Edith Södergran -murhat

Tänään pääsemme kurkistamaan kotityrannin arkipäivään. Kotityrannin nimi on Andreas Hallman, ja hän pitää despoottisin ottein vaimoaan ja kolmea lastaan ynnä yhtä miniäänsä oikuttelevan tahtonsa alaisuudessa.

Herra tohtori h.c. Hallman on menestynyt ja arvostettu kirjailija, itse asiassa oikea kirjallisuuden supertähti, tunnettu erityisesti naissielun syväluotaavana erittelijänä. Ja koska kuvattuun menneeseen maailmanaikaan Nobelin kirjallisuuspalkinto vielä oli sallittua säällisin väliajoin osoittaa koti-Ruotsiin, on hänet laakeroitu myös nobelein, vaikka tässä Hallmanin luonnostellut dekkaristi Maria Lang minun mielestäni kyllä vyöryttää jo vähän liiankin överisti.

Hallmanien dynastia pitelee kotipesäänsä keskiruotsalaisessa Kilan pitäjässä. Sukukartanon kohtalokkaista tapahtumista Lang on laatinut selvityksensä romaanissa Vaarallisia unia (1958).

Maria Lang: Vaarallisia unia
(Farliga drömmar, 1958)
suom. Eero Perkiö, 1959
(3. painos, yhteisniteessä Kielojen kuningas. Vaarallisia unia, Gummerus 1994)

Kirjailija Hallman vihaa tungettelevaa julkisuutta, joten ei mikään ihme, että hän on eristänyt itsensä ja lähimpänsä muurien ja lukkojen taa. Eräänä synkkänä ja syksyisenä iltana muurien ja lukkojen takana sitten vietetään pienimuotoista syntymäpäiväjuhlaa - läsnä kirjailijan perheyhteisön lisäksi vain yksityissihteeri Malin Skog sekä hyvin läheinen perhelääkäri.

Illassa neuroottisen jännittynyt tytär loihee lausumaan lempirunoilijansa Edith Södergranin runon "Vaarallisia unia" (1925). Perin epäsovelias runovalinta, muu seurue toteaa ja langettaa valinnalle luonnollisesti tuomionsa. Vielä epäsoveliaampaa kuitenkin on luvassa, kun yksi juhlijoista kemujen päätteeksi löytyy kylpyhuoneesta kuolleena.

Mitä ilmeisin ja tyypillisin suljetun paikan murha! oivaltaa rikoskirjallisuushistoriansa tunteva lukija. Ja mitä ilmeisin ja tyypillisin on käsittelykin. Heti alkusivuilta löytyy peräti neljän sivun verran palapelidekkarin perustykötarpeita: henkilöluettelo, piirroskuva Hallmanien kartanosta sitä ympäröivine muureineen sekä pohjapiirrokset kartanon kummastakin kerroksesta. Noihin piirroksiin oli idyllistä palailla pitkin luku-urakkaa!

Vaarallisia valheita lukiessani tulin kiinnittäneeksi erityishuomiota romaanin ihmiskuvaan. Miten yksilö reagoi ja toimii whodunit-genren sääntöjä noudattaessaan? Mikä katsotaan sopivaksi käytökseksi? Miten suru ja järkytys on lupa näyttää? Mistä kumpuaa esimerkiksi genren viehtymys hysteriaan ja rauhoittaviin lääkkeisiin? Aiheesta voisi panna kasaan kirjallisuustieteellisen tutkimuksen jos toisenkin.

Loppuratkaisun siintäessä pelissä vilahtaa myös perin tutuksi kaluttu teillä-ei-ole-mitään-todisteita-kortti. Epäilty puolustautuu sivulla 211: "Teillä ei ole mitään todistuksia. Ei mitään todistuksia, jotka kestäisivät tuomioistuimen edessä." Miten monta kertaa genren historiassa korttiin muka on tarttunut syytön epäilty?

***

Synttäri-illan ruumista kylpyhuoneessa joudutaan odottelemaan aina sivulle 77 asti. Sitä ennen saamme nauttia Langin taidoista psykologisen romaanin punojana, kun hän esittelee sukukartanon klaustrofobisesti tulehtunutta perheyhteisöä. Varmasti kirjailijan perhekuvaus täyttää mallikkaasti klassisen dekkarin laatuvaatimukset; epäuskottavuudesta häntä ei voine mennä syyttämään. Toisaalta itseltään enemmän edellyttävä kirjailija olisi tuonut epätervettä perhettä ja neroutta tutkiessaan kuvaan myös jotain uutta ja yllättävää, sellaista joka olisi vaatinut lukijalta hetken aikaa märehtiä, ennen kuin hän olisi hyväksynyt tämän osaksi laajennutta yleissivistystään. Pitkä miinus esimerkiksi siitä, että kirjailija Hallmanin nerokas poikkeusyksilöys ei mitenkään ilmene suoraan hänen olemuksessaan, joten meidän täytyy tyytyä vain Langin sanaan siitä: Hallman on nero ja sillä sipuli.

Vaarallisten unien hahmot on huolellisemmin luonnosteltu kuin Langin edellisen teoksen Kielojen kuningas (1957) hahmot. Suljettu yhteisö luonnollisesti antaa tähän paremmat edellytykset kuin Kielojen kuninkaan monessa eri paikassa pyörivä kuvaus monine henkilöineen. Toisaalta ympäristöjen niukkuus saattaa ikävästi puuduttaa lukijaa.

Vaikkei ehkä äärimmäisen jännittävä, monella tavalla mallikelpoinen Vaarallisten unien rakenne on. Muutama yllätyskäänne pakottaa lukijan purkamaan muutamankin palan kokoamastaan palapelistä. Näistä yllätyspaljastuksista mielestäni paras sijoittuu sivulle 161.

Murhan saa tutkittavakseen Langin vakiohahmo, rikoskomisario Christer Wijk. Pitkän aikaa hän joutuu tekemään tutkimuksiaan etätyönä Kilan kirkonkylästä ja koti-Tukholmasta käsin, mutta jahka juoni alkaa kiristää enemmän, hänen onnistuu murtaa tiensä Hallmanien linnoitukseen. Siellä, sivulla 198, hän lopulta heristelee avainjohtolankoja lukijan silmien edessä kiusoittelevasti melkein Hercule Poirot -tyyliin, niin että hänen ongelmanratkaisullinen ylivertaisuutensa käy ilmeiseksi.

Jo Kielojen kuningasta lukiessani olin aavistavinani salaa hekumoivan erotiikan joidenkin Langin kohtausten taustalla. Törmäsin ilmiöön tässäkin romaanissa, selvimmin sivuilla 79 - 80, jossa miniä-Cecilia ilmestyy ruumiin ääreen huomiota herättävän siekailemattomassa yöpaidassa. Täti Agatha olisi pitänyt etiketin siveellisyydestä tiukemmin kiinni.

***

Miten julkisuus mahtoi kohdella Maria Langia 1950-luvun lopussa? Jossain vaiheessa uraansa hän oli hyvin suosittu Ruotsissa, kuten tiedämme. Kun Vaarallisia unia muistelee 1900-luvun alun superjulkkiksen Selma Lagerlöfin ahdasta elinpiiriä talonsa yläkerrassa paossa tungettelevia turisteja (s. 101), mieleen hiipii, saattaisiko kirjailija Hallmanin julma ihmismassakammo pohjata Langin tietoiseen haluun esittää kritiikkinsä tai protestinsa.

Yksi kerronnallinen ratkaisu minua Vaarallisissa unissa hieman oudoksuttaa. Lang on sirotellut tarinan joukkoon lyhyitä, minä-muotoisia raportointeja, joitten nimettömänä minänä esiintyy muitakin kuin vain sihteeri Skog. Uskoakseni jaksot ovat omiaan enemmän hämmentämään lukijaa kuin palvelemaan dekkarijännitystä.

Lisäys: Maria Lang valkokankaalla ja televisiossa

Kolmiapila ratkoo murhia 1950-luvussa. (Kuva: Moviezine.se.)

Meillä on aihetta vilkaista länsinaapurimme tuoreinta tv-elokuvatarjontaa. Kulunut vuosi 2013 on nimittäin ollut Langin filmatisiointirintamalla ennennäkemättömän vilkas. Kevättalvella ja nyt syksyllä svenssoneita on hemmoteltu yhteensä kuudella pitkällä elokuvalla, jotka perustuvat Langin dekkareihin. Pääosaa rikoskomisario Christer Wijkinä niissä kaikissa esittää Ola Rapace (s. 1971), joka on maskeerattu klassisen komeaksi rooliaan varten.

Alkuperäisromaaneja on kuitenkin muokkailtu ankarasti, niin että elokuvista jokaisessa rikoksia on mukana ratkomassa myös toinen Langin salapoliiseista, nuori harrastelijaetsivätär Puck Ekstedt (Tuva Novotny, s. 1979), yhdessä tulevan puolisonsa Einar Buren (Linus Wahlgren) kanssa. 1950-luvun epookkiin on panostettu, mutta silti ainakin sarjan aloittava Murhaaja ei valehtele yksinään on saanut Iltalehden kriitikolta varsin nuivan arvostelun.

Sarjan kuusi elokuvaa:

1. Murhaaja ei valehtele yksinään (Mördaren ljuger inte ensam, ohj. Birger Larsen; samannimisen esikoisdekkarin (1949) pohjalta)
2. Kielojen kuningas (Kung Liljekonvalje av dungen, ohj. Christian Eklöw ja Christopher Panov; samannimisen, perjantaina esittelemäni romaanin (1957) pohjalta).
3. Inte flera mord (ohj. Peter Schildt; romaanin Ei enää murhia (1951) pohjalta).
4. Rosor, kyssar och döden (ohj. Daniel di Grado; romaanin Ruusuja, rakkautta, rikoksia (1953) pohjalta).
5. Farliga drömmar (ohj. Molly Hartleb; tänään esittelemäni romaanin Vaarallisia unia (1958) pohjalta).
6. Tragedi på en lantkyrkogård (ohj. C. Eklöw ja C. Panov; romaanin Murhenäytelmä hautausmaalla (1954) pohjalta).

Me kotisuomalaiset ihmettelemme Mauri Sariolan vähäistä edustusta valkokankaalla, mutta tänään minä altistan itseni ihmettelemään vieläkin enemmän neiti Langin niukkaakin niukempaa filmatisointihistoriaa. Ennen tämänvuotista kimaraa häntä on nimittäin elokuvattu ainoastaan kahden romaanin verran, kun Arne Mattsson ohjasi vuosina 1960 - 61 filmit När mörkret faller ja Kielot kuiskivat kuolemaa, molemmissa Karl-Arne Holmsten pääroolissa komisario Wijkinä. Kumpikin romaaneista uusintafilmatisoitiin myös tuoreeseen tv-elokuvasarjaan.

Aiheesta muualla:

• Elokuvasarjan (2013) traileri YouTubessa.
• Ennakkoesittely elokuvasarjasta Svenska Dagbladetin verkkosivustossa 13.8.2012.   

Naulaan kaksi teesiä siltaan

Juutinrauman silta yhdistää Tanskan ja Ruotsin, Kööpenhaminan ja Malmön. Ja vuodesta 2011 lähtien se on myös yhdistänyt katsojia televisiovastaanotinten ääreen, kun ruotsalais-tanskalaiset tuotantoyhtiöt panivat pystyyn yhteispohjoismaisen tv-sarjan Silta.

