"Tuolla niitä makaa rivissä kuin ruumiita ruumishuoneella. Niissä ei ole mitään persoonallista. Ne ovat vain ruumiita. Kuin pihvejä tirisemässä auringossa."
Peter Ustinov (1921 – 2004) esitti mestarietsivä Hercule Poirotʼta kaikkiaan kuusi kertaa vuosina 1978 – 88, kolmessa elokuvateatterielokuvassa ja kolmessa tv-elokuvassa. Kun kuvausryhmä pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa 1981 ja lähti Mallorcalle panemaan purkkiin romaania Varjossa auringon alla (1941) (=> arvosteluni romaanista), oli takana jo Kuolema Niilillä -elokuvan (1978) valkokangaskierros.
Rikos auringon alla
(Evil Under the Sun, ohj. Guy Hamilton, Britannia 1982; 1.51)
Es. 7.4.1989 (TV1), 9.8.1992 (TV3) ja 14.8.1997 (Nelonen)
Mallorca edustaa elokuvassa piskuista, Adrianmerellä sijaitsevaa lomasaarta, joka kuuluu kuvitteelliselle Tyrenian kuningaskunnalle. Väitetään, että Tyrenia olisi saanut vaikutteita alueella sijaitsevasta Albaniasta, jota oikeastikin hallitsi kuningas lyhyen aikaa maailmansotien välissä.
Tyrenia on pikkasen hullunkurinen kuningaskunta, ja elokuvan tyylilajiin liittyy paljon muutakin hullunkurista. Aloitetaan vaikka monsieur Poirotʼn pienestä uintiretkestä, jonka hän tekee aamutuimaan, herättyään ylellisessä hotellihuoneessaan. Christien alkuperäisromaanissa vastaavaa kahluukohtausta ei ole, samoin kuin ei ole Poirotʼn hullunkurista uima-asuakaan eikä uimabaskeria. Kun salapoliisi vielä tekee muutaman kömpelön voimisteluliikkeen rantaviivalla, on tuloksena varma, halpa hohotustuokio katsomossa.
Muutoin Ustinov suoriutuu Poirotʼn roolista vähintään kohtuullisesti. Hän tekee legendaarisesta etsivästä kepeän huvinäytelmäsovituksen. Ustinovin salapoliisilla on vankka ja kunnioitusta herättävä olomuoto, mutta hänen ilmeilynsä ja elehdintänsä varistavat arvokkuuden tästä kolossaalihahmosta.
Käsikirjoitusvastuussa on maineikas Anthony Shaffer (1926 – 2001), nimi monen arvostetun brittielokuvan takana. Muutoksia alkuperäisromaaniin on runsaasti, mutta Christien henki säilyy mielestäni varsin hyvin, vaikka bling-blingiäkin on lisäilty roimalla kädellä. Muutosten pontimena on tavallisesti elokuvallisuuden vaatimusten täyttäminen. Siksi Rikos auringon alla myös alkaa varsin toisella tavalla kuin romaani.
Kun viehättävän teatterimaiset alkutekstit on ohitettu, käväistään ihan ensimmäisenä pikaisesti parin vuoden takana, erään maantieltä löydetyn kalmon ääressä. Alkuperäisromaanissa kalmoa aletaan muistella tutkijoitten keskuudessa vasta loppusuoran jo häämöttäessä.
Sitten astuu näyttämölle monsieur Poirot, jonka tarkkaavainen vakuutusvirkamies on kutsunut jakamaan huolensa erään timantin aitoudesta. Miksi arvostettu teollisuusmiljonääri, Sir Horace Blatt (Colin Blakely), yrittää saada vakuutuksen väärennetylle timantille?
Timanttia ei Christien romaanissa esiinny. Kyseessä on vain yksi elokuvallisista konkretisoinneista, joilla välttää dialogivetoinen juonenkuljetus. Tuo timantti se lopulta johtaa Poirotʼn vieraaksi Adrianmeren lomaparatiisiin. Itse asiassa sillä on melkoisen suuri rooli juonessa – se kulkee mukana läpi elokuvan ja on merkittävä tekijä myös murhamysteerin ratkaisussa. Väärennetty timantti ei kuitenkaan edes viihdegenreen istutettuna ole omiaan edustamaan kovin syvällistä elokuvallista elementtiä, ja toden totta myöhemminkään ei astuta yhtään tummempiin vesiin, vaan Rikos auringon alla on alusta loppuunsa kuplivan kevyt elokuva - vähän kuin kuohuviini, melkoisen niukalla alkoholipitoisuudella ladattu tosin.
Henkilöhahmojen persoonat on elokuvaa varten pantu uusiksi kautta linjan. Erityisesti kytköksiä henkilöiden välillä on lisätty tuntuvasti verrattuna Christien tarinaan. Käyhän Poirotʼnkin tie saarelle nimenomaan vakoilemaan timanttijuttuun sotkeutunutta Arlena Stuart Marshallia.
