Oodi rotanmyrkylle

Tallium on tymäkkä myrkky. Niin tymäkkä, että vaikka se soveltuu mitä parhaiten tuhoeläinten torjumiseen, sen käyttö rotanmyrkkynä kiellettiin jo ajat sitten suurimmassa osassa sivistynyttä maailmaa. Australian Sydneyssä nämä robustiset siimahännät olivat kuitenkin aivan erinomainen riesa toisen maailmansodan jälkeen, joten miljoonakaupunki sai erioikeuden myydä talliumsulfaattia melkein joka korttelikaupassa.

Ilmiöllä oli poikkeuksellisen kiehtovan tv-dokumentin arvoiset seuraukset.

Sonia Bible, Australian murhaepidemia 
(Recipe for Murder, Australia 2010, 52 min)
Tv-dokumentin esittely Yle Teeman kotisivustossa
Tv-dokumentin monipuolinen esittely ABC-yhtiön kotisivustossa 
Katsottavissa Yle Areenassa kesäkuun alkuun asti 
Australian Sydneyssä koettiin 1950-luvun alussa ennennäkemätön murha-aalto. Myrkytyskuolemat seurasivat toistaan, ja aineena käytettiin rotanmyrkkyä. Kuinka tavallisista perheenäideistä tuli murhaajia? (Yle.fi.)
Yle Teema pe 10.5.2013 klo 19.00

Rouvat Fletcher (vas.), Monty ja Grills. (Kuva: ABC.)

Sydneyssä oli 1950-luvun alussa hämmentävän paljon puutetta ja kurjuutta. Tämän Sonia Biblen elokuva Australian murhaepidemia (2010) todistaa heti aluksi. Monet elivät slummeiksi mielletyillä alueilla, halusivat sitä eli eivät. Ja taistelivat rottien hyökyä vastaan.

Rotta on viiltävän älykäs olento, niin että se osaa välttää ruokailua sellaisissa paikoissa, joissa nautitun aterian jälkeen on ilmennyt myrkytyksen oireita. Tallium kuitenkin toimii viiveellä - vähän MTV:n legendaaristen tv-chattien tapaan - , joten jyrsijän on vaikeampi yhdistää seurausta syyhyn. Siksi vaarallinen myrkky sopi verrattomasti Sydneyn poikkeuksellisiin olosuhteisiin.

Kuinka ollakaan, ihmisiäkin alkoi laota kuin heinää. Runsaan vuoden aikana enemmän kuin sata paikallista sai tiettyjä oireita, ja enemmän kuin kymmenen heistä menehtyi oireisiinsa. Poliisiviranomaisilta oli mennyt aikansa, että he olivat osanneet yhdistää seurauksen oikeaan syyhyn. Poliisietsivät Don Ferguson ja Fredrick Krahe hankkivatkin itselleen aimo kannukset ratkaistessaan vyyhdin.

Kuten jo Genesis todistaa, nainen on kavalin Luojan luomista, joten myrkky soveltuu murha-aseeksi naiselle mitä parhaiten. Vamppaavainen rouva Yvonne Fletcher (n. 1922 - 2009) oli aivan ensimmäisiä, joka tajusi talliumin kätevyyden myös sikamaisten aviomiesten hävittämisessä. Rouva Fletcher sai inkkaripäähineeseensä yhteensä kaksi sulkaa sika-aviomiesten eliminoinnista.

Samaan aikaan toisaalla herttainen mummoihminen Caroline Grills (1888 tai 1890 - 1960) jakoi hyvää mieltä ja kotilieden lämpimäisiä kanssaihmisilleen. Rouva Grills oli hyväntuulinen lähimmäisen ja aina muitten parasta ajattelevan, avarasydämisen kodinhengettären ruumiillistuma. Hänen oli alkuaan tarkoitus raivata tieltään kai vain pari varoissaan olevaa isotätiä, mutta murhavaihde jäi päälle. Rouva Grills, myöhemmältä hellittelynimeltään "Täti Tallie", siis oli naispuolinen sarjamurhaaja jo vuosia ennen kuin meidän suomalaisten ikioma amerikantyttö Aileen Wuornos (1956 - 2002) edes uinui kehdossa.

Mallioppiminen on aivan käypä oppimisen muoto. Kun kiinni jääneen rouva Fletcherin toimia alettiin ruotia paikallisessa sanomalehdistössä vuoden 1952 puolella, talliumsulfaatin menekki ja murhaviritelmät räjähtivät käsiin. Suurin osa toiveikkaista yrittäjistä oli naispuolisia. Talliumin myynti Sydneyssä piti lopulta kieltää kokonaan seuraavana vuonna.

Ammatti: sarjamurhaaja. (Kuva: The Daily Telegraph.)