Sarjalle on satanut viljalti laakereita, suitsutusta ja yleisösuosiota, joten ei liene väärin, jos esitän tänään vastapainoksi muutaman kriittisen sanan.

Silta (Bron / Broen)
pääkäsikirjoittaja Hans Rosenfeldt, pääohjaaja Henrik Georgsson
(tuotantokausi 1: 10 jaksoa, 2011; tuotantokausi 2: 10 jaksoa, 2013)
Sarjan esittely Yle TV1:n kotisivustossa
Sarjan alkuperäiskotisivusto
Jakso 2:9: TV1 su 17.11.2013 klo 22.30

Sillan ensimmäisen tuotantokauden ensimmäisessä jaksossa Juutinrauman sillalta löytyy ruumis, joka on puoliksi Tanskan, puoliksi Ruotsin puolella. Ja kun ruumista tutkitaan tarpeeksi, osoittautuu, että se on koottu kasaan peräti kahdesta eri vainajasta. Tämä antaa aiheen Kööpenhaminan ja Malmön poliiseille yhdistää voimansa eriskummaisan veriteon selvittämiseksi.

Pähkinää alkavat järsiä jäyhän sangviininen tanskalaispoliisi Martin Rohde ja hänen voimakkaan asiaorientoitunut ruotsalaiskollegansa Saga Norén. Rohdetta esittää einoleinolaisittain jo nuorna vanhuksen olomuodon omaksunut Kim Bodnia (s. 1965) ja Norénia Sofia Helin (s. 1972), jonka itse muistan varsin toisenlaisesta roolista Maria Blomin etevässä perhekuvauksessa Takaisin maalle - Masjävlar (2004).

Ensimmäinen tuotantokausi siis jahtaa 560 minuutin ajan äärimmäisen salaperäistä, yli-inhimillisen organisointikykyistä ynnä suunnattoman älykästä siltamurhaajaa, jonka syytelistaan kilahtaa jaksojen kertyessä aimo annos vakavia rikoksia. Lopulta tämä mysteerinen superaivo paljastuu Rohden entiseksi lähikollegaksi Jens Hanseniksi. Hänet pidätetään, hänet tuomitaan, ja toisen tuotantokauden mittaan Rohde ramppaa hänen vieraanaan vankilassa yrittämässä luoda sovittavaa psykologiaa entiseen ystäväänsä.

[TEESI 1a:] Sarjan nopeat juonenkäänteet ovat äärimmäisen mukaansatempaavia, mikä ehkä harhauttaa katsojaa huomaamasta, että koko ensikauden juonikuvio oikesti seisoo tyhjän päällä. Jensin ainoa motiivi koko massiiviselle rikossarjalle on ollut kostaa Rohdelle vanha ystävän pettäminen. Tätä varten ei kuitenkaan suinkaan olisi tarvittu moista jättimosaiikkia julkisuutta varten lavastettuine oikeudenjumalaleikkeineen! Jens olisi saattanut rakentaa tarvitsemansa asetelman paljon minimalistisemmin värkein. Jättiläisspektaakkeli pannaan pystyyn vain sitä varten, että on annostella katsojalle koukutusmateriaalia kymmenen jakson ajaksi. Ratkaisu on yksinkertaisesti antikliimaksi. Eikä murhaajan junailemaa tarkkaa kellokoneistoa edes yritetä avata katsojalle. Se jää suosista selittämättömyyksiin. Aivan kuin Hercule Poirot olisi dekkarin lopussa kyllä poiminut murhaajan epäiltyjen rivistä mutta kieltäytynyt selittämästä, miten murhaaja toteutti ovelan trikkinsä.

Superaivon (vas.) seurassa Juutinrauman junassa.

Sitä paitsi superaivo Jensin nerokas kuvio vuotaa jo ensimmäisen jakson alusta asti. Miten hän saattoi olla varma, että kaikista Kööpenhaminan poliisivoimien tutkijoista juuri hänen kostonsa kohde Rohde on saava kutsun siltaruumista tutkimaan?

[TEESI 1b:] Kun äärimmäisen nerokas superaivo lopulta saa näyttelijä Lars Simonsenin kasvot, katsojan pitäisi kyllä tuntea itsensä petetyksi - mikään tässä hahmossa kun ei oikein viittaa kaikki Gaussin käyrät ylittävään poikkeusyksilöyteen. Tämän hahmon rinnalla Anthony Hopkinsin Hannibal Lecter on vakuuttavintakin vakuuttavampi kaveri. Silkkaa käsikirjoittajien laiskuutta on, että jahdattu nero toisella tuotantokaudella vain istuksii pöydän ääressä amatööripahaenteisen näköisenä, osoittamatta poikkeuskarvaansa. Entisten ystävysten välille yritellään tosin löysää kaksoisolentoteemaakin, mutta varsin valjuin tuloksin.

***

Aisopoksen sadussa kyläläiset menettävät luottamuksensa paimenpoikaan, joka liian monta kertaa kujeilee heidän kustannuksellaan varoittamalla olemattomasta sudesta. Minulle riitti yksi kerta. Kun Sillan toinen tuotantokausi alkoi Ylen ykköskanavalla syyskuussa ajamalla katsojan silmien eteen laivan, joka törmää tutuksi käyneeseen Juutinrauman siltaan vainajapoppoo ruumassa hiljaisuutta pitämässä, en olisi voinut tuntea suurempaa välinpitämättömyyttä. Sujuvaa mutta motivoimatonta juonta tässä vain kuitenkin taas juoksutetaan, ja lopusta on turha odottaa mitään järkevää syytä koko kalmolaivalle tai millekään muullekaan...

Mutta juonenjuoksutuksensa käsikirjoitusryhmä sanotusti hallitsee. Uusia henkilöitä ilmestyy tarinaan varsin tiuhaan, ja vaikka heidän kuvauksensa jää varsin ulkokohtaiseksi, katsoja saa olla vaikuttunut. Kun tänään katsoin toisen kauden kaksi tuoreinta jaksoa, panin merkille esimerkiksi lääkeyhtiön entisen tutkimusjohtajan lesken, joka poliisirupattelun päätyttyä ottaa kuvapuhelinyhteyden Thaimaassa majaa pitävään miesvainajaansa. Sillassa on niin moni kuolintieto jo osoittautunut ennenaikaiseksi, että tällaista saattoi jopa kyllästyneenä odottaa, mutta silti tämä maneerikuvio on helppo antaa anteeksi ja niellä.

Vaan paljastaako viikon kuluttua koittava finaalijakso, että esimerkiksi kuolemaa tekevän yritysjohtajan (Tova Magnusson-Norling) veljen (Sven Ahlström) siskoaan kohtaan tuntema hämärä intohimo ei mitenkään liity sarjan isoon kuvioon? Juonta juoksuttavaa saippuaoopperaako vain tietoliikennekaapelien vetäminen siskolikan kylpyhuoneeseen? [Lisäys 18.11.2013: Jakso 9/10 osoitti, että sisarusten juonikuvio ei ole pelkkä yksittäinen rasti juonirastien joukossa vaan liittyy haussa olevaan kokonaisuuteen hyvinkin vahvasti. Muutenkin toinen tuotantokausi vaikuttaa ensimmäistä "reilummalta" ja kiinteämmältä kokonaisuudelta.]

Taannoisessa suomalaisessa sketsisarjassa parodioitiin Agatha-tädin Neiti Marpleja, joissa ikineito matkaa aina uuden johtolangan tullen mekaanisesti rastilta rastille. Sillassa tämä ulkokohtainen suunnistus on vielä paljon irtonaisempaa ja hatarampaa. Kai se on ammattitaitoa, ettei tarinan koherenssi ihan karkaa tuuliin.

***

Miksi edes vaivauduin ottamaan toisenkin tuotantokauden tehtävälistalleni ensimmäisen kauden aisoposlaisen antiklimaattisuuden jälkeen? Vastaus on aika vaatimaton: toinen tuotantokausi lupasi lisävalaistusta ääriasiallisen Saga Norénin henkilökuvaan.

Ruotsalaispoliisi Norénin persoonaa leimannee jonkin sortin asperger, autismin kirjo. Hänellä on järkielämä ja viettielämä mutta näennäisesti ei tunne-elämää lainkaan. Tämä häiriö vaikuttaa suuresti Norénin jokapäiväiseen sosiaaliseen elämään. Näkee, että käsikirjoittajat ovat lukeneet ja myös sisäistäneet alan oppikirjat poikkeuspoliisin hahmoa rakentaessaan.

Tunne ja järki Juutinraumalla.

[TEESI 2:] Siitä huolimatta Norénin henkilö falskaa, ja pahasti. Hän on hyvin etevä poliisi, kiitos erityisen älyllisen tarkkaavaisuutensa. Hänen analyyttinen syvänäköisyytensä perustuu siihen, että hän on perehtynyt tarkasti ja laajasti psykologiakirjallisuuteen. Älyllään hän on ottanut haltuunsa sen mitä ei kykene omaksumaan tunteellaan, ja menestyksellisesti hän soveltaa oppimaansa kohtaamiinsa kriminaalisieluihin. Tämä lienee täysin uskottavaa, mutta uskottava sen sijaan ei ole analysti-Sagan rinnalla elävä arki-Saga.

Yhdeksi sarjan koukuista on tarkoitettu arki-Sagan kommeltava eriparisuus maailmassa, jossa kaikilla muilla on täyden spektrin tunne-elämä. Kollega Rohde jopa ottaa tehtäväkseen opastaa häntä sosiaalisen elämän perusprinsiippeihin. Tästä syntyy sarjan ärsyttävä perushuumori. Nimittäin jos Norén kykenee työtään varten sisäistämään oppikirjojen poikkeuspsykologian, ei häneltä yksinkertaisesti ole voinut jäädä syrjään normaalin arjenkaan psykologia, josta kyllä on laadittu oppikirja jos toinenkin. Jatkuvalla syötöllä hän kuitenkin reputtaa kaikki arjen kahvipöytätilanteet, vaikka kykenisi ne järjellään leikiten ratkaisemaan. Kun Norénin miesystävä tuo hänelle kukkia, on silkkaa katsojan aliarvioivaa naruttamista yrittää vakuuttaa, että hän muka tulkitsisi eleen iltapäivälehtien matalien stereotypioiden mukaisesti. Saga Norénista on tehty koominen norsu, joka sisyfosmaisesti tunkee itseään samaan posliinikauppaan hamaan maailmanloppuun asti.

Luulisin, että käsikirjoittajat tiedostavat ongelman, hyvinkin, mutta tuotantoporras on vaatinut helppoa yleisönkalastusta. Uskottavuudesta viis, jos se uppoaa riittävän moneen katsojaan! Tämäkin seikka paljastaa silti, että vaikka Siltaa on ollut tekemässä hyvin ammattitaitoinen työryhmä, puuttuu ryhmältä kuitenkin itsetunto täysin. Sen myötä puuttuu paljon.

