Osattomien evankelista

Matti Yrjänä Joensuu (1948 - 2011) oli hyvin humaani kirjailija. Ja lukuisat näkemäni televisiohaastattelut 2000-luvulta tukevat käsitystä, että hän myös ihmisenä oli äärimmäisen humaani, jopa tuskaisuuteen saakka. Voi kuvitella, että hänen vuosikymmeniä kestänyt uransa Helsingin poliisissa oli raskas, häneltä kun puuttuivat monet väkivallan virkamiehen tavalliset puolustuskeinot, kuten kyynistyminen suojakilpenä. Joensuu näki aina ihmisen.

Joensuu julkaisi vuosina 1976 - 2010 kaikkiaan 11 Harjunpää-romaania ja yhden muun poliisiromaanin. Vanhempi rikoskonstaapeli Timo Harjunpää on kirjailijansa eräänlainen alter ego, inhimillisen huolensa paljaasti tunteva yksilö, vaikka hänen perspektiivinsä jääkin kauas kirjailijan omasta.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja ahdistelija. Romaani rikoksesta ja miehestä ja naisesta (1981)

(Otava 2007, 287 s)

Otavan Matti Yrjänä Joensuu -sivusto

Sarjan neljännessä romaanissa Harjunpää ja ahdistelija (1981) Harjunpää ja hänen lähin kollegansa Onerva Nykänen jahtaavat ladallaan nuorta miestä, joka ahdistelee yksinäisiä naisia Helsingin Munkkivuoren seuduilla. Nuoren miehen nimi on Jarkko Kaupinoja - kertoja viittaa häneen jo sivulla 11, ja sivulla 59 hän saa nimenkin.

Olisi liian yksioikoista nimittää 25-vuotiasta Jarkko Kaupinojaa yksinkertaisesti rikolliseksi, sillä Joensuun lainrikkojat ovat aina oikeita ihmisiä, jotka ovat vaikeissa olosuhteissa ajautuneet vääriin kuvioihin. Jarkko on tyypillinen joensuulainen yksilö: hän on jäänyt niin osattomaksi kaikesta sosiaalisesta, erityisesti naisen rakastavasta tai edes kunnioittavasta kosketuksesta. Nyt hän etsii kontaktia naiseen omalla, rajoittuneella tavallaan. Ja hän haluaa "kostaa sen mitättömyyden jota hän tunsi, ja häpeän, katkeran, nöyryytyksen tuoman häpeän" (s. 62, ks. myös s. 63).

***

Sitten hän lähti hölkyttämään autoa kohti ja ajatteli naista joka ei enää ehkä tuntenut mitään - ei ehkä tuntenut mitään pelkästään siksi että oli syntynyt naiseksi ja joku toinen sellaiseksi ihmiseksi jota sanottiin mieheksi. (S. 32.)

Ahdistelija on alaotsikkonsa mukaisesti monella tavalla romaani miehestä ja naisesta. Yliherkkä Harjunpää kokee raskaana sen painon, joka hänen sukupuolelleen kulttuurisesti lankeaa, kun on puhe ahdistelevista ja raiskaavista miehistä suhteessa ahdisteltuihin ja raiskattuihin naisiin. Vaikka kaikki poliisit tuntevat sääliä tai myötätuntoa uhria kohtaan, he eivät joudu kärsimään Harjunpään kulttuurisesta syyllisyydentunnosta.

Epätasa-arvoinen sukupuolierottelu näkyy vahvana myös 30 vuoden takaisessa poliisi-instituutiossa. Miehenä Harjunpää on täysi poliisi, kun taas työpari Onervan on vaikea saada esimerkiksi tuottoisia yövuoroja, koska on pelkkä nainen, jota osa kollegoista ei laske varsinaiseksi poliisiksi ollenkaan. Joensuu käsittelee myös Harjunpään aviollista kommunikaatiota mies Timon ja vaimo Elisan välillä sekä tuon kommunikaation rajoituksia ja väärinkäsityksiä. 

***

Erinomaisen täysipainoinen rikosromaani Ahdistelija on. Ahdistava se saattaa olla, mutta silti äärimmäisen helppolukuinen samalla, eikä sen viihdyttävä juonivetoisuus tee siitä vakavana romaanina yhtään kevytkenkäisempää. Monet odottamattomat juonenkäänteet ovat vakavakirjallisestikin motivoituja, sillä ne paljastavat jotain keskeistä päähenkilö-Jarkon psyykestä ja taustasta. Mainio esimerkki on kohtaus uhriksi valikoituvasta kuvataideopettajasta, joka poikkeavalla reagoinnillaan panee ahdistelijan pasmat sekaisin ja näyttämään hetkeksi oikeat, vilpittömät kasvonsa. Joensuun mielikuvituksen syvänäköisyys tulee parhaiten esiin juuri tällaisissa kohtauksissa.

