Omantunnon ääniä Manchesterissä

Moraalitarinasta meille saattaa tulla ensinnä mieleen ranskalaisten Éric Rohmer elokuvineen tai puolalainen Krzysztof Kieślowski Kymmenine käskyineen. Vaan osataan sitä kanaalin toisellakin puolella, jossa meillä on Jimmy McGovern.

Parikymmentä vuotta sitten tv-käsikirjoittaja McGovern loi meille rikospsykologi Fitzin. Ja vuonna 2010 lähti enkkutelkuissa pyörimään hänen aluevaltauksensa moraalikuvausten saralla, Seinää vasten, josta kirjoitin ennakkoesittelyn viime toukokuussa, kun sarja rantautui Suomeen. Toinen, nelijaksoinen tuotankokausi vapautettiin meikäläisten pohdittaviksi melko tuoreeltaan pari kuukautta sitten, ja katsoin nuo jaksot nyt miltei yhteen syssyyn kovalevyltäni viikonlopun aikana.

Seinää vasten. Tuotantokausi 2, jaksot 7 - 10.

(Accused, Britannia 2012; käsikirj. Jimmy McGovern ja avustajia)

Toisen tuotantokauden esittely Ylen kotisivuilla
Toisen tuotantokauden esittely BBC:n kotisivuilla

  7. Simonin tarina (nimihenkilön roolissa Sean Bean (s. 1959)) - su 9.12.2012 klo 21.55

  8. Mo'n tarina (nimihenkilö Anne-Marie Duff (s. 1970)) - su 16.12.2012 klo 21.57

  9. Stephenin tarina (nimihenkilö Robert Sheehan (s. 1988)) - su 23.12.2012 klo 21.55

10. Tinan tarina (nimihenkilö Anna Maxwell Martin (s. 1978)) - su 30.12.2012 klo 21.55

Rohmer on moraalitarinoitsijana lähinnä henkevän pinnallinen ja sensuaalisen herttainen, hyvin ranskalaisella tavalla tietenkin. Kieślowskilla puolestaan on arkisen ankeiden kuviensa alla raskas kosketus syvätaiteellisiin pohjavirtauksiin ja metafyysiseen, eikä McGovern voi kilpailla noilla alueilla hänen kanssaan. Sen sijaan hän on kerrontateknisesti hyvin etevä ynnä positiivisessa mielessä viihteellisen selkeä. Hän löytää ja näyttää moraaliset vastapartikkelit oivaltavasti ja johdattaa katsojan sillä tavoin omaan syväänsä.

Sean Bean tyttöilee. (Kuva: BBC.)

Simonin tarina lienee räväkköine vastakohtaisuuksineen tuotantokauden muistettavin. Ennen kaikkea se nostaa minulle aiemmin tuntemattoman Sean Beanin henkilökohtaiseen Hall of Fameeni roolityöstään näkymättömänä kirjallisuudenopettajana Simon Gaskellina, josta illan hämärtyessä puhkeaa kukkea
Tracie Tremarco, räävittömästi flirttaava ja räimeän uskalletusti pukeutuva yölintu, baarihile, jumalaton transvestiittitähti, ultranaisellisuuden häpeilemätän parodia. Naiseksi pukeutunut Bean on mielestäni suunnattoman vaikuttava näky; näyttelijän kasvojen miehekäs komeus vain korostuu Tracie Tremarcon karnevalistisessa hahmossa.

Tracieksi pukeutunut Simon saa luonnollisestikin kokea paljon vaaroja, hän kun on kirkuva uhka kaikille niille yksipuisen urospuolisille kulkijoille, jotka tiedostamattomansa pohjilla tuntevat epävarmuutta heteroseksuaalisesta normaaliudestaan. Tämä pienoiselokuva voisi toimia mitä parhaimpana suvaitsevaisuuskasvatusmateriaalina juuri näitten kaltaisille, jos he suinkin pystyisivät katsomaan sen psyykensä pakokauhun kahleista vapaina. Itsekin koen jakson nähtyäni ymmärtäväni paremmin sitä sielullista pakkoa, jopa identiteettistä välttämättömyyttä, joka transvestisuuden takana saattaa piillä, ikuisesti saavuttamattomissa. 

Kaksoielämän onnettomat osapuolet, henkistynyt Simon ja karkea Tracie, yhtyvät lopulta sulavasti Wordsworthissa, jonka lyriikan valtamerestä moni elokuvan ja kirjallisuuden hahmo on tavoittanut sielunsa kohta vuosisatojen ajan.

***

Jos on Simonin tarina ensisijaisesti psykologiaa, niin Mo'n tarinassa sukelletaan syvälle moraaliseen ristiriitaan. McGovern tuo konkreettisesti ja selkeästi silmiemme eteen dilemman, ollako mieluummin ammutun jenginuorukaisen äiti vaiko tämän paras ystävätär, hänkin äiti-ihminen, jonka oma poika osoittautuu surmatyön tekijäksi. Tässä tarinassa on selvästi ainakin kaksi ääntä aidosti mukana. Kahta äitiä esittävät Anne-Marie Duff Mo'na ja Olivia Colman aivan yksin jäävänä Suena. Ruth Sheen (s. 1952) Mo'n äitinä on tuttu Fitz-tarinan Veljellistä rakkautta perheenäitinä, jonka aviomies kantelee talousrahat prostituoiduille.

Äitipuoli, ja hamlet taustalla kummittelemassa. (Kuva: BBC.)

Stephenin tarina on tarina hamletista ja hamletin pahasta äitipuolesta. Cartwrightin perheen äiti kuolee, eikä aikaakaan, kun isä jo kihlaa ja nai sairaanhoitajan, joka saattoi äidin tämän viimeiselle matkalle. Mikä pahinta, hamlet-Stephen saa jopa oikeita todisteita uuden äitipuolen tavasta hankkia haluamansa murhailemalla, ja tie psykoottiseen vainoharhaan on kivetty. Tarinassa polttavimmaksi nousee kysymys, mitä läheiset ja viranomaiset voivat tehdä sellaisen syytetