Se käy selväksi, kun katsoo ruotsalaisen Beck-poliisisarjan loppupään elokuvia, synkeitä ja depressiivisiä. Beck-sarja on kuin traaginen rakastaja: se ei tyydy syöksymään hornaansa yksinään vaan haluaa vetää mukanaan petollisen rakastettunsakin, joka hänet hylkäsi. Koko maailma, turvaisa lintukoto, pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta - ne kaikki jättivät Beckin, ja kosto on sen mukainen eli mahdollisimman suloinen.
[Varoitus! Kirjoitus sisältää loppupuolella vastuutonta mässäilyä ikävänpuoleisilla asioilla.]
Beck 25 (4:1): Myrskyn silmässä (Ruotsi, 2009)
(I stormens öga, ohj. Harald Hamrell)
Nelonen ti 3.9.2013 klo 22.00
Elokuvan alkujaksot ovat nopealeikkauksiset ja virtaviivaiset. Kahden vuoden kuvaustauon jälkeen on selvästi pyritty trendistämään ilmaisukieltä. Tukholma, vielä aikaisemmissa beckeissä sentään suht turvallinen meidän oma kaupunki, on muuttunut batmanilaiseksi Gotham Cityksi, jossa kaupunki itse on riistänyt herruuden ihmisistä, joita se nyt vainoaa. Tässä todellisuudessa Gunvald Larsson ottaa itseoikeutetusti roolin Batmanina, joka kaahaa batmobilellaan (vm. 2009, Turbo Diesel) kaikkia liikennesääntöjä rikkoen auttamaan avutonta neitoa tornissa.
 |
| "Onhan meillä aina Sansibar." |
Kim on ekologisesti valveutunut, ja hänen kauttaan Myrskyn silmässä johdattaa meidät tarinan fokukseen: ympäristöterroristeihin, jotka suunnittelevat rajua iskua kansankoti Ruotsia vastaan. Aihe antaa elokuvantekijöille värkit myös periruotsalaiseen yhteiskuntakritiikkiin: ydinvoimalat ovat suojattomia odottamattomia hyökkäyksiä vastaan, ja poliittiset päättäjät uhkaavat välinpitämättömyydellään koko valtakunnan olemassaoloa. (Ks. Uuden Suomen uutinen vuodelta 2009.)
Myrskyn silmässä on oikeastaan aika kaukana poliisigenrestä. Sairaslomalainen Beckillä ei ole valtuuksia tutkia, muuta kuin yksityisetsivätyyliin. Sen sijaan hän joutuu itse tutkittavaksi, kuulusteltavaksi, epäillyksi - sanalla sanoen vanhan vihtahousun käristyspenkkiin, kun kotiruotsalaisten Säpo ja brittien MI6 yhteisvoimin piinaavat häntä. Ja Gunvald Larsson on suorastaan lainsuojaton, henkipatto, jota Beckin ei olisi lupa suojella.
Vainottuna mierolaisenakin Gunvald kuitenkin kohoaa sankariksi, siinä mitassa kuin sankaruus yleensä lopun aikojen Gotham Cityssa on mahdollista. Tämä parroittunut, puolitaataksi rappioitunut toimintasankari ei kuitenkaan voi suojella edes neitoaan tornissa. Alun tiheitten toimintajaksojen jälkeen hän siis joutuu hiljentymään ja vetäytymään suremaan kuollutta rakastettuaan.
Mutta tapahtuu ihme: Taustalla alkaa soida krzysztofkieślowski, ja koko kohtaus muuttuu krzysztofkieślowskiksi - ihan puolalaismestari Kieślowskin hengessä Gunvald Larsson näkee kuolleen rakastettunsa pimeän kadun varjoissa ja suuntaa tämän luo. Tässä vaiheessa minulla ei olisi mitään sitä vastaan, vaikka koko stoori kokisi muodonmuutoksen krzysztofkieślowskiksi, sillä siinä määrin kylmänhaaleaksi alun ulkokohtainen (tai ainakin abstrakti, ihmisetön) toiminta on minut jättänyt. Mutta onneksi tarina silti tajuaa jatkua tämän suvannon jälkeen.
***
Vähiin käyvät ennen kuin loppuvat kokonaan... Nimittäin Beckin työtoverit. Poissa he ovat kaikki, poissa, manan majoille kai menneet - poissa kaikki naisellinen lämpökin, jonka rakastavassa olemuksessaan loi lempeäkatseinen Lena Klingström muinoin. Samaan hautaankohan on pistetty Beckin tytär Ingerkin poikineen, ja Beckin kantaravintolan kantatarjoilija Mats (Bo Höglund)?