Toisella tuotantokaudella Norén siis on hankkinut itselleen miesystävän. Miesystävä Jakobia esittää lämminhenkinen, sydämellinen ja herttainen Daniel Adolfsson. Koska rakkauden polut ovat arvaamattomat, en väitä suhdetta reaalisesti mahdottomaksi, mutta katsojana kyllä toivoisin Jakobin hahmoon syvennystä, joka edes jollain lailla avaisi hänen sydämensä aivoituksia tässä yksipuolisessa rakkaussuhteessa. Nyt hän vain lyö päätään seinään jaksosta toiseen tekemällä samoja, turhia rakkauden tekoja pohtimatta lainkaan, miten rationalisoida käytöstään.

Rakastuneen silmin.

Vaikkei käsikirjoitus täydellinen olekaan, Sofia Helin luo Noréninsa hienosti. Pitkän aikaa mietin, että hän on ottanut roolisuoritukseensa mallia mekaanisesta nukesta, joka on lievästi vikaantunut. Vasta viikko sitten luin haastattelun, jossa näyttelijä itse kertoo sen sijaan käyttäneensä mallina lintua: "Mietin, millaista on yrittää lujasti ymmärtää jotain, jota ei ymmärrä. Se muokkasi ruumiinkieltäni ja pään liikehdintää."

***

Vaikka televisio on blogini toinen painopistealue, en taida katsoa televisiota kovinkaan paljon. Erityisesti juonelliset jatkosarjat tuottavat minulle tuskaa - niiden takia kun täytyisi askarrella digiboksin kovalevyn kanssa yhä uudestaan monena viikkona peräkkäin. Reaaliaikaisseurantaa en harrasta, sillä viikon amnesia jaksojen välissä tekee liian paljon tuhoa.

Siltaan päätin heinäkuussa vastahakoisesti tarrautua, koska pelkään menettäneeni käsitystä televisiosarjahistorian uusimmista trendeistä. Käsittääkseni ainakin amerikkalaisessa Lost-sarjassa (2004 - 10) on käytetty Sillan kaltaista yleisön naruttamista, eikä moista enää nykyään pidetä rikkeenä, vastoin kuin ennen.

Kesäisen mieroni takia menetin kokonaan pari ensimmäisen tuotantokauden jaksoa, kun en jaksanut loputtomasti juuttua tietokoneen ääreenkään, vaikka Yle Areena säilöö jaksot kuukauden ajaksi. Katsomiseni ei kuitenkaan nähtävästi pahemmin kärsinyt, päätellen siitä, että osaisin vastata kysymyksiin, jotka olivat jääneet vaivaamaan joitain sarjan keskustelusivuilla.

Lisäys 25.11.2013, toisen tuotantokauden päätösjakson jälkeen. Ilmassa oli aavistus tahatonta komiikkaa, kun sarja eilen sunnuntaina päättyi kuviin, joissa Martin Rohde pidätetään rikoksesta, jota hän ensimmäisen tuotantokauden lopussa ei tehnyt.

Päätösjakson viimeisten hetkien psykologia kaikkine äkkiliikkeineen ja suggestioalttiuksineen on mielestäni varsin luokattomasti motivoitu. Se ei kykene vakuuttamaan. Sillan käsikirjoitus jää kyllä kovin kauas esimerkiksi monta kertaa hehkuttamani Fitz ratkaisee -sarjan (alkuperäiset 9 tarinaa 1993 - 95) tanakasta peruskivisyydestä. Fitz ratkaisee pysyy šokeeraavuudestaan huolimatta kautta linjan vakaan uskottavana, eikä siinä vielä kaikki: se kykenee lisäksi tarjoamaan laajennusta katsojan psykologiseen perspektiiviin. Mielessäni on nyt esimerkiksi katolinen tarina Veljellistä rakkautta (1995).

***

Villa Derrickerian täksi kuuksi mainostettu pikku uudistuminen on lykkääntynyt. Raportoin ehkä asiasta lähiviikkoina.

Kaksi kohtausta Armia

Suuri tanssinopettaja kuoli viime keskiviikkona. Suuri tanssinopettaja oli ollut julkisuudessa vuosikymmeniä, ja - niin uskomattomalta kuin se saattaakin kuulostaa - jo 1940-luvulta lähtien hän oli ehtinyt toimia myös tyyliguruna useille menneille sukupolville.

Vasta kuolinuutisointi paljasti minulle, miten tärkeä suuren tanssinopettajan rooli olikaan ollut 1970-luvun Lauantaitanssien kulisseissa. Kaikki eivät muista Lauantaitansseja, mutta minä muistan - muistan, miten ohjelma synkensi kaikki lapsuuteni lauantai-illat. Muistan ne loputtomat tylsät hetket, kun vain odotin, milloin Lauantaitanssit-lähetys tajuaa loppua. Lapsuus ei ole aina vain huoleton.

Mikä sai minut luonnollisesti vetäytymään YouTuben ääreen. Ja kun palasin YouTuben äärestä, minulla oli laukussani kaksi kohtausta mukanani tänne tuotavaksi.

1.

YouTube: Suuret rakkauslaulut  (6.43)

Parempi myöhään on Seppo Ahdin ja Neil Hardwickin käsikirjoittama kymmenosainen sketsisarja.

Kun Mainostelevisio esitti sarjan vuonna 1979, en tajunnut sen huumorin suurta laadukkuutta ja älykkyyttä. Puolustukseksi voin koettaa vedota vain tuolloin vallinneeseen asiaintilaan - vähäiseen ikääni.

Mutta meidän ei ole tarkoitus tänään seisahtaa vain abstraktisti ylistelemään Parempi myöhään -sarjaa vaan keskittyä siinä yhtenä lauantaina esitettyyn sikermään ikivihreitä ja suuria rakkausiskelmiä. Sikermän esittää meille sarjassa vieraileva kolmikko Heikki Hietamies, Jukka Virtanen ja Armi Aavikko. Yksi heistä on laulamisen ammattilainen, kaksi eivät niinkään, ei varsinkaan Hietamies.

Sikermä alkaa kuolemattomalla "Love Storylla" ja päättyy yhtä kuolemattomaan "Päivien kimallukseen" ("Niin paljon kuuluu rakkauteen"), vähän virsilaulannan tyyliin esittetyinä kumpikin. Niitten välissä kuulemme rakkausiskelmien koko tyylillisen ja sisällöllisen sateenkaaren ja kirjon.

Erityisen elähdyttävänä haluan mainita Hietamiehen tulkitseman, kohdasta 4.16 alkavan katkelman "Hän"-kappaleesta. Kyseessä on alkuaan Bobby Goldsboron vuonna 1968 esittämä traaginen balladi "Honey", jonka suomenkielisen cover-version levytti Jyrki Lindströmin sanoituksen pohjalta ensin Markku Suominen ja sittemmin Fredi. Hietamies laulaa hiukan haparoivalla baritonillaan pölynimurin rikkoneesta rakastetusta, joka peloissaan pyrkii piilottelemaan sitä sängyn alla, ja minä olen äärimmäisen vaikuttunut näistä vaivattoman sulavista suomennossanoista, jotka laskeutuvat sävelkulun ylle täydellisen istuvasti. Kuunnelkaa!

Kyseinen iskelmä oli minulle ennestään tuntematon, joten vasta kun hain siitä Googlen avulla tietoja, paljastui karu totuus, että sanoitus nostetaan kaikkein aikojen surkeimpien laulusanoitusten joukkoon monilla keskustelupalstoilla. (Luottakaa kuitenkin mieluummin Kari Rydmanin analyysiin täällä hänen blogissaan.)

Miksi haluan nostaa esiin tämän Hietamiehen, Virtasen ja Aavikon seitsenminuuttinen rakkauspotpurin? Siksi koska sen täydellisen ymmärtävän huumorin tähden.

Vaatii todellista älyä ja yhtä todellista tyylitajua ja makua luoda tällainen huumori, joka ei mitenkään alleviivaa itseään. Koko esityksen päälle lasketettu huumori piileksii rytmityksessä ynnä vivahteissa, pienemmissä ja isommissa. Nyanssit - Hietamies suuntaa katseen tai katsahtaa, Virtanen riisuu lukulasit nenältään, Aavikko on aidosti se mitä on. Ja he kaikki ovat hyvin tietoisia siitä, että huumori nimenomaan ei ole niin vakava asia.

Ainoa tyylirikko on yleisön päällenauru, joka kai kuuluu välttättömästi 1970-luvun televisiokerrontaan. Päällenauru on paha tyylirikko yksistään senkin tähden, että tämä on aivan liian hienoa huumoria naurettavaksi.

Kun katson Hietamiestä, ihmettelen, miten Laila Hietamies, nykyinen Hirvisaari, mitenkään milloinkaan saattoi ikinä päästää itsensä eroon hänestä. Ja luen Hietamiehestä sen lempeän melankolian, jonka varaan hän perustaa juontajantaiteensa viimeistellyn huumorin. Hietamieshän on suomalaisen televisiohistorian kaikkien aikojen paras juontaja. (Kuka sitten, ellei hän?)

Erityisesti kannattaa myös kuunnella Armi Aavikon laulua. Hänhän oli jo tuolloin täysi laulaja! vaikka hänen koko uraansa ja myöhemmin muistoaan leimaa vain julmetun iso camp-maine Dannyn ja "Tahdon sulle olla hyvin hellän" merkeissä.

YouTube: Mainoskatko (0.30)

2.

YouTube: Vanha holvikirkko (2.44)

Pysymme Mainostelevision tarjonnassa mutta hyppäämme 12 vuotta myöhempään ajankohtaan. On marraskuu 1991, ja joukko suomalaislaulajia on kerääntynyt tv-yhtiön studioon musiikkiohjelman O Solo Mio merkeissä. Neumann, Kalevi Korpi, Anita Hirvonen ja Armi Aavikko nousevat lavalle ja esittävät yhdessä ruotsalais-suomalaisen klassikon "Vanha holvikirkko", taustanaan mieskuoro Aikamiehet.

Kyseessä on melkoinen sekametallisoppa. Kappaletta on toki harjoiteltu yhdessä, mutta tuntua lastentarhan kevätjuhlasta ei ole haluttu kokonaan pyyhkiä pois.

Jos ei etukäteen tietäisi, että käsillä on Dingo-yhtyeen keulakuvana suomalaista populaarikulttuuria edellisellä vuosikymmenellä järisyttäneestä ilmiöstä, esityksen aloittaneen Neumannin sooloa voisi pitää varsin haparoivana. Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ole radioesitys, niin että katsoja sentään silmillään pystyy todistamaan heikkokeuhkoisen aloittajan suvereeneja rokkikukon elkeitä kaikkine epäsosiaalisine maneereineen.

Kalevi Korvella sen sijaan onneksi on oikea ääni, melkein oopperasellainen, vaikka se onkin vähän hukassa. Saattaisiko hän olla flunssainen? Käsittääkseni kyseessä on yksi Korven viimeisistä esiintymistä, ennen kuin hän joutui kohtalokkaaseen auto-onnettomuuteensa, jossa hänen vaimonsa kuoli ja hän itse vammautui.

Sitten lauluun yhtyvät Aavikko ja Hirvonen. Taltioinnissa on käsittämätöntä sekametallicharmia. Enkä saata olla ajattelematta, mitä itse mahdoin tehdä noina päivinä lähes 22 vuotta sitten. Tiedostin ainakin olla katsomatta kyseistä O Solo Mio -ohjelmaa.

