Tulen ulos kaapista

Olen pitänyt tätä salaisuutta kaapissa visusti kätkettynä jo yli 20 vuoden ajan. Ajattelin pitää sen piilossa vastakin, joten varmuuden vuoksi jätin edes millään tavalla vihjaamatta asiaan kesäkuisessa ennakkotekstissäni tämäniltaisesta Marple-elokuvasta kirjoittaessani.

En siis maininnut, että illan tarinassa Syyttävä sormi (2006) esiintyy eräs tietty lempinäyttelijäni. Eikä siinä vielä kaikki, hän ei edes ole pelkkä lempinäyttelijä vaan olen rakastanut häntä (palavasti?) jo vuodesta 1989 lähtien. Kaikki nämä viikot pelkäsin, että jätän epähuomiossa katsomassa illan elokuvan, ennakkotekstini kun mainitusti näyttää sen kohdalla pelkkää viivaa.

Kuka siis on varjeltu rakkauteni kohde? Kenen salainen ihailija olen ollut ikuisuuden melkein?

Siinä hän on, eräs Imogen Stubbs.

Kyseessä on Imogen Stubbs (s. 1961), myöhemmältä porvarilliselta nimeltään Lady Nunn, joskaan en tiedä, onko hän joutunut luopumaan aatelisnimestänsä erottuaan sittemmin miehestään. Tosin Syyttävän sormen katsojana ei paljoa rakkaasta Imogenista kostu, hän kun kuolee rouva Symmingtonina jo kohdassa 24 minuuttia ja pitää suuren osan siitä ajasta, jonka elää saa, naurettavia aurinkolaseja silmillään. Hän on yhtä houkka, bimbo ja höppänä kuin niin monet muutkin tarinan miehistöstä. 

Neiti Marple: Syyttävä sormi

(Marple: The Moving Finger, ohj. Tom Shankland, Britannia 2006)

TV1 su 8.7.2012 klo 18.55

Kuvagalleria elokuvan henkilöistä Aveleyman.com-sivustossa
Sisarukset muuttavat maaseudun rauhaan. Kyläläiset saavat uhkauskirjeitä, ja pian alkaa tulla ruumiita. Jane Marple ratkoo arvoitusta, mutta ehtiikö murhaaja edelle? (Yle.fi.)

Mutta sitten itse illan elokuvaan... Lyhyesti sanottuna se on tyylittelevyydessään yksinkertaisesti ihana. Moni ei pidä Agatha-tädin tarinoiden tällaisesta mukailusta, mutta minusta se on juuri oikea tapa taikoa niihin uutta elämää ja lumoa.

Syyttävän sormen tyylittely osuu täydellisesti. Siitä on tehty pikkusievä ja heleissä, kirkkaan voimakkaissa väreissä kylpevä satu. Elokuvan alkukuvissa sisaruspari Jerry ja Joanna Burton (Aku Hirvinientä muistuttava James D'Arcy ja Emilia Fox) pompsahtelee satuautollaan kohti satumaailmaa satuauringon paistaessa taivaalla. Perillä heitä odottaa St. Mary Meadin satumainen, 1950-luvun mukaisesti lavastettu pikkukylä, jota kansoittavat eräs neiti Marple ja suuri joukko muita satuhahmoja. Pikkukylän rauhaa tosin häiritsee nimettömien kirjeiden virta, joka on niin katkera, että joukko kyläläisiä jopa päätyy niitten satuttamana riistämään hengen itseltään, kai.

Sisarukset tulevat St Mary Meadin kylään veli-Jerryn toipumiseksi moottoripyöräonnettomuudesta. Jerry toimii myös pitkin tarinaa eläytyväisenä kertojana, mikä vain lisää viehättävää, vänkyrän vinohattuista pittoreskin tuntua. Christie taitaa käyttää samaa kertojaratkaisua alkuperäisromaanissaan.

Uuden vuosisadan Marple-filmatisointien taso on ollut suunnattoman kirjava. Tämän tarinan somat lavastusratkaisut ja yhä uudet taustakuvat, kuten sinisistä sinisin ilta tai suunnaton satukuu piipun takana yömaisemassa, osaavat pitää lumouksessaan alusta loppuun asti. Tyylittelyn kekseliäisyys lyö vertoja suurille valkokangastuotannoille, kuten Jonathan Lynnin farssille Cluedo - pelaa henkesi edestä (1985) originelleine karikatyyreineen. Kuviteltavissa olevan tuolla puolen on yrittää aavistella, millaisen satuspektaakkelin näistä värkeistä olisi ohjaajana loihtinut joku Tim Burton. Syyttävän sormen takana on lähinnä tv-ohjauksia tehnyt Tom Shankland, ja käsikirjoituksesta vastaa Kevin Elyot, jolla on pari muutakin uusio-Marplea ansioluettelossaan.

Oikeastaan tällainen satutulkinta on juuri omiaan Christien tarinoihin, sillä näin meidän kesken sanottuna nehän ovat perimmiltään pelkkää satua - ne eivät ole totta eivätkä sellaiseksi pyri tekeytymäänkään. Illan elokuvasta en lausu yhtään negatiivista sanaa, sillä omaatuntoani luonnollisestikin kolkkaa edelleen eräs viimesyksyinen arvosteluni, mutta tartteeko sitä silti joka ikiseen filmatisointiin saada uuskliseinen homoseksuaalisuusjuonne mukaan?

Heti lopputekstien vaiettua ryntäsin IMDb:n kimppuun hamuamaan lisätietoja illan näyttelijäkatraasta. Sisar-Joannaa esittävä, satusöötiksi maskeerattu Emilia Fox (s. 1974) on suurta sukua: hänen isänsä kuuluu lempinäyttelijöideni aateliin - ja komisario Lewisin pikku apulainen Hathawaykin on hänen serkkunsa, tämän tekstin lisäyksessä mainitulla tavalla.

Kirkkoherra Calthrop.

Omissa maailmoissaan huseeraavaa kirkkoherra Calthropia esittää itse kiistelty ja kauhisteltu ohjaajasuuruus Ken Russell (1927 - 2011). Hänen vaimonsa roolissa näemme komediennen kykyjään hienovireisesti säännöstelevän Frances de la Tourin (s. 1944). Hämmästystä ei herättäne tieto, että hän esitti hömppäkirjailija Salome Otterbournea Poirot-televisioinnissa Kuolema Niilillä (2004). (Älkää menkö kielimään tästä arvon rouva de la Tourille, mutta erehdyin sekoittamaan hänet Naistenosasto B4 -komediasarjassa (2009 - 10) apuhoitaja Kim Wildeä esittävään Jo Brandiin, joten olin suunnattoman hämmästynyt, kun koko hemmetin sarjaa ei löytynyt hänen IMDb-ansioluettelostaan.) Neiti Hollandina hemaiseva Kelly Brook (s. 1979) näyttää olevan Brittilandian keltaisen lehdistön peruskauraa, joten hänestä ei tämän enempää.

PS. Lukekaa tämä teksti kiireen vilkkaa ja nopeasti, sillä yön yli nukuttuani ehkä tulen tunnontuskiini ja putsaan pois Imogen-kultaan liittyvän arkaluontoisen paljastukseni.

Neiti Marple virittää tapakomedian

Kannan luonnollisesti edelleen huonoa omaatuntoa lokakuisesta arvostelustani Marple-elokuvasta Askel tyhjyyteen (2008). Siksi voin ainakin omaksi ilokseni julistaa, että vihdoinkin pystyn kirjoittamaan myönteisen arvion televisiointisarjan elokuvasta. Kyseessä on viime sunnuntaina nähty Murha maalaiskylässä, jota ehdin jo etukäteen pohjustaa tässä tekstissäni.

Neiti Marple: Murha maalaiskylässä

(Marple: The Murder at the Vicarage, ohj. Charlie Palmer, Britannia 2004)

TV1 su 10.6.2012 klo 18.55

Lisätietoja kesän 12 Marple-elokuvan sarjasta TV1:n kotisivuilla 
Englanninkielinen sivu Marple-filmatisoinneista
St. Mary Meadin uneliasta rauhaa rikkoo epäsuositun eversti Protheroen murha, jonka selvittämiseen tarvitaan jalkavaivaisen Jane Marplen pistämätöntä päättelykykyä. (Yle.fi.)

Kun Geraldine McEwan (s. 1932) astui amatöörisalapoliisi Jane Marplen matalakorkoisiin kävelykenkiin vajaat kymmenen vuotta sitten, hän tiesi arvattavasti hyvin, miten haastavan tehtävän oli ottanut kontolleen. Vertailukohteeksi nimittäin välttämättä nousi saman osan vuosina 1984 - 92 esittänyt Joan Hickson, jonka loistavaa istuvuutta rooliin ei unohdeta vahingossakaan kiitellä.

Asetelmaan ei millään muotoa olisi käynyt, että McEwan olisi ottanut hahmoonsa mallia Hicksonilta - hänen piti luoda aivan oma Marplensa, kuten kaikki näyttelemisen teoriat korostavat. Siksi oli kai jo ennakolta kiveen kirjoitettu, että Hicksonin ihailijat kokisivat McEwanin ikineidon katastrofina ja pyhäinhäväistyksenä. Ei osattu nähdä uutta Marplea Hicksonin haamulta, ja lavalle noussut uustulkitsija oli kuitenkin täysin syytön nousseeseen vastarintaan.

Itseltänikin on vaatinut suurta vaivaa totuttautua McEwanin suoritukseen, kai samasta syystä kuin Angela Lansburyn (s. 1925) elokuvassa Tuijottava katse (1980) tekemään työhön, jota olen pitänyt jenkkiläisessä suorasukaisuudessaan vielä monin verroin hirveämpänä. Vastahankaani lienee osaltaan vaikuttanut myös uuden vuosisadan tuoma tapa käsitellä alkuperäisromaaneja käsikirjoituspöydällä varsin kovakouraisesti.

Viime sunnuntaina, kun TV1 lähetti uusintana McEwanin toisen Marple-elokuvan Murha maalaiskylässä, luulen viimein päässeeni jotenkin sisälle käsillä olevaan erilaiseen tulkintaan. Avain on ehkä siinä, että McEwanin hössöttävä roolihahmo peittää todellisen luontonsa toisella tavalla kuin edeltäjä Hickson. Kuivakkaan sangviinisuutensa takana uus-Marple on lahjomattoman tarkkanäköinen, vieläpä erinomaisen komediallisella tavalla. Tämä korostuu erityisesti kohtauksessa, jossa murhatun eversti Protheroen leski (Janet McTeer) yrittää tunnustaa miehensä murhan, mutta selvänäköinen neiti Marple toteaa kursailemattoman mutkattomasti naapurin tädin puhuvan palturia ja laskevan luikuria.