Beckin ja Larssonin lisäksi meillä on enää nuorempi poliisi Oskar Bergman (Måns Nathanaelson, s. 1976), joka on onneksi saanut kerätyksi epävarmaan olemukseensa vähän jämäkkyyttä. (Jos ruotsalaiset keksivät seurata brittimalleja, niin muutaman vuoden soutamisen ja huopaamisen jälkeen Beck nousee haudastaan spin-off-sarjana nimeltä Bergman, jossa itsetunnottomasta Oskarista on stailattu oikea rikostenratkontakone, tyyliin Lewis maineikkaan Morse-sarjan seuraajana.)
Myös Beckin naapuri Valdemar (Ingvar Hirdwall) näyttäytyy sentään lyhyessä ja surkeassa kohtauksessa! Sarjan edellisessä elokuvassa hän tunnetusti muutti asumaan alempaan kerrokseen, ja nyt hän joutuu kuikuilemaan parvekkeella drinkkiään särpivää Beckiä kuin joku Romeo saavuttamatonta Juliaansa. Tai oikeastaan kurkottamaan entistä naapuriaan kohti kadotuksen syvyyksistä, de profundis, anomaan tältä edes pienintä huomionosoitusta. Kohtaus sopii hyvin elokuvan apokalyptiseen lohduttomuuteen.
 |
| Lopun aikojen toimintasankari Oskar-kollegan tyylikkäässä verryttelytakissa. |
***
Tuo Beck-tarina, Elävältä haudattu (Levande begravd, 2009), näytetään Neloselta ensi tiistaina. Jos sama meno kohti kadotuksen yhdeksättä piiriä ja suppilon pohjaa jatkuu, kovin synkeät näyt meillä ovat edessä. Silmieni eteen nousee monta skenaariota siitä, mikä meitä saattaa odottaa.
Ehkäpä elokuvan alussa Tukholman alta löytyy suunnaton onkalo, mahdollisimman infernaalinen ja pahalta haiseva. Viimeinenkin eli seitsemäs sinetti on vihdoin murrettu ja Beckin ja Gunvaldin rappio on saavuttanut huipennuksensa. FBI, CIA ja Suomen liikkuva poliisi, joka vielä vuonna 2009 toimi aktiivisesti, ahdistavat parivaljakon tuohon onkaloon, johon he perustavat Uuden Sodoman ja Uuden Gomorran. Siellä he käyvät juhlallisesti alttarille, jonka edessä itse Pimeyden Ruhtinas vihkii heidät epäpyhään avioliittoon. Vieraiksi katalat Beck ja Gunvald ovat luonnollisesti kutsuneet kaikki Beck-sarjan vakiohahmot vuodesta 1997 alkaen, myös rikostutkija Alice Levanderin (Malin Birgerson), joka katosi jälkiä jättämättä toisen tuotantokauden jälkeen ja jota on siitä lähtien vaadittu takaisin lukuisissa keskustelupalstapuheenvuoroissa.
 |
| Vihtahousu valmiina vihkimään Beckin ja Gunvaldin. (Kuva: Gustave Doré.) |
Ei se oikeasti niin mene.
Oikeasti päätösjaksossa taidetaan vähän pakittaa valitulta kadotuksentieltä. IMDb nimittäin kertoo, että mukana päätöskarnevaalin riennossa ovat jälleen äidinmaidontuoksuinen Lena Klingström ja Beckin itseään hakeva Inger-tytärkin, samoin kuin pirtsakka ruumiinavaaja Oljelund (Peter Hüttner, s. 1945) ja tarjoilija Mats.
 |
| Tutkimusryhmä reippaassa työn touhussa päätöselokuvassa. |
***
Beckin vuosien ja tuotantokausien karttuessa olen huomannut pitäväni yhä enemmän nimiroolin näyttelevästä ja hyvää vauhtia ikääntyvästä Peter Haberista (s. 1952). Hän on itse asiassa kohonnut todellisten lempinäyttelijöideni kastiin, samaan ryhmään kuin rikosylikomisario Wexfordina paikkansa sieluuni löytänyt George Baker (1931 - 2011). Ehkä kyseessä on vain rakastunut sokeus tosiasioille, mutta mielestäni Haber on viime vuosina alkanut ulkoisestikin muistuttaa yhä enemmän brittinäyttelijä Bakeria.
Aiemmat Beck-tekstini:
- Beck ja Saksa (sarjan kytköksestä Saksaan, 20.11.2010)
- Ylimysten huvituksista (jakso 21. Japanilainen maalaus, 14.3.2011)
- Beckin äärellä, ja Persbrandtinkin (ennakko jaksosta 24. Herran nimeen, 28.3.2011)