Lehtiä luettiin ahnaasti. Oli aika helppo sulattaa, että läheisiään myrkyttävät sellaiset olennot kuin kevytmielinen ja kyytäkin kavalampi rouva Fletcher tai höynä mummohahmo Grills, joka oikeudessakin esiintyi yhtä kujeilevaisen herttaisena ja nauravana kuin aina. Me olemme meitä, he ovat heitä, niitä muita. Mutta sitten lehtien palstoille ilmestyi myös Veronica Monty (n. 1907 - 1955), 45 wee, piripintaan kunniallinen rouvasihminen.

Rouva Montylla oli suloisista suloisin tytär Judith, jonka eli onnellisessa aviossa menestyksekkään rugbynpelaaja Bob Lulhamin (1927 - 86) kanssa. Sitten anoppi Monty ja vävy Lulham tulivat viettelleeksi toisensa, eikä syntyneestä sopasta selvitty ilman talliumsulfaatin suosiollista apua. Seuraukset olivat traagiset piripintaan kunnialliselle ja varsin neuroottiselle rouva Montylle, eikä herra Lulhamkaan saattanut jatkaa menestyksekästä rugbyuraansa enää milloinkaan.

Australian murhaepidemia kertoo poikkeuksellisen mukaansatempaavan tarinan, ja dokumentin tositapahtumat on kuvitettu mitä onnistuneimmin dramatisoinnein. Rouva Fletcheriä esittävä Aimee Horne on ehkä vähän turhan korealuustoinen esikuvaansa verraten, mutta Betty Tougher vetää suunnattoman hurmaavasti pikkuisen kalmankätilömummelin roolinsa, häkellyttävän uskollisena valokuvista kurkkivalle alkuperäiselle rouva Grillsille. Vaikka aikalaiset leimasivat Grillsin vastuuttomaksi höynäksi, minä olisin valmis näkemään hänessä vain amoraalisen ihmisyksilön, joka sattui melkein vahingossa luiskahtamaan siitä sosiaalisesta suojakelmusta, joka varjelee moraaliseen ajatteluun kykenemättömiä hairahduksilta.

Kotimurhaepidemiasta alkaa olla jo yli 60 vuotta, mutta silti dokumenttiin on saatu haastateltavaksi muutama aikalainenkin. Katsojalle selviää myös teräväpäisen taisteluparin Ferguson - Krahe myöhempi, vähän surkea kohtalo Australian poliisivoimissa.

• Dokumentin uusintalähetys siis jo tänään perjantaina klo 19.00 Ylen Teema-kanavalla.
• Agatha Christie käytti talliumia murha-aseena romaanissa Totuus Hallavan hevosen majatalosta (1961). Ainakin pari tosielämän murhayritystä pystyttiin estämään, kun uhrin oireet tunnistettiin Christien kuvauksen perusteella.

Performanssi

Marina Abramović kutsuu itseään "performanssitaiteen isoäidiksi". Hän syntyi Serbiassa vuonna 1946 ja on tehnyt uransa Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa. Keväällä 2010 hänen kunniakseen järjestettiin New Yorkin Museum of Modern Artissa lähes kolmen kuukauden mittainen näyttely nimeltä "The Artist is Present".

Abramović istui joka päivä yhtämittaisesti 7 ½ tuntia paikallaan tuolissaan koko näyttelyn ajan. Kuka tahansa näyttelyvieras sai istua vastapäiselle istuimelle haluamansa mittaiseksi ajaksi, ja taiteilija katsoi häntä tiiviisti silmiin koko tuon ajan. Taiteilija oli läsnä. Kun istuja vaihtui, Abramović kokosi joka kerta itsensä uudelleen kyetäkseen olemaan yhtä läsnä jokaiselle vieraalle. Tehtävä oli äärimmäisessä intensiivisyydessään varmasti vaikea.

Performanssin konsepti on koottu tutuista aineksista - miltei kaikki lienevät varhaislapsuudessaan leikkineet tuijotuskilpailua -, mutta silti se on uutta luova. Ilmiselvästä taideteoksesta on kysymys, sillä jo melko perinteinen taidekäsitys sanoo niin. Nyt vain ei astuta maalauksen eteen kontemploimaan sitä staattisuudessaan vaan istuudutaan taideteoksen eteen, joka puhuu läsnäolollaan - yksilöllisesti, juuri minulle.

Abramovićin performanssi todella puhutteli vieraita. Sen todistaa Matthew Akersin dokumentti Marina Abramovic: The Artist is Present (USA 2011), joka kuvaa valmistautumista tuohon performanssiin sekä sen sujumista. Yle Teema näytti dokumentin viime lauantaina. Kuvat näyttelyn ensi päiviltä esittelevät erilaisia vieraita: jotkut hämmentyneitä, jotkut epätietoisesti hymyileviä, ja jotkut yllätyksekseen itkuun puhkeavia.

