Perssonin sedän ilotalokeikka

Tämä on tarina eräästä Perssonin sedästä, jolla oli hyvä virka Ruotsin poliisivoimissa kriminologina eli rikostieteilijänä. Arvaamatta hän kuitenkin menetti työnsä vuonna 1977, kun tuli hämmentäneeksi liian isojen poliittisten ja poliisikihojen viritelmiä. Tavallaan siis olosuhteiden pakosta Perssonin setä sitten päätti laajentaa toimintakenttäänsä ja sukelsi kaunokirjallisiin vesiin. Maaliskuun loppupuolella 1978 hän oli lopulta valmis nousemaan taas pintaan esikoisrikosromaaninsa Possujuhla (Grisfesten) hampaissaan.

Kustantamon julkaisupäätös syntyi vajaassa parissa kuukaudessa, ja kun teos ilmestyi, siitä tuli kohuttu menestys kuningaskunnassa, totuus kun joskus pakkaa olla tarua ihmeellisempää.

Leif GW Persson: Possujuhla
(Grisfesten, 1978)
suom. Kari Koski, Otava 2010, 316 s

Kukaan ei ole seppä syntyessään, ei edes Perssonin setä, vaikka huippuälykäs sattuukin olemaan. Minä tavallaan pidin Possujuhlasta, muustakin syystä kuin vain siksi, että halusin pitää siitä koska se kerran on Perssonin sedän esikoisromaani. Silti en ole sokea teoksen kaunokirjallisille puutteille.

Possujuhlaa lukiessa ei varmaan pidä unohtaa sen syntyajankohtaa 35 vuotta sitten, kun oltiin vielä poliittisesti niin valveutuneita ja tiedostavia koko yhteiskunnassa, myös kaunokirjallisuuden lehdillä. Varsinkin romaanin alkupuolella kerronta muistuttaa ajoittain lähinnä sosiaaliraporttia. Mutta palikoita yhteiskunnan rattaissahan me kaikki olemme, myös rikosylikonstaapeli Lars M. Johansson, tämän kuten Perssonin sedän monen myöhemmänkin poliisiromaanin päähenkilö. Sosiologin varmuudella Perssonin setä taustoittaa ylikonstaapeli Johanssonin poliittisen valveutumisen prosessin, miltei luokkavihaan yltävän.

Perssonin setä kehittää alusta asti jännityksen, vaikka romaaniteknisesti se voisi tehokkaampi ollakin. Kaunokirjalliset hevoset eivät vielä ole täysin hänen hallinnassaan. Luvut ovat kovin lyhyitä, ennen kuin seuraavassa luvussa siirrytään taas täysin eri ympäristöön ja eri ihmisiin, niin että lukijan on vaikea uppoutua kerrontaan. Fragmentaarisuus siis vaivaa romaanin alkupuolta, varsinkin kun vain jännitystä kylvävään vihjaukseen puettuja ympäristöjä ja ihmisiä on niin paljon.

Satiiriksi Perssonin sedän kertoja Possujuhlaansa nimittää, mainittu totuus kun joskus todella saattaa olla tarua ihmeellisempää. Hän kutsuu teosta leikillisesti myös "veijariromaaniksi", mikä ei kyllä pidä lainkaan paikkaansa vaan on viiltävää ja valheellista ironiaa vain. Hervoton ja väkevä Perssonin sedän naurunappulan vääntö toki on, kuten hänen kuvatessaan poliisivoimien jatkuvaa tarvetta vuokra-autoihin omista mittavista Saab- ja Volvo-varannoista huolimatta (s. 101). Mutta kypsän kirjailijan varma maku ei vielä aivan suitsi tätä vakavaa naurua.

