Abramović istui joka päivä yhtämittaisesti 7 ½ tuntia paikallaan tuolissaan koko näyttelyn ajan. Kuka tahansa näyttelyvieras sai istua vastapäiselle istuimelle haluamansa mittaiseksi ajaksi, ja taiteilija katsoi häntä tiiviisti silmiin koko tuon ajan. Taiteilija oli läsnä. Kun istuja vaihtui, Abramović kokosi joka kerta itsensä uudelleen kyetäkseen olemaan yhtä läsnä jokaiselle vieraalle. Tehtävä oli äärimmäisessä intensiivisyydessään varmasti vaikea.
Performanssin konsepti on koottu tutuista aineksista - miltei kaikki lienevät varhaislapsuudessaan leikkineet tuijotuskilpailua -, mutta silti se on uutta luova. Ilmiselvästä taideteoksesta on kysymys, sillä jo melko perinteinen taidekäsitys sanoo niin. Nyt vain ei astuta maalauksen eteen kontemploimaan sitä staattisuudessaan vaan istuudutaan taideteoksen eteen, joka puhuu läsnäolollaan - yksilöllisesti, juuri minulle.
Periaatteessa Abramovićin luoman konseptin voisi toistaa, ihan missä vain. Tarvitaan vain taiteilija tai muu henkilö, jolla on riittävästi itsevarmuutta ja läsnäolon kykyä vastaavaan. Taiteilija katsoo minua, minä katson taiteilijan silmien peiliin, saan kokemuksen itsestäni tässä tilanteessa.
Museum of Modern Artin näyttely kesti lähes kolme kuukautta, ja jokin performanssin ympärillä selvästi muuttui noiden viikkojen kuluessa. Minä näkisin, että tapahtui jotain sosiaalista - siirryttiin esteettisen piiristä sosiologisen alueelle.
Alusta asti uteliaat kerääntyivät näyttelytilassa performanssialueen ympärille ja saattoivat tarkkailla pitkäänkin tilannetta ja vastapäätä istuvien reaktioita. Tämä lienee yksi performanssin alkuperäisiä ulottuvuuksia, hyvin autenttinen sellainen. Mutta sana näyttelystä alkoi levitä ja ihmisiä virtasi Manhattanin näyttelytiloihin ihan massoiksi asti. Vastapäiselle tuolille kärkkyvät alkoivat muodostaa jonoa jo edellisenä päivänä heti kohta museon sulkeuduttua.
Näyttelystä ja Abramovićin tuolista tuli monelle must, sosiaalinen välttämättömyys, tapa kuvitella olevansa nykyhetken sydämessä - epätoivoinen pakko kokea taiteilijan katse niin syvästi kuin suinkin. Siirryttiin yhä enemmän autenttisuudesta näennäisyyteen, tulkitsisin. Tiedettiin jo etukäteen, miten toimia: tavoitellulla paikalla pitää nostaa oikea parkujen parku - mitä mahdottomampi ja epätodellisempi, sitä parempi. Muuten ei ollut ymmärtänyt performanssista mitään.
Joskus keisarilla ei ole vaatteita, mutta tällä kerralla jotkut vieraat olivat unohtaneet omansa tohduksissaan kotiin.
***
 |
| Terveisiä Kiinan muurilta! |
Vuonna 1988 Abramovićin pitkä ja hyvin intensiivinen suhde Ulayyn (s. 1943), toiseen performanssitaiteilijaan, alkoi vedellä viimeisiään. Pariskunta päätti tehdä erostaan performanssitaideteoksen. Niinpä he matkustivat Kiinaan ja aloittivat kumpikin pitkän vaelluksen Kiinan muurin kummastakin päästä, ja kun he lopulta kohtasivat tuhansien kilometrien jälkeen puolimatkassa, he lausuivat lakonisesti: "Kivat sulle, hei", ja erkanivat omille teilleen.
Mikä teki taivalluksesta ja kohtaamisesta merkittävän mediatapahtuman? Oikeastaanhan kuka tahansa voisi puoliskoineen saada päähänsä tällaisen hiljaisen mietiskelyn, retriitin, pitkän vaelluksen ajatustensa kanssa metsässä tai vaikka Kiinan muurilla, mutta miten monella on häikäilemättömyyttä julistaa tämä "henkinen matkanteko" taiteeksi ja taideteokseksi?
***
 |
| Louvren yksinäinen. |
Suuresti karismaattiset johtajat ovat aina performansseja itsessään. Äiti Amma on halaillut ihmisiä maailmanlaajuisesti jo vuosikymmenien ajan. Vastaavaa pelastususkovaisuutta alkoi kehittyä Abramovićin performanssinkin ympärille sen finaalivaiheissa, minkä taiteilija pani kiusaantuneena merkille. Minä näen Äiti Teresan aina ensisijaisesti performanssiesiintyjänä, vähän amatöörimäisenä, erityisesti silloin kun hän kurkkii sivusilmällä aikaansaamiaan reaktioita samaan tyyliin kuin Jussi Jurkka agitaattori Puntarpäänä Matti Kassilan Punaisessa viivassa (1959).
Maailman tunnetuin maalaus on Leonardo da Vincin Mona Lisa. Moni tunnustaa pitävänsä tuota piskuista öljyvärimaalausta suhteellisen vaatimattomana, mutta sen vaiheikas historia erityisesti viime vuosisadalla ryöstöineen ja vuoden 1963 Amerikan-vierailuineen on luonut sille aivan omanlaisensa auran.
Nykyään Mona Lisa on esillä keskellä yhtä Louvren taidemuseon lukuisista saleista, panssarilasein ja ketjuin eristettynä, kahden vartijan jatkuvasti vartioimana. Viranomaiset tarkkailevat sitä yhtä valppaasti kuin Uhrilampaiden Hannibal Lecteriä tai norjalaisvastinettaan Anders Behring Breivikiä. Museovieras ei pääse lähellekään tuota maagista taulua, vastoin kuin muita Louvren taideaarteita. Silti sen edessä on aina ylen sankat joukot katsojia.
Mona Lisan maine on sitä itseään paljon suurempi. Mona Lisa on performanssi. Nykyään olisi varmasti antoisampaa kääntää katse tuosta maalauksesta sitä todistamaan tulleisiin ihmisiin.