Vakavikko Hicksonin jälkeen huumori on tehnyt invaasion uustulkintaan monellakin tavalla. Sunnuntaisessa tarinassa aivan yliveto oli neiti Hartnell, surupukuinen leski-ihminen, joka laukkailee hyypiömäisin hipsimisaskelin juorujen perässä. Leskineiti Hartnell on kuin suoraan huvinäytelmästä revitty mutta silti äärimmäisen tosi ja jopa uskottava hahmo. Lisähuumoria henkilöön tuo neiti Marplen lenkuttaminen tarinan loppupuoli jalkapotilaana ikään kuin Hartnellin leskineidin parodisena kaksoisolentona.

Kolkon mustanpuhuvaa hahmoa esittää ilmiömäisesti Angela Pleasence (s. 1941). Sukunimi saattaa olla tuttu, eikä suotta, sillä kyseessä on itse Donald Pleasencen (1919 - 95) tytär, esikoinen kuuluisan isän ihan ensimmäisestä avioliitosta.

Juorulla on merkittävä sosiaalinen rooli St. Mary Meadin kyläyhteisössä.

Hickson-tulkintaa pappilamurhamysteeristä (1986) olen pitänyt ankeana ja tylsänäkin, vaikka mukana häärää mm. Paul Kyllä,-herra-pääministeri Eddington (1927 - 95) kirkkoherran roolissa. Sen sijaan uustulkinta osuu huolettomassa kepeydessään mielestäni melkoisen nappiin. Tulkinnan tapakomediallisuus on ehkä totunnaista, mutta se luo juuri oikeanlaisen energiakentän.

Murhan maalaiskylässä osalta perun täysin Palapelitelevisioinneista-tekstissä esittämäni kritiikin nykydekkarisovitusten ravaamisesta kilpaa kellon kanssa. Nimittäin vaikka tarinalle on suotu vain puolitoistatuntinen ohjelma-aikaa, kotoisa kiireettömyyden tuntu vallitsee suurimmaksi osaksi. Tässä varmaan auttaa se, että murha-arvoitus on mahdollista fokusoida yhdeksi ainoaksi kuvaksi: siksi kuvaksi, jonka jalkavaivainen neiti Marple näkee puutarhassaan toipuillessaan - Raymond Chandlerin herttaisista murhailupakinoista nauttien - ja joka kätkee sisäänsä näkymän murhan tapahtumapaikkaan.

Näihin sovinnollisiin tunnelmiin lienee hyvä päättää. Samalla tuumaan, että Villa Derrickeria taitaa taas olla kylläinen sekä Agatha Christieen että Komisario Lewisiin liittyvistä teksteistä ainakin muutamaksi ajaksi, joten yritän haalia ainekset tuleviin kirjoituksiin muilta tantereilta.

Sitä ennen kuitenkin vielä lyhyt katsaus edessä oleviin kymmeneen McEwan-Marpleen:

3. - 17.6.2012
Paddingtonista 16.50 (4.50 from Paddington, 2004)
Samanniminen Marple-romaani (7./12; 1957)

4. - 24.6.2012
Kuolema ilmoittaa lehdessä (A Murder Is Announced, 2005)
Samanniminen Marple-romaani (4./12; 1950)

Christie-tuntija John Curran pitää pohjana toimivaa Kuolema ilmoittaa lehdessä -romaania ehdottomasti parhaana Marple-romaaneista. Palapelissä on kuitenkin niin monta palaa, että jo 1980-luvun televisiointi on melkoinen mosaiikki. Mukana lavalla heilumassa mm. Jimmy McGovern -vakionäyttelijä Robert Pugh (s. 1950) ja samaisena vuonna 2005 Christien alter egoksi Ariadne Oliveriksi Poirot-sarjassa muuntautunut Zoë Wanamaker (s. 1949) ihan keskeisessä Letitia Blacklockin roolissa.

5. - 1.7.2012
Viimeinen juttu (Sleeping Murder, 2006)
Marple-romaani Neiti Marplen viimeinen juttu (12./12, 1976)

Christie kirjoitti tämän neiti Marplen uran päättävän jutun tunnetusti jo hyvissä ajoin 1940-luvulla ja säilöi sen kassakaappiinsa korkoa kasvamaan. Chaplinin tytär Geraldine Chaplin (s. 1944) näyttelee rouva Fanea.

6. - 8.7.2012
Syyttävä sormi (The Moving Finger, 2006)
Samanniminen Marple-romaani (3./12, 1943)

7. - 15.7.2012
Eipä aikaakaan... (By the Pricking of my Thumbs, 2006)
Tommy & Tuppence -romaani Eipä aikaakaan niin voi kauhistus (1968)

Tästä se alkoi, parjattu, synkkä luku Christie-televisiointien historiassa, joka tunnetaan briteissä termillä Marpleising. Marple-formaattiin puristettiin alkajaisiksi etsiväpariskunta Tommy ja Tuppence Beresfordin toiseksi viimeinen seikkailu, ja heitä esittämään pestattiin niminäyttelijät Anthony Mennyt-maailma Andrews (s. 1948) ja Greta Scacchi (s. 1960). Lewis-sarjassa ruumiita komisariollemme aukova Clare Holman (s. 1964) esittää neiti Packardia, ja legendaarisen uran jo Chaplinin Parrasvaloista alkaen tehnyt Claire Bloom (s. 1931) on Ada-täti. Romaanin alkuperäinen nimi muuten on sitaatti Shakespearen Macbethistä.

8. - 22.7.2012
Kuolema lähettää viestin (The Sittaford Mystery, 2006)
Samanniminen romaani (1931)

Tämän satuin katsomaan ensiesittämällä ja aion katsoa nytkin. Kyseessä on muistaakseni loistavasti tyylitelty kauhufarssi spiritistisine istuntoineen. Mukana on kunnianarvoisa otos brittinäyttelijöiden kermaa, alkaen iki-ihanasta Robert Hardysta (s. 1925) pääministeri Winston Churchillina. Kahden bondin mies Timothy Dalton (s. 1944) poliitikko Clive Trevelyanina huolehtii elokuvan lopetuskuvan viistosta huumorista. Myös Fay Weldonin Naispaholaisen alkuperäisessä televisioinnissa (1986) menestyskirjailija Mary Fisheriä esittänyt Patricia Hodge (s. 1946) pyörii kuvioissa, samoin kuin komisario Lewisin pikku apulainen Hathaway, Laurence Fox.

9. - 29.7.2012
Bertramin hotellissa (At Bertram's Hotel, 2007)
Samanniminen Marple-romaani (10./12, 1965)

Christie-veteraani Francesca Annis (s. 1945) esittää lady Selina Hazya. Alkuperäisromaani on saanut kunniamaininnan tylsimpänä Marple-tarinana. Sen sijaan Hickson-televisiointi vuodelta 1987 on täynnä puhtia!

10. - 5.8.2012
Syyttömyyden taakka (Ordeal by Innocence, 2007)
Samanniminen romaani (1958)

11. - 12.8.2012
Kohti nollapistettä (Towards Zero, 2007)
Samanniminen romaani (1944), jossa esiintyy Christien vakiopoliisi tarkastaja Battle

12. - 19.8.2012
Neiti Marple koston jumalattarena (Nemesis, 2007)
Samanniminen Marple-romaani (11./12, 1971)

Pohjana yksi Christien aivan viimeisistä mutta silti yllättävän virkku romaani. Hickson-sovituksen (1987) bussilastillinen seuramatkalaisia lumosi minut syvällä kyntävine näyttelijäntöineen, joten katsoin myös uusintatelevisioinnin ja petyin. Neiti Marplen sisarenpoikaa Raymond Westiä esittää tällä kertaa yllättävästi äkkivääränä luonnenäyttelijänä tunnettu Richard E. Grant (s. 1957).

McEwanin jätettyä sarjan uudeksi neiti Marpleksi pestattiin Julia McKenzie (s. 1941). Hän on tähän mennessä vuosina 2008 - 13 esiintynyt yhteensä yhdessätoista marplessa. Yle on päättänyt esittää neljä noista McKenzie-marpleista heti päättyneen McEwan-sarjan jälkeen samalla ohjelmapaikalla. Kyseessä on kolmesta McKenzie-tuotantokaudesta keskimmäinen, joka on ensiesitetty Suomessa runsaat puoli vuotta sitten:

5./11 - 26.8.2012
Hallavan hevosen majatalo (The Pale Horse, 2010)
Romaani Totuus hallavan hevosen majatalosta (1961)

Pohjana toimiva romaani on tunnettu siitä, että siinä salapoliisina toimii rikoskirjailija Ariadne Oliver - ainoassa seikkailussaan ilman ystävänsä Hercule Poirot´n apua. Rouva Oliver on luonnollisesti kokonaan heitetty yli laidan tässä televisioinnissa.

6./11 - 2.9.2012
Rakkauskirjeiden salaisuus (The Secret of Chimneys, 2010)
Samanniminen romaani (1925), jossa esiintyy Christien vakiopoliisi tarkastaja Battle

7./11 - 9.9.2012
Kuoleman sininen kukka (The Blue Geranium, 2010)
Marple-novelli "Sininen pelargoni" kokoelmassa Kolmetoista (1932)

8./11 - 16.9.2012
Tuijottava katse (The Mirror Crack'd from Side to Side, 2010)
Samanniminen Marple-romaani (8./12; 1962)

Todella upee Joanna Lymley (s. 1946) esittää tarinassa neiti Marplen ystävätärtä Dolly Bantrya, kuten esitti jo McEwan-marplessa Ruumis kirjastossa (2004). Romaanin elokuvateatteriversiossa vuodelta 1980 keskeistä Marina Greggin roolia esitti tunnetusti Elizabeth Taylor ja hänen rakasta vihollistaan Lola Brewsteriä Kim Novak. Tässä tuotannossa kyseisissä rooleissa nähdään Poliakoffin Sukupuusta tuttu Lindsay Duncan (s. 1950) ja Hannah Waddingham (s. 1974).

Monsieur Ustinov kesälaitumella

"Tuolla niitä makaa rivissä kuin ruumiita ruumishuoneella. Niissä ei ole mitään persoonallista. Ne ovat vain ruumiita. Kuin pihvejä tirisemässä auringossa."

Peter Ustinov (1921 – 2004) esitti mestarietsivä Hercule Poirotʼta kaikkiaan kuusi kertaa vuosina 1978 – 88, kolmessa elokuvateatterielokuvassa ja kolmessa tv-elokuvassa. Kun kuvausryhmä pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa 1981 ja lähti Mallorcalle panemaan purkkiin romaania Varjossa auringon alla (1941) (=> arvosteluni romaanista), oli takana jo Kuolema Niilillä -elokuvan (1978) valkokangaskierros.