Esityksen varsinainen huumori piilee kuitenkin videon kommentointiosiossa. Eräs kommentoija nimittäin kiinnittää huomionsa Neumannin käytökseen lavalla. Hän toteaa: "Dingolla on toisella puolella Armi Aavikko, ja häiskä ottaa kainaloon Kalevi Korven", ja toteamusta seuraavat asiaankuuluvat päivittelyt.

Asiassa on huvittavuutensa, kun tilannetta tarkastelee ja taltiontia katsoo kommentoijan osoittamasta näkökulmasta. Neumannin reagointia muuten kannattaa siinä tapauksessa seurata ihan loppuun asti, aina videon viime sekunteihin, kun valot himmenevät esiintyjien yllä.

Se oli aamu toukokuun, kun lehteen puhkes oksat puun ja heräsin
Niin huomasin, et yksinään ol' joutunut hän lähtemään pois jonnekin
Ja niin kuin tyhjän näyttämön, hän jätti taa tän yksiön, nyt hiljaisen
Ja nyt kun vuosi siitä on, saa puukin jälleen kukinnon, kuin muistaen

Katsohan on tuolla puu, se kukkii joka kesäkuu mun pihallain
Hän istutti sen aikanaan, ja nauroin hänen taimeaan. Oksa vain.
                                                          (Suom. sanat Jyrki Lindström.) 

PS. Jos et aivan ymmärtänyt kuplettini juonenkuljetusta, ole toki viitseliäs ja ilmaise se kommenttiosiossa.

Kadotuksen porteilla Beckin seurassa

Elämme lopun aikoja.

Se käy selväksi, kun katsoo ruotsalaisen Beck-poliisisarjan loppupään elokuvia, synkeitä ja depressiivisiä. Beck-sarja on kuin traaginen rakastaja: se ei tyydy syöksymään hornaansa yksinään vaan haluaa vetää mukanaan petollisen rakastettunsakin, joka hänet hylkäsi. Koko maailma, turvaisa lintukoto, pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta - ne kaikki jättivät Beckin, ja kosto on sen mukainen eli mahdollisimman suloinen.

[Varoitus! Kirjoitus sisältää loppupuolella vastuutonta mässäilyä ikävänpuoleisilla asioilla.]

Beck 25 (4:1): Myrskyn silmässä (Ruotsi, 2009)
(I stormens öga, ohj. Harald Hamrell)
Nelonen ti 3.9.2013 klo 22.00

Beck-sarjan edellisessä elokuvassa Herran nimeen (2007) kadotuksen lieskat kärvensivät ainoastaan huusholliinsa linnoittautunutta kovispoliisi Gunvald Larssonia (Mikael Persbrandt), mutta uuden elokuvan tullen hän on tartuttanut myös esimiehensä, rikoskomisario Martin Beckin (Peter Haber). Tämä potee omassa kotonaan, poissa virkatehtävistään, tautia, jonka luonnetta ei määritellä mutta joka on selvästi luonteeltaan jotain ihan muuta kuin tavallista kausiköhää. Meidän pitäisi kai tilata Ranskasta psykoanalyytikko Julia Kristeva itsensä tekemään asianmukainen diagnoosi tästä lopun ajan sairaudesta.

Elokuvan alkujaksot ovat nopealeikkauksiset ja virtaviivaiset. Kahden vuoden kuvaustauon jälkeen on selvästi pyritty trendistämään ilmaisukieltä. Tukholma, vielä aikaisemmissa beckeissä sentään suht turvallinen meidän oma kaupunki, on muuttunut batmanilaiseksi Gotham Cityksi, jossa kaupunki itse on riistänyt herruuden ihmisistä, joita se nyt vainoaa. Tässä todellisuudessa Gunvald Larsson ottaa itseoikeutetusti roolin Batmanina, joka kaahaa batmobilellaan (vm. 2009, Turbo Diesel) kaikkia liikennesääntöjä rikkoen auttamaan avutonta neitoa tornissa.

"Onhan meillä aina Sansibar."

Tarinan avuton neito tornissa on Kim Reeshaug (Kirsti Eline Torhaug, s. 1969), jonka parina Gunvald Larsson yrittää kaiken synkkyyden keskelle luoda omaa casablancaansa - sinä Ingrid Bergman, minä Humphrey Bogart. Kimillä ja Gunvaldilla on nimittäin takanaan yhteistä menneisyyttä enemmän kuin äkkinäinen osaisi odottaakaan: elämää suurempi rakkaustarina, kymmenen vuotta sitten - Sansibar ja sen valkeaakin valkeammat hiekkarannat. Ja jotain enemmänkin...

Kim on ekologisesti valveutunut, ja hänen kauttaan Myrskyn silmässä johdattaa meidät tarinan fokukseen: ympäristöterroristeihin, jotka suunnittelevat rajua iskua kansankoti Ruotsia vastaan. Aihe antaa elokuvantekijöille värkit myös periruotsalaiseen yhteiskuntakritiikkiin: ydinvoimalat ovat suojattomia odottamattomia hyökkäyksiä vastaan, ja poliittiset päättäjät uhkaavat välinpitämättömyydellään koko valtakunnan olemassaoloa. (Ks. Uuden Suomen uutinen vuodelta 2009.)

Myrskyn silmässä on oikeastaan aika kaukana poliisigenrestä. Sairaslomalainen Beckillä ei ole valtuuksia tutkia, muuta kuin yksityisetsivätyyliin. Sen sijaan hän joutuu itse tutkittavaksi, kuulusteltavaksi, epäillyksi - sanalla sanoen vanhan vihtahousun käristyspenkkiin, kun kotiruotsalaisten Säpo ja brittien MI6 yhteisvoimin piinaavat häntä. Ja Gunvald Larsson on suorastaan lainsuojaton, henkipatto, jota Beckin ei olisi lupa suojella.

Vainottuna mierolaisenakin Gunvald kuitenkin kohoaa sankariksi, siinä mitassa kuin sankaruus yleensä lopun aikojen Gotham Cityssa on mahdollista. Tämä parroittunut, puolitaataksi rappioitunut toimintasankari ei kuitenkaan voi suojella edes neitoaan tornissa. Alun tiheitten toimintajaksojen jälkeen hän siis joutuu hiljentymään ja vetäytymään suremaan kuollutta rakastettuaan.

Mutta tapahtuu ihme: Taustalla alkaa soida krzysztofkieślowski, ja koko kohtaus muuttuu krzysztofkieślowskiksi - ihan puolalaismestari Kieślowskin hengessä Gunvald Larsson näkee kuolleen rakastettunsa pimeän kadun varjoissa ja suuntaa tämän luo. Tässä vaiheessa minulla ei olisi mitään sitä vastaan, vaikka koko stoori kokisi muodonmuutoksen krzysztofkieślowskiksi, sillä siinä määrin kylmänhaaleaksi alun ulkokohtainen (tai ainakin abstrakti, ihmisetön) toiminta on minut jättänyt. Mutta onneksi tarina silti tajuaa jatkua tämän suvannon jälkeen.

***

Vähiin käyvät ennen kuin loppuvat kokonaan... Nimittäin Beckin työtoverit. Poissa he ovat kaikki, poissa, manan majoille kai menneet - poissa kaikki naisellinen lämpökin, jonka rakastavassa olemuksessaan loi lempeäkatseinen Lena Klingström muinoin. Samaan hautaankohan on pistetty Beckin tytär Ingerkin poikineen, ja Beckin kantaravintolan kantatarjoilija Mats (Bo Höglund)?

Beckin ja Larssonin lisäksi meillä on enää nuorempi poliisi Oskar Bergman (Måns Nathanaelson, s. 1976), joka on onneksi saanut kerätyksi epävarmaan olemukseensa vähän jämäkkyyttä. (Jos ruotsalaiset keksivät seurata brittimalleja, niin muutaman vuoden soutamisen ja huopaamisen jälkeen Beck nousee haudastaan spin-off-sarjana nimeltä Bergman, jossa itsetunnottomasta Oskarista on stailattu oikea rikostenratkontakone, tyyliin Lewis maineikkaan Morse-sarjan seuraajana.)

Myös Beckin naapuri Valdemar (Ingvar Hirdwall) näyttäytyy sentään lyhyessä ja surkeassa kohtauksessa! Sarjan edellisessä elokuvassa hän tunnetusti muutti asumaan alempaan kerrokseen, ja nyt hän joutuu kuikuilemaan parvekkeella drinkkiään särpivää Beckiä kuin joku Romeo saavuttamatonta Juliaansa. Tai oikeastaan kurkottamaan entistä naapuriaan kohti kadotuksen syvyyksistä, de profundis, anomaan tältä edes pienintä huomionosoitusta. Kohtaus sopii hyvin elokuvan apokalyptiseen lohduttomuuteen.

Lopun aikojen toimintasankari Oskar-kollegan tyylikkäässä verryttelytakissa.

Tietenkin Beck käväisee myös sureksimassa esinaisensa, rikostarkastaja Margareta Obergin, haudalla. Tältähän otettiin nirri pois sarjan edellisessä tarinassa. Hautajaisia tanssitaan tässäkin elokuvassa. Juhlakaluna tosin ei ole esimerkiksi Gunvald Larsson, vaikka hänen kylmettynyttä kalmoaan naarataankin jakson mittaan vapaasataman vesien pohjasta, sillä Gunvald Larssonin pitää kestää ennen lopullista romuttamista vielä yksi Beck-tarina, se vihoviimeinen.

***

Tuo Beck-tarina, Elävältä haudattu (Levande begravd, 2009), näytetään Neloselta ensi tiistaina. Jos sama meno kohti kadotuksen yhdeksättä piiriä ja suppilon pohjaa jatkuu, kovin synkeät näyt meillä ovat edessä. Silmieni eteen nousee monta skenaariota siitä, mikä meitä saattaa odottaa.

Ehkäpä elokuvan alussa Tukholman alta löytyy suunnaton onkalo, mahdollisimman infernaalinen ja pahalta haiseva. Viimeinenkin eli seitsemäs sinetti on vihdoin murrettu ja Beckin ja Gunvaldin rappio on saavuttanut huipennuksensa. FBI, CIA ja Suomen liikkuva poliisi, joka vielä vuonna 2009 toimi aktiivisesti, ahdistavat parivaljakon tuohon onkaloon, johon he perustavat Uuden Sodoman ja Uuden Gomorran. Siellä he käyvät juhlallisesti alttarille, jonka edessä itse Pimeyden Ruhtinas vihkii heidät epäpyhään avioliittoon. Vieraiksi katalat Beck ja Gunvald ovat luonnollisesti kutsuneet kaikki Beck-sarjan vakiohahmot vuodesta 1997 alkaen, myös rikostutkija Alice Levanderin (Malin Birgerson), joka katosi jälkiä jättämättä toisen tuotantokauden jälkeen ja jota on siitä lähtien vaadittu takaisin lukuisissa keskustelupalstapuheenvuoroissa.

Vihtahousu valmiina vihkimään Beckin ja Gunvaldin. (Kuva: Gustave Doré.)