Periaatteessa Abramovićin luoman konseptin voisi toistaa, ihan missä vain. Tarvitaan vain taiteilija tai muu henkilö, jolla on riittävästi itsevarmuutta ja läsnäolon kykyä vastaavaan. Taiteilija katsoo minua, minä katson taiteilijan silmien peiliin, saan kokemuksen itsestäni tässä tilanteessa.

Museum of Modern Artin näyttely kesti lähes kolme kuukautta, ja jokin performanssin ympärillä selvästi muuttui noiden viikkojen kuluessa. Minä näkisin, että tapahtui jotain sosiaalista - siirryttiin esteettisen piiristä sosiologisen alueelle.

Alusta asti uteliaat kerääntyivät näyttelytilassa performanssialueen ympärille ja saattoivat tarkkailla pitkäänkin tilannetta ja vastapäätä istuvien reaktioita. Tämä lienee yksi performanssin alkuperäisiä ulottuvuuksia, hyvin autenttinen sellainen. Mutta sana näyttelystä alkoi levitä ja ihmisiä virtasi Manhattanin näyttelytiloihin ihan massoiksi asti. Vastapäiselle tuolille kärkkyvät alkoivat muodostaa jonoa jo edellisenä päivänä heti kohta museon sulkeuduttua.

Näyttelystä ja Abramovićin tuolista tuli monelle must, sosiaalinen välttämättömyys, tapa kuvitella olevansa nykyhetken sydämessä - epätoivoinen pakko kokea taiteilijan katse niin syvästi kuin suinkin. Siirryttiin yhä enemmän autenttisuudesta näennäisyyteen, tulkitsisin. Tiedettiin jo etukäteen, miten toimia: tavoitellulla paikalla pitää nostaa oikea parkujen parku - mitä mahdottomampi ja epätodellisempi, sitä parempi. Muuten ei ollut ymmärtänyt performanssista mitään.

Joskus keisarilla ei ole vaatteita, mutta tällä kerralla jotkut vieraat olivat unohtaneet omansa tohduksissaan kotiin.

***

Terveisiä Kiinan muurilta!

Marina Abramovićilla on ollut yli 40 vuotta aikaa luoda itselleen identiteettiä taiteilijana, ja ilmeisen menestyksellisesti hän on identiteettityöstään suoriutunut. Näkemämme Abramović on ehdottoman itsevarma, ja hän rakastaa kameraa joskus jopa kiusallisuuteen asti. Hän ei kainostele tahi häpeile tuoda ideoitaan esiin. New Yorkin näyttelyssä itsevarmuudelle varmasti oli katetta ja tarvetta. Joskus kuitenkin voisi ehkä tuumiskella, onko riittävästi itsekritiikkiä varmasti ollut pruduktiossa mukana.

Vuonna 1988 Abramovićin pitkä ja hyvin intensiivinen suhde Ulayyn (s. 1943), toiseen performanssitaiteilijaan, alkoi vedellä viimeisiään. Pariskunta päätti tehdä erostaan performanssitaideteoksen. Niinpä he matkustivat Kiinaan ja aloittivat kumpikin pitkän vaelluksen Kiinan muurin kummastakin päästä, ja kun he lopulta kohtasivat tuhansien kilometrien jälkeen puolimatkassa, he lausuivat lakonisesti: "Kivat sulle, hei", ja erkanivat omille teilleen.

Mikä teki taivalluksesta ja kohtaamisesta merkittävän mediatapahtuman? Oikeastaanhan kuka tahansa voisi puoliskoineen saada päähänsä tällaisen hiljaisen mietiskelyn, retriitin, pitkän vaelluksen ajatustensa kanssa metsässä tai vaikka Kiinan muurilla, mutta miten monella on häikäilemättömyyttä julistaa tämä "henkinen matkanteko" taiteeksi ja taideteokseksi?

***

Louvren yksinäinen.

Performanssi ei ilmiönä oikeastaan ole kovin uusi eikä harvinainenkaan, ainakaan sosiaalisesti ja sosiologisesti.

Suuresti karismaattiset johtajat ovat aina performansseja itsessään. Äiti Amma on halaillut ihmisiä maailmanlaajuisesti jo vuosikymmenien ajan. Vastaavaa pelastususkovaisuutta alkoi kehittyä Abramovićin performanssinkin ympärille sen finaalivaiheissa, minkä taiteilija pani kiusaantuneena merkille. Minä näen Äiti Teresan aina ensisijaisesti performanssiesiintyjänä, vähän amatöörimäisenä, erityisesti silloin kun hän kurkkii sivusilmällä aikaansaamiaan reaktioita samaan tyyliin kuin Jussi Jurkka agitaattori Puntarpäänä Matti Kassilan Punaisessa viivassa (1959).

