Goottilainen sappermäntti

Jossain Tšekinmaan, Baijerin ja Itävallan rajamailla on suunnaton keskiaikainen linna, kertoo päivän teksti. Keskellä linnoitusta on sydäntorniksi kutsuttu jyhkeä torni, johon linnan väki muinaisina aikoina vetäytyi vainolaisen uhatessa, sillä torni on ikiaikaisesti ollut valloittamaton. Nyt tornia asustaa yksinään 98-vuotias paronitar von Ausblinker, korkeasyntyisen sukunsa viimeinen vihanta, joka on valmis puolustamaan perintöosaansa viimeiseen järjenpisaraansa asti taistelussa nykymaailman realiteetteja vastaan.

Jennifer Egan: Sydäntorni
(The Keep, 2006)
suom. Heikki Karjalainen, Keltainen kirjasto 443, Tammi 2013

Hyppysissäni on yhdysvaltalaisen Jennifer Eganin romaani Sydäntorni (2006), ja tarina jatkukoon: Linnan on hankkinut omistukseensa amerikkalainen Howard King, jolla on ollut tilaisuus heittäytyä jo 34-vuotiaana eläkkeelle, kiitos sijoittamalla hankitun upporikkauden. Hänellä on tarkoituksena restauroida linnasta ylellinen retriittihotelli, johon tekniikan piinaama nykyihminen voi vetäytyä kohtaamaan aidon itsensä ja mielikuvituksensa. Tiellä on vain sydäntorniin linnoittautunut paronitar...

Romaanin varsinainen päähenkilö on kuitenkin Danny, Howardin serkku, jota aikuiselämä on kohdellut vähemmän maireasti. Sukulaispoikien yhteisistä nuoruudenkokemuksista saattaisi juontua kalavelkoja perittäväksi, mutta Howardpa päättää ystävällisimmin kutsua Dannyn mukaan restaurointihanketta toteuttamaan. Miksi ihmeessä?

Sydäntornia sopinee kutsua postomodernistiseksi goottilaiseksi romaaniksi, jollaisena sitä on markkinoitu. Aineksia gotiikkaan riittää: linnan alla kuulemma risteilee salaisten luolien labyrintti, kaksi sisarusta on perimätiedon mukaan hukkunut sisäpihan altaaseen Herran vuonna 19 sataa ja 12, paronittarella on outoa taikajuomaa odottamattomien herravieraiden varalta, ja linnaan liittynee muutakin paranormaalia, kuten mahdollisesti hukkuneiden kummittelutaipumusta. Kuulostaa hyvältä kirjan kansiliepeessä, eikö vain? Mahdollinen kauhu ei kuitenkaan kohoa lähellekään hälyttävää tasoa; romaani hakee paikkansa genren ns. nitrovapaasta vyöhykkeestä.

***

Sydäntorni haluaa olla vakavasti otettava nykyromaani, ja siksi sen kertojaratkaisussa on oma jujunsa. Juju piilee siinä, että Dannyn ja linnan tarina syntyy vähä kerrallaan vankilan kirjoittamisterapiaryhmässä, jossa sitä kehittelee rangaistusvanki nimeltä Ray.

Mistä Ray ammentaa ainekset tarinaansa? Juonta tuntuu pulppuavan muistakin lähteistä kuin kirjallisesti lahjakkaan vangin mielikuvituksesta... Mikä siis saattoi olla Rayn rooli kohtalokkaiksi yltyneissä tapahtumissa? Kuka tarinan hahmoista hän on?

Lukija vihitään tietoisuuteen Dannyn ja linnan sisätarinan todellisesta kertojasta vasta sivulla 29, jossa minäkertoja Ray odottamatta liu'uttaa itsensä etualalle:

Lopputulos: Danny ei osannut sanoa, miksi oli lähtenyt näin pitkälle matkalle. Miksi minä menin kirjoituskurssille? Ensin luulin, että halusin päästä edes hetkeksi eroon kämppiksestäni Davisista, mutta ehkä siihen oli jokin muukin syy. 