Sitten siirrytään viettämään hääjuhlaa Uuteen Bensikseen. Kaikki saavat mahansa täyteen hannespullaa, eli meno on kuin vanhan Rooman legendaarisissa orgioissa. (Tuotantoporraskaan tuskin on pihistellyt toogakangasmenoissa.) Sitten tulee kaasuräjähdys, joka saa onkalon sortumaan, ja Beck ja Gunvald ja kaikki häävieraat hautautuvat elävältä. (Valitettavasti televisiotekniikka ei ole vielä niin pitkälle kehittynyttä, että kotisohvillaan tapahtumia järkyttyneinä seuraavat tv-katsojatkin saisi noukittua mukaan surman suuhun. Beckin kosto on silti suht suloinen, vaikkei ihan täydellisyyteen ylläkään.)

Ei se oikeasti niin mene.

Oikeasti päätösjaksossa taidetaan vähän pakittaa valitulta kadotuksentieltä. IMDb nimittäin kertoo, että mukana päätöskarnevaalin riennossa ovat jälleen äidinmaidontuoksuinen Lena Klingström ja Beckin itseään hakeva Inger-tytärkin, samoin kuin pirtsakka ruumiinavaaja Oljelund (Peter Hüttner, s. 1945) ja tarjoilija Mats.

Tutkimusryhmä reippaassa työn touhussa päätöselokuvassa.

Elävältä haudattu lähtee käyntiin idylliseltä tukholmalaisleikkikentältä, josta löytyy puuarkku ja puuarkusta elävänä sinne haudattu yleinen syyttäjä. Sairaslomansa ainakin toviksi päättänyt Beck epäilee ryhmineen paikallisia Helvetin enkeleitä, mutta sitten kyseisen moottoripyöräpoppoon päällikkökin löytyy puuarkusta, elävältä sinne tukahdutettuna hänkin. Eikä puuarkkujen sarja suinkaan pääty tähän...

***

Beckin vuosien ja tuotantokausien karttuessa olen huomannut pitäväni yhä enemmän nimiroolin näyttelevästä ja hyvää vauhtia ikääntyvästä Peter Haberista (s. 1952). Hän on itse asiassa kohonnut todellisten lempinäyttelijöideni kastiin, samaan ryhmään kuin rikosylikomisario Wexfordina paikkansa sieluuni löytänyt George Baker (1931 - 2011). Ehkä kyseessä on vain rakastunut sokeus tosiasioille, mutta mielestäni Haber on viime vuosina alkanut ulkoisestikin muistuttaa yhä enemmän brittinäyttelijä Bakeria.

Aiemmat Beck-tekstini:

• Beck ja Saksa (sarjan kytköksestä Saksaan, 20.11.2010)
• Ylimysten huvituksista (jakso 21. Japanilainen maalaus, 14.3.2011)
• Beckin äärellä, ja Persbrandtinkin (ennakko jaksosta 24. Herran nimeen, 28.3.2011)

Nostalgia on pahin

Edith Bunker kuoli viime perjantaina.

Siksi kirjoitan tämän, eräänlaisena muistokirjoituksena Jean Stapletonille (1923 - 2013) ja tilannekomediasarjalle Perhe on pahin (1971 - 79). Sarjaa muuten näytetään parhaillaankin Suomessa, joka päivä Nelosen myöhäisillassa (tai ehkä sittenkin varhaisaamussa). Uusintakierros alkoi vuoden alussa, ja parhaillaan on menossa seitsemäs yhdeksästä tuotantokaudesta.

Jean Stapleton 1923 - 2013. (Kuva: Tandem Productions.)

Mutta me aloitamme alusta eli etsimme viisi virhettä tältä YouTube-videolta. Pyydän siis kunnioittavammin katsomaan ainakin ensimmäiset kaksi minuuttia videosta ja sitten kun alkaa kyllästyttää loikkaamaan kohtaan 4:06 ja katsomaan vielä minuutin verran.

Nostalgikko löytää takuulla ne viisi virhettä, ja useammankin. Edithin ja Archien laulama alkumusiikki ensinnäkin on vähän erilainen, alkukuvat laulun taustalla myös vähän erilaiset. Mutta Gloria-tytär ja tämän rakas aviopuoliso Mike - appiukko Archien ilmaisuin "Läskipää" (Meathead) - vasta vähän erilaiset ovatkin! Itse asiassa he ovat ihan väärät Gloria ja Mike: he ovat Kelly Jean Peters ja Tim McIntire (1944 - 86), jonka uskotaan aika hyvin perustein olevan Orson Wellesin avioton poika. Ja kohdassa 4:06 erilaisuudet taas lyövät eteen: takaovesta(!) ilmestyvät Edith ja Archie Bunker ovat kyllä oikeat Edith ja Archie - Jean Stapleton ja Carroll O'Connor (1924 - 2001) - , mutta heidän olemuksensa on vähän liian herraskainen ja porvarillinen. Eikä talokaan ole ihan oikea, ei ollenkaan...

Mitä tämä oikein tarkoittaa? Onko YouTube mennyt sekaisin?

Ei suinkaan. Minä vain taas loin perinteisen, ontuvan Villa Derrickeria -harhautukseni ja -alkuaasinsiltani. Kyseessä nimittäin on vuodelta 1968 olevan  Perhe on pahin -sarjan ensimmäinen pilottijakso, jolle tuotantoyhtiö antoi rukkaset.

Siis uutta pilottia väsäämään! Se valmistui vuotta myöhemmin ja on katsottavissa tästä YouTube-osoitteesta. Alkukuvat rullaavat jo vähän kivemmin, mutta taas väärä Gloria ja väärä Mike: Candice Azzara ja Chip Oliver. Kohdassa 3:38 Edith ja Archie sentään jo tajuavat astua sisään oikeasta ovesta, mutta huonosti kävi silti. Hylsyt tuli.

Huono onni ei onneksi lannistanut tuottaja-ohjaaja-käsikirjoittaja Norman Learia (s. 1922), vaan hän otti konseptin vielä kerran kauniiseen käteen ja ajatteli muutaman asian uusiksi. Nimi vaihtui uudemman kerran. Kun ensimmäinen pilotti oli kulkenut nimellä Justice for All ja toinen nimellä Those Were the Days, lopullinen nimi Perhe on pahin (All in the Family) löytyi vihdoinkin. Samoin löytyivät oikeat Gloria ja Mike: Sally Struthers (s. 1947) ja Rob Reiner (s. 1947). Sukunimi Justicekin vaihdettiin muotoon Bunker.

Kolmas pilotti vuonna 1971 toden sanoi, kuten YouTube todistaa. Ja uutta pilottia seurasi vielä 205 jaksoa ja maailmanmenestys.

***

Perhe on pahin oli 1970-luvulla ajankohtainen ja jopa yhteiskunnallinen. Herra republikaani työläinen Archie Bunker istuu nojatuolissaan läpi vuosikymmenen ja todistaa Yhdysvallat mädättävän liberalismin etenemistä ja presidenttien vaihtumista Richard "Tricky Dicky" Nixonista Gerald Fordiin ja Jimmy Carteriin. Valtaistuimeltaan hän laukoo epäkorrektin ennakkoluuloisia mutta sitäkin vankempia totuuksiaan rotuasioista, hipeistä, seksuaalisista vähemmistöistä, naisten vapautusliikkeestä ja puolalaisista siirtolaisista ynnä muusta populaarikulttuurissa tuona aikana tabuna pidetystä aineksesta. Hänen ympärillään pyörii palvelutehtäväänsä suorittamassa kotirouvavaimo-Edith. Asuntopula vaivaa, ja siksi tunneherkkä tytär Gloria ei ole päässyt lentämään omaan pesään vaan joutuu asuttamaan yläkerran makuuhuonetta aviomiehensä Michael Stivicin kanssa. Mike-herra on tiedostava ja isoruokainen opiskelijanuorukainen.

Sarja esitettiin melko lailla tuoreeltaan Suomessa, joten minäkin osaan liittää siihen joukon ihania lapsuudenmuistoja. Meni aika kauan, ennen kuin tuotanto käsitettiin lähettää uudelleen, ja nyt Nelosen myöhäisillassa on meneillään ties kuinka mones uusintakierros. Ensimmäisen uusinnan aikoihin 1990-luvulla toimittaja Isto Lysmä (1936 - 2012) totesi, että kun Perhe on pahin esitettiin ensimmäisen kerran 1970-luvulla, se edusti jotakuinkin huonointa mitä televisiosta tuli, mutta että uusintana se yllättäin kuuluikin tv-tarjonnan parhaimmistoon. Ymmärrän yskän, valitettavasti.

Minäkin löysin Bunkerien olohuoneen pitkästä aikaa taas maaliskuussa. Jälleenihastuin sarjaan niin että peräti kovalevytin muutaman myöhäisillan jakson. Sitten päätin analysoida jälleenihastumistani vähän tarkemmin...

Sain havaita, että nostalgia on petollinen ystävä. Kun huuhtelin nostalgian unelmahötön katsomiseni yltä, paljastui sentään melkoisen radikaali ja kekseliäs mutta silti ennakkoluuloisen maneerinen tv-tuotanto. Jouduin vetämään takaisin joitain lausumiani mainesanoja, mutten onneksi läheskään kaikkia.

Tilannekomedioissa monet kaavat ja henkilöt noudattavat usein tiettyä vakiintunutta uraa, ja siksi pidän tilannekomediaa varsin rasittavana formaattina. Olen täten ehkä jäävi arvostelemaan Perhe on pahin -sarjaa, varsinkin kun se taitaa olla ainoa genren edustaja, jota suurin piirtein koskaan olen katsonut. Tästä näkökulmasta kiitettävää siis on, että sarjan neljästä päähenkilöstä vain yksi edustaa tilannekomediallisen urautunutta kaavaa, suurin piirtein päästä varpaisiin.

Puhun tytär-Gloriasta. Hänellä ei ole oikeastaan muuta funktiota kuin edustaa sangviinisuutta ja hössöttää siinä ominaisuudessa tapahtumissa mukana. Siksi hän rasittaa, varsinkin astuessaan tilannekomediallisesti etuovesta sisään ja alkaessaan oikopäätä purkaa päivän tapahtumia - välittämättä vähääkään olohuoneen tunnelmista.

Koen häiritseväksi myös sen suunnattoman ennakkoluuloisuuden, joka nojatuolin valtiaaseen Archieen kohdistuu. Ensimmäisissä tuotantokausissa vapaamielinen ja ylen suvaitsevainen ja mukava naapuri Irene Lorenzo (Betty Garrett, 1919 - 2011) marssii siekailematta etuovesta sisään ja alkaa välittömästi haastaa riitaa Archie-paran kanssa. Kaava toistuu jaksosta toiseen. Bunkerit ottavat hyvää hyvyyttään latinon vuokralaisekseen, ja tämä kehtaa heti asettua kuin kotiinsa ja astua härnäämään lehteään kaikessa rauhassa lukevaa Archieta tämän nenän eteen latinomusiikki ämyreistä täysillä rymähdellen.

Kaksintaistelu olohuoneessa. (Kuva: Tandem Productions.)