Romaanin rakennetta pitäisin esimerkillisenä. Se ei muodosta kronikoivaa pötköä, vaan loppuratkaisun aineksia aletaan koota kasaan jo teoksen ensimmäisessä kolmanneksessa. Esimerkiksi sivulla 101 mukaan kuvioihin astuvat Hertta ja Ossi - goottilainen parivaljakko henkeen ja vereen, silti kuvattuna täysin realistisesti ja uskottavaksi. Elantonsa läheiseltä kaatopaikalta keräilevinä he tuntuvat olevan etäistä sukua Batmanin Pingviinille.

Kieli ei useinkaan ole nykyrikosromaanien vahvinta aluetta, ja siksi Joensuun proosan ajoittainen tiivis ilmaisuvoimaisuus käy mallikelpoisesta. Erityisen hyvin kirjailija pystyy analysoimaan poliisipäähenkilönsä tunnemaailmaa:

Epäonnistumisen tunne oli jo poissa. Ja hätä joka oli kestänyt vain muutaman sekunnin. Mutta häpeä, selittämätön ja voimakas, nousi vieläkin hetkittäin hänen mieleensä, ja kun se tuli, hän liikahti työlääntyneenä mutta ei saanut asentoaan yhtään paremmaksi. (S. 147.)

***

Ahdistelija on myös yhteiskunnallinen romaani. Siinä missä Joensuu monella tavalla ymmärtää vinoon kasvaneita osattomiaan, hän samaan aikaan tuomitsee ne yhteiskunnan hyvänosaiset, jotka käyttävät asemaansa epäreilusti hyväkseen tai ovat välinpitämättömiä muita kohtaan. Näihin parempiosaisiin kuuluu niin ajattelemattomia poliisipäällystön edustajia kuin turhankin puolustautumiskykyisiä markkinointipäälliköitä.

Romaanin ensipainoksen kansi.

Suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa on muuttunut paljon näinä vuosikymmeninä romaanin julkaisun jälkeen. Esimerkiksi tupakointi on Ahdistelijan maailmassa kuin sosiaalista tapettia. Se toimii sujuvine etikettisääntöineen eräänlaisena ryhmäytymisen voiteluaineena, joka auttaa kanssakäymistä kallisarvoisella tavalla. Samoin odottamassa oleva kahden kerroksen Suomi ei vielä edes siinnä tulevaisuuden taivaanrannassa. Joensuulaisessa todellisuudessa on vähäosaisia ja osattomia, mutta ei tuolloin vielä ollut syytä puhua "syrjäytyneistä" tai "luusereista". Jarkollakin on jatkuvasti mielessä oljenkortena paluu johonkin sairaalaan lääkintävahtimestariksi vainajia kärräämään.

Kun Joensuu kirjoittaa, suomalainen poliisi kirjoittaa, ja kauas taakse autenttisuudessa jäävät monet pohjoismaiset, yhteiskunnallisiksi nimitetyt rikoskirjailijat, mankellit ja guillout. Kirjailijana Joensuu peittoaa heidät kirkkaasti, mutta kansainvälinen menestys ei hänelle kuulunut. Liian vähän keveyttä, liian paljon semi-dostojevskia - Ahdistelijassa erityisesti luvussa "Maanantai-ilta" melkein suoranaista rikosta&rangaistusta - , liian välitöntä katsomista ihmissielun syvyyksiin. 

***

Ahdistelijan lisäksi olen lukenut vuosien 1985 - 2003 neljä harjunpäätä, Ahdistelijan ainoana kahdesti. Tietyt piirteet toistuvat niissä jatkuvasti; Harjunpään heideggerilainen huoli on aina sama. Siksi joistain piirteistä tulee sarjan mittaan kliseitä, melkein kuin kirjailija Joensuu parodioisi itse itseään. Kun Harjunpää kokee äärisentimentaalisesti, "että nainen jolla oli tummanpunaiset varpaankynnet ja jonka hiukset olivat tutkimushuoneen lattialla, eläisi siitä eteenpäin liikkumatta ja puhumatta, näkemättä ja kuulematta, ja ilmeisesti vain niin kauan kuin koneissa olisi virtaa", näemme samalla nunnan laulavan ja soittavan kitaraa sairaalle lapsukaiselle Hei, me lennetään! -katastrofielokuvaparodiassa. Tämä on ehkä Joensuun romaanisarjan suurin ongelma.