Minä en ole ikinä erehtynyt luulemaan, ettei Perssonin setä muka olisi huumori-ihmisiä, vaikka joku hänen vastahankaisen habituksensa säikäyttämänä toista voisikin olettaa. Huumorinsa ja itseironiansa räävittömyyden hän osoittaa viimeistään sivulta 223 alkaen, kun vain epämääräisen hämäräperäisenä hahmona aiemmin sivuilla vilahdellut poliisivirkamies nimeltä Lars M. Nilsson lopulta saa perusteellisemman käsittelyn. Selviää, ettei Nilsson olekaan yhtään hämäräperäinen vaan kerrassaan täyspimeä hahmo. Hän on ammatiltaan kriminologi, yksi kuningaskunnan noin 30:sta alansa edustajasta. Perssonin setä käyttää sivukaupalla tilaa kertoillakseen rikostieteilijä Nilssonin epäsosiaalisista tottumuksista, suuruusfantasioista, paranoideista päähänpinttymistä ja ennen kaikkea totaalisesta vahingollisuudesta poliisitoiminnan sujumiselle. Nilssonin hahmossa Perssonin sedän humoristinen itseruoskinta karkaa kuitenkin jo puskafarssin puolelle.

***

Tapahtumat starttaavat käyntiin perjantaina 13. päivänä toukokuuta 1977, kun tukholmalaisessa postitoimistossa tapahtuu ryöstö keskellä kirkasta päivää. Tapaus ei varsinaisesti kuulu ylikonstaapelimme Johansson ja hänen lähimmän kollegansa, ylikonstaapeli Bo Jarnebringin, tehtäväkenttään, heillä kun on komennus suitsia Tuhkolman kaupungin rehottavaa prostituutio-ongelmaa, mutta niin vain he pääsevät mukaan postiryöstön tutkintaan. Ajan myötä ryöstötutkimukset laajenevat murhatutkimukseksi, ja eikös vain prostituutio-ongelmakin lopulta paljasta levittäneensä lonkeronsa viattoman postiryöstönkin ylle.

Possujuhla. (Kuva: Seretide.)

Varsinaiset tapahtumat ulottuvat vuoden 1977 toukokuusta seuraavan vuoden helmikuuhun, jossa tutkimusten kylmäävä lopputulos valkenee. Joukko takaumia sijoittuu muutamaa kuuta varhaisempaan hetkeen, yksi jopa niin varhaiseen aikaan kuin kesäkuuhun 1970, kun joukko satunnaisia ruotsalaisia osuu yhteen seuramatkalla Mallorcalla. Ilmassa on suuren possujuhlan eli asadon tuntua! Näitä huolettomia lomapäiviä kuvatessaan Perssonin setä on ainoan kerran vähän epäreilu vihjatessaan puberteettisen seksuaalisen turhautumisen osuuteen myöhemmissä tapahtumissa, mikä ei sitten pidäkään paikkaansa.

Entisenä poliisivirkamiehenä Perssonin setä tuntee poliisivoimien toiminnan sisältä käsin, joten kuvauksen realismia ei liene syytä kyseenalaistaa. Kovasti realistinen, valitettavasti, on myös mielikuvituksellinen näennäissatiiri yhteiskunnallisesta mädännäisyydestä, joka kalvaa niin poliittista kuin poliisieliittiäkin.

Realismin julman realistisuuden paljastivat suurelle yleisölle ne monet ylintä valtiojohtoa koskevat paljastukset, jotka järisyttivät lintukotoa 1970-luvun mittaan. Kyseessä ovat erityisesti ns. bordellivyyhti (Bordellhärvan) ja tapaus Geijer (Geijeraffären), jotka kytkeytyivät toisiinsa. Tapahtumien tähden ruotsalaiseen yleissivistykseen kuuluu varmaan vielä pitkään tuntea oikeusministerinä vuosina 1969 - 76 toimineen Lennart Geijerin nimi. Juuri kyseisissä jutuissa Perssonin setäkin poltti sormensa ja tuli potkituksi ulos työhuoneestaan. Oikeusministeri se muuten huseeraa Possujuhlassakin, tosin eriniminen.