Liberaali hippi-Mike ei oikeastaan ole se avarahenkinen ajattelija, joksi äkkinäinen voisi haksahtaa häntä luulemaan. Hän on nurkkapatriootti-Archien täysi peilikuva - vain hänen aatteellinen viitetaustansa on toinen. Hänen toistuvat provokaationsa ja hyökkäyksensä appea kohtaan ovat kohtuuttomia siinäkin mielessä, että hänellä sentään on ollut mahdollisuus laajentaa intellektuaalista karttaansa, vastoin kuin työmaille jo nuorena joutuneella Archiella.

Syvimpänä hahmona sarjassa näkisin Edithin, tuon päättömänä kanana säntäilevän rakastavan äitihahmon. Älylliset hyveet puuttuvat häneltä täysin, mutta sitä enemmän hänessä on vilpitöntä hyvyyttä ja intuitiivista tunnemaailman tajua. Käsikirjoituksen nerokkuus kulminoituu Edithissä. Hänen kauttaan katsojakin saattaa nähdä epärakastettavan Archien kokonaan uudessa valossa, jos vain viitsii.

Archie pitää Edithiään kotiorjanaan ja haukkuu tätä "höynäksi". Edith ei tästä pahastu, ja miksi pahastuisikaan, sillä hän näkee syvälle rakkaan aviomiehensä sieluun. Hän tietää, mitä "höynä" oikeasti tarkoittaa. Archie käytti tuota sanaa jo heidän suhteensa ensi askeleilla, koska ei kehdannut ilmaista rakastavia tunteitaan hempeämmin ilmaisuin. Edithille Archie ei ole se despoottinen kotijumala kuin meille muille, vaan jotain aivan muuta. Hänen tavassaan nähdä aviomies on jotain hyvin samaa kuin pääparissa John Cromwellin traagisessa rakkaustarinassa Rakkauden silmin (1945).

Jean Stabletonin roolityö Edithinä on häikäisevän tosi. Ei ihme, että hypin riemusta, kun hän kerran vaivautui vieraaksi Muppet Show'hun. 

Jotkin sarjan jaksot pomppaavat iloisesti esiin rivistään. Esimerkiksi yhdessä keskivaiheen jaksossa leikitään Rashomonia - paholaisen porttia. Kukin päähenkilö saa vuorollaan kerrata oman versionsa tapahtuneesta. Ja kukin totisesti näkee kanssalähimmäisensä omalla, subjektiivisella tavallaan. Erityisen ekspressionistinen on apen ja vävyn tapa mieltää toisensa.

***

Perhe on pahin ei toki syntynyt tyhjästä. Sillä on esikuvansa Englannissa, vuosina 1965 - 75 pyörinyt Till Death Us Do Part, joka vaikuttaa ainakin YouTuben perusteella melko konventionaaliselta brittisarjalta. Tuottaja Lear lisäilikin amerikkalaisversioon muun muassa vaikutteita omasta perhehistoriastaan.

Viimeisen tuotantokauden viimeinen jakso vuonna 1979 päättyy Edithin ja Archien hellään suudelmaan ja hälventää varmasti kaikki kyyniset epäilykset heidän suhteensa laadusta. Mutta perheen tarina ei suinkaan päättynyt tuohon vaan jatkui monessa spin-offissa. Unohdamme sellaiset rönsyt kuin Maude ja The Jeffersons ja keskitymme Bunkerien ydinperheeseen.

Archie Bunker's Place (1979 - 83) jatkoi siitä, mihin Perhe on pahin jäi. Se kertoo ruokapaikasta, jonka Archie on perustanut Queensin kaupunginosaan. Archien asenteet ovat vähän pehmenneet, eivätkä katsojatkaan jaksaneet seurata sarjaa kuin 97 jakson verran ennen sen kuoppaamista. Stapletonin Edith esiintyi vain muutamassa ykköstuotantokauden jaksossa.

22 jaksoon hyytynyt Gloria (1982 - 83) puolestaan keskittyy Bunkerien tyttären myöhempään elämään. Glorialle ja Mikelle on tullut trendikkäästi avioero, kun Mike päättää muuttaa kommuuniin, ja yksinhuoltaja-Gloria aloittaa työt eläinlääkäriaseman vastaanottovirkailijana. O'Connor näyttäytyi esittämättä jätetyssä pilottijaksossa, Stapleton ei siinäkään.

Ylevöitynyt Archie '80-luvun lopussa. (Kuva: TNT.)

Kului useampi pitkä vuosi ja sitten saimme Suomessa todistaa uutta, nahkansa kokonaan luonutta Archie Bunkeria. Hän oli muuttunut ylen yleväksi, jalomieliseksi patriootiksi ja kunnian mieheksi - poliisipäällikkö Bill Gillespieksi poliisisarjaan Yön kuumuudessa (In the Heat of the Night, 1988 - 95). Me menneisyyden lapset ihmettelimme hänen nuorekkuuttaan ja täydellistä änkyröinnin puutettaan, joka oli säntillisesti jätetty Norman Jewisonin elokuvaversioon Yön kuumuudessa (1967) ja John Ballin alkuperäisromaaniin vuodelta 1965. (Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, näyttelijä O'Connor on Justice for All -sarjan pilottijaksossa 1968 ainoastaan 43-vuotias!)

Myöhemmällä urallaan Jean Stapleton esitti mm. presidentinrouva Eleanor Rooseveltia. Myös Sally Struthers on jatkanut näyttelijänuraansa. Sen sijaan Läskipää Mike Nichols on sittemmin ohentanut tuntuvasti moppitukkaansa ja luonut melkoisen menestyksekästä uraa elokuvaohjaajana. Hänen hohdokkaimmat filminsä taitavat kuitenkin olla parinkymmenen vuoden takana: King-sovitukset Stand by Me - Viimeinen kesä (1986) ja Piina (1990) sekä tähtien miehittämä armeijakuvaus Kunnian miehiä (1992). Ohjaaja Reinerin isä on muuten koomikko Carl Reiner (s. 1922), joka esiintyy edelleen vetreästi.

Pyhimystä sädekehän verran

Kaikki alkoi Singaporessa toukokuussa 1907. Silloin syntyi erääseen kiinalais-brittiläiseen perheeseen poika, joka sai nimen Leslie Charles Bowyer-Yin. Myöhemmin tämä poika opittiin tuntemaan rikoskirjailijana nimellä Leslie Charteris, jonka ylivoimaisesti suosituin luomus on arvoituksellinen, monikasvoinen veijarihahmo Simon Templar, Pyhimyksenä (The Saint) tunnettu.

Simon Templar näki päivänvalon vuonna 1928 romaanin Pyhimys kohtaa tiikerin (Meet - The Tiger!, suom. 1960 myöhemmän laitoksen pohjalta) sivuilla ja osoittautui kohta suurmenestykseksi. Charteris jaksoi väsätä uusia Pyhimys-seikkailuja peräti 35 vuoden ajan, minkä jälkeen joukko haamukirjailijoita jatkoi sarjaa.

Pyhimyksen ura laajeni pikku hiljaa elokuviin (1938 - ; pääroolissa erityisesti George Sanders) ja sarjakuviin (1948 - ). Suomessakin ilmestyi vuosina 1970 - 84 pehmoseksikäs Pyhimys-sarjakuvalehti, joka onkin ainoa sattumoinen kohtaamiseni hahmon kanssa ennen tätä päivää.

Nimittäin tänään Yle Teema aloitti retrosti Pyhimys-nimisen televisiosarjan uusinnat. Sarjaa ruvettiin tuottamaan Britanniassa vuonna 1962, ja runsaan kuuden vuoden aikana jaksoja kertyi kaikkiaan 118. Pääosaan kiinnitettiin melko lahjaton mutta sitäkin sulavampi nuori kyky, 34-vuotias Roger Moore (s. 1927). Yle Teeman uusintakokonaisuuteen tosin on kelpuutettu vain sarjan värilliset jaksot, eli se alkaa viidennen tuotantovuoden alusta.

Pyhimys 72. Kuningattaren jalokivet
(The Saint 5:1. The Queen's Ransom, ensiesitys Britanniassa 30.9.1966)
Pyhimys pelastaa Monte Carlossa Fedyran ex-kuninkaan hengen. Syrjäytetty kruunupää mielii takaisin valtaan ja aikoo rahaa saadakseen myydä vaimonsa korut. (Yle.fi.)
Sarjan esittely Yle Teeman kotisivustossa
Jakso katsottavissa netti-tv:ssä kahden viikon ajan
Yle Teema ma 3.6.2013 klo 18.00 - 18.49 

1960-luvu oli svengaava, joten Pyhimyksen tulee luonnollisesti olla erityisen svengaava. Tyylikästä svengiä ei siis pidä puuttuman, kun Pyhimys Simon Templar ilmaantuu Monte Carlon kasinolle valkoisessa smokissaan. Smokki istuu täydellisesti, ja mikä on istuessa, kun on luultavasti näyttelijä Mooren oma smokki - hän kun käytti pyhimyksissä hyväkseen lähinnä oman garderoobinsa puvustoa.

Myös näyttävät nutturat kuuluivat 1960-luvun svengiin. Sellaista keikuttaa päänsä päällä kuningatar Adana (Dawn Addams, 1930 - 85). Se ei ole yhtä näyttävä kuin edesmenneen Amy Winehousen tekotukka mutta takuulla sata kertaa parodisempi. Johtopäätös: Pyhimys-sarja ei ota itseään turhan vakavasti. Se on ilmeistä sukua toiselle 1960-luvun parodiselle ja niin ihanalle camp-sarjalle Batmanille (1966 - 68).

Kuninkaallista glamouria, tiaroja ja fetsejä, Casinolla.

Ilmaannuttuaan eteemme Pyhimys kertoo meille ajatuspuheena, mikä on oleellista tässä illassa. Oleellista on, että kuningatar Adanan aviopuoliso, Fedyran öljyvaltion vallasta syösty kuningas Fallouda (George Pastell, 1923 - 76), istuu uhkapelipöydässä ja lätkii korttia. Sitten tapahtuu jotain: ex-kuningas yritetään murhata, mutta Pyhimys-Moore aina yhtä valppaine kulmakarvoineen onnistuu estämään yrityksen.

Pyhimyksen formaattiin kuuluu, että henkilö A ei tunne Simon Templaria, joten henkilö B joutuu esittelemään hänet henkilö A:lle. Tässä jaksossa henkilö A:n nakki on osunut ex-kuningas Falloudalle, joka ei tunnista hyväntekijäänsä, jotenka henkilö B eli kuningatar Adana suorittaa esittelyn. Samalla hetkellä pyhimyksen sädekehä ilmestyy formaatin mukaisesti näyttelijä Mooren pään päälle, ja tämä vaihtoehtoisesti joko vilkaisee sädekehäänsä tai suuntaa katseensa suoraan kameraan. Tässä jaksossa on vuorossa katsahtaa auraa ironisen elegantisti.

Ja pyhimyssädekehästä johdumme luontevasti tunnusmusiikkiin grafiikkoineen, yhtä svengaavaan ja tyylikkääseen kuin jakso on kuluneet pari minuuttia jo ollut. Alkutekstien vyöryessä meillä on hyvää aikaa koota syntyneitä vaikutelmia. Eli: Tämähän on kuin parodialla suittu Agentti 007! Parodian paradoksi piilee tällä kertaa siinä, että näyttelijä Moore esitti 007:ää ensimmäisen kerran vasta seitsemän vuotta myöhemmin, mutta edes viimeisessä bondissaan hän ei uskaltautunut panemaan samalla lailla läskiksi.