Joensuu nousi Finlandia-ehdokkaaksi kahdesti: ensimmäisen kerran kisan ensikoitoksessa 1984 Heimolaisillaan ja 1993 Rakkauden nälällään. Harjunpää ja rakkauden nälkä, sarjan kolmanneksi viimeinen romaani, lasketaan melko yleisesti Joensuun kaunokirjalliseksi huipuksi, vaikka itse en tainnut osata lukea sitä parhaalla mahdollisella tavalla. Jo ahdistelija-Jarkossa on jotain samaa kuin tuon romaanin poikkeavassa päähenkilössä, alkaen lintumaisista piirteistä (s. 12). Rakkauden nälän jälkeen saatiin odottaa vuosikymmen uutta harjunpäätä, ja kun se viimein 2003 ilmestyi, rumpujen pärinä julkisuudessa oli suuri mutta romaani itse pettymys. Tuota Pahan pappia lukiessani mieleeni nousi, että merkityksellisyyttä kirjoittamiselleen etsiessään Joensuu saattoi sortua tekotaiteellisuuteenkin, ja olla pahimmillaan amatöörimäisen harrastelijamainen.

***

Åke Lindman ohjasi Ylen ruotsinkieliselle osastolle romaanin pohjalta neliosaisen sarjan Harjunpää ja ahdistelija (Harjunpää och antastaren) vuonna 1985. Tuo sarja on näytetty televisiossa tietääkseni kahdesti, molemmat kerrat ennen vuotta 1990, ja jotkin yksittäiset muistikuvani siitä ovat vahvat. Siksi näen luonnolliseksi liittää tämän tekstin Uusintatoiveet-sarjaani. Pahimpaan nostalgiapuuskaan auttaa ehkä sarjaa käsittelevä Ylen esittelysivu, johon on liitetty myös vajaat kymmenen katkelmaa tuotannosta.

Ulf Törnroth (Ossi) ja May Pihlgren (Hertta).

Harjunpäätä sarjassa näytteli Johan Simberg, kuten jo Lindmanin ensimmäisessä Harjunpää-televisioinnissa Harjunpää ja kylmä kuolema (Harjunpää och kalla döden, romaanin Harjunpää ja kapteeni Karhu pohjalta) kahta vuotta aiemmin. Toteutuksessa esiintyy useita suomenruotsalaisia näyttelijöitä, jotka ovat jääneet vieraiksi suomenkieliselle yleisölle. Esimerkiksi viinansa pieninä pisaroina maailmalta keräävää Herttaa esittää viimeisessä filmiroolissaan May Pihlgren (1904 - 1986), joka ehti jo vuonna 1924 esittää jumalatar Artemista mykkäelokuvassa Polyteekkarifilmi.

Jyväskylän taivaan alla

                          Tohtori Dorn: "Enkeli lensi ohi." - Anton Tšehov, Lokki.

Joukko suomalaisia eturivin kirjailijoita on vuosikymmenien kuluessa tehnyt sivuhypyn myös rikoskirjallisuuden maailmaan. Tunnettuja tapauksia ovat esimerkiksi Bo Carpelanin historiallinen dekkari Kulkeva varjo (Vandrande skugga, 1977), Aila Meriluodon Sisar vesi, veli tuli (1979) ja Hannu Salaman nimellä Aki Rautala kirjoittamat kolme rikosromaania 1990-luvulta. Eeva-Liisa Manner puolestaan julkaisi salanimeä Anna September käyttäen vuonna 1963 romaanin Oliko murhaaja enkeli?, mutta se taitaa olla enemmän parodiaa ja jopa puhdasta metafysiikkaa kuin varsinaista dekkaria.

Aivan oman lukunsa muodostaa Marko Tapion kolmen rikosromaanin sarja Enkeli lensi ohi (1963), Kolmetoista mehiläistä (1964) ja Mummokulta (1969).

Marko Tapio: Enkeli lensi ohi. Salapoliisiromaani (1963)

(WSOY, 2. painos, 1963, 182 s)

Enkeli lensi ohi sijoittuu muutamaan helteen piinaamaan päivään Jyväskylässä. Paikallistuntu on vahva, niin että kirja kelpaisi melkein turistioppaaksi 50 vuoden takaiseen kaupunkiin.

Romaanin varsinainen päähenkilö on nimeämättömäksi jäävä lääketieteen opiskelija, 26-vuotias nuorukainen, joka toimii minäkertojana suurimmassa osassa lukuja. Hänellä on kesätyö toimittajana Keski-Suomen Iltalehdessä, samassa paikallislehdessä, jota kirjailija Tapiokin avusti teksteillään noina aikoina.

Keskeltä vilkasta Kauppakatua löytyy ruumis, joka on saanut maata paikallaan kaikessa rauhassa toista vuorokautta kenenkään kiinnittämättä asiaan huomiota, murhaaja kun on lavastanut ruumiin auton alle "rassaamaan moottoria". Tapion vinha huumori osoittaa tässä ensimmäisiä merkkejään: auto on parkkeerattu peräti pysäköintikieltoalueelle.