Maailman tunnetuin maalaus on Leonardo da Vincin Mona Lisa. Moni tunnustaa pitävänsä tuota piskuista öljyvärimaalausta suhteellisen vaatimattomana, mutta sen vaiheikas historia erityisesti viime vuosisadalla ryöstöineen ja vuoden 1963 Amerikan-vierailuineen on luonut sille aivan omanlaisensa auran.

Nykyään Mona Lisa on esillä keskellä yhtä Louvren taidemuseon lukuisista saleista, panssarilasein ja ketjuin eristettynä, kahden vartijan jatkuvasti vartioimana. Viranomaiset tarkkailevat sitä yhtä valppaasti kuin Uhrilampaiden Hannibal Lecteriä tai norjalaisvastinettaan Anders Behring Breivikiä. Museovieras ei pääse lähellekään tuota maagista taulua, vastoin kuin muita Louvren taideaarteita. Silti sen edessä on aina ylen sankat joukot katsojia.

Mona Lisan maine on sitä itseään paljon suurempi. Mona Lisa on performanssi. Nykyään olisi varmasti antoisampaa kääntää katse tuosta maalauksesta sitä todistamaan tulleisiin ihmisiin.

Me(e)dioita ja marilynejä

Meediolla poiketessa, etenkin kun puheeksi sattuu Marilyn Monroe (1926 - 62), on tapana haikailla toisenlaisten elämänratkaisujen perään ja päätyä johtopäätökseen, että jos Marilyn vain olisi jaksanut pysyä toisen aviomiehensä Joe DiMaggion (1914 - 99) kelkassa, hän eläisi yhä (ks. alaviite 1).

Tämä meedion viesti on saanut kaikupohjaa yhdessä jos toisessakin mielessä, varmaan siksi, että ihmisille on ominaista pyrkiä löytämään vaihtoehtoisia, kauniimpia tarinoita aktuaalisen, vähän raaemman totuuden rinnalle. Ja tottahan pesäpalloilija DiMaggio rakasti Marilyniä syvästi! Hän se järjesti tämän hautajaisetkin ja vieraili uskollisesti tämän haudalla vuodesta toiseen.

DiMaggion jälkeen Marilyn ehti vielä mennä naimisiin ja erota näytelmäkirjailija Arthur Millerin (1915 - 2005) kanssa, näytellä muutamassakin elokuvassa... Ja aloittaa psykoanalyysin. Illan dokumentti keskittyy näihin viimeisiin aikoihin.

Marilynin viimeiset sessiot

(Marilyn, dernières séances, ohj. Patrick Jeudy, Ranska 2008)

Es. Yle Teema la 28.11.2009, ke 1.9.2010 ja su 29.7.2012. Es. myös Ava-kanavalla
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla
Paljastava dokumentti Hollywood-ikonista pohjautuu tähden psykoanalyyttisiin terapiaistuntoihin tämän viimeisinä vuosina. (Yle.fi.)

Millainen ihminen Marilyn Monroe todella oli? Vaikka hänestä on jäänyt todisteeksi jälkipolville kilometrikaupalla filminauhaa ja hyllyntäyteinen kirjoja, vastaus tuntuu piiloutuvan rajatilaiseen usvaan. Syvänäköinen Arthur Millerkään ei Ajan uurteissaan kai pystynyt sanottavaan objektiivisuuteen entistä vaimoaan muistaessaan. Kun Sarah Churchwellin Marilyn Monroen monta elämää (The Many Lives of Marilyn Monroe, 2004) ilmestyi vajaa vuosikymmen sitten, väitettiin sen päässeen lähimmäs totuutta. Itse olen vasta ehtinyt selata teoksen läpi, mutta tällä vähäiselläkään kokemuksella en ihmettele, että teosta mainostetaan moisella lauseella.

Ranskalaisohjaaja Patrick Jeudy on keskittynyt ranskalaisia ja yhdysvaltalaisia suurjulkkiksia käsitteleviin henkilödokumentteihin. Marilynin viimeisiin sessioihin hän on laatinut myös itse käsikirjoituksen psykoanalyytikko Michel Schneiderin samannimisen romaanin (2006) pohjalta.

Dokumentin asiasisältö on jokseenkin vahva, ja psykoanalyytikko Ralph Greensonin (1911 - 79) hiukkasen överiksi menevien, vuosiin 1960 - 62 sijoittuvien terapiaistuntojen kautta rakentuva näkökulma tarjoaa vähintään yhtä hyvän ikkunan tähden elämään kuin useat muutkin vastaavat tuotannot.