Rikos auringon alla

(Evil Under the Sun, ohj. Guy Hamilton, Britannia 1982; 1.51)

Elokuvan esittely Anthony Shafferin kotisivuilla

Elokuvan traileri YouTubessa

Es. 7.4.1989 (TV1), 9.8.1992 (TV3) ja 14.8.1997 (Nelonen)

Mallorca edustaa elokuvassa piskuista, Adrianmerellä sijaitsevaa lomasaarta, joka kuuluu kuvitteelliselle Tyrenian kuningaskunnalle. Väitetään, että Tyrenia olisi saanut vaikutteita alueella sijaitsevasta Albaniasta, jota oikeastikin hallitsi kuningas lyhyen aikaa maailmansotien välissä.

Tyrenia on pikkasen hullunkurinen kuningaskunta, ja elokuvan tyylilajiin liittyy paljon muutakin hullunkurista. Aloitetaan vaikka monsieur Poirotʼn pienestä uintiretkestä, jonka hän tekee aamutuimaan, herättyään ylellisessä hotellihuoneessaan. Christien alkuperäisromaanissa vastaavaa kahluukohtausta ei ole, samoin kuin ei ole Poirotʼn hullunkurista uima-asuakaan eikä uimabaskeria. Kun salapoliisi vielä tekee muutaman kömpelön voimisteluliikkeen rantaviivalla, on tuloksena varma, halpa hohotustuokio katsomossa.

Muutoin Ustinov suoriutuu Poirotʼn roolista vähintään kohtuullisesti. Hän tekee legendaarisesta etsivästä kepeän huvinäytelmäsovituksen. Ustinovin salapoliisilla on vankka ja kunnioitusta herättävä olomuoto, mutta hänen ilmeilynsä ja elehdintänsä varistavat arvokkuuden tästä kolossaalihahmosta.

Käsikirjoitusvastuussa on maineikas Anthony Shaffer (1926 – 2001), nimi monen arvostetun brittielokuvan takana. Muutoksia alkuperäisromaaniin on runsaasti, mutta Christien henki säilyy mielestäni varsin hyvin, vaikka bling-blingiäkin on lisäilty roimalla kädellä. Muutosten pontimena on tavallisesti elokuvallisuuden vaatimusten täyttäminen. Siksi Rikos auringon alla myös alkaa varsin toisella tavalla kuin romaani.

Kun viehättävän teatterimaiset alkutekstit on ohitettu, käväistään ihan ensimmäisenä pikaisesti parin vuoden takana, erään maantieltä löydetyn kalmon ääressä. Alkuperäisromaanissa kalmoa aletaan muistella tutkijoitten keskuudessa vasta loppusuoran jo häämöttäessä.

Sitten astuu näyttämölle monsieur Poirot, jonka tarkkaavainen vakuutusvirkamies on kutsunut jakamaan huolensa erään timantin aitoudesta. Miksi arvostettu teollisuusmiljonääri, Sir Horace Blatt (Colin Blakely), yrittää saada vakuutuksen väärennetylle timantille?

Timanttia ei Christien romaanissa esiinny. Kyseessä on vain yksi elokuvallisista konkretisoinneista, joilla välttää dialogivetoinen juonenkuljetus. Tuo timantti se lopulta johtaa Poirotʼn vieraaksi Adrianmeren lomaparatiisiin. Itse asiassa sillä on melkoisen suuri rooli juonessa – se kulkee mukana läpi elokuvan ja on merkittävä tekijä myös murhamysteerin ratkaisussa. Väärennetty timantti ei kuitenkaan edes viihdegenreen istutettuna ole omiaan edustamaan kovin syvällistä elokuvallista elementtiä, ja toden totta myöhemminkään ei astuta yhtään tummempiin vesiin, vaan Rikos auringon alla on alusta loppuunsa kuplivan kevyt elokuva - vähän kuin kuohuviini, melkoisen niukalla alkoholipitoisuudella ladattu tosin.

Henkilöhahmojen persoonat on elokuvaa varten pantu uusiksi kautta linjan. Erityisesti kytköksiä henkilöiden välillä on lisätty tuntuvasti verrattuna Christien tarinaan. Käyhän Poirotʼnkin tie saarelle nimenomaan vakoilemaan timanttijuttuun sotkeutunutta Arlena Stuart Marshallia.

Mrs. Marshall ei ole murhamamman luonnostelemalla tavalla kohtalokas vamppi vaan korostetun koominen koketti, vähäsen ikääntyneempikin. Kauppiaan rouva Harriet Oleson Pienestä talosta preerialla tulee väistämättä mieleen. Brittiteatterin ylidiiva Diana Rigg (s. 1938), tuttu vuoden 1969 Bond-morsiamenakin, näyttelee häntä suurpiirteisen lavein kaarin mutta ujuttaa samalla hahmoonsa myös pahaenteistä hyytävyyttä. Näyttelijättären uran valinnut Mrs. Marshall purkaa ylenmääräistä esiintymisviettiään esimerkiksi laulelemalla hotellin baarissa muun seurueen iloksi, kuten tämä YouTube-video lahjomattomasti todistaa.

Kappaleen nimi on muuten ”Youʼre the Top”. Se oli iso hitti 1930-luvulla, yksi säveltäjänsä Cole Porterin (1891 - 1964) isoimmista. Porter vastaa koko elokuvan musiikista; ääniraita on oikein lahjakkaasti valikoitu pelkästään hänen tuotannostaan. Ja kun Poirot silmäilee hotellin vieraskirjaa, tarkkaavainen katsoja pystyy bongaamaan Mr. Porterin nimen aikaisempien vierailijoiden joukosta.

Näyttelijäkunta on kauttaaltaan nimekäs, kuten tämän lajin suurelliseen viihde-elokuvaan kuuluu. Mrs. Marshallin lannistettua puolisoa esittää Denis Quilley (1927 – 2003), joka muutamaa vuotta myöhemmin näytteli tohtori Sterndalea hurjalla karismalla Sherlock Holmesin seko-seko-tarinassa ”Paholaisen jalka” (1988).

Keski-ikäisten naiskatsojien päiväunia sulostuttamaan elokuvaan palkattiin Nicholas Clay (1946 – 2000). Hän uhkuu itsevarmuutta ja komeutta Mrs. Marshallin itseoikeutettuna rakastajana Patrick Redferninä. Alistettua vaimoa Christineä esittävä Jane Birkin (s. 1946) vastaavasti ruumiillistaa epävarmuutta, itsetunnottumuutta ja totaalista maun puutetta valkoisena liitunaamana.

Amerikkalaispariskunta Gardenerit ovat teatterituottajia, jotka yrittävät epätoivoisesti saada Mrs. Marshallin mukaan uuteen produktioonsa. Heitä esittävät Sylvia Miles (s. 1932) ja suunnattoman hivelevän äänen omaava James Mason (1909 – 84). Romaanissa esiintynyt harteikas vanhapiika Emily Brewster on vaihtanut elokuvaa varten sukupuoltaan. Hän on nyt Rex Brewster (Roddy McDowall, 1928 – 1998), vastahakoisesta Mrs. Marshallista paljastuselämäkertaa kirjoittava toimittaja.

Voimakkaasti ehostettu Maggie Smith (s. 1934) esittää hotellin omistavaa Daffney Castlea. Hän hoitaa oman toimen ohessa myös elokuvakäsikirjoituksesta tiputetun muotiguru Rosamund Darnleyn hommat, joten hänellä on suurempi rooli kuin romaanissa. Ms. Darnleyn lisäksi kiihkoileva kirkkoherra Lane ja tylsäpuheinen majuri Barry on kokonaan viskattu tarinasta ulos. Terveesti hengittääkseen elokuva ei oikein kestä yhtä paljon ihmisiä kuin romaani, joten ratkaisu on hyvin viisas.

Henkilöhahmoja ja heidän välisiä suhteitaan pohjustetaan kunnolla, ennen kuin murha astuu hiekkarannalle minuutilla 50. Kalmon ilmestyminen ennakoidaan hienovaraisesti ja mielestäni hyvin tyylikkäästi otossarjana, joka leikkaa henkilöstä toiseen ja jota Porterin musiikki hienosti alleviivaa.

Rikostutkimukset sujuvat mallikelpoisen ripeästi, sillä Poirot kutsuu seurakunnan koolle kuulemaan nerokkaan ratkaisunsa jo 35 minuutin kuluttua ruumiin paljastumisesta. Ratkaisu on täysin romaanin mukainen, vaikkakin hiukan virtaviivaistettu, ja on mukaan päässyt pari pientä lapsellistamistakin. Romaaniarvostelussa kritisoimaani psykologisen tason harhautusta elokuva ei kokeile soveltaa edes miedonnettuna, eikä kynttilöilläkään suotta leikitä.

Loppuminuuteille sijoittuu vielä nokkela yllätyskäänne: Poirotʼlla ei ole todisteita nerokkaalle ratkaisulleen, joten ylimielinen murhaaja päättää loukkaantua oikein kunnolla. Tuloksena on elokuvallisesti hyvin näyttävä kohtaus, jossa kaikki maailman harmaavarpuset saavat kokea eräänlaisen lyhykäisen kuokkavierailun huimaavissa tyylitaivaissa.

Rikoksen auringon alla ohjaaja Guy Hamilton (s. 1922) tunnetaan erityisesti useista Bond-filmeistään. Tällä kerralla hän on ohjannut jälleen tyylipuhtaan viihde-elokuvan. Siihen ei sisältyne mitään varsinaisen omaleimaista eikä itsenäisesti eloon jäävää, mutta silti se kykenee tuomaan ripauksen jännitystä ja vanhahtavaa loistoa katsojan arkipäivään.

• Löysin verkosta => laajan elämäkerta-artikkelin Christien tyttärestä Rosalind Hicksistä.

Kaksi legendaa marpleilee tänään

Kesä tekosyynä TV1 on päättänyt omistaa sunnuntai-illat elokuun 19. päivään asti Agatha Christien ikineitosalapoliisille neiti Marplelle. Ulos tulevat uusintana kaikki 12 Marple-tarinaa, joissa Geraldine McEwan esitti tätä harrastelijaetsivää 2004 - 07.

Minulla on omituinen pakkomielle bongailla tiettyjä näyttelijöitä, jotka ovat kokeneet nousun sieluni hall of fameen. Jälkeenpäin harmittaa maailmoja kaatavasti, jos käy ilmi, että juuri se ja se yksityisen kunniagalleriani jäsen olisi näytellyt siinä ja siinä poirot'ssa tai 007:ssä eilen tai kolme kuukautta sitten perjantaina, mutta kun en katsonut episodia.