Romaanin imu on alusta lähtien valtava. Siinä on ensinnäkin suuri jännite, kiitos persoonallisen lähtötilanteen, mikä on kuitenkin toissijaista - vahvin imu syntyy puhtaasti kaunokirjallisesta ilmaisusta. Tapion kuvaus on luonnosmaisuudessaan niin hätkähdyttävän pakotonta ja samalla niin suunnattoman tarkkaa ja oivaltavaa, että en voi kuin ihailla tätä taloudellista kielenkäyttöä. Kirjailija käyttää pitkin romaania myös saman asian toistoa, kuin lainana lyriikasta, ja tämä proosarunomainen juonne on sekin omiaan kirkastamaan ilmaisun voimaa.

Lisäksi tarinan psykologia on suurimmaksi osaksi syvän totta, näkökulmia avartavaa - kaukana viihdedekkarimaisesta näppäryyksillä pelailusta. Vuoropuhelukin saattaa olla perin älykästä. Esimerkiksi kun poliisit kuulustelevat minä-toimittajaa, mukana kulkee koko ajan kaksi toisiinsa lomittuvaa ja sekoittuvaa dialogilinjaa: selonteko eräästä kohtalokkaasta illasta lelutehtailijan luona ja selonteko Dostojevksin Karamazovin veljeksistä. Jos haluaa hamuta vertailukohteita, niin tarinassa, samoin kuin henkilögalleriassa, on jotain samanlaista kuin Waltarin Komisario Palmu -romaaneissa.

Toimittajalla on rakastettu - nuori opiskelijatyttö - , joka astuu kerrontaan näillä sanoin:

Koko kesä oli hyvin kaunis ja kuuma ja melkein joka päivä oli ukonilmoja, jolloin sateen aikana ilme viileni ja tuoksui sen jälkeen mullalta. Ihastuttava tuoksu. Maa oli niin kuumaa, että höyrysi aivan kuin olisi lyöty löylyä. Olin aina pitänyt ukonilmoista erikoisesti. Hän oli samanlainen. Ihmettelin sitä. Yleensä naiset pelkäsivät ukkosta. Kiipesimme usein Harjulle, josta katselimme seisten ilman lähestymistä. (S. 27.)

Ihanan rakastetun nimi on Rakel - hän ainoana tarinan merkittävistä henkilöistä saa oman nimen. Seurustelevaiset ovat muutamaa päivää aiemmin olleet vieraina leikkikalutehtailijan ja tämän vaimon perin boheemeiksi käyvillä kutsuilla. Muut neljä vierasta ovat Espanjaa ja Buñuelia ihaileva elokuvaohjaaja, tuoretta mainetta niittänyt kuvanveistäjä, miespuolinen näyttelijä Kaupunginteatterista ynnä eräs vapaamielinen naisihminen. Minäkertoja tunnistaa murhatun yhdeksi seurueen jäsenistä, ja jostain syystä poliisit rajaavat epäillyt tähän kahdeksan joukkoon.

Tapaus on niin kinkkinen, että täytyy hankkia apua korkeammalta poliisiasteelta. Kaupunkiin ilmestyy maineikas rikosetsivä, Columbon varhainen sukulaissielu potenssiin kaksi:

Hän tuli sinne nahkavartisissa kumiteräsaappaissa, jalassa raskaat harmaat pussihousut, jotka riippuivat ja joiden vyön alta hänen punaraitaisen flanellipaitansa maha näkyi. Yllä hänellä oli ristikirjava auki liehottava tavallinen työpusero ja päässä rasvainen lätsä. (S. 96 - 97.)

Ajopelinä etsivällä on Saab 92 vm. -52, johon hänellä on aivan erityinen suhde: "Olen varma siitä, että hän rakasti Saabiaan niin kuin vain mies voi kiintyä koneeseen, joka toimii hyvin." (S. 126.) Kun elokuvaohjaaja haaveilee matkasta Espanjaansa, etsivä haaveilee yhtä luonnollisesti matkasta Ruotsiin ja ihan erityisesti Trollhättaniin, jonka tehtailla mainiot Saabit valmistuvat.

Saabia ylistellään romaanissa ylenpalttisen monin eri tavoin heti ensi sivuilta alkaen. Syynä on se, että Tapiolla oli sponsorointisopimus automerkin edustuksen kanssa. Mutta miten ilkikurisesti, leikkisästi ja monimielisesti kirjailija tämän leiviskänsä hoitaakaan!

***

Marko Tapio (oik. Marko Tapper, 1924 - 73) kohosi 1950-luvulla nopeasti maamme merkittävimpien prosaistien joukkoon, mutta nyttemmin hän on jäänyt aika pahasti syrjään valokeilasta. Erityisesti Aapo Heiskasen viikatetanssi (1956) on kuitenkin pysyvä modernismin klassikko. Tapion elämä ja tuotanto jäivät kumpikin turhan lyhyiksi, kun hän kuoli vain 48-vuotiaana ja ristiriitojen repimänä.

