Rikoskirjan synonyymi lienee dekkari. Kuitenkin minusta tuntuu intuitiivisesti virheelliseltä kutsua vaikkapa poliisiromaania (Harjunpää, Wallander) dekkariksi. Dekkarina intuitioni pitää lähinnä vain arvoitusdekkaria: täti-Agathaa ja hänen sielunsisariaan. Samoin en taida osaa käyttää suvereenisti termiä salapoliisi. Ennen luulin, että salapoliisi on yksinkertaisesti ei-poliisi, joka tutkii rikoksia joko virallisesti (Hercule Poirot), epävirallisesti (neiti Marple) tai muuten vain epäkonventionaalisella tavalla (Blytonin Viisikko). Viime kesänä Marko Tapion Enkeli lensi ohi (1963) antoi kuitenkin minulle käsityksen, että salapoliisi olisikin ensijaisesti poliisi, joka ei pukeudu työssään poliisiunivormuun vaan työskentelee poliisina puolisalaa, siviiliksi naamioituneena, kuten Mankellin Wallander tai Rendellin Wexford.
Puolustellen totean vielä, että onneksi termit ja tittelit saattavat olla hakusessa minua ansioituneemmillakin. Suurista suurin viihdekirjailija Mauri Sariola tunnetusti korotti Olavi Susikoskensa rikostarkastajaksi, vaikka rikostarkastajat eivät pahemmin kolua rikospaikkoja vaan istuvat lähinnä toimistossaan talousrikoksia pähkäilemässä. Samoin Sariolalla oli tapana kutsua paikallinen nimismies murhapaikalle vielä vuosia sen jälkeen, kun nimismiehet eivät alentuneet kenttätutkimuksiin enää maaseudullakaan.
***
 |
| Sidney Pagetʼn tulkinta Baker Streetin nerosta (1893). |
Tällä vuosisadalla olen lukenut rikoskirjallisuutta äärimmäisen vähän. Viime vuoden 2012 saldo kuusi (tai seitsemän) rikosromaania oli ennätyksellinen sitten vuoden 1995. Vuosina 2000, 2003, 2005, 2007 ja 2009 en lukenut ainoatakaan genren edustajaa. Siihen on syynsä.
Jossakin vaiheessa rikoskirjallisuus alkoi kolista korvissani. Tiedättehän äänen, vastaavan kuin syntyy tyhjistä tynnyreistä, kun antaa niiden vapaasti vieriä alas kukkulalta?
Hullu puuronsyöjä, joka edelleen erikoistilastoi lukemansa rikoskirjallisuuden tilikirjaansa... Miten minusta tuli tylsä nykyminäni? Ensimmäinen merkkipaalu tässä surkeassa historiassa taitaa ajoittua syksyyn 1989, kun yksityisetsivä Hercule Poirot alkoi ratkoa rikoksia David Suchetʼn tulkitsemana TV1-kanavan novellisovituksissa. Joan Hicksonin lumoavan neiti Marplen jälkeen nuo tarinat olivat
tylsiä, 50-minuuttisina pitkitettyjä ja pikkusievän humoristisia. Kuitenkin puhtaasta velvollisuudentunnosta lusin ne läpi, ja kun ensimmäinen romaanisovitus, kaksiosainen Vaarallinen talo (1990), lopulta sai ensi-iltansa Ylellä, odotukset olivat kovat mutta saldo katsomisesta varsin vaisu.
Tuohon syksyyn 1989 mennessä olin jo ehtinyt lukea suuren osan Christien novellituotannosta, lähinnä velvollisuudesta senkin, sillä nuo parikymmensivuiset pikkukertomukset eivät pysty uskottavasti kilpailemaan murhamamman rikosromaanien kanssa edes sadan metrin juoksukilvassa. Samoin Christie oli muutenkin jäänyt suurimmaksi osaksi jo varhaishistoriaani. Onneksi pian oivalsin senkin, että voin henkilökohtaisessa kilvoittelussani jättää suurimman osan myöhemmistä Poirot-romaanitelevisioinneista katsomatta ilman syyllisyyksiä.
Toinen virstanpylväs surkeassa historiassani oli John Dickson Carrin Itsemurhien salaisuus (1941). Tuo klassinen suljetun huoneen arvoitus houkuttelevine alkuasetelmineen sai minut lopulta miltei fyysisesti pahoinvoivaksi ja herätti minussa kai jonkinlaisen syvän eksistentiaalisen puistatuksen ja heräämisen mersaultilaisesta unesta. Koin Itsemurhien salaisuuden pelkkänä tekniikkana, enkä minään muuna: teknisenä juonisuorituksena, joka haaskasi minulta muutaman tunnin elämästä mutta ei antanut vastalahjaksi yhtään mitään. Carrin teos kolisee korvissani vieläkin, jos yritän oikein muistaa. Vähän kuin olisi herännyt morsiusviitissä vierellään Pohjois-Koreasta postilähetyksenä tullut mallinukke.
Kolmas merkkipaalu oli Elizabeth George ja luultavasti hänen dekkarinsa Sovelias kosto (1991). Vain pari vuotta aiemmin olin lukenut peräjälkeen hänen esikoisromaaninsa Kunnioitetun kansalaisen kuoleman ja Veri verta vaatii ja ollut vähintään hyvin tyytyväinen puuroannokseeni. Mutta Viattomien kesken näyttäytyi viimeiselle sivulle päästyä vain joutavana ajanhukkana, ja vieläpä Carrin Itsemurhia enemmän aikaa tuhlanneena. Vähän kuin olisi saanut vierailukutsun uudelta naapurilta ja vasta kyläilemässä olisi selvinnyt, ettei naapuri edustakaan homo sapiens -lajia vaan on pelkkä nappiparistolla toimiva tamagotchi, jota on velvollisuus käydä ruokkimassa kerran kahdessa viikossa, jottei se virtuaalikuole pois.
***
En minä sentään kokonaan rikoskirjallisuutta jättänyt, kuten todistettu on. Joensuun Harjunpään ja ahdistelijan tai Tapion Enkeli lensi ohi -(anti)dekkarin kyydissä eivät tynnyrit kolise. Mutta olen minä katumusta tuntematta löytänyt vastinetta myös monista tyhjien koulukuntaa edustavista romaaneista. Esimerkiksi olen vuosien mittaan läpikäynyt Colin Dexterin koko varhaisen ja keskisen Morse-tuotannon. Mikä siinä oikein vetää puoleensa? Noin 23 prosenttia tällä vuosisadalla lukemistani rikosromaaneista on morseja.
Ja paljastettakoon tässä myös, että kaavailen blogiini uutta kirjoitussarjaa, joka käynnistynee vielä tämän vuoden puolella, jos Villa Derrickeria vain on onnistunut välttämään konkurssihuutokaupan siihen asti. Siinä on tarkoitus hölskytellä myönteisessä hengessä myös kahta tyhjää tynnyriä, toista vuodelta 1957 ja toista vuodelta 1978.