Mrs. Marshall ei ole murhamamman luonnostelemalla tavalla kohtalokas vamppi vaan korostetun koominen koketti, vähäsen ikääntyneempikin. Kauppiaan rouva Harriet Oleson Pienestä talosta preerialla tulee väistämättä mieleen. Brittiteatterin ylidiiva Diana Rigg (s. 1938), tuttu vuoden 1969 Bond-morsiamenakin, näyttelee häntä suurpiirteisen lavein kaarin mutta ujuttaa samalla hahmoonsa myös pahaenteistä hyytävyyttä. Näyttelijättären uran valinnut Mrs. Marshall purkaa ylenmääräistä esiintymisviettiään esimerkiksi laulelemalla hotellin baarissa muun seurueen iloksi, kuten tämä YouTube-video lahjomattomasti todistaa.
Kappaleen nimi on muuten ”Youʼre the Top”. Se oli iso hitti 1930-luvulla, yksi säveltäjänsä Cole Porterin (1891 - 1964) isoimmista. Porter vastaa koko elokuvan musiikista; ääniraita on oikein lahjakkaasti valikoitu pelkästään hänen tuotannostaan. Ja kun Poirot silmäilee hotellin vieraskirjaa, tarkkaavainen katsoja pystyy bongaamaan Mr. Porterin nimen aikaisempien vierailijoiden joukosta.
Näyttelijäkunta on kauttaaltaan nimekäs, kuten tämän lajin suurelliseen viihde-elokuvaan kuuluu. Mrs. Marshallin lannistettua puolisoa esittää Denis Quilley (1927 – 2003), joka muutamaa vuotta myöhemmin näytteli tohtori Sterndalea hurjalla karismalla Sherlock Holmesin seko-seko-tarinassa ”Paholaisen jalka” (1988).
Keski-ikäisten naiskatsojien päiväunia sulostuttamaan elokuvaan palkattiin Nicholas Clay (1946 – 2000). Hän uhkuu itsevarmuutta ja komeutta Mrs. Marshallin itseoikeutettuna rakastajana Patrick Redferninä. Alistettua vaimoa Christineä esittävä Jane Birkin (s. 1946) vastaavasti ruumiillistaa epävarmuutta, itsetunnottumuutta ja totaalista maun puutetta valkoisena liitunaamana.
Amerikkalaispariskunta Gardenerit ovat teatterituottajia, jotka yrittävät epätoivoisesti saada Mrs. Marshallin mukaan uuteen produktioonsa. Heitä esittävät Sylvia Miles (s. 1932) ja suunnattoman hivelevän äänen omaava James Mason (1909 – 84). Romaanissa esiintynyt harteikas vanhapiika Emily Brewster on vaihtanut elokuvaa varten sukupuoltaan. Hän on nyt Rex Brewster (Roddy McDowall, 1928 – 1998), vastahakoisesta Mrs. Marshallista paljastuselämäkertaa kirjoittava toimittaja.
Voimakkaasti ehostettu Maggie Smith (s. 1934) esittää hotellin omistavaa Daffney Castlea. Hän hoitaa oman toimen ohessa myös elokuvakäsikirjoituksesta tiputetun muotiguru Rosamund Darnleyn hommat, joten hänellä on suurempi rooli kuin romaanissa. Ms. Darnleyn lisäksi kiihkoileva kirkkoherra Lane ja tylsäpuheinen majuri Barry on kokonaan viskattu tarinasta ulos. Terveesti hengittääkseen elokuva ei oikein kestä yhtä paljon ihmisiä kuin romaani, joten ratkaisu on hyvin viisas.
Henkilöhahmoja ja heidän välisiä suhteitaan pohjustetaan kunnolla, ennen kuin murha astuu hiekkarannalle minuutilla 50. Kalmon ilmestyminen ennakoidaan hienovaraisesti ja mielestäni hyvin tyylikkäästi otossarjana, joka leikkaa henkilöstä toiseen ja jota Porterin musiikki hienosti alleviivaa.
Rikostutkimukset sujuvat mallikelpoisen ripeästi, sillä Poirot kutsuu seurakunnan koolle kuulemaan nerokkaan ratkaisunsa jo 35 minuutin kuluttua ruumiin paljastumisesta. Ratkaisu on täysin romaanin mukainen, vaikkakin hiukan virtaviivaistettu, ja on mukaan päässyt pari pientä lapsellistamistakin. Romaaniarvostelussa kritisoimaani psykologisen tason harhautusta elokuva ei kokeile soveltaa edes miedonnettuna, eikä kynttilöilläkään suotta leikitä.
Loppuminuuteille sijoittuu vielä nokkela yllätyskäänne: Poirotʼlla ei ole todisteita nerokkaalle ratkaisulleen, joten ylimielinen murhaaja päättää loukkaantua oikein kunnolla. Tuloksena on elokuvallisesti hyvin näyttävä kohtaus, jossa kaikki maailman harmaavarpuset saavat kokea eräänlaisen lyhykäisen kuokkavierailun huimaavissa tyylitaivaissa.
Rikoksen auringon alla ohjaaja Guy Hamilton (s. 1922) tunnetaan erityisesti useista Bond-filmeistään. Tällä kerralla hän on ohjannut jälleen tyylipuhtaan viihde-elokuvan. Siihen ei sisältyne mitään varsinaisen omaleimaista eikä itsenäisesti eloon jäävää, mutta silti se kykenee tuomaan ripauksen jännitystä ja vanhahtavaa loistoa katsojan arkipäivään.
- Löysin verkosta => laajan elämäkerta-artikkelin Christien tyttärestä Rosalind Hicksistä.