Mielestäni WSOY:n olisi aika ottaa uusintapainos mestarillisesta Enkeli lensi ohi -dekkarista. Luultavasti samaan niteeseen olisi syytä sisällyttää myös kaksi muuta Tapion lyhyehköä rikosromaania. Mutta ehdottomasti laitos olisi syytä varustaa tuoreella esipuheella! Nimittäin sille, joka hakee puhdasta jännitysromaania, Enkeli lensi ohi saattaa koitua pettymykseksi. Romaani on näet enemmän kaunokirjallisuutta sinänsä kuin dekkaria itseään ja enemmän dekkarin parodiaa kuin dekkaria. Lisäksi loppupuolelle päästyä jotkin ratkaisut saattavat tuntua latistavilta verrattuna alun korkeaprofiiliseen dekkarillisuuteen: ylivertaisen tarkkanäköisen pussihousuetsivän panos ratkaisun löytymiseen osoittautuu perin olemattomaksi, eikä murhaajan motiivin paljastuminenkaan ihan kestä loogista analyysia.

Silti jos jakaisin tähtiä, jakaisin niitä tälle Tapion hämmentävälle lyhdylle täydet viisi kappaletta.

Vaan mitäpä olisi hieno romaani ilman sovitusta televisiosarjamuotoon? Se tapahtui vuonna 1984, kun Seppo Wallin ohjasi Matti-Juhani Karilan käsikirjoituksen pohjalta kai neliosaiseksi yltäneen samannimisen sarjan. Pussihousuetsivää tuotannossa esittää Rintamäkeläisten naapurismiehenä Veikko Honkasena ja Metsoloiden vanhana isäntänä Antti Metsolana tv-historiaan jäänyt Ahti Haljala (1924 - 2005). Alkuperäisromaanin lumovoimaa tuotanto tuskin saattoi tavoittaa, mutta voisi olla elähdyttävää todistaa syntynyttä toteutusta ja näyttelijävalintoja. Oi, kunpa sarja saisi päivänvalon edes yhtenä ja ainoana uusintana!

***

Lisäys toukokuussa 2014. Marko Tapio avioitui Tuulikki Viljasen (Tuulikki Tapper, nykyään Valkonen) kanssa vuonna 1961. Liitto päättyi eroon vain pari kuukautta ennen kirjailijan kuolemaa. Vuonna 2003 ilmestyi Valkosen  kirjoittama aviomuistelma ja elämäkerta Mäyhä. Lähikuvia Marko Tapion elämästä, josta löytyy laaja esittely myös romaanista Enkeli lensi ohi (s. 190 - 197).

Pussihousuihin pukeutunut rikosetsivä muistuttaa Valkosen mukaan ulkomuodoltaan jopa ällistyttävästi kirjailijaa itseään. Toisaalta etsivällä on toinenkin esikuva, josta Tapio oli kuullut eräältä poliisilta. Kyseessä on suurena persoonallisuutena tunnettu Vetelin nimismies Orhanen (s. 1899), joka viihtyi pusakka ja pussihoussut asunaan.

Lumoavalla Rakelillakin on esikuvansa tosielämässä. Nuori aviopari oli ollut elokuvateatterissa katsomassa Maunu Kurkvaaran elokuvaa Yksityisalue (1962). Kun kirjailija oli nähnyt Soilia elokuvassa näyttelevän palmikkopäisen Sointu Angervon, jolla on yllään väljä paita, hän oli näpsäyttänyt sormiaan ja kuiskannut: "Siinä hän on! Raakel!" Enkelin rakkaustarina sisältää myös monia konkreettisia ja hyvin tarkkoja muistumia Tapioiden omilta seurusteluajoilta.

Maeve Binchy - eräänlainen muistokirjoitus

Ennen, kauan aikaa sitten, Yle TV1 lähetti sunnuntai-iltaisin klo 19.35 laadukkaita brittiläisiä minidraamasarjoja - kuusi jaksoa ja silleen. Ne olivat omiaan koskettamaan realismillaan, elämänläheisyydellään ja koruttomalla psykologiallaan. Nyt tuollaiset sarjat ovat tyystin kadonneet, tai sitten minä en ole enää löytänyt niitä, tai sitten Yle on lakannut tuomasta niitä maahan.

Yksi noista sarjoista oli Kaikuja (Echoes, 1988), Barbara Rennien ohjaama neliosainen kokonaisuus. Kaikuja sijoittuu pieneen irlantilaiseen kaupunkiin ja lähimenneisyyteen muutaman vuosikymmenen taa. Tarinan pääosassa on Clare O'Brien (Siobhan Garahy), varhaiskypsä tyttö, jota hänen opettajansa kannustaa kiipeämään korkeammalle sivistyksen tikapuilla. Merkittävän opettajan roolin esittää Geraldine James (s. 1950) - Anna Chancellorin ohessa brittien toinen vastine Suomen Pirkko Hämäläiselle.