Pyhimys saa kuningaspariskunnalta armon kuulla heidän huolensa. He haluaisivat niin kovasti palata valtaistuimelleen, mutta sepä ei onnistu ilman pätäkkäsummaa, joka saataisiin kokoon realisoimalla kuningattaren korut. Pyhimyksen siis pitäisi saattaa kuningatar noutamaan korunsa Sveitsin Zürichistä. Vaan kuningasparin petollisella palveluskunnalla on toiset juonet. Hammer-studion kauhuelokuvien luottonäyttelijä Peter Madden (1904 - 76) on kavaltajaryhmän pomona kavalista kavalin.

Vaappuvan lentokonematkan päässä Zürichissä korut odottavat pankin talleholvissa, ja kun ne on kuitattu, varsinainen toiminta voi jälleen jatkua. Autokuskeja kolkataan ja korvataan valekuskeilla. Keltaiset avopakut jahtaavat vihreitä mercedes-limusiineja. Pommisalkkuja availlaan ja lentomatkat päätyvät ties minne.

Catherine Feller huoltoaseman pikku emäntänä.

Pyhimyksen rytmitykseen kuuluvat rauhaisat suvantokohdat. Matkalla konnia pakoon Ranskan maaseudulla Mr. Templar kuningattarineen seisahtaa hoonoa enklantia galliaksi murtavien Catherine Fellerin ja Stanley Meadowsin herttaiselle pikku bensiiniasemalle. Siellä on jälleen tilaa muun muassa pikkusievälle seurapiirikomedialle, kun aviopari luulee pakenevia matkustavaisia rakastavaisiksi. Kyydin antiikkisessa Rolls-Roycessaan puolestaan tarjoaa hyvissä varoissa oleva ja reippaasta vauhdista nauttiva mummeli Hortense Pemberton (Nora Nicholson, 1892 - 1973), jolla tälläkin tosin on oma jäynänsä mukana ojassa.

***

Millaisen luonnekuvan saamme pahamaineisesta Mr. Templarista Kuningattaren jalokivien perusteella? Ensinnäkin hänellä on mittaamattoman pitkä pinna, mikä tunnetusti on aina tyylikästä. (Olemmeko milloinkaan törmänneet malttinsa menettäneeseen näyttelijä Mooreen tämän jo 68 vuotta kestäneellä elokuvauralla?) Pyhimyksen sulava charmööriys ja leikkisä gentlemannius ei vaarannu ääriolosuhteissakaan. Edes kaamean huonolla itsetunnolla varustettu kuningatar Adana ei kykene horjuttamaan Mr. Templarin hyväntuulisuutta ja svengaavais-zeniläistä tasapainoa. Pyhimys on takuulla harjoitellut etukäteen kauhukakaralaitoksessa. Lisäksi sankarimme hallitsee näyttävät nyrkkitappelutkin suvereenisesti. Itse asiassa nyrkkisankaritaidot ovat Pyhimyksen uran elinehto - muuten hän yksinkertaisesti ei selviäisi käsikirjoittajan häntä varten laatimista koettelemuksista kenttäolosuhteissa.

Pyhimys on myös periaatteellinen, tai ainakin näyttelee sellaista jouhevan kameleonttimaisesti. Hänellä on pokkaa kysyä kuningas Falloudalta päin naamaa, miksi auttaa takaisin valtaistuimelle monarkkia, joka tunnetaan lähinnä uhkapelitaidoistaan. Pyhimyksen ja kuningatar Adadan kiperää yhteistyösuhdetta tarkastellessa huomaa, että Mr. Templar jatkuvasti pilkkaa päänaistaan hienovaraisesti. Tämä näyttää televisiollisesti hyvältä ja tenhoavalta, mutta paljastaa ikävän totuuden sankarista: hän on kaksinaamainen nilkki, joka onnistuu kätkemään raukkamaisen alentuvuutensa sulavaisen olemuksensa laskoksiin.
  

Paha on paha, tässä Peter Maddenin Farid.

Pyhimyksen satumaailma pohjaa paperinukkehahmoihin ja stereotypioihin. Todelliset konnat esimerkiksi näyttävät totisesti konnilta ja saavat onnellisessa lopussa sen palkkansa, joka pahalle kuuluu. Lajityyppiin kuuluvat myös naisihmisten taajat pyörtymiset, taatusti dramaattiset.

Toiminta vaatii, että jaksossa sattuu ja tapahtuu paljon, mutta silti juonenkuljetus on niin, niin suoraviivaista. Hatusta vedetään käänteitä liukuhihnaperiaatteella. Hahmoissa on stereotypiaa muttei arkkitypiaa, jotenka vertailun toiseen 1960-luvun camp-sarjaan Batmaniin voittaa armotta jälkimmäinen. Cesar Romero Batmanin Jokerina kuuluu televisiohistorian ikoneihin!

***

Kuningattaren jalokivet merkitsee käännettä Pyhimys-sarjan historiassa muutoinkin kuin ensimmäisenä värillisenä jaksona. Kaikki 71 mustavalkoista tarinaa nimittäin olivat edes jollain lailla perustuneet hahmon luoneen Leslie Charterisin kirjoittamiin kertomuksiin. Tästä lähtien toimittiin toisin. Värillinen Simon Templar etääntyi yhä enemmän charterisilaisesta alkuperäishahmostaan. Sarja muuntui yhä enemmän agentti- ja fantasiagenren sukuiseksi, kun aluksi oli tuotettu lähinnä rikossarjaa.

Näemme hänen auransa.

Kun Pyhimys-tv-sarjaa alettiin suunnitella 1960-luvun alussa, kirjailija Charteris olisi halunnut sankariksi sankarin paikalle itsensä hänen hitchcocklaisen tyylikkyytensä Cary Grantin. Tiettävästi rooliin kaavailtiin myös Patrick McGoohania, mutta lopulta Roger Moore sai sen - ja kohosi muutamassa vuodessa kansainvälisesti tunnetuksi huipputähdeksi. Moore jopa ohjasi yhdeksän pyhimystä! Yle Teeman kokonaisuuteen ohjauksista kuuluu neljä.

Pyhimyksessä Moore sai kaikessa rauhassa kehittää tyylikkään sulavaa roolihahmoaan eräänlaisena esi-Bondina. Vuosien mittaan hän kuitenkin kyllästyi Mr. Templarin yksipuoliseen hahmoon ja halusi siitä eroon. Kun sarja päättyi 1969, hän ei enää sittemmin palannut rooliin.

Svengaavalla 1960-luvulla kylmä sota eli parasta miehuuttaan, ja se näkyy Pyhimyksessä. Itä on itä ja länsi on länsi, ja Mr. Templar totisesti vastustaa itäistä hapatusta. Ja Kuningattaren jalokivissä nähty kuvitteellinen kuningaskunta Fedyra ei ole mitenkään poikkeus, sillä näitä mielikuvitusvaltioita sikiää varsin taajaan sarjan kulussa. 

Simon Templar asuu Lontoossa ja seikkailee ympäri maailmaa. Maailmankuuluista tapahtumapaikoista huolimatta kuvaukset tehtiin muutamia pieniä kohtauksia lukuun ottamatta brittistudioilla. Esimerkiksi Kuningattaren jalokivien alkukohtauksessa Monte Carlon kasinossa aitoa ja alkuperäistä taitaa olla vain lyhyt ulkokuva tästä uusempirepalatsista.

Pyhimys ja hänen pikku apulaisensa ST 1.

Menopelinä Mr. Templarilla on Volvo P1800, joka "Pyhimys-Volvonakin" tunnetaan. Auton rekisterinumeroista tunnetuin on ST 1. Päähenkilön lisäksi sarjassa ei oikein ole muita pysyviä henkilöhahmoja, tyttöystävätkään kun eivät Mr. Templarin kainalossa tahdo viihtyä. Ainoa toistuvasti näyttäytyvä henkilö saattaa olla rikostarkastaja Claud Eustace Teal, joka toisaalta vainoaa harmaalla alueella toimivaa päähenkilöä, toisaalta tekee tämän kanssa joskus yhteistyössä. Tarkastaja Teal esiintyy noin joka viidennessä pyhimyksessä. Muutaman vierailevan näyttelijän jälkeen hänen esittäjäkseen vakiintui Ivor Dean (1917 - 74). Kesä-Teema lähettää yhteensä kymmenen Teal-jaksoa.

Vuoden 1969 jälkeen Pyhimys on yritetty palauttaa televisioon muutamaankin otteeseen. Ensimmäinen yritys oli Pyhimyksen paluu (Return of the Saint, 1978 - 79), jonka 24 jaksossa Mr. Templaria näyttelee Ian Ogilvy (s. 1943). Vuosina 1971 - 72 tuotettiin 24-osainen The Persuaders!, jossa pääosaa esittää Moore yhdessä Tony Curtisin kanssa. Tällä sarjalla ei ole mitään tekemistä Pyhimyksen kanssa, vaikka sille Suomessa annettiinkin sellaiseen viittaava nimi Veijareita ja pyhimyksiä.

***

Värillisiä pyhimyksiä tehtiin kaikkiaan 47 kappaletta. Ne kaikki on tarkoitus näyttää kesän mittaan Teema-kanavalla viiden jakson viikkovauhdilla. Oivalliseen Derrick-tyyliin samat vakionaamat näyttelevät toistuvasti eri rooleja sarjan jaksoissa. Seuraavassa muutama kaunis sana seuraavana tulossa olevista jaksoista. Yle Teeman esitysjärjestys poikkeaa jonkin verran alkuperäisestä, ja kanavan kotisivuilta löytyy hyvä perustelu valittuun järjestykseen.

3. - 7.6.2013
   72. Kuningattaren jalokivet (The Queen's Ransom; 5:1)
   73. Tutkimusaseman salaisuus (The House on Dragon's Rock, 6:9) - Näyttelijä Mooren oma ohjaus
   74. Loikkari (The Russian Prisoner, 5:3) - Joseph Fürst (1916 - 2005) esittää suomalaissyntyistä venäläisfyysikkoa
   75. Vastahakoinen vallankumouksellinen (The Reluctant Revolution, 5:4)
   76. Avulias merirosvo (The Helpful Pirate, 5:5)

10. - 14.6.2013
   77. Hirviön jäljillä (The Convenient Monster, 5:6) - Loch Nessin hirviön jäljillä
   78. Enkelin silmä (The Angel's Eye, 5:7) - T. P. McKenna
   79. Uhkapeliä elämällä (The Man who Gambled with Life, 6:18)
   80. Mies joka piti leijonista (The Man Who Liked Lions, 5:8)
   81. Parempi hiirenloukku (The Better Mouse Trap, 5:9) - Cannes, Alexandra Stewart, Pauline Collins

17. - 21.6.2013
   82. Karkulainen (Little Girl Lost, 5:10) - A. Hitlerin tytär (June Ritchie, s. 1938)? Väinämöishahmoisena komentaja Brendan Cullinina lähes parimetrinen Noel Purchell (1900 - 85).
   83. Salainen lista (Paper Chase, 5:11) - DDR
   84. Lentosuunnitelma (Flight Plan, 5:13)
   85. Pakoreitti (Escape Route, 5:14) - Näyttelijä Mooren oma ohjaus. Pyhimys joutuu vankilaan. Rikostarkastaja Teal. Donald Sutherland, Jean Marsh
   86. Peräänantamattomat patriootit (The Persistent Patriots, 5:15) - Rikostarkastaja Teal.