Dokumentti on kuitenkin ranskalainen, sanan kaikkein pahimmassa merkityksessä - dokumentti edustaa ranskalaista populaaridokumenttia kliseisimmillään, tavalla jonka vuoksi olen oppinut kammoamaan gallien dokumenttituotantoa jopa jenkkien vastaavaa enemmän. Marilynin viimeiset sessiot siis paisuttelee tyhjiä kielikuvia, joitten tarkoitus on luoda höttöistä lisädraamaa tapahtumille, vaikka ne sellaisenaankin olisivat ihan varmasti riittävän dramaattisia. Elokuvan kertojanääni suoltaa yhä uusia näennäishenkeviä rihkamakorulauseita ja puhaltelee helpon värikkäitä, katkeransuloisia saippuakuplia kriitikittömän katsojan ihailla.

Kielikuvastossa shakkilauta on vakaasti edustettuna. Marilynin vertaaminen pelilaudan valkoiseen kuningattareen pystynee säväyttämään pysäyttävänä metaforana, mutta kun näyttelijättären elämän muillekin tärkeille hahmoille Jack-presidentistä alkaen annetaan oma shakkilautaeläinhahmonsa, vajotaan syvälle sepitteellisen epätulkinnan alhoihin. Tunteilevaa tyhjänpuhuntaa edustaa hyvin parikin kertaa toistuva pohdinta siitä, mikä Marilynin oikein lopulta surmasi - lapsettomuusko ehkä? psykoanalyysiko ehkä?

Tyylilajin taustalla lienevät osaltaan ranskalaisen koululaitoksen painotukset, jotka nostavat vaa'alle erityisesti filosofian ja kielen omana strukturalistisena kokonaisuutenaan? Oppeja puolijauhoisesti soveltamalla sitten pahimmillaan haukkaillaan hampurilaista ilman pihviä ja kuorta.

No, tyylianalyysini lienee turhan julma, sillä eihän dokumentti soljuvassa sujuvuudessaan näin hirveä liennyt... Erityisen koskettavuuden elokuva pystyy saavuttamaan tunnusmusiikkivalinnallaan: Brenda Leen (s. 1944) country-klassikko "I'm Sorry" vuodelta 1960 saattaa ensin tuntua epäasianmukaiselta, mutta minulle juuri se jäi osuvuudessaan päällimmäiseksi muistikuvaksi dokumentin aiemmalta katsomiskerralta. (Tämä YouTube-video auttanee tarvittaessa pääsemään Miss Leen loihtimaan tunnelmaan mukaan.)

Mutta palataan vielä meediomme kanavoimaan skenaarioon.

Marilynin ja pesäpalloilija DiMaggion avioliitossa oli omat, raskaat ongelmansa, ja siksipä liitto hajosi jo yhdeksän kuukauden jälkeen. Kovalla työllä ja tahdonvoimalla vaihtoehtoinen, valoisampi todellisuus ehkä olisi sittenkin ollut mahdollinen.

Marilyn sadistisena hoiturina (1975).

Se olisi tiennyt sitä, että Marilyn ja kirjailija Miller eivät olisi koskaan päätyneet yhteen. Ei olisi milloinkaan syntynyt elokuvaa Sopeutumattomat (1961), Millerin monimielistä rakkaudenosoitusta vaimolleen, eikä Marilyn sen myötä olisi milloinkaan esiintynyt yhdessä parhaimpiin lukeutuvassa roolissaan. Muutama muukin Marilyn-elokuva olisi ehkä jäänyt syntymättä.

Kun pohtii pesäpalloilijanvaimo Marilynin myöhempiä rooleja, mielikuvituksen on järkevää kiidättää paikalle omat portinvartijansa, eli on syytä harkita tarkkaan. 1960-luvun mittaan Marilyn varmaan olisi jatkanut pyrkimystään kehittää itseään näyttelijänä, ja Joen tuki olisi varmasti käynyt kullanarvoiseksi kaikkien selätettyjen vaikeuksien jälkeen.

Olisiko 39-vuotias Marilyn ollut liian nuori syrjäyttämään Vivien Leigh'n Narrilaivan (1965) pääosasta? Entä millaisen ylihoitajattaren roolin hän olisi mahtanut luoda Yksi lensi yli käenpesän -filkkaan (1975), kun Louise Fletcherkin pokkasi siitä reaalitodellisuudessa akatemiapalkinnon?

Marilyn elokuvauransa finaalissa 1992.

Olen jokseenkin varma, että Marilyn olisi päättänyt loisteliaan filmiuransa vuonna 1992 elokuvan Basic Instinct - vaiston varassa myötä. Hän olisi ollut tuolloin siistissä 66 vuoden iässä ja varmasti noukkinut Hazel Dobkinsin pienen mutta näkyvän roolin Dorothy Malonen nenän edestä heittäen.

Sen jälkeen vailla puutetta ja kurjuutta siintävät eläkevuodet, joita valitettava leskeksi jääminen vuosituhannen taitteessa varmasti olisi varjostanut jonkin verran, mutta toisaalta sen jälkeen täysi vapaus mennä minne haluaa ja milloin haluaa - ihan oman mielen mukaan.