Kaikuja on Claren kehitystarina koululaisesta varhaiseen aikuisuuteen. Mukana on luokkayhteiskunnan tematiikka ja vaikeuksiin joutuva avioliitto. Erityiseen koskettavuuteen sarja kohoaa siksi, että aikuisen Claren vaiheita seuraavalla katsojalla on kuva myös lapsi-Claresta, kiitos ensimmäisen jakson varhaisten vaiheiden kuvauksen. Kun nuori nainen Clare sarjan vanhetessa tarttuu epätoivoiseen kostonelkeeseen, saattaa olla raastavaa muistaa sama ihminen viattomana ja paljosta pahasta tietämättömänä koulutyttönä.

Myös tunnusmusiikki on omiaan syventämään sarjan tunnemaisenaa,  ja se onkin jäänyt pysyvästi mieleeni. YouTube tosin ei sitä muista. (Tunnusmusiikki palasi mieleeni vasta monta tuntia kirjoitustyön jälkeen, myöhään illalla, siinä vaiheessa kun valot jo olivat sammuneet, ja vasta hetken mietittyäni osasin yhdistää melodian Kaikuja-sarjaan.) [Lisäys 1.8.2012.]

Televisiosarja perustuu irlantilaiskirjailija Maeve Binchyn samannimiseen romaaniin vuodelta 1985. Binchy kuoli 72 vuoden ikäisenä eilen.

Hänen romaanituotantoaan on suomennettu laajasti, vaikkakaan itse en ole lukenut siitä ainoatakaan. Myös Kaikuja on käännetty, jo vuonna 1987. Törmäsin suomennokseen kerran kauan sitten vahingossa. En olisi osannut yhdistää sitä hienoon tv-sarjaan, ellen olisi jostain syystä tarkistanut alkukielisen teoksen nimeä. Romaani nimittäin oli saanut kovasti toistyylisen käännösnimen: Unelmien kaikuja.

Unelmien kaikuja kuin kaikkein höttöisimmässä viihderomaanissa - hattaraa ja harlekiineja ja vaaleanpunaista shampanjaa ja ruskistettuja miesyläkroppia... Myös kirjan muu ulkoinen olemus ja takakansitekstit tukivat tulkintaa, että tässäpä oikein kone viihdyttämään - varma myyntimenestys.

Moni lie kakku päältä silkoa, vaan lie kaunis sisältä. Ehkä minun pitäisi kehdata lainata Unelmien kaikuja kirjastosta ja koettaa mahdollisesti verestää taannoisia tunnelmiani sarjan ääressä.

• Täydensin tänään tuoreilla(...) uutisilla huhtikuista tekstiäni liittyen saksalaiseen Kettu-sarjaan. Kannattaa ehkä tutustua myös eilisiltana julkaisemaani Marilyn Monroe -pyhäinhäväistyskirjoitukseeni - omalla vastuulla, tietenkin.

Kuolettava hämminki opehuoneessa

Pennsylvania kuului vielä jokin aika sitten Yhdysvaltain vauraimpiin seutuihin. Osavaltion huomassa, lähellä Philadelphian suurkaupunkia, järjestää kai edelleen opetusta Upper Merion Area High School -niminen lukio. Tuota lukioyhteisöä järkytti kesällä 1979 murha.

Surmansa saivat Susan Reinert -niminen opettaja ja hänen kaksi lastaan. Rouva Reinert löydettiin pahoinpideltynä autonsa tavaratilasta, mutta ala-asteikäisten lasten ruumiit ovat edelleen tietymättömissä. Tapaus sai maanlaajuisen huomion, joka vain yltyi seuraavina vuosina, kun tiedot poliisin tuoreimmista tutkimustuloksista levisivät julkisuuteen. Kuvioon tuli mukaan perverssiä seksiä ja yhteisön merkkihenkilöitä, siis sosiaalipornoa parhaimmillaan.

Ja vuonna 1987 maineikas kirjailija Joseph Wambaugh (s. 1937) julkaisi tapausta käsittelevän kirjan Echoes in the Darkness. Ja jo samana vuonna teoksen pohjalta valmistui Glen Jordanin (s. 1936) ohjaama, samanniminen tv-minisarja.

Uusintatoiveet-sarja (osa 2):

Pimeän pelko (Echoes in the Darkness, 1987)

MTV2 6.5.1990 -

Televisiosarjan esittely Peter Coyoten kotisivulla

Minulle jäi sarjasta pitkäksi aikaa oikeastaan vain kaksi muistikuvaa, kaksi tarinan keskeistä mieshenkilöä: syvämietteinen, oudolla tavalla karismaattinen englannin ja klassisten kielten opettaja sekä ylen koleerinen rehtori.