Toivorikkain ajatuksin konsultoin äsken IMDb:a uskoen, että tämän illan marplen, Murha maalaiskylässä (The Murder at the Vicarage, 2004), sisältöselosteesta ei löydy yhtään lempinäyttelijääni, jotta tv-apparaattikulta saa viettää taas kerran ansaitsemansa vapaaillan. Toiveikkaat tunnelmat kuitenkin lässähtivät totaalisesti, kun seloste paljasti peräti kaksi ehdotonta bongikohdetta.

Eversti Protheroe.

Derek Jacobi (s. 1938) on luonnenäyttelijä, jonka opin tuntemaan parissa ei-suuren-yleisön-elokuvassa viime vuosisadan lopussa. Järisyttävässä elokuvassa Rakkaus on paholainen (1998) hän esitti demoniensa raastamaa taiteilija Francis Baconia (1909 - 92) suvereenilla intensiteetillä. Fred Zinnemannin Shakaalinkin (1973) taisin katsoa uudelleen ihan vain siinä toivossa, että nuori Jacobi pikkuroolissaan osuisi silmääni. (Shakaalissa oli merkittävä osassa myös perjantaisessa Morsian pukeutui mustaan -elokuvassa perheenisä-poliitikkoa esittäneellä Michael Lonsdalella, parta leukaan rekvisiittavarastosta tarttuneena.)

Tänä iltana klo 18.55 Sir Derek näyttelee ikäväluontoista eversti Lucius A. Protheroeta, jonka kuolo valitettavasti korjaa jo melko varhaisessa vaiheessa elokuvaa.

Professori Dufosse.

Ehkä joku voisi pitää Jacobin kutsumista legendaksi liioitteluna, mutta ihan varmasti tuo kunnianimi kuuluu illan toiselle suurelle luonnenäyttelijälle. Kohtaamme pappilassa tapahtuvan murhan merkeissä nimittäin myös erään professori Dufossen. Vuonna 1917 syntyneenä häntä esittävä legenda oli kuvausten aikaan jo yli 85-vuotias, ja rooli on hänen ainoansa vuoden 1994 jälkeen.

Kyseessä on itse Herbert Lom, jonka valkokangasura alkoi synnyinmaassa tšekeissä jo ennen suurta maailmanpaloa (sitä jälkimmäistä) ja jonka populaarikulttuuri tuntee erityisesti Vaaleanpunainen pantteri -elokuvasarjan (1964 - 93) hermoromahduksen partaalla alati häilyvänä komisario Dreyfus'na.

Kolmen  kuukauden kuluttua syyskuussa herra Lom täyttää kunnioitettavat 95 vuotta.

Murha maalaiskylässä on muuten Christien ihan ensimmäinen Marple-romaani vuodelta 1930. Televisiointisarjahan sisältää myös tarinoita, joitten alkuperäisromaaneissa ei esiinny neiti Marplea laisinkaan. Christie-entusiastit kautta maailman ovat siunailleet tätä respektiä vailla olevaa uudelleensovitusintoa; englannissa ilmiölle on keksitty oma terminsä Marpleising.

Ensimmäisenä tämän julman kohtalon koki Tommy & Tuppence -romaani Eipä aikaakaan niin voi kauhistus (1968), joka pantiin Marple-muottiin 2006 ja joka nähdään heinäkuun 15:ntenä.

• => Lisätietoja uusintakierroksesta TV1:n kotisivuilla.

Monsieur Poirot kesälaitumella

”Katsokaapa noita, joita makaa tuolla riveittäin. Mitä ne ovat? Ne eivät ole miehiä ja naisia. Niissä ei ole mitään persoonallista. Ne ovat – vain ruumiita!” Hän heilautti kättään rannalla lojuvien ruumiiden suuntaan. ”Tuo muistuttaa minusta hyvin paljon Pariisin ruumishuonetta. Levyille nostettuja ruumiita – kuin lihakauppiaan myymäläpöydällä.” (S. 14 / kooste.)

Mestarisalapoliisi Hercule Poirot on elementissään hotellin aurinkorannalla viihdyttäessään seuralaisiaan siteeratulla tavalla. Hotellin nimi on Jolly Roger Hotel, ja se sijaitsee pienen pienellä saarella Lounais-Englannin rannikolla, ja monsieur Poirot viettää siellä unelmiensa bikinikesää, hohtavan valkoinen hellepuku ja panamahattu kostyyminaan.

Agatha Christie: Varjossa auringon alla

(Evil Under the Sun, 1941)

Suom. Eero Ahmavaara. SSKK, 1982. (Ens. painos WSOY, 1962.) 256 s.

Romaanin esittely Agatha Christien virallisella kotisivulla

1.

Ensin haluan tutustuttaa teidät siihen varmoin siveltiminvedoin luonnosteltuun väkeen, joka pitää majaansa romaanin sivujen välissä Jolly Roger Hotelissa:

Kapteeni Kenneth Marshall
Arlena Stuart Marshall – kapteenin säihkyvän kaunis vaimo.
Linda Marshall – kapteenin 16-vuotias, kömpelö tytär ensimmäisestä liitosta.

Patrick Redfern, joka näkyy langenneen satumaiseen Mrs. Marshalliin.
Christine Redfern – edellisen hiirulaismaisen sievä vaimo.

Kirkkoherra Stephen Lane – kiihkouskovainen hengenmies, joka näkee pahuuta kaikkialla, ennen muuta Mrs. Marshallissa.
Majuri Barry, evp.
Horace Blatt – nousukas ja purjeveneen omistaja.

Rosamund Darnley – menestynyt muodinluoja ja kapteenin lapsuudenystävä.
Emily Brewster – harteikas vanhapiika.

Herra Odell C. ja rouva Carrie Gardener – pakollinen amerikkalaispari.

Rouva Daffney Castle – Jolly Roger Hotelin omistajatar.
Gladys Narracott – erityisen merkittävä kerrospalvelijatar.

Hercule Poirot
Poliisiviranomaiset eversti Weston, tarkastaja Colgate ja kersantti Phillips sekä tohtori Neasdon lääketieteen edustajana.

Toisaalta… ehkä henkilöluettelo ei olisi ollut ihan tarpeen, sillä sellainen löytyy romaanin alkusivuilta, palapelidekkarin kultakauden parhaitten perinteiden mukaisesti. Luettelosta tosin uupuvat Cowanin ja Mastermanin suurperheet, jotka onnekseen sattuivat olemaan picnicillä erään tietyn murhan tapahtuma-aikaan. Eikä unohtaa sovi loistohotellin laajaa palveluskuntaakaan, vaikka sehän on luonnollisesti pelkkää tapettia seinillä henkirikoksenkin hetkellä, kuten brittiläisen luokkayhteiskunnan kokokuvaan sopii.

Henkilöluettelon yhteyteen kirjan alkulehdille on liitetty myös idyllinen pikku karttakuva siitä idyllisestä pikku saaresta, jossa Jolly Roger Hotel sijaitsee. Kyseessä on siis miljöö, jollaisessa romaanin lukija takuuvarmasti haluaisi viettää muutaman ikimuistoisen elokuun päivän. Puhelimella viestiäkseen tosin täytyy käväistä Pengerpolkua pitkin mantereella, mutta vesiputkisto on ensiluokkainen ja sitä myös käytetään, turhankin ahkerasti.

2.

Kuten henkilöluettelosta voi aavistella, hotellivieraiden yhteiselo saarella ei käy ihan kivuttomasti. Mrs. Marshall, tarinan äärimmäisen kohtalokas femme fatale, vamppien vamppi, Babylonin portto, Kleopatra, seireeni ja miehenpuolia turmelukseen saattava Kirke, aiheuttaa ongelmia miesten ja naisten ja avioparien keskinäiseen elämään.

Totta puhuen, alaston pahuus näyttää väreilevän tässä muuten niin viehättävässä yhteisössä. Sen aistimiselle erityisen herkkä on vastikään psykiatrisesta hoidosta kotiutunut kirkkoherra Lane.

Täti Christie saakin mukavan puolifilosofisen johdatuksen rikokseen pyörittelemällä pahuuden teemaa heti teoksen alussa. Sivutuotteena syntyy myös hieno nimi koko romaanille. Poirot nimittäin osallistuu aiheesta käytyyn keskusteluun näillä sanoin: ”Mutta unohdatte, neiti Brewster, että kaikkialla auringon alla on pahaa, kaikkialla on varjoakin.” (S. 19.) Poirotʼn sanat inspiroivat kirkkoherra Lanen muistamaan Saarnaajan kirjaa ja jatkamaan:

Nykyisin kukaan ei usko pahaan. Sitä pidetään enintään hyvän kieltämisenä. - - Mutta herra Poirot, paha on todellista. Se on tosiasia. Minä uskon pahaan niin kuin uskon Jumalaan. Se on olemassa. Se on mahtava. Se kävelee maan päällä.

Pahuuden esiinmarssi huipentuu luonnollisesti murhaan. Ruumis löytyy sivulta 74, Maahisten poukaman autiolle hiekkarannalle paiskattuna. Epäiltyjä on saarellinen, siis sopivasti klassisen dekkarin verran, sillä on hyvin epätodennäköistä, että kukaan muukalainen olisi uskaltautunut hotellin alueelle Pengerpolkua astellen tai vene menopelinä.

Ympärillä hohtavaa kesää ja aurinkoa yksi ruumis ei luonnollisestikaan sammuta, mutta huoleton kesän tuntu on teoksesta sen myötä peruuttamattomasti poissa. Vuorossa on monsieur Poirotʼn risteily epäillyn luota epäillyn luo, rastilta rastille - todistajien tenttauskierros.

3.

Varjossa auringon alla on niitä Agatha Christien romaaneja, joista aivan erityisesti pidin ahmiessani niitä suhteellisen varhaisessa iässä. Uudella lukemalla en ollut läheskään yhtä innostunut, mikä oli ennakoitavissakin, mutta silti edelleen voin suositella vaikkapa juuri tätä teosta aloituskirjaksi Mrs. Christien maailmaan. Kyseessä on varmasti standardi-agatha parhaimmillaan. (Spesiaalitarinat, kuten Eikä yksikään pelastanut ja Ikiyö, ovat sitten asia erikseen.)

Luin romaanin Askel tyhjyyteen (1934) viime lokakuussa, ja jotenkin Christien kerronnan nokkela elämänriemu tuntuu haalenneen – akateemistuneen, kokeneen keski-ikäistyneen vakiintumisen – niiden muutamien vuosien aikana, joka teoksilla on väliä. Varjossa auringon alla lukiessani en löytynyt juuri mitään uutta ja odottamatonta murhamammasta.