Luulenpa, että nyt syyskesän kynnyksellä 2012 Marilyn (kunnioitettavat 86 wee) piipahtaisi mielellään talvisesonkiaan elävässä Argentiinassa. En erehtyne olettaessani, että hyvä ystävä Adolf - ensi huhtikuussa jo 124 wee! - mielellään ottaisi hänet jälleen kerran avosylin vastaan ylellisellä haciendallaan. Jos lykky kävisi, vierailulle osuisi samaan aikaan myös 77-vuotias Elvis, ei ehkä ihan nuoruutensa mitoissa sentään, vaikka nykyaikainen vatsalaukkukirurgia melkein ihmeisiin kykeneekin.

Pelattaisiin konsolipelejä, muisteltaisiin illalla takkatulen ääressä vanhoja, hyviä aikoja.
_____________________________
(1) Viittaan tässä erityisesti meedio Kenny Kingstoniin, joka tunsi Monroen henkilökohtaisesti jo 1950-luvulla.

Tänä iltana kohtaan peilikuvani

Konstantinos Kavafis (1863 - 1933) oli kreikkalainen runoilija, joka eli merkittävän osan elämästään Aleksandrian kaupungissa. Fernando Pessoa (1888 - 1935) oli portugalilainen runoilija, joka eli merkittävän osan elämästään Lissabonin kaupungissa.

Tarinaa eivät kirjallisuudenhistoriat tunne, mutta luultavasti nämä kaksi suurta runoilijaa kohtasivat kerran, syksyllä 1929, valtamerilaivassa matkalla Lissabonista Lontooseen.

Runollinen kohtaaminen

(Ti nyhta pou o Fernando Pessoa synantise ton Konstadino Kavafi, ohj. Stelios Haralambopoulos, Kreikka 2008, 89 min)

Es. su 29.1.2012 klo 23.25 ja ke 1.2.2012 klo 17.00, Yle Teema
Esittely Yle Teeman kotisivulla
Esittely Cape Cod Morning -blogissa

Kaksi runoilijaa, Fernando Pessoa ja Konstantin Kavafis kohtasivat Saturnia-laivalla vuonna 1929. Laiva kuljetti maahanmuuttajia Amerikkaan, ja se oli täynnä toiveita uudesta, paremmasta maailmasta.  (Yle.fi.) 

Stelios Haralambopoulosin (s. 1956) lyyrinen dokumentti Runollinen kohtaaminen aloittaa epävarmalla vihjeellä tuntemattomasta Vasilis Kapopoulos -nimisestä kreikkalaissiirtolaisesta vuosikymmenten takaa. Dokumentti jatkaa kertomalla mystisen salapoliisitarinan siitä, miten kaksi kirjallisuudentutkijaa ensin jäljittää tuon siirtolaisen ja päätyy lopulta kirjallisuushistoriallisen aarteen äärelle. Kapopouloksen jälkeläiset näet ohjaavat tutkijat pieneen kirjastoon, josta löytyy uskomattomalta tuntuva muistikirja.

Muistikirjaan sisältyy Kapopouloksen yksityiskohtaisesti kirjaama selvitys kohtaamisesta, josta ei ole jäänyt mitään muita dokumentteja jälkipolville. Kultivoitumaton siirtolainen nimittäin saa eräänä iltana seurakseen kaksi runoilijaa, jotka eivät olleet tavanneet koskaan aiemmin. Kyseessä oli portugalilaisen Pessoan ja kreikkalaisen Kavafisin ainoa kohtaaminen.

Kohtaamisen näyttämönä toimii siis vuosi 1929 ja Atlantti ja valtamerilaiva Saturnia. Saturnian reitti kulki itäiseltä Välimereltä ensin Lissaboniin ja sitten Lontooseen, josta se jatkoi uuteen maailmaan Yhdysvaltoihin, matkustajinaan lähinnä parempaa elämää kohti suuntaavia siirtolaisia. Alus oli valmistunut italialaisella telakalla pari vuotta aiemmin, 1927, ja sen matka oli päättyvä 39 vuoden uskollisen palvelun jälkeen 1966 romutettavaksi tuomittuna.

Kavafis.

Menee aikansa, ennen kuin Runollinen kohtaaminen löytää virityksensä. Alkupuoli saattaa tuntua jopa pitkästyttävältä. Lopulta Kavafis ja Pessoa sentään saadaan yhteen, ja heidän keskusteluitaan nuoren siirtolaisen tarkkailun alaisena kuvitetaan laadukkaana dramatisaationa. Kolme kreikkalaisnäyttelijää esittää näitä kolmea realistisesti toteutetuissa kohtauksissa.

Kirjallisuudentutkijat panevat muistikirjaa lukiessaan merkille, miten tarkkoja ja oivaltavia aikalaishuomioita kirjallisesti oppimaton Kapopoulos kykeneekään tekemään varsin omaperäisesti käyttäytyvistä lyyrikoista.