Kun verkkotietopankki IMDb lopulta astui estradille vuosisadan taitteessa, minulla ei kuitenkaan ollut välineitä hankkia sen avulla lisätietoja sarjasta, sillä en esimerkiksi tuntenut yhtäkään sarjan näyttelijää nimeltä. Vyyhti purkautui lopulta muutama vuosi sitten, kun satuin näkemään televisiosta katkelman Psykon ensimmäisestä jatko-osasta (1983). Tunnistin siinä esiintyneen Robert Loggian (s. 1930) ihanan karmeaksi rehtorikseni, joten oli luonnollista sukeltaa IMDb:hen.

Varsinaisen yllätyksen koin, kun sain tietooni pääosaa esittäneen englanninopettajan. Hän nimittäin oli kuin olikin minulle jo ennestään tuttu, Roman Polanskin mestarillisesta alistamisen ja alistumisen kuvauksesta Katkera kuu (1992): kyseessä oli Peter Coyote (s. 1941), aulista kuulijakuntaa tarinoinnilleen Polanskin elokuvassa janoava Oscar, kovin toisenlaisen jälkikuvan minuun jättänyt persoona.

Tosielämän William Bradfield.

Pimeän pelko tekee itseään tykö draamamuotoisena dokumenttina, ja siksi tarinan henkilöitten nimet on suoraan lainattu alkuperäisestä tapauksesta. Coyote siis näyttelee avainhahmoa William "Bill" S. Bradfield Jr:ää (kuollut 1998). Muistan erityisesti hänen henkistyneen omistautumisensa Ezra Poundille, vaikeana pidetylle modernistilyyrikolle. Sarjan ensimmäisen jakson päättyessä tuskin jaksoin odottaa seuraavaa sunnuntaita ja arvoituksellisen opettajan henkilökuvan laajenemista. Tosin myöhemmät jaksot eivät pystyneet lunastamaan aloituksen suunnattomia lupauksia.

Pound-filosofian lisäksi Bradfield harrasti naisihmisiä. Hänen erityisalaansa olivat tavanomaisen oloiset, yksinäiset naiset, joita hän keräsi ansioluetteloonsa vähän rasputinimaisen karismansa avustuksella. Yksi näistä harmaavarpusista oli mainittu Susan Reinert, tiensä pään traagisesti kesällä 1979 kohdannut opettajakollega. Häntä sarjassa esittää Stockard Channing (s. 1944).

Tosielämän rehtori Smith.

Rehtori Jay C. Smith, jonka raivokohtaukset Robert Loggia sarjassa uskollisesti tulkitsee, kuoli keväällä 2009 80-vuotiaana. Rehtori Smith oli hyvin sivistynyt ihminen: hänellä oli tohtorin tutkinto ja korkea upseerinarvo, hän harrasti myymälänäpistelyä ja lukittautui tavallisesti iltapäivästä rehtorintyöhuoneensa yksinäisyyteen. Lisäksi hän kiusasi mielellään opettajakuntaa ylivertaisen älynsä tuomalla varmuudella. Ylimääräistä maustetta rehtori Smithin elämään toi rakkaus aseisiin ja pornografiaan. Häntä kutsuttiin enemmän tai vähemmän leikillisesti "pimeyden prinssiksi".

Tositarinan seksuaaliset kieroumat saavat sarjassa muistaakseni hyvin hienovaraisen käsittelyn.

Vuotta ennen opettaja Reinertin väkivaltaista kuolemaa rehtori Smithin narkomaanitytär ja tämän aviomies katosivat yllättäen jälkiä jättämättä. Opettajaperheen murhaajan henkilöydestä ei ole vieläkään varmuutta.

Vaikka Pimeän pelko jaksojen karttuessa menettääkin kiehtovuuttaan, sisällytän sen mielelläni Uusintatoiveet-sarjaan. Tv-sarja on huolellista työtä, siinä on mukana draamaa ja sielua, ja se on hyvässä huudossa kriitikkojen keskuudessa. Se sai mm. Emmy- ja Golden Globe -ehdokkuuksia. Alkuperäiset henkilöt tunteneilta on satanut kiitosta Coyoten ja Loggian valinnasta keskeisiin rooleihin.

YouTube kykenee tarjoamaan 10 minuuttia pitkän maistiaisen tv-sarjasta. Harmi vain, ettei rehtori Smith ehtinyt muilta riennoiltaan katkelmaan mukaan.

Ikävä Kingsmarkhamiin

Uusintatoiveet 1:
Ylikomisario Wexford -sarja
(23 tarinaa, GBR 1987 - 2000)
Sarjan englanninkieliset kotisivut
Sarjan täydellinen alkukielinen jaksoluettelo
Brian Bennettin säveltämä sarjan tunnusmusiikki YouTubessa

Brittidekkaristi Ruth Rendell (1930 - 2015) oli suosionsa huipulla Suomessakin pari vuosikymmentä sitten. Merkittävä syy suosioon oli vuonna 1987 käyntiin lähtenyt Ylikomisario Wexford -tarinoiden televisiointi.