Possujuhlaa yhteiskunnallisempi tuskin pohjoismainen yhteiskunnallinen rikosromaani voisi olla - ja vielä niin lukemattoman monella kriittisyyden tasolla. Lausun tämän täydellä kiitoksella, vaikka jotkin kauneusvirheet muistankin.

Romaania lukiessa mieleen muuten kannattaa tallentaa myös nuori ja lupaava poliisimies Kjell Göran Hedberg, ylhäisten suosikki ja paatunut kriminaalisielu. Hänet kohtaamme nimittäin myöhemmin myös romaanissa Putoaa vapaasti kuin unessa (2007), Perssonin sedän kaunokirjallisessa panoksessa Palme-murhan selvittämiseen.

***

Myös maineikas elokuvaohjaaja Bo Widerberg (1930 - 97) liittyy käsillä olevaan romaaniin. Hän nimittäin ohjasi sen perusteella kuusi vuotta myöhemmin elokuvan Mies Mallorcalta (Mannen från Mallorca, 1984). Ja aina yhtä palvelualtis piraattitallennepalvelu YouTube haluaa pistouvata meille ilmaiskopion tästä filkasta. Beck-sarjassa punatukkaista niskatukinaapuria Valdemaria esittävällä Ingvar Hirdwallilla on elokuvassa pikkurooli erään hyvin, hyvin salaisen konnapoliisin lähijuoksupoikana Forsina, mutta olisi ollut liian kova urakka minulle bongata hänet 102-minuuttiselta nauhalta.

Kesäaikaan Yle TV1 puolestaan tarjosi meille kotisuomalaisille näytteen ruotsalaisesta Viikon rikos -rikosmakasiinista (Veckans brott, 2010 - ). Sehän on Camilla Kvartoftin juontama, melkoisen tylsä show kuningaskuntaa kohauttaneista, tavallisesti ratkaisemattomiksi jääneistä rikoksista. Eihän makasiinia kestäisi katsoa, ellei Perssonin setä olisi siinä mukana haluttomana oraakkelina: hän istuu valtaistuinjakkarallaan kuin jokin Siinailta poimittu vastahakoinen Jumala, joka lausuu tympeät ja verkkaiset mutta sitäkin painavammat sanansa juontaja Kvartoftin asettamiin pähkinöihin. TV1 lupasi alkukesästä sarjaa 12 jakson verran, ja minäkin ehdin nähdä niistä ainakin kaksi, mutta sitten sarjan juoksu äkkiä katkesi kahdeksanteen osaansa, juuri kun seuraavassa jaksossa olisi pöydälle nostettu pääministeri Palmen murha.

Kirjoitin Perssonin sedästä jo viime keväänä ("Hajahuomioita Leif GW -sedästä"), ja sen jälkeen kiintymykseni häneen on saattanut vain syvetä. Ymmärrän täysin kaikkia niitä ruotsalaisia, jotka palvovat hänen televisioesiintymisiään. Varmaan osansa hänen suosioonsa on 1970-luvun tapahtumissa, varsinkin kun selvisi hänen sijaiskärsijän roolinsa erottamisnäytelmässä, ja kiireen vilkkaa hänet tuolloin rehabilitoitiinkin.

***

Perssonin sedän romaanituotanto:

• Possujuhla (Grisfesten, 1978)
• Edunsaajat (Profitörerna, 1979)
• Samhällsbärarna (1982)
• Hyvinvointivaltion romahdus -trilogia:
• Kesän kaipuusta hyiseen viimaan (Mellan sommarens längtan och vinterns köld, 2002)
• Toinen aika, toinen elämä (En annan tid, ett annat liv, 2003)
• Putoaa vapaasti kuin unessa (Faller fritt som i en dröm, 2007)
• Evert Bäckström -sarja:
• Lindamurha (Linda - som i Lindamordet, 2005)
• Ken lohikäärmeen surmaa (Den som dödar draken, 2008)
• Den sanna historien om Pinocchios näsa (2013)
• Matkan pää (Den döende detektiven, 2010)
• Gustavs grabb (2011, omaelämäkerta)