Epäilemättä joku miettii juuri nyt, että kuka helvetti minä oikein olen. No, minä olen se kundi, joka täällä on äänessä. Joku on aina äänessä, vaikka usein onkin vaikea sanoa, kuka tai miksi. Opettajamme Holly sanoo niin.

Tämän jälkeen kaksi tarinaa - Dannyn tarina ja Rayn itsensä kertoma tarina sen syntymisestä levottomassa vankilaympäristössä - vuorottelevat keskenään. Pidän minätarinaa vankilasta ylivoimaisesti onnistuneempana. Siinä on vahva autenttisuuden tuntu, ja siinä Egan osoittaa, että hänellä on todellisia kertojan kykyjä. Kuvauksen letkeä humoristisuuskin antaa oman potkunsa. Sen sijaan tarina Dannysta ja linnasta ei mielestäni nouse missään vaiheessa oikein siivilleen; tuntu tarinan konstruoidusta sepitteellisyystä alkaa leimata lukemistani kohta aloituksen jälkeen ja jatkuu samanlaisena loppuun asti. Puhtaasti juonitarinakaan kertomus ei vakuuttane? Loppusuoran jännitysmomenttikin purkautumisineen on vähän kuin keskinkertaisesta nuortenkirjasta...

Onneksi Sydäntorni tarjoaa muita arpalippuja lukijalle noukittavaksi matkan varrella. Valpas lukija poimii lukuisia vastaavaisuuksia, paralleeleja, vertailukohtia, jotka kirjailija Egan on sirotellut eri tarinoihinsa ja niiden kertomiin eri todellisuuksiin. Miten monessa muodossa esimerkiksi alussa kerrottu poelainen kauhujuttu serkusten nuoruudenkesäretkeltä toistuu romaanin mittaan? Tai miten vankilan arki kuvastuu Rayn kirjoittamaan todellisuuteen? Liikkeelle voi lähteä ihan konkreettisesti tabusanojen pelle ja luola esiintymisestä kahdessa tarinassa. Logiikka, jolla jotkin vastaavaisuudet tarinoiden kesken hitsataan yhteen, on paradoksin logiikka. Kyseessä on postmodernistinen mahdoton kuvio, velmuilu rationaalisuuden kustannuksella.

Mikä on todellista? Sydäntorni kysyy sivulla 217, ja tätä kysymystä näkisin romaanin pohjimmiltaan peilaavan rönsyävistä kuvastimistaan. Dannylle, nykyihmisen perikuvalle, tärkeintä on ollut sähköinen todellisuus sosiaalisine medioineen ja välittömine puhelinyhteyksineen, mutta entä kun hän lopulta joutuu epäilemaan välitöntä aistitodistustaankin? Miten todellinen on rangaistusvangin kirjoittamisryhmässä sepittämä tarina? Voiko rangaistusvanki Ray nähdä jotain todellista läpinäkymättömän ikkunan takana? Sen enempää kuin hänen sellitoverinsa Davis kuunnella jotain todellista nikkaroimastaan, säälittävästä apparaatista?

***

Kaikista ansioistaan huolimatta romaani jäisi minulta nyt jälkiviisauden silmin kokonaan lukematta. Sillä mitä uutta tai vastaanottamisen arvoista se oikeastaan kykenee tarjoamaan? Mielestäni Sydäntorni on muodollisesti pätevä nykyromaani eikä enempää, mahdollisesti (tai ainakin toivottavasti) paikkansa Keltaisen kirjaston prestiisisarjassa ansainnut. Esimerkiksi kerrontateknisesti pidän sitä vain yhtenä variaationa postmodernistisesta kerronnallisesta labyrintista - vastaavia variaatioita on jo valmiiksi röykkiöittäin. Paul Auster tekee sen elegantimmin.