Ylikomisario Reg Wexfordia esitti läpi vuosien George Baker (s. 1931), kunnes sarja päättyi vuonna 2000 silloin tuoreen Harm Done -romaanin filmatisointiin. Hänen apulaistaan, komisario Burdenia, näytteli Christopher Ravenscroft (s. 1946).

Wexford ja Burden ratkovat murhia kuvitteellisessa Kingsmarkhamin kaupungissa "jossain Sussexin keskiosissa". Agathachristieläisellä tavalla ovelien murhien ohella keskitytään kummankin poliisin kotielämän seuraamiseen. Ylikomisarion mieltä rassaavat aikuistuneiden tyttärien, Sheilan ja Sylvian, ongelmat. Burden puolestaan menettää sarjan kuluessa vaimonsa, mutta saa lopulta onnekseen uuden, entistä ehomman vaimoyksilön tilalle.

Wexford ynnä hänen pikku apulaisensa, komisario Burden.

Wexford-tarinoita ei filmattu romaanien alkuperäisessä syntyjärjestyksessä, ja siksi esimerkiksi Burdenin perhetragedia ja uuden onnen löytyminen sijoittuvat eri kohtaan kuin romaanisarjassa.

Rendellin Wexford-dekkarit edustavat kultakauden arvoitusperinnettä sovellettuna vuosisadan jälkipuoliskon ajatusmaailmaan. Tosin vuosisadan vaihdetta lähestyttäessä Rendell kävi yhteiskunnallisesti tiedostavammaksi, mikä ei välttämättä ollut mieleen lukijoille ja sarjan seuraajille, jotka olivat ottaneet omakseen Kingsmarkhamin omalla tavallaan huolettoman ja todellisuuspakoisen idyllin kaikkine rakastettuine henkilöineen.

George Baker keksittiin ylikomisarion rooliin, kun hän oli kuvaamassa Neiti Marple -tarinaa Bertramin hotellissa (1987). Hänestä tuli sarjan myötä niin mainio Wexford, että Ruth Rendell kertoo myöhempiä romaanejaan kirjoittaessaan muuntaneensa päähenkilöään Bakerin johdattamaan suuntaan. Aikamoinen ero onkin varhaisten Wexford-romaanien äreän ja epäsympaattisen käskyttäjän ja televisiosarjan turvallisen isähahmon välillä.

Yle TV1 esitti sarjan tuoreeltaan kokonaisuudessaan. Ensilähetyksen jälkeen sitä ei kuitenkaan ole kertaakaan uusittu; tuntuu, kuin se olisi kokonaan unohdettu Yleisradiossa ja suomalaiskatsojien mielissä. Esimerkiksi paljon vähemmän sympatiaa herättävä ja juonellisesti paljon vaikeammin seurattava Ylikomisario Morse on uusittu vuosien kulussa yhä uudelleen. Morse-sarjan karhean Oxford-kuvauksen rinnalla Wexford on viehättävä ja kotoisa kuin kupponen lämmintä maitokaakaota beigessä kammarissa, jossa elävä takkatuli luo tunnelmaa.

Rouva Wexford, myöhemmin myös tosielämän rouva Baker.

George Baker jäi leskeksi 1990-luvun alussa. Sarjan kuvausten ilmapiiristä kertoo, että hän astui 1993 vihille rouva Wexfordia esittäneen Louie Ramsayn kanssa.

Tuoreehko suru-uutinen kertoo, että Louie Ramsay kuoli 81-vuotiaana kuluvan vuoden maaliskuussa. George Bakerin on tiedotettu elävän suhteellisen heikossa kunnossa hoitokodissa.

Baronetiksi lyödyn Ruth Rendellin vuonna 1964 alkanut Wexford-sarja puolestaan täydentyi tänä vuonna 23. romaanillaan The Vault. Sarjan 16 ensimmäistä osaa ehdittiin suomentaa ennen suosion laimenemista; suomalaisantikvariaatit pursuavat romaania Ylikomisario Wexford ja Simisola, jonka itsekin jätin kesken.

Lisäys lokakuussa. George Baker kuoli perjantaina 7. lokakuuta 2011.

=> Paluu Uusintatoiveet-sarjan pääsivulle.

Uusintatoiveet-sarja avautuu

Tänään Villa Derrickeriassa avautuu kokonaan uusi sarja, jota aion tulevina kuukausina tai vuosina täydentää useallakin blogitekstillä.

Kerään tähän sarjaan televisio-ohjelmia, jotka toivoisin näkeväni uusintana Suomen tv-kanavilla. Sarjan aloittavat

• Ylikomisario Wexford (UK 1987 - 2000)
• Pimeän pelko (USA 1987)
• Kaikuja (UK 1988)
• Enkeli lensi ohi (Suomi 1984) ja
• Harjunpää ja ahdistelija (Suomi 1985)

Tervetuloa jännäämään seurassani, miten Yleisradio ja muut televisioyhtiöt reagoivat toivesarjaani!