisin, leski Priscillan makuuhuoneessa. Ehkä terävimmillään Calvino on luvussa 3, jossa hämmennyksen nielemä Gurdulu astuu mukaan seikkailuun. Ja loppu on yhtä ravistelevaa farssia, vai pitäisikö sanoa kunderalaisittain vaudevilleä. Ja sitten vielä dekkarimainen yllätyskäänne pikkuisessa päätösluvussa.

***

Runousoppi vaatinee lausumaan trilogiasta jotain kokoavaa. Tässä se tulee:

Varakreivi Medardo, paroni Cosimo ja ritari Agilulf - he kaikki ovat jotenkin vajavaisia ihmisiä; heillä on ilmeinen puutos. Halkaistun varakreivin päähenkilössä hyvyys ja pahuus ihmisessä pilkkoutuvat erilleen, ja Calvinon kirurgoiman analyysin on tarkoitus löytää ehjä kuva ihmisestä. Tarinan onnellisessa lopussa synteesi, kokonainen ihminen, taas palautuu. Puissa elävän paroni Cosimon toiseus puolestaan korottaa hänet observointikorokkeelle ja auttaa lukijaa näkemään sen, mikä tekee hänestä todellisen ihmisen hyveineen, puutteineen päivineen. Ritari Agilulfin tapauksessa taas naispuolinen ritari Bradamante - "minä olen yrittänyt ymmärtää kaiken" - onnistuu laajentamaan perspektiivinsä toisen ihminen tajuamiseen täydessä kokonaisuudessaan. Katso ihmistä, kuuluu vanha viisaus.

Calvino mielletään kernaasti postmodernistiksi, ja tyylin piirteet näkyvätkin monella tavalla koko trilogiassa, mutta onko hän sittenkään perustaltaan aito postmodernisti? Usein postmodernismin nähdään purkavan vanhoja ajatusrakenteita, kuten käsitystä ehjästä minästä - pisimmälle vietynä postmodernismin minä on ainoastaan hajonnut, välähdyksellinen minä-kokemusten sarja. Mutta Calvino edustaa jotain aivan päinvastaista. Täysi ihminen, kokonainen, ehjä ihminen, on hänen eetoksensa ytimessä:

Se oli aikaa jolloin tahtoa ja elämisen halua, halua jättää jälki, koskettaa kaikkea olevaa, ei käytetty kokonaan, koska oli monia jotka eivät tehneet itsestään mitään - köyhyydestä tai tietämättömyydestä tai koska he muutenkin olivat tyytyväisiä asioiden tilaan - ja sen takia meni paljon mahdollisuuksia hukkaan. (Ritari joka ei ollut olemassa, s. 31.)

***

Viime tiistaina alkoi Ylen Teema-kanavalla kaksiosainen dokumenttisarja Valistusajan perintö. Aloitusosa uusitaan huomenna lauantaina klo 15.33, ja se on katsottavissa myös Yle Areenassa.

Luulin etukäteen virheellisesti, että sarjassa oikeasti puidaan valistuksen perintöä - eli myös sen monissa piireissä negatiivisiksi (jopa apokalyptisiksi) miellettyjä seurauksia, joita Calvinokin osin kalvaa - , mutta kyseessä taitaa sittenkin olla pelkästään perinteinen historiaesitys.

Seuraavien tekstien aika on jo huomenna lauantaina illalla.