Itse juonitarinaankin Dannysta ja linnasta minulla on epäortodoksinen näkökulma... Varsinkin alkusuoralla pohdin, millaisen Aku Ankka -tarinan Carl Barks olisi samoista värkeistä koonnutkaan pystyyn. Esimerkiksi tämä kohtaus on sarjakuvallisesti mitä inspiroivin:

Mutta Howard (lue: Hannu-serkku) halusi näyttää hänelle linnaa, ja lopulta Danny (lue: Aku) teki niin kuin melkein aina vaikutusvaltaisten ihmisten kanssa: hän alistui.

Kierros alkoi niin kuin keskiaikaisessa linnassa saattoi odottaa, jos asiaa yleensä vaivautui ajattelemaan etukäteen. Haarniskoita. Seinillä vanhojen lamppujen nokijälkiä. Pieni kirkkona toimiva huone, jonka ikkunassa oli lasimaalaus. Suurimman vaikutuksen Dannyyn (lue: Akuun) teki iso sali: siellä oli pitkä puupöytä ja kullanväriset kattoparrtut ja kattokruunut täynnä kynttilälamppuja. (S. 56.)

Ankkalinnan oma femme fatale Milla Magia saisi itseoikeutetun roolin torniinsa eristäytyneenä noitaparonittarena?

***

Minä en ole koskaan ollut voimasanojen enkä ruman kielenkäytön ystävä. Siksi Sydäntorni tuotti minulle ylimääräistä koettelemusta ja ylimääräistä vastusta ronskeine ilmaisuineen.

Aloitteleva kiroilija. (Kuva: Elina Vanninen / Papunet.net.)

Voimasanojen olemusta on kuitenkin pyritty lähestymään tieteenkin näkökulmasta, ja tuo psykologia selittänee, mihin voimasanojen mana myös kaunokirjallisessa kerronnassa perustuu. Nimittäin varsinkin vankilan minäkerronnassa kerrontaan kerääntyy ilmaisullisuutta, joka ilman rumaa kieltä olisi vaikea saavuttaa, täytyy minun vastahakoisesti tunnustaa. Suomentaja Heikki Karjalainen on nähtävästi näissäkin kohdissa löytänyt onnistuneen vastaavaisuuden englannin ja suomen rekisterien välillä.

Voimasanoista vielä sen verran, että lukuisien amatöörien suussa ja kynässä ne eivät onnistu kohoamaan alkuperäisten malliensa ilmaisullisuuteen vaan latistuvat vain siksi samaksi loaksi, josta todellinen kirjailija on ne kerran nostanut ilmaisunsa aidoiksi rakennuspuiksi. Amatöörien voimasanat eivät itse asiassa edes yllä alkuperäisen loan tasolle vaan loallisuuden kliseinä edustavat ilmaisullisesti pelkkää loan lokaa, jos sitäkään.

Aika harvalla taitaa olla hallussaan voimasanojen esteettinen pragmatiikka koko mittavuudessaan. Siksi kai kiroilija niin usein kuulostaa vielä tahattomasti koomiseltakin? Varo siis halpoja kopioita. Näissä mietteissäni ajatuksiini pulpahtaa Henry Miller (1891 - 1980). Hän taisi olla ruman kielenkäytön todellinen apostoli ja maestro? Uskaltaisinko viimein, tällä nykyisellä ymmärrykselläni, raottaa edes yhtä hänen kirjaansa?

***

Jennifer Egan. (Kuva: Tammi.)

Jennifer Egan (s. 1962) on taustaltaan tutkiva journalisti ja yhteiskunta-aktiivi. Hänen kaunokirjallinen tuotantonsa koostuu joukosta novelleja ja neljästä romaanista, joista Sydäntorni on kolmas.

Neljä vuotta Sydäntornin jälkeen ilmestyi Aika suuri hämäys (A Visit from the Goon Squad), joka räjäytti pankin ja tuotti Eganille peräti Pulitzerin palkinnon vuonna 2011. Aika suuressa hämäyksessä kirjailija kokoaa tarinansa vielä useammasta lähteestä ja vielä moninaisemmista aineksista kuin Sydäntornissa.