Harhautusjuoni Varjossa auringon alla on tietenkin ensiluokkainen, niin etten vahingossakaan ole unohtanut sitä kuluneina vuosina. Silti pidän romaanin heikoimpana suorituksena viimeisiä lukuja, joissa Poirot kertoo ratkaisun seurakunnalleen ja lukijalle. Hämääminen on kyllä teknisesti täydellinen, mutta siihen kytketty psykologia ei ole ihan yhtä priima. Ratkaisun avain piilee vamppi-Arlenan persoonallisuudessa, mutta lopulta juuri tuo henkilökuva ontuu vähäsen. Ehkä Arlena sentään on kokonainen viihderomaanihahmo, rimaa hipoen, mutta kokonainen romaanihahmo hän ei ole.

Lisäksi romaanin sivuharhautusjuoni mantereelta kuljetettuina kynttilöineen on oikeastaan tarpeeton, ylimääräinen, ja tapa, jolla se nivoutuu ykkösharhautusjuoneen, jopa laskee kokonaisuuden uskottavuuspisteitä hienoisesti. Mutta kun tätä ei ala märehtiä liikaa, on käsillä sanotusti standardi-agathaa laadukkaimmillaan. Aikalaiskriitikot olivatkin Christien uutuudesta kovasti innoissaan.

Romaanin viimeiset kolme sivua tarjoavat lukijalle vielä mahdollisuuden hempeillä romanttisen komedian merkeissä. Rakkaustarinan päätös on tismalleen oikeaoppinen ja poliittisesti korrekti, kun romanssin miespuolinen osapuoli määrää naispuolisen osapuolen luopumaan tulevan yhteiselämän nimissä kukoistavasta urastaan, mihin tämä luonnollisesti myöntyy vain lievästi protestoiden. ”Voi, rakkaani, en halua mitään muuta kuin elää maalla sinun kanssasi koko elämäni. Nyt – nyt se toteutuu…”

Henkilökohtaisesti itseäni pohdituttaa erityisesti eräs Poirotʼn menettely tarinassa. Miten siihen pitäisi suhtautua? Isotteleeko mestarismies vain jälkiviisaasti vai edustaako outoa fatalismia, kun hän jälkikäteen kertoo aseenkantaja Hastingsilleen, että olisi ehkä voinut estää Maahisten poukaman murhan etukäteen? Christien omin sanoin:

Ja Hercule Poirot vastasi huokaisten, niin kuin hän oli kerran ennenkin, Egyptissä sanonut, että jos joku ihminen on päättänyt tehdä murhan, ei ole helppoa estää häntä. Hän ei syyttänyt itseään siitä, mitä sitten tapahtui. Se oli hänen mielestään väistämätöntä. (S. 43.)

Romaanin kirjoitusajankohdan aikaan Christie oli jo kovaa vauhtia luopumassa watson-hahmostaan, mikä ilmenee kapteeni Hastingsin esiintymisenä teoksen mittaan vain tuossa yhdessä ainoassa, noin puolisivuisessa katkelmassa! Kuriöösia... Tuo lineaarisen jatkumon rikkova lyhyt ennakointijakso on siis monella tavalla mielenkiintoinen.

4.

John Curran kertoo Agatha Christien salaisissa muistikirjoissa, että Varjossa auringon alla valmistui jo vuonna 1938, mutta se sai levätä pari vuotta ennen lähtöään maailmalle. Se ilmestyi ensin jatkokertomuksena Yhdysvalloissa ja vasta sitten kirjamuodossa Britanniassa. Romaanin juuret ovat novellissa ”Kolmiodraama Rhodoksella”, joka ilmestyi kokoelmassa Särkyneen peilin arvoitus (1937). Sitten Christie havaitsi, että novelli on helposti laajennettavissa kokonaisen romaanin mittaan. Itse asiassa Varjossa auringon alla teknistä harhautuskuviota kirjailija kokeili jo varhaisessa Marple-novellissa ”Jouluinen murhenäytelmä” (kokoelmasta Kolmetoista, 1932).

Burgh Island Hotel. (Kuva: BBC.)

Jolly Roger Hotelilla muuten on oikea esikuva todellisuudessa: Burgh Island Hotel, jossa Christie vieraili useaan otteeseen. Siellä se yhä palvelee luksusasiakkaitaan Devonin rannikolla, kuten on palvellut jo yli 80 vuoden ajan, ja vuorovesi eristää sen edelleen kahdesti päivässä muusta maailmasta. Hotellin suojista löytyy kirjailijan mukaan nimetty Christie-huone, jonka saa käyttöönsä vuorokauden ajaksi 430 punnan sopuhintaan.

***

Seuraavaksi tarkoitukseni on virittää vanha vhs-laite käyntiin ja katsoa romaanin pohjalta tuotettu suurelokuva Rikos auringon alla (1982), jossa vetovastuun rikoksen ratkaisemisesta monsieur Poirotʼna kantaa Peter Ustinov. Katsomisen tuloksista raportoin täällä.

• DeliciousDeath.com tarjoaa laajan kavalkadin romaanin erikielisten laitosten kansia.

Palapelitelevisioinneista

Kaksi päivää sitten Suomessa vietettiin lauantaita, mikä oli  komisario Lewisille ja hänen poppoolleen merkki pyyhältää klo 21.15 vieraaksi niihin valikoituihin kotitalouksiin, jotka olivat virittännet ykköskanavan näkyville. Minä käytin tilaisuuden hyväkseni pohtimalla, mikä Komisario Lewisissa (2006 -) ja mikä minussa on vikana. Samalla pyrin seuraamaan tarjolla olevaa jaksoa "Mielensisäiset esteet" ("The Mind Has Mountains", 5:3, 2011) niin avoimin ja positiivisin mielin kuin osasin.

Kirjoitin sarjasta jo perjantaina ("Komisario Lewisin äärellä"). Tekstin julkaisun jälkeen palasin hämäriin muistikuviini sarjan aiemmilta tuotantokausilta ja tajusin jopa pitäneeni kohtuullisesti monista varhaisemmista jaksoista. Kulussa olevat jaksot käsikirjoitustiimi sen sijaan tuntuu laatineen melkoisen kunnianhimottomin elkein. Aiemmilta tuotantokausilta löytyy myös tarinoita, joihin katsoja pääsee sisään tarvitsematta kovasti pinnistellä saadakseen haltuunsa henkilöt ja muut yksityiskohdat.

Lasken Komisario Lewisin siihen brittiläisten rikossarjojen jatkumoon, joka vähät välittää kalseasta ja ankaeasta realistisuudesta ja joka sen sijaan keskittyy palapelin innokkaaseen näpertelyyn. Tämän näpräämisen katkaisevat välillä epäuskoiset riemunkiljaisut, kun jokin täysin ennakoimaton yllätyskäänne on pannut palapelin kokoajan ennakko-odotukset ihan uusiksi. Samaan jatkumoon kuuluvat erityisesti lukuisat Agatha Christie -televisioinnit, samoin kuin esimerkiksi sovitukset Ruth Rendellin wexfordeista ja myös P. D. Jamesin dalgliesheistä.

Christie ja muut saavat tässä tekstissä vuoronsa myöhemmin, mutta ensin keskityn kokonaan Lewisiin.

1.

Lauantai-iltainen "Mielensisäiset esteet" alkaa tavalla, jota ehdin jo perjantaisessa tekstissäni noitua: "Kutsu koekaniinit!" alkukuvan puhuva pää (lääketutkijaa esittävä Douglas Henshall) kehottaa, ja sitten katsoja saa ruutunsa täyteen toisiinsa sekoittuvia henkilöitä, joista yksi tietenkin murhataan ja muista tulee epäiltyjä.

Tässä, kuten tuotantokauden kolmessa aiemmassakin jaksossa, ihmiset ovat keinotekoisesti yhteen saatettuja, joten katsoja joutuu pänttäämään heidät ulkolukuna kaaliinsa.Toista oli kunnianarvoisan komisario Morsen aikoihin 1990-luvulla, kun katsojalle annettiin aikaa kaikessa rauhassa tutustua päähenkilöihin yksi kerrallaan. Ensin esiteltiin päähenkilö omassa yksilöllisessä elinpiirissään, sitten häneen orgaanisesti ja luonnollisesti liittyvät hahmot, kuten rakastettu aviopuoliso ja lapset edellisestä liitosta. Ytimessä oli siis esimerkiksi perhekuvaus, ei joukko satunnaisia naamiaisvieraita tai koekaniineja. Kun ydinryhmä oli käynyt katsojalle riittävän tutuksi ja familiääriksi, saattoi kameran eteen astua sivuhenkilöitäkin, kuten salaperäisiä tarkkailijoita, joilla yhtä lailla oli orgaaninen ja luonnollinen rooli salaperäisinä tarkkailijoina.

Lewis kammarin rakastetun äitihahmon seurassa.

Tapahtumisen riento on "Mielensisäisten esteitten" alussa tutusti kovin kiireinen. Milloin sitten jarrutetaan sen verran, että maisemiakin taas kelpaa ja ehtii ihailla? Tämä tapahtuu sillä hetkellä, kun kamera äkkää sarjan vakiohahmot - siis komisario Lewisin, tämän pikku apulaisen Hathawayn ja parivaljakon päällikön Jean Innocentin, joka on viettänyt lapsuutensa ilmeisen heikossa huumorissa ja jota komedienne Rebecca Front (s. 1964) esittää kai tahallaan ärsyttävästi. Mitä tutuillemme kuuluu? Kamera parkkeeraa lokoisan mukavasti sohvalle kuulemaan uusimmat turinat. Tutkimusten aikanaan startatessa on kiva laiskana jatkaa tuttujen hahmojen työnteon katselua, kuten kaikkien sohvaperunoiden suojelusfilosofi Jerome K. Jerome suurin piirtein kerran lausui.

On selvää, että Komisario Lewisin kaltaiset sarjat nojaavat tuttuihin, katsojalle tuotantokausi tuotantokaudelta yhä rakkaammaksi käyviin vakiohenkilöihin. Heidän seurassaan on turvallista ja leppoisaa nauttia päivän viimeiset plöröt ja kahvitteluleivonnaiset. Saattaisiko totuus olla jopa niin raadollinen, että rikos ratkaisuprosesseineen on vain pelkkä sivuseikka, excuse, joka tekosyynä katsoja pääsee nauttimaan hyvien tv-tuttujen seurasta jälleen puolitoistatuntinen? Varmasti näinkin on, eikä siinä mitään pahaa.