24. - 28.6.2013
   87. Nopeat naiset (The Fast Women, 5:16) - Kate O'Mara
   88. Kuolemanleikki (The Death Game, 5:17) - Rikostarkastaja Teal
   89. Taiteenkeräilijät (The Art Collectors, 5:18) - Leonardo da Vincin kadonneet maalaukset
   90. Palkkatappaja (To Kill a Saint, 5:19) - Pyhimys saa toimeksiannon murhata itsensä
   91. Valekreivitär (The Counterfeit Countess, 5:20) - Rikostarkastaja Teal. Kate O'Mara

1. - 5.7.2013
   92. Välikohtaus Venetsiassa (Interlude in Venice, 5:2) - Bondien Neiti Moneypenny Lois Maxell
   93. Simon ja Delila (Simon and Delilah, 5:21) - Lois Maxell
   94. Aarresaari (Island of Chance, 5:22) - Kulta-aarre Karibianmerellä
   95. Pommitehdas (The Gadget Lovers, 5:23) - Saako eversti Smolenko (Mary Peach, s. 1934) surmansa 14. neuvostoagenttina?
   96. Timanttihuijaus (A Douple with Diamonds, 5:24) - Rikostarkastaja Teal

22 muuta osaa heinä - elokuussa.

Jälkikirjoitus 17.6.2013. Kuningattaren jalokivien jälkeen olen katsonut kolmisen muutakin jaksoa ja todenut, että ihan kaikki aloitusjaksosta päättelemäni ei päde koko sarjaan. Konnat esimerkiksi eivät välttämättä aina ole niin kovin konnan näköisiä. Olen miettinyt myös Mr. Templarin ylivertaisuuden salaisuutta. Ehkä kaiken takana piilee ylimääräinen aisti, jota hän säätelee kulmakarvojaan liikuttelemalla.

Minne tuuli voiton kuljettaa

Kuten hyvin tunnettua on, on 20. toukokuuta 2006 kunniakkain päivä Suomen sotien jälkeisessä historiassa. Tuona suurena päivänä mahdoton kävi toteen: Suomi ja Lordi voittivat Eurovision laulukilpailun.

Tuota seitsemän vuoden takaista lauantaiehtoota ennen me tuskin uskalsimme haaveilla, että pieni Suomikin joskus saattaisi isännöidä eurooppalaisista kilvoista jalointa. Mutta niin vain kävi. Realisoituneen voiton myötä saatiin heittää romukoppaan masokistiset spekulaatiot vaihtoehtohistorioista, joissa Suomi olisi lähettänyt kerrankin skabaan mukaan sen oikean laulun ikuisen väärän sijaan.

Tunnetuin vaihtoehtohistoria koskee vuotta 1965, kun Suomea kunniakkaasti edusti Abraham Lincolniksi naamioitunut Viktor Klimenko, joka esitti kappaleen "Aurinko laskee länteen" ja sijoittui viimeiselle sijalle, hävisi, sai yhteensä nolla pistettä (kuten kyllä kolme muutakin kilpakumppania).

Tuona vuonna 1965 Suomen edustaja oli valikoitunut varsin monimutkaisen proseduurin kautta. "Aurinko laskee länteen" oli yhden raadeista suosikki. Sen sijaan koko kansan postikorttiäänestyksen voitti Katri Helenan letkajenkka "Minne tuuli kuljettaa". Ja kuinka ollakaan, voittajaksi Napolin maaliskuisessa yössä kohosi Luxemburgia edustaneen France Gallin (s. 1947) esittämänä "Poupée de cire, poupée de son", letkajenkka eli letkis sekin. (Tuohon aikaan suuriskelmät aina versioitiin suomeksikin, ja tämän voittokappaleen esitti nimellä "Vahanukke, laulava nukke" mm. Katri Helena.)

Kansallinen trauma oli valmis.

Miksi, oi miksi Suomi ei lähettänyt Katri Helenaa jenkkoineen mukaan ja voittamaan! Toivo Kärjen sävellyshän oli ainakin sata ja tuhat kertaa parempi kuin luksemburgien rallatus, kuten asiantuntevasti todettiin. Suomi olisi kerännyt pinnat kotiin jo tässä Eurovision kymmenennessä turnauksessa, eikä olisi tarvinnut kärvistellä vielä 41 raastavaa vuotta.

Katri Helena - ja Suomen Euroviisu-maine? -  tuulen armoilla.

Tämä historiallinen virheratkaisu vertautunee parhaiten pääministeri Cajanderin raskaisiin väärinlaskentoihin talvisodan alla. Yleisradion kappalevalinnasta kohistiin vuosikymmeniä, ja ihan aiheellisesti. Vakavia artikkeleitakin se kirvoitti. Kun tulehdus nyt on onneksi Lordin voiton myötä saanut laskeutua, lienee minun hyvä kirjata tähän, mitä todella olisi tapahtunut, jos Katri Helena olisi 1965 lähetetty Eurovision lavoille.

Voilà, Eurooppa ja Suomi! Mademoiselle Katri Helena Suomen ja mademoiselle Gall Luxemburgin edustajana, molemmilla aseenaan ajan henkeä parhaiten kuvastava letkis. Voittaja vuoden 1965 Eurovision laulukilpailussa oli...

... tämä kappale.

***

Eiköhän ollut eurooppalaisen kevytmusiikin historian kannalta parasta, että "Minne tuuli kuljettaa" karsiutui Euroviisu-koneesta Suomen kamaralle. Vaikka Britanniaa edustaneen Kathy Kirbyn kappale "I Belong" mainitaan poikkeuksellisen edistykselliseksi ja se sijoittuikin heti toiseksi, on "Vahanukke" kyllä ihan toista kaliiperia. Sen sekä sävelsi että ironia hampaiden värissä kirskuen sanoitti Ranskan kevyen musiikin paha poika, kauniskasvo, renttujen renttu ja paavienkin myllyttämä Serge Gainsbourg (1928 - 91), jota minä nyt tässä julkisesti tunnustan fanittavani henkilökohtaisesti. Vaikka suomalainen itsetunto vaatii pitämään Toivo Kärjen tuulenkuljetusjenkkaa kahdesta verrokista ylivoimaisesti laatuisampana, on totuus toisenlainen. "Poupée de cire, poupée de son" ansaitsi ehdottomasti voittonsa ja myöhemmän klassikkostatuksensa.

Monsieur Gainsbourg (vas.), mademoiselle Gall ja voiton makeus.

Jos Katri Helena olisi ollut mukana Napolissa, kumpikaan letkiksistä ei olisi yltänyt mitalisijoille. Tai ehkä mademoiselle Gall olisi sijoittunut kolmanneksi, mene ja tiedä - joka tapauksessa korkeammalle kuin suomalainen kilpasiskonsa. Mitä kitsaammin Suomi olisi kerännyt pisteitä, sitä ylemmä Luxemburg olisi noussut.

Nimittäin Eurovision pistelaskusysteemi oli (ja on edelleen) sellainen, että edustuskappaleet pannaan kansallisissa raadeissa paremmuusjärjestykseen. Ei yksikään maa olisi voinut antaa esimerkiksi täysiä viittä pistettä sekä Suomelle että Luxemburgille. Parhaiden pisteiden saajat valikoituvat esiin. Kumpi on kampi, "Minne tuuli kuljettaa" vai "Vahanukke", letkajenkka vai letkajenkka? Letkiksen ystävät keskittivät todellisessa kilvassa äänensä Luxemburgille, mutta jos mukana olisi ollut myös Katri Helena, letkisintoilijoiden kannatus olisi hajonnut kahdelle kappaleelle. Siksi esimerkiksi Itävalta, joka antoi mademoiselle Gallille täydet viisi pistettä, olisi tukenut Luxemburgia ehkä vain kolmannen sijan verran eli yhdellä pisteellä, kun liian moni letkishuuman valtaama olisi varannut istumapaikan Katri Helenan junassa ja siten vohkinut mademoiselle Gallilta kallisarvoisia pisteitä.

Pointti ilmenee ratkaisevana joka vuosi, vaikka sitä ei tuloskommentaareissa turhia analysoida. Ihmetellään vain vaikkapa sitä, miksi tietty kappale sijoittui semifinaalissa hyvin ja finaalissa vähemmän hyvin, tai toisinpäin. Ei osata nähdä, että jonkin musiikkimaun edustajat pystyvät keskittämään äänensä vaihtoehtojen puuttuessa yhdelle ainoalla kappaleelle, kun toisen maun äänet hajoavat ylitarjontaan. Esimerkiksi tänä vuonna Suomi ja Krista Siegfrids ja "Marry Me" edustavat letkeää poppia loputtomassa voimaballadien vuossa, mikä lasketaan meille eduksi pistelaskennassa.

Itse olen surkuhupaisaan tapaani jälleen kerran uhkarohkea ja vailla minkäänlaisia analyyseja tahi pelkäämättä maineeni ryvettymistä entisestäänkin arvaan "Marry Men" sijoittuvan 12:nneksi tai 14:nneksi, vaikka toivonkin parempaa sijaa Malmön  majatalossa. [Jälkikäteislisäys: Suomi valtasi sijan 24.]

Euroviisu-menestyksen ennakoimisessa on se metka piirre, että se tuntuu viisaista laskelmistani huolimatta suurin piirtein mahdottomalta. Minä esimerkiksi en pysty tajuamaan, mikä syöksi Lordin ja "Hard Rock Hallelujahin" kultamitaleille seitsemän vuotta sitten. En tajua sitäkään, miksi Marion Rung ja "Tom Tom Tom" oli 1973 vasta kuudes. Ja niin kovin mielelläni olisin vuotta myöhemmin suonut Abban "Waterloon" sijaan voiton kakkoseksi sijoittuneelle Italian Gigliola Cinquettille ja "Si'lle", vaikka laulajattarella epätasa-arvoisesti jo olikin valmiiksi vuosikymmenen takaa yksi Eurovisio-pysti takkansa reunustalla.

***

Harmillisesti tänään nähtävä vuoden 2013 laulukilpa sijoittuu pahasti päällekkäin Yle Teemalta lähetettävän, lähes nelituntisen Ludwig II:n (1972) kanssa, niin etten pääse vilkuilemaan kisaa edes vaivihkaa. Kyseessähän on Modronen marksisti-herttuan Luchino Viscontin tulkinta Baijerin joutsenkuninkaasta Ludwig II:sta (1845 - 86), joka omisti hallintokautensa erityisesti satulinnojen rakenteluun. Muun muassa sata vuotta uinuneen prinsessa Ruususen kotilinna on Ludwigin visioima. Romy Schneider saa elokuvassa uudemman kerran tulkita rakastettua Sissiä (1837 - 98), tällä kerralla tosin vähän vähemmän nuorena keisarinnana ja sivuroolissa.