Kuka muistaa TV2:n ammoisen tavan päättää ilta kirjallisuussitaattiin? Ammattiääni, muistettavana erityisesti Erkki Saksa (vai Markku Saksa?), luki näitä valikoituja, mietelausemaisia katkelmia, joitten huipentava päätös ilmaantui lisäksi tekstimuodossa kuvaruudulle. Noista illanpäätöksistä muistan esimerkiksi otteen eräästä Ajan lapsi -nimisestä romaanista, jonka oli kirjoittanut eräs Ian McEwan.
Vuosia myöhemmin tutustuin kyseiseen kirjailija McEwaniin (s. 1948) paremminkin, vaikka Ajan lapsi odottaa yhä lukuvuoroaan. Tapani vastaanottaa hänen romaanituotantonsa on ollut voimakkaan kaksijakoinen. Joistain teoksista (kuten Lauantaista, 2005) olen pitänyt kovasti, kun taas joistain (kuten Booker-palkitusta Amsterdamista, 1998) en ole oikein edes pystynyt ymmärtämään, miksi ne ylipäätään on kirjoitettu.
Päätin, että on aika paikkailla aukkoja McEwan-sivistyksessä, ja tartuin viimein hänen esikoisromaaniinsa Sementtipuutarha (1978).
Ian McEwan: Sementtipuutarha
(The Cement Garden, 1978)
Suom. Eva Siikarla. Otavan kirjasto 205, 2009. (Ens. painos Kirjayhtymä, 1980.) 135 s.
Kyseessä on tyyliltään inhorealistinen perhekuvaus, jonka ääressä mieleeni nousevat etäisesti Eugene OʼNeillin Pitkän päivän matka yöhön vaikeine perhesuhteineen, Tennessee Williamsin Lasinen eläintarha sisarusten välisine herkkine tunnesiteineen ja William Goldingin Kärpästen herra ylivallan analyyseineen.
Pidän romaania hyvin raastavana kuvauksena yksilön avuttomuudesta siinä yhtälössä, johon biologia ja sattuma ovat osuneet hänet viskaamaan. Kun sisarusten vanhemmat vielä elivät, he tarjosivat neljälle lapselleen tietyn mallin elämisestä perheyhteisössä, sairaalloisenkin, ja sen mallin pohjalta nämä pyrkivät löytämään paikkansa parhaansa mukaan, eri suunnista tulevat paineet tavalla tai toisella ratkaisten.
Perheen isä ja äiti eivät varmasti olleet sloganin mukaisia ”riittävän hyviä vanhempia”, joten sitäkin koskettavampaa on lukea heidän rakastavasta pyrkimyksestään varjella lapsiaan kaikelta pahalta. Tämä todellinen mutta mahdottomaksi osoittautuva tahto ilmenee siinä evästyksessä, jonka vanhemmat antoivat jälkikasvulleen joutuessaan kerran poistumaan kotoa yhdessä usean tunnin ajaksi:
Emme saaneet leikkiä kellarissa, emme saaneet pistää silitysrautaa seinään, emmekä saaneet työntää sormiamme pistorasioihin. Kun veisimme Tomin vessaan, meidän oli pidettävä hänestä kiinni koko ajan. (S. 65.)
Tuodessaan kaikin tavoin esiin ihmisen voimattomuuden sattuman arpapelissä Sementtipuutarha on mielestäni läheistä sukua sellaisille absurdismin suurille nimille kuin Samuel Beckett ja varhainen Harold Pinter. Sisarusten yhteisössä on runsain mitoin irvikuvamaisuutta absurdin tyyliin, vähän niin kuin sementtipuutarhassa. Mutta kaikkeen perheyhteisössä tottuu, eikä se enää herätä ihmetystä, kuten Beckettin Leikin lopussakin asutaan aivan tyytyväisesti vierekkäisissä roskalaatikoissa.
Jo tässä varhaisessa romaanissaan McEwan tuo vahvasti esiin sen taituruuden, joka nosti hänet nykybrittiläisen kirjallisuuden kirkkaimpaan kärkeen. Esimerkiksi kuvaus kellarista nousevasta lemusta on synesteettisessä tarkkuudessaan aivan ensiluokkainen: ”Tuntui makea haju, ja sen takana, tai sen ympärillä, toinen suurempi, pehmeämpi haju joka oli kuin paksu sormi työntymässä kurkkuuni.” (S. 114.)
Loppuratkaisu, se mitä Julien ja minä-Jackin välillä viimeisillä sivuilla tapahtuu, ei ole mielestäni kaikkein onnistunein. Se tuo nähdäkseni romaaniin mukaan fatalismin, jota kirjailijan lohduton systeemiteoria ei sentään edusta. Saattoiko McEwanin kirjailijanidentiteetti olla vielä sillä tavalla hakusessa, että hän ei uskaltanut sanoa ei sovinnaisen loppuratkaisun muotovaatimukselle? Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä kirjailija tuumii esikoisromaanistaan nyt, kypsempänä.
***
Elokuvassa renttulauluntekijä Serge Gainsbourgin (1928 - 91) klaani on hyvin edustettuna. Nimittäin ihan keskeisen Julien roolin esittää legendan tytär Charlotte Gainsbourg (s. 1971), jälkeläinen suhteesta Jane tuttu-myös-elokuvasta-Rikos-auringon-alla Birkinin kanssa, jonka veli ohjaaja puolestaan on. Kuopusta Tomia taasen esittää ohjaaja Birkinin oma 7-vuotias Ned-poika.
Perheen heikkosydämistä isää näyttelee saksalaisvahvistus Hanns Zischler (s. 1947), joka on tunnetusti sekä Villa Derrickerian että jo tiensä päähän ehtineen Derrickerian lemmikki, kiitos aktiivisen läsnäolon niin Beck- kuin Derrick-sarjassakin.
Elokuvaa ei ole näytetty Suomessa kai kertaakaan, joten Villa Derrickeria asettaa jälleen kerran koko suunnattoman painoarvonsa lanseeratakseen filmiä Yle Teeman ohjelmistoon, vaikka itse en välttämättä elokuvaa haluaisikaan nähdä. Vähän heikkolaatuinen traileri sentään löytyy jo YouTubesta.
***
 |
| Sweet Tooth, 2012. |
Seuraavan romaanin on tarkoitus päästä ilmoille loppukesästä. Sweet Tooth (suom. Makeannälkä, 2013) sijoittuu kirjailijan kotisivujen mukaan vuoteen 1972, kylmään sotaan ja muutoinkin vaikeaan aikaan. Päähenkilö, piispan tytär Serena Frome, rakastaa intohimoisesti romaanien lukemista ja saa MI5:ltä suoritettavakseen salaisen, kulttuurin maailmaan sijoittuvan tiedustelutehtävän, mutta joutuu testaamaan agentinluontonsa kestävyyttä nuoreen kirjailijaan langettuaan.