Pidän hyvin mahdollisena, että edustan vanhan polven sukupuuttoon kuolevia dinosauruksia, kun en tajua tätä rikossarjojen varsinaista tehtävää vaan suu vaahdossa ja hullun kiilto silmissä messuan katsojan suunnattomasta vaikeudesta pysytellä juonen kärryillä. Kyllähän se rikos selviää ja rikollinen joutuu lopussa vastuuseen, ihan varmasti, vaikken minä olisikaan joka ikisestä yksityiskohdasta reaaliaikaisesti selvillä!

Näillä eväillä ei suurempaa haittaa koidu siitäkään, että henkilöhahmot sekoittuvat keskenään katsojan mielessä. Tavallaanhan katsoja ei olekaan kiinnostunut heistä vaan vakiohahmoista, rikostutkijoista, joitten seurassa hän saa kunnian seurailla epäiltyjen häärimisiä. Vakiohahmot matkaoppaina siis tehdään hupiretki eläintarhaan, jossa kunkin jakson henkilöt kyyhöttävät omassa häkissään tai terraariossaan tai akvaariossaan. Mitä väliä sillä, vaikka henkilöitä ei erotakaan toisistaan? Onhan simpanssitkin veikeitä, vaikka ne on ihan saman näköisiä kaikki.

Mielensisäiset esteet: Eläintenhoitajamme esittelemässä oppaillemme kuolleena havaittua yksilöä.

Yksi "Mielensisäisten esteitten" häkkiasukeista kärsii de Clereambaultin syndroomasta, joka on kiusallinen tunne-elämän päähänpinttymä. Saman vaivan varaan brittikirjailija Ian McEwan pohjusti aikoinaan kokonaisen romaanin nimeltään Ikuinen rakkaus (1997).

Minusta tuntuu, että käsikirjoittajat olisivat voineet istuttaa tämän persoonallisuuspoikkeaman paljon elimellisemminkin tarinaan, ihan perusteisiin saakka - samalla lailla kuin onnistuttiin transsukupuolisuuden käsittelyssä eräässä varhaisemmassa jaksossa. Syndrooma on tarinan loppuratkaisun kannalta kovasti tärkeä, mutta Lewis vetää asiaan liittyvän todisteaineiston lähinnä yhdentekevästi hatusta eli epäillyn vaatekaapista ja muistiinpanoarkistosta. De Clereambaultin häiriö lienee käytetty jännitysmarkkinoilla jo kliseeksi, mutta silti kritisoin jaksoa siitä, että se hyödyntää tämän valttikympin arvoisen kortin vain ristinelosen tasolle.

2.

Olen kirjoittanut Villa Derrickeriaan niin negatiivisia arviointeja palapelidekkareista ja niiden televisioinneista, että ainakin itseäni hirvittää. Enkö voisi vain yksinkertaisesti todeta, että palapelitelevisioinnit eivät ole minua varten?

Kun televisio eli kultakautta.

Asia ei kuitenkaan ole näin simppeli, sillä olen myös suunnattomasti pitänyt joistakin palapelisovituksista. Ehdoton ykkönen omassa televisiohistoriassani on BBC:n Neiti Marple -sarja (1984 - 92), jossa nimiroolin esitti Joan Hickson. Käsikirjoitukset laadittiin pieteetillä sekä alkuperäisromaania että katsojaa kunnioittaen; kaltaiseni dinosauruksetkaan eivät käy moitiskelemaan kärryajelua epämukavuudesta. Tosin onhan Kuolema ilmoittaa lehdessä melko lailla työläs seurattava kirjamuodossakin, joten miksi ei kahta kauheammin tv-formaatissa? Ehkä sarja jossain vaiheessa vähän uuvahti, mutta sitten eetteriin lennätettiin taas sellainen tarina kuin Neiti Marple ja lomahotellin murhat (1989), brittiläisen käsikirjoitussoveltamisen mestarinäyte.

BBC:n Marplen tasoista palapelisarjaa ei nykymaailmassa varmaan enää voisi toivoakaan. Tämä näkyy neiti Marplen uusintatelevisiointikierroksella, joka lähti käyntiin Britanniassa vuonna 2004. Uudet marplet on laadittu nykytrendin mukaisesti lyhytjänteiselle katsojalle, joka jaksaa istua tuskin puoltatoista tuntia yhden ja saman tarinan ääressä. Siksi kokonaiset romaanit on tiivistetty minimiin.

Marple-romaani ei kuitenkaan kestä vahingoittumattomana ylenmääräisiä änkeämisiä, ei millään. Viime vuosisadan televisio olikin palapelidekkarille paljon nykyistä armeliaampi. Vanha televisio tajusi, että dekkari vaatii tietyn kiireettömyyden lähteäkseen kypsymään katsojan mielessä. Hicksonin Marple-uran aloittanut Ruumis kirjastossa (1984) oli kai yli tunnin pitempi kuin uusintaversio 20 vuotta myöhemmin. Sitä paitsi uusmarpleihin on lisätty kaikenlaisia lisäkonstailuja, jotta adhd-katsoja takuulla ei vaihda kanavaa virikekiintiönsä täyteen saadakseen.

Anglia Television sovitti P. D. Jamesin tiiliskiven Kuoleman maun 1988 kuusiosaiseksi sarjaksi, jonka yhteiskestoksi tuli viisi tuntia. Tarpeellisia hetkiä jokainen. Tuoreimmalle James-televioinnille, Murhahuoneelle vuodelta 2004, lohkesi tv-aikaa alle kahden tunnin verran, vaikka alkuperäisteos on vain sata sivua Kuoleman makua ohkaisempi. Itse en ole viitsinyt tarttua Dexterin Morse-kronikoinnin päättävään 400-sivuiseen Katumuspäivä-romaaniin ollenkaan, koska se 100-minuuttisen televisioinnin (2000) perusteella vaikuttaa niin äärettömän tylsältä.

Vertailu parinkymmenen vuoden taa osoittaa mielestäni jotain myös henkilöhahmojen kaventumisesta. Todellisia persooniakin on yhä vähemmän. Ehkä ohjelma-ajan niukkeneminen selittää osan mutta ei kaikkea. Esimerkiksi Morse-sarjan jäljittelemättömät poikkeusyksilöt loistavat spin-off-sarja Lewisissa poissaolollaan.

Järkytyin yrittäessäni katsoa uuden vuosisadan marpleja, joissa Geraldine McEwan sai vuoronsa nuuskijaikineitona. Uudet henkilöhahmot nimittäin tuntuivat hirveän muovisilta verrattuna BBC-marplejen henkilöihin. Muistan ikuisesti Frederick Trevesin (1925 - 2012) roolityön kavalana tohtori Kennedynä Neiti Marplen viimeisessä jutussa (1987). Hahmo ei ole suuri persoonallisuus, mutta hän on suunnattoman voimakkaasti ja aidosti läsnä joka kuvassa. Samoin T. P. McKenna (1929 - 2011) teki vielä vuonna 2000 vaikuttavan sivuroolin arveluttavana professorismiehenä Morse-tainassa Katumuspäivä.

Onko näyttelemisen filosofia kokenut viime aikoina siirtymän huonompaan? Ainakin televisiotuotantojen budjetit ovat tiukentuneet. Suomalaiset veteraaninäyttelijät muistelevat haikeina vanhoja hyviä aikoja, jolloin televisiota varten vielä oikeasti harjoiteltiin yhdessä. Enää siihen ei osoiteta juuri lainkaan resursseja, minkä vuoksi takavuosikymmenien kiitetyimmät tv-produktiot loistavat vain tavoittamattomina ideaaleina nykynäyttelijöiden silmissä.

Tietoni Britanniassa tapahtuneesta kehityksestä ovat samansuuntaisia: Anteliaat budjetit ovat historiaa tässä television suurvallassakin - kaihoisina muistetaan esimerkiksi vuoden 1981 Mennyt maailma -sarjan satumaisen tarkkuuden mahdollistaneita resursseja. Harjoittelu, henkilöhahmojen hitsaaminen elämään ja toimimaan keskenään, lienee sekin kokenut saman kohtalon kuin Suomen televisiossa.

Piper & Fox. (Kuva: Splash News.)

PS. 12.6.2012. Penkoessani ylikonstaapeli Hallowayta Lewisissa esittävän Laurence Foxin sukutauluja osuin varsinaiseen Pietarin kalansaaliiseen. Nuorimies nimittäin on syntynyt todelliseen näyttelijäsukuun, sillä hänen isänsä on James Fox (s. 1939), edwardiaanista hovimestaria muistuttava luottonäyttelijä, joka on tottunut esittämään tuoreimmissa Christie-televisioinneista everstiä (eversti Bantryä Ruumiissa kirjastossa ja eversti Raceä Kuolemassa Niilillä). James-isän veli puolestaan on Edward Fox (s. 1937), edwardiaanisen hovimestarin aatelista isäntää muistuttava luottonäyttelijä, joka muistetaan mm. pääosasta palkkamurhaajana Fred Zinnemannin Shakaalissa (1973).

Laurence-poika on nainut näyttelijäverta myös omaan perheeseensä. Hän on ollut vuodesta 2007 aviossa laulaja-näyttelijä Billie Piperin (s. 1982) kanssa, ja heillä on jo kaksi lastakin. IMDb muuten torppaa villeimmät kuvitelmat herra Foxin pituudesta, sillä hän on ainoastaan 191 sentin mittainen.

Poirot-pakka on kohta täysi

Televisioyleisö sai oman Hercule Poirotʼnsa tammikuun 8. päivänä 1989. Tuona sunnuntai-iltana London Weekend Television lähetti 51-minuuttisen novellisovituksen "Kokki kadoksissa", belgialaissalapoliisina David Suchet (s. 1946) ensimmäistä kertaa.

Sittemmin Suchet on esittänyt Poirotʼta yli 60 televisiotuotannossa. Ainakin pariin otteeseen Poirot-novellien ja -romaanien filmatisointien sarja on päätetty lopettaa kesken kaiken, mutta nyt iltataivas lopulta näyttää eheältä.

Runsaan kahden vuoden kuvaustauon jälkeen viimeiset tarinat nimittäin on määrä panna purkkiin lokakuusta lähtien. Toteutusta vailla on enää neljä Poirot-romaania ja yksi novellikokoelma:

• Neljä suurta (1927)
• novellikokoelma Herkuleen urotyöt (12 tarinaa, 1947)
• Kuolleen miehen huvimaja (1956)
• Norsun muisti (1972)
• Esirippu (1975, vaikka kirjoitettu vuosikymmeniä aiemmin)

Kun kuvaukset päättyvät kesäksi 2013, on Suchetʼlla lopulta takataskussaan väitetysti täysi ja jäännöksetön sarja Christien alkuperäisiä Poirot-tarinoita; legendaariselta Jeremy Brettiltä (1933 - 95) jäi aikoinaan miltei parikymmentä Sherlock Holmes -kertomusta toteuttamatta sairauden ja ennenaikaisen kuoleman vuoksi.