Varsinkin Pessoa on nykyäänkin tunnettu populaarikulttuurissakin, kiitos uskomattoman kykynsä operoida useilla henkilöllisyyksillä jonkinlaisen identiteettiakrobaatin tapaan. En minä aina ole sama. Virkamiehenä elantonsa hankkinutta Kavafisia puolestaan pidetään yhtenä kansakuntansa merkittävimmistä runoilijoista. Eläessään hän julkaisi kitsaan niukasti. Dokumentti toimii muun ohessa myös johdantona kahteen taiteilijaan ja heidän tuotantoonsa.

Pessoa.

Runollinen kohtaaminen ei ehkä yllä samalle vaikuttavuuden asteelle kuin kaksi aiemmin käsittelemääni dokumenttia, Honigmannin esittely Père-Lachaisen hautausmaasta ja Petitin tutkielma stalkkaamisesta, mutta sen ei silti tarvitse lainkaan hävetä tässä sarjassa. Elokuva tuo mestarillisen tyylikkäästi esiin, miten suuresti kahden satunnaisesti kohdanneen runoilijan elämä, tuotanto ja kohtalo muistuttavatkaan toisiaan. Tämä pelkistyy loistavasti finaalikohtauksessa, jossa Kavafisin ja Pessoan kuolinvuoteet tuodaan metaforisesti vierekkäin, jaettuun sairaalahuoneeseen.

Miten toden totta Runollinen kohtaaminen sitten on? Löysivätkö tutkijat todella Kapopoulosin kirjoittamaksi esitellyn muistikirjan? Matkustivatko kaksi lyyrikkomestaria todella samalla valtamerialuksella New Yorkin suuren pörssiromahduksen aikoihin? En voi olla varma, enkä löydä tähän hätään lähteitäkään asiaa todentamaan, mutta uskoisin niin.

Stalkkereita keskenämme

Joskus törmää hienoihin televisio-ohjelmiin sattumalta. Minulle kävi tänään niin.

Yksipuolinen rakkaus (Unrequited Love, 2005, 76 min; ohjaus Chris Petit, Englanti)
Yle Teema su 9.10.2011 klo 15.40
Gregory Dartin kirjaan stalkkauksesta perustuva, draamaa ja dokumenttia yhdistelevä taideteos. (Yle.fi)
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla
Elokuvan englanninkielisen dvd-julkaisun esittely
Englanninkielinen arvostelu Gregory Dartin alkuperäisestä teoksesta

Katsoin elokuvaa ensin hajamielisesti, ja jouduin myös poistumaan television äärestä pariin otteeseen. Siksi en ole ihan varma, löytyykö eräs hieno tulkinnallinen aukko ohjelmasta itsestään vai syntyykö se siitä, että seuraamiseni ei ollut herpaantumaton.

Yksipuolisen rakkauden tarinatason taustalla on katkennut rakkaussuhde, todellinen tai kuviteltu - ei merkitystä. Nyt toinen rakkauden osapuolista väijyy entistä rakastettuaan, urkkii tämän liikkeitä, pyrkii pitämään yhteyttä puhelimen ja muitten viestinten avulla - stalkkaa tätä.

Onko stalkkeri dokumentin draamaosuuksissa näyttelevä mies vai nainen, jää minulle sanotusti epävarmaksi. Kamera tarkkailee naista (kuin miehen silmä), mutta toisaalta nainen tuntee paljon sanottavaa jääneen sanomatta (naisen tarve jatkaa viestintää).

Vai onko todellista, molemminpuolista rakkaussuhdetta koskaan edes ollut?

Tämä on elokuvan draamatasoa. Toisella tasolla on dokumentti, ja nämä kaksi tasoa luovat yhdessä yhä uusia tasoja. Kyseessä ei siis ole perinteinen draamadokumentti vaan draaman ja dokumentin liitto, taiteellisesti mitä onnistunein.

Kamera tarkkailee naista. Kenen kamera se on? tai onko sillä edes väliä? sillä onhan nykyaikainen suurkaupunki Lontoo täynnä valvontakameroita, jotka nekin kaikki tarkkailevat naista. Meitä stalkataan koko ajan.

Ohjelman kertoja rinnastaa draamatason naisen ja miehen välisen, pakkomielteisen suhteen toisenkinlaiseen tapaan käyttää kameraa: Alfred Hitchcockin pakkomielteeseen blondiinoja filmitähtiään kohtaan. Stalkkaava osapuoli stalkkaa entistä rakastettuaan samalla tyydyttymättömällä intensiteetillä kuin Hitchcock tarkkailee elokuvissaan Grace Kellyä tai Kim Novakia tai Tippi Hedreniä.