Suchet mainitsi jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että hän suostuu näyttelemään Poirotʼta Esiripussa, salapoliisiin joutsenlaulussa, vasta kun kaikki muut tarinat on filmatisoitu. Christie kirjoitti romaanin jo toisen maailmansodan aikana, voimansa päivinä, joten laatu on taattu, ja uskallamme varmasti odottaa vahvaa televisiosovitusta. Tapahtumat sijoittuvat Stylesiin, sinne missä kaikki vuosikymmeniä aiemmin alkoi, ja uskollinen kapteeni Hastingskin rientää Argentiinasta asti tervehtimään kuolemaansa valmistautuvaa salapoliisia.

Neljän suuren televisioinnille saattaa tuottaa ongelmaa se, että alkuperäisromaani on kuulemma harsittu kokoon joukosta novelleja. Norsun muistilla puolestaan on leima kaikkein heikoimman luokan agathana. Teos valmistui aivan murhamamman uran loppusuoralla, kun hän oli jo päätynyt ratkaisuun, että valmista saa tulla kertakirjoittamalla. (Itse kuitenkin aikoinani luin romaanin hyvällä ruokahalulla ja mitään pahaa aavistamatta.)

Ihmettelen, ettei Kuolleen miehen huvimajaa ole jo aiemmin filmatisoitu. Persoonallisine murhaajanetsijäleikkineen se vaikuttaisi soveltuvan televisiolle mitä parhaiten.

Oma lukunsa on, millaiseen ratkaisuun päädytään Herkuleen urotöiden novellien suhteen. Käsittääkseni 12 tapausta on tarkoitus kaikki sovittaa yhteen ainoaan elokuvaan, tavalla tai toisella, sen sijaan että päädyttäisiin televisiosarjan alkuaikojen 50-minuuttisiin novellisovituksiin. Novellikokoelma antiikin herostarinoiden parodioineen on arvossaan Christie-kaanonissa.

***

Pääsiäisen aikoihin Yle TV1 esitti kaksi Poirot-filmatisointia sarjan tuoreimmalta tuotantokaudelta, vuodelta 2010. Päädyin katsomaan ne molemmat. Jälkimmäisenä esitetty Kurpitsajuhla (Halloweʼen Party) ei herättänyt minussa paljoakaan innostusta, toisin kuin pääsiäissunnuntain Murhenäytelmä.

Murhenäytelmä (Three Act Tragedy) perustuu romaaniin Murhenäytelmä kolmessa näytöksessä (1935). Elokuvan alussa olin jokseenkin typertynyt siitä vauhdista, jolla tarinan henkilökunta saatellaan katsojan silmien eteen. Kun ensimmäinen murha tapahtuu, katsojalla ei siksi ole juuri minkäänlaista kosketusta tai mielenkiintoa hahmoja kohtaan. Onneksi jännite sentään lopulta löytyy, niin että jopa salaa pidin elokuvasta. Pikantti tyylittely piristää mielestäni toteutusta ihan olennaisesti. Esimerkiksi aina uuden kuolonuhrin paljastuttua valospotti rajataan tämän kasvoihin, mikä korostaa elegantisti tarinan kolmijakoa kolmeen murhaan.

Aivan keskeisessä roolissa tarinassa on Martin Shawʼn (s. 1945) esittämä ikääntyvä sankarinäyttelijä. Shaw on tuttu mm. rikostutkija Adam Dalglieshinä kahdessa P. D. James -televisioinnissa vuosina 2003 - 04. (Sittemmin Dalglieshin seikkailuja ei olekaan saatettu tv-formaattiin, vaikka alkuperäistarinoita onkin ehtinyt ilmestyä kahden romaanin verran.)

• Lisälukemiseksi: BBC:n uutinen viimeisten Poirot-tarinoitten televisioinnista.
• Christien tuotannon raiskauslinjalta kuuluu jälleen ikäviä uutisia: aivan erilainen ja aivan erityinen Ikiyö (1967) sovitetaan Marple-formaattiin (Marpleising, kuten kirosana alkukielellä kuuluu) vielä tämän vuoden puolella.
• Arvosteluni Poirot-televisioinnista Idän pikajunan arvoitus (2010).
• Poirotʼn aseenkantajana toiminut kapteeni Hastings, uskollinen sihteeri Lemon ja hullunkurinen poliisimies Japp poistuivat sarjasta vuoden 2001 tienoilla. Siksi olemme joutuneet selviämään kokonaan ilman heitä viimeisimmissä 15 romaanifilmatisoinnissa. Neiti Lemonia esittänyt Pauline Moran on kuulopuheitten mukaan jättänyt näyttelemisen ja keskittynyt astrologin uraansa (ks. Ms. Moranin astrologikotisivu). Sen sijaan kunnon kapteeni Hastingsin eli Hugh Fraserin paluu Esiripun myötä vuonna 2013 on jo vahvistettu.
• Seuraavat Christie-tekstini ilmestyvät mahdollisesti jo lähikuukausien aikana.

Agatha Christien huoneenvartijoista

Nähtävästi jossain päin Englannin Yorkshirea asuu muuan yksityishenkilö nimeltä Mathew Prichard. Hän on naimisissa näytelmäkirjailija Katherine Thompsonin kanssa ja heillä on kaksi lasta. Lisäksi hän on monimiljonääri ja erään mittavan kirjallisen perinnön ainoa oikeuksienomistaja.

Christie ja Mallowan.

Kun rikoskirjailija Agatha Christie kuoli tammikuussa 1976 85-vuotiaana, häntä jäivät lähimpinä suremaan toinen aviopuoliso ja tytär ensimmäisestä avioliitosta perheineen. Ensimmäinen puoliso, Archie Christie, josta kirjailija oli eronnut jo vuosikymmeniä aiemmin, oli kuollut vuonna 1962.

Aviomies, maineikas arkeologi Max Mallowan meni suruvuoden jälkeen naimisiin Barbara Parkerin kanssa, jonka hän tunsi ennestään arkeologisista tutkimuksista. Mallowan menehtyi kuitenkin jo seuraavana vuonna, loppukesästä 1978 74-vuotiaana. Kuningatar oli suonut aatelisarvon aviopuolisoista molemmille, Agathalle ja Maxille, omista ansioistaan kummallekin erikseen.

Christien tuotannon oikeudet siirtyivät kuolemassa hänen ainoalle lapselleen Rosalindille, joka oli mennyt naimisiin toisen maailmansodan alussa majuri Hubert Prichardin kanssa. Parin ainut lapsi, mainittu Mathew Prichard, syntyi cheshireläisessä yksityissairaalassa syyskuun 21. päivänä 1943 (A. Christie, Vanha hyvä aikani, kolmas painos, 1984, s. 581; ks. myös s. 575).

Majuri Prichard kaatui sodassa, ja Rosalind Prichard avioitui uudelleen vuonna 1949, Anthony Hicksin kanssa. Kun Rosalind Hicks sitten kuoli vuonna 2004 85-vuotiaana, rikosten kuningattaren oikeudet periytyivät vainajan ainoalle pojalle. Tosin menestysnäytelmä Hiirenloukun tekijänoikeudet isoäiti oli poikkeuksellisesti luovuttanut Mathew'lle heti näytelmän valmistuttua.

Olen saanut epävarman käsityksen, että tytär Rosalind olisi vaalinut äitinsä perintöä vielä sangen tarkasti tämän arvostuksia seuraten ja että käänne hölläkätisempiin oikeuksien jakeluun olisi tapahtunut vasta tyttärenpojan noustua vastuuseen. Tämä on nähtävästi syy siihen, että viime vuosina tuotantoon on päässyt aika lailla alkuteoksista poikkeavia Christie-tulkintoja. Erityisesti tämä on näkynyt neiti Marple -tarinoiden uudelleenfilmatisoinneissa vuodesta 2004 alkaen. Myös Ranskassa Hercule Poirot -romaaneja on sormeiltu aika raaoin kynsin.

Voisi ajatella, että perikunnalla ei olisi taloudellisiakaan välttämättömyyksiä myydä teosten televisio-oikeuksia kovin löysin perustein. Saattaisiko esimerkiksi täysin omantyyppistensä alkuteosten vääntäminen totunnaiseen neiti Marple -formaattiin merkitä pitemmällä tähtäimellä oman oksan sahaamista?

No, onhan mestarisalapoliisi Sherlock Holmesistakin kuulemma leivottu action hero Hollywoodin taivaalle...

Ensi sunnuntaina TV1 lähettää tällä erää viimeisen neiti Marple -uusinnan. Tuolloin nähtävä Neiti Marplea ei petetä sentään hakee pohjansa aidosta Marple-romaanista vuodelta 1952. Yhtä keskeisistä rooleista esittää Dynastia-tähti Joan Collins, mikä luultavasti karkottaa osan katsojista metsään ja osan houkuttaa puoleensa.

Juuri nähtyjen jaksojen jälkeen on tuotettu vielä neljä Marple-elokuvaa samalla miehityksellä. Nähtävästi noista neljästä toteutuksesta ainoastaan Tuijottava katse perustuu alkuperäiseen Marple-tarinaan.

Neiti Marple

Disney-studioilta ampaisi kevättalvella ilmoille Christie-aiheinen uutinen, toivottavasti hyvä sellainen. (Närkästynyt uutisointi aiheesta kunniakkaassa brittiläisessä The Telegraph -julkaisussa.) Walt-sedän paja aikoo pestä pölyt meidän neiti Marplestamme ja taikoa hänestä nuorison suursuosikin. Siihen tarkoitukseen tarvitaan vähän nuorempi ikäneito, joten häntä saa tulevassa elokuvassa edustaa jenkkiläläinen Alias-tähti Jennifer Garner, joka keväällä ehti pyörähtää sopivasti 39-vuotiaaksi.

Käsikirjoittajaksi on hankittu Twin Peaks -skribentti Mark Frost ja tapahtumat siirretään jonnekin mahtavan USA:n maille.

Maaliskuun uutisoinnin jälkeisiä lähteitä tiedolle en ole löytänyt, joten pidän mahdollisena filmihankkeen kaatumista. Kaikitenkin, parhaassa tapauksessa elokuva saattaisi merkitä astinlautaa uudelle sukupolvelle löytää Agatha-täti seuraksi ropisevan katon alle muutaman sadekauden ajaksi.

Tämä raportti lienee viimeinen Christie-teksti blogissani ainakin näillä näkymin.