Kuvat ja teksti virtaavat elokuvassa samalla höyhenenkevyellä logiikalla kuin ranskalaisessa uudessa elokuvassa: Alain Resnais, Marguerite Duras. Loppuminuuttien synteettisessa huipennuksessa teksti nousee puhtaaksi aforistiikaksi.

Yksipuolisen rakkauden tämänpäiväinen näytös oli jo kolmas tai neljäs Ylen kanavilla, joten luultavimmin se on jo elämänsä suomalaisessa televisiossa elänyt, valitettavasti.

Elokuva perustuu yliopistotutkija Gregory Dartin kirjaan Unrequited Love vuodelta 2003. Ohjauksesta ja käsikirjoituksen muokkauksesta vastaava Chris (tai Christopher) Petit (s. 1949) on viime vuosina keskittynyt dokumenttiohjauksiin, mutta hänen ansioluettelostaan löytyy myös sellaisia valtavirtaohjauksia kuin P. D. James -sovitus Sopimaton tehtävä naiselle (1982) tai hieno Neiti Marple -filmatisointi Lomahotellin murhat (1989). Draamatasolla näyttelevät Rebecca Marshall ja Vibeche Standal eivät ole ammattilaisnäyttelijöitä.

Ikuisuuden puutarhassa

Ikuisesti (Forever, 2006, 94 min; ohjaus Heddy Honigmann, Alankomaat)
Palkittu, kaunis ja rauhoittava dokumentti Pariisin legendaarisesta hautausmaasta Père-Lachaisesta tämän päivän kävijöiden silmin. (Yle.fi.)
Elokuvan virallinen traileri YouTubessa

Osaan sanoa melko varmasti, mitä pidän vaikuttavimpana ja parhaana viime vuonna näkemänäni televisio-ohjelmana. Se on hollantilainen dokumentti Ikuisesti (2006), jonka on käsikirjoittanut ja ohjannut puolalais-perulainen dokumentaristi Heddy Honigmann (s. 1951).

Elokuva näytettiin Yle Teema -kanavalla torstaina 30.12.2010. Se on uusittu viikkoa myöhemmin, ja mikä tärkeintä, vielä kerran ylihuomenna perjantaina 28.1.2011 klo 14.05.

Ikuisesti on dokumentti Pariisin Père-Lachaisen hautausmaasta, jossa lepäävät muun muassa Edith Piaf, Maria Callas, Jim Morrison ja Chopin. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään turistiopas, vaan tutkielma taiteen merkityksestä ihmisen elämässä, kuten ohjaaja itse toteaa. Tuo yksi maailman tunnetuimmista hautausmaista on ainoa tekijä, joka tavalla tai toisella kytkee kaikkia dokumentin henkilöitä toisiinsa.

Ensimmäiset minuutit saattavat antaa harhauttavan kuvan dokumentin sisällöstä, mutta onneksi jo kohta sukelletaan hautausmaan kätkemiin inhimillisiin ja kulttuurisiin rikkauksiin. Kohdataan yksityishenkilöitä ja tunnettuja henkilöitä, eläviä ja kuolleita.

Minulle merkityksellisimmiksi kävivät jotkin kohtaamiset elokuvan jälkipuoliskolla. Erityisesti muistan hautausmaaoppaan esittelemän tuntemattomaksi jääneen chanson-laulajan Danielle Messian (1956 - 1985), joka kuoli vain 28-vuotiaana leukemiaan (hauta korttelissa 57). Hänen tuotannostaan kuulemme katkelman laulusta "De la main gauche".
 
Tutustumme myös ruumiskonservaattoriin ja hänen työhönsä, jossa hän ehostaa kuolleita hautajaisia varten. Konservaattorin kytkös taiteeseen kulkee taidemaalari Amedeo Modiglianin (1884 - 1920) ja hänen surumielisten naisfiguuriensa kautta (hauta korttelissa 96).
 
Dokumentissa saamme myös määritelmän ikuisuudelle Marcel Proustin (1871 - 1922) esittelyn yhteydessä (hauta korttelissa 85). Haastateltavana oleva sarjakuvataiteilija kuvaa hienosti suhdettaan Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjaan ja sen teemoihin, ja tunnetun madeleine-leivoskohtauksen avulla hän valaisee ikuisuuden kohtaamista rajallisessa ihmiselämässä.
 

• Tänään Teemalla alkaa lopulta Poliakoffin kolmiosainen perhetarina Sukupuu (2001). (Ensimmäisen jakson uusinta sunnuntaina 30.1. klo 23.10 samalla kanavalla. Esittelyni sarjasta tässä blogitekstissä.) Viikko sitten näimme saman ohjaajan Ystävät ja krokotiilit (2005), jota minun ei alunperin ollut tarkoitus edes katsoa uudelleen mutta joka toisella näkemällä osoittautui varsin hienoksi kokemukseksi sekin.