• Lisätietoja Christien tyttärestä Rosalind Hicksistä löytyy tästä englanninkielisestä muistokirjoituksesta.
• Joka ei malta ostaa palapelejä kaupasta, voi kokeilla vaikkapa täältä löytyviä Agatha Christie -aiheisia virtuaalipalapelejä. Kokeilin omia taitojani sivun ensimmäisessä, 60-palaisessa "Poirot and Friends"-palapelissa ja löysin kokoamisesta tietyn kiehtovuuden.

Askel sekasortoon

Tämä teksti on päätösosa massiivisessa Askel tyhjyyteen -projektissani. Projekti muodostaa tetralogian, joka huipentuu sunnuntaina 23.10.2011  nähdyn neiti Marple -elokuvan Askel tyhjyyteen katsomiseen.

1. Vitaaliset ja etikettitietoiset - arvostelu Agatha Christien romaanista Askel tyhjyyteen (1934)
   
2. Ennakoiva askel illan tyhjyyteen - ennakkoesittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (2008)
3. Askel joka kohosi lentoon - esittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (1980)
4. Askel sekasortoon - arvostelu elokuvasta  Askel tyhjyyteen (2008)

Tänä iltana nousemme täti-Agathan maailmaan Bachin "Toccatan ja fuugan" tahdittamin juhlavallisuuksin. Nuori Bobby Attfield se siinä kotikylän kirkossa soittelee urkuja, ennen kuin tunnusmusiikki keskeyttää hänet varsin epäkohteliaasti. Niinpä hän lähtee käveleskelemään rannalle ja purkamaan turhautumistaan kiviä mereen nakkelemalla.

Neiti Marple: Askel tyhjyyteen
(Why Didn't They Ask Evans?, ohjaus Nicholas Renton, Iso-Britannia 2008)
Elokuvan esittely Yle TV1:n kotisivuilla
Elokuvan esittely ITV:n kotisivuilla 
Laurel Annin positiivinen arvostelu elokuvasta
Ceri Radfordin positiivinen arvostelu The Telegraphissa
Yle TV1 su 23.10.2011 klo 18.55 (ensiesitys 4.4.2010, Yle TV1)
Neiti Marple auttaa ystävättärensä poikaa selvittämään mitä tarkoittivat kuolevan miehen kuiskaamat arvoitukselliset sanat, joiden vuoksi joku on valmis vaikka toiseen murhaan. (Yle.fi.)

Neiti Marple -elokuva Askel tyhjyyteen alkaa varsin tehokkaasti. Parin ensiminuutin aikana katsojalle ehditään esitellä Bobby, toinen tarinan päähenkilöistä, sekä karmea löytö, johon hän törmää kiviä nulikkamaisesti viskoessaan: rantajyrkänteen alla makaa kuolemaa tekevä mies, joka äkkiarvaamatta kuin kauhuelokuvien zombi tarttuu Bobbya ranteesta ja lausuu viimeisillä voimillaan illan avainsanat: "Miksi he eivät pyytäneet Evansia?"

Evansin salaisuutta sitten jäljitetään täysillä, kunnes se selviää elokuvan lopussa.

Bobbyn äiti, hassahtava ruustinna Attfield, puolestaan saa vieraakseen rakkaan ystävättärensä neiti Marplen, jolle Bobby komennetaan sanomaan päivää. Ruustinna on parantumaton juoruilija eikä tietenkään malta olla vuotamatta välittömästi kertomusta poikansa pikku löydöstä neidille, vaikka uusi sisäkkö ei ole vielä edes ehtinyt kantaa teetä pöytään.

Junassa Bobby kohtaa sattumalta kulmakunnan ylhäisötytön Frankien, jolle nuorukainen päättää kertoa sattuneen. Ja Frankie keksii miltei tuosta vain, että jutussa on jotain hämärää. Murha se oli eikä tapaturma. Ja nyt joku yrittää huijata sinua tekaistuin kirjein, Bobbyseni. Vaan eipä kerrota poliiseille – selvitetään juttu itse! On niin jännää olla salapoliisi oikeasti.

Seitsemän ensimmäisen minuutin jälkeen elokuva on jo kadottanut kykynsä koukuttaa katsojaa ja kaikki muut mahdollisuutensa. Nimittäin tällainen palapelidekkari vaatii tietyn horjumattoman logiikan luodakseen uskottavan perustan jännitykselle ja katsojalle halun jatkaa tapahtumien seuraamista. Illan elokuva kuitenkin aloittaa yhdistelemällä pirstaleita Christien alkuperäisromaanista ja käsikirjoittajan uudelleenluomaa, hyvin horjuvaa logiikkaa. Pahinta on, että tässä heikossakin logiikassa on katsojan hyvin vaikea pysytellä kärryillä. Talo on hiekalle rakennettu...

Parivaljakko virittää otaksumalleen konnalle ansan lähettämällä tälle tiedon jyrkänteenalusmiehen viimeisistä sanoista - eli luopuu vapaaehtoisesti ainoasta valttikortistaan ja paljastaa miehelle kaikki korttinsa. Miksi ihmeessä? Bobbylle pari kohtausta myöhemmin tapahtuva pikku pyöräilyonnettomuus on sitten takuulla kyseisen konnan tekemä murhayritys… Mutta ei tämä vielä mitään – myöhemmin parivaljakon argumentointi vajoaa juupas – eipäs-tasolle, kun pitäisi päättää, kuka on murhaaja. Siinä on kaksi todellista amatööriä sanan pahimmassa merkityksessä…

Savagen linnan neuroottista asujaimistoa.

Jäljet johtavat rankasti pelkistetyn logiikan mukaisesti läheiseen Savagen linnaan, jonka muurien sisään Frankie päättää itsekin ujuttautua oikein pellit ryskyen. Siellä häntä on vastassa originelli ja pahankurinen Savagen perhe ja joukko heidän läheisiään – miltei kaikki mysteerin ratkaisuun tarvittavat henkilöt. Mahtaako linnan vastikään menehtyneen isännän kuolemalla olla jokin yhteys Bobbyn jyrkänteen alta löytämään mieheen?

Evanskin seurueesta löytyy. Tämä herra on aikoinaan toiminut kuolleen isännän palkollisena Kiinanmaalla mutta nyttemmin keskittynyt viljelemään orkideoita. Siitähän riemu nousee! ja kohdassa 25 minuuttia Frankie jo leuhkii ratkaisseensa jutun miltei kokonaan. Ihan itse!

Orkideaentusiasti nimeltä Evans.

Mutta ei juttu suinkaan niin yksinkertainen ole. Sen todistaa neiti Marple ilmaantumalla Savagen linnaan vain neljä minuuttia myöhemmin Frankien kotiopettajattareksi naamioituneena. Kolmiapila Frankie, Bobby ja Marple näyttää olevan valmis ottamaan homman haltuun tosissaan.

1950-luvun epookki on toteutettu huolellisesti, kuten brittiläinen perinne on. Savagen linnaa esittää toteutuksessa Surreyn kreivikunnassa sijaitseva, 1500-luvulla rakennettu Loseley House, mikä tuo jaksoon erityistä loistokkuuta ja juhlan tuntua.

Alusta asti johtolankoja availlaan liukuhihnalta, kertaakaan edes tupakkitaukoa pitämättä, ja tulos on yhtä kliseisen kiehtova kuin Rubikin kuutio miljoonannen kerran ratkaistuna. Bobbykin verhoaa kehonsa autokuljettajan valepukuun täysin vailla katsojan motivointia tekeytymisen syystä.

Vapaa-ajan viettoa Savagen linnassa.

Onneksi sentään puoliväliin tultaessa tajutaan istahtaa teekupposen ääreen herra Evansin orkideapuutarhassa. Mutta sitten on taas kiire jatkamaan sen mätön tarjoamista, jonka käsikirjoittaja on vasemmalla kädellään laatinut.

Juoni laukkaa niin että kehenkään hahmoista ei saa kosketusta, joten siitäkin syystä he käyvät yhdentekeviksi käytännöllisesti katsoen kaikki. Näyttelijät näyttelevät niin kuin tehokasvattamossa tuotetussa, mahdollisimman konventionaalisessa palapelissä kuuluu näytellä. Yhdessäkään näyttelijässä ei ole särmää, vaikka sitä Christien kirjassa olisi ollut runsain mitoin tarjolla vaikkapa goottilaisen kauhuisan Moiran pelokkaassa hahmossa. Savagen linnan teini-ikäiset lapsukaiset kieltämättä olisivat kurittomuudessaan varsin piristäviä, elleivät he olisi niin teennäisiä.

Toteutus herättää vain kysymyksiä.

Miksi luoda romaanin tohtori Nicholsonin tehtäviä jakamaan täysin uusi hahmo, komentaja Peters, vaikka henkilöitä on muutenkin liikaa? Miksi liuottaa Evansin arvoituksen tehokas punainen lanka mauttomaksi litkuksi istuttamalla pöytään ensin vale-Evans? Miksi mennä merta edemmäs kalaan eli Kiinaan vanhaa tragediaa kehittämään? Miksi lisätä täysin uusia sivujuonia esimerkiksi maailmansodan aikaisista hyväksikäytöistä, sen sijaan että turvattaisiin alkuperäisjuonen laatuisiin koukkuihin? Miksi monimutkaistaa harhautusten takana oleva äärimmäisen yksinkertainen peruskaava lisäämällä kaavaan uusia tekijöitä - siis lisää palvelijoita Savagen linnaan?

Kuvittelisin, että Christien romaanin aineksista saisi tarkoituksenmukaisemmalla karsinnalla jäntevämmän ja kiehtovamman Marple-puolitoistatuntisen. Minä esimerkiksi olisin mieluummin istuttanut neiti Marplen Bobbyn toistaitoisen ystävän Badgerin rooliin. Hän olisi voinut tarkkailla parivaljakon puuhasteluita salaa korkeitten nojatuolinselkämysten takaa tai avonaisista ikkunoista, jotta elokuvan neiti Marple -status ei olisi kärsinyt, ja astua eturintamaan pelastajattarena siinä vaiheessa, kun Bobby ja Frankie odottavat varmaa kuolemaa murhaajan vankeina ullakolla. Tuossa tilanteessa ystävä Badger pelasti sankarit sattumalta ja moukan tuurilla kattoikkunasta sisään rysähtämällä, mutta neiti Marple olisi voinut astua vintille homman totaalisesti klaaraten, kuin amerikkalaiset Normandiaan kerran.

Miksi neiti Marple yleensä piti ympätä käsikirjoitukseen mukaan? No, Marple on menestyvä tuotemerkki, jonka nimellä tuontayhtiö ITV saa ainakin elokuvan mainostauot varmasti täyteen mainoksia. Samoin Marple-brändi takaa tuotteen vaivattoman ulkomaanlevityksen. (Päivitetty 24.10.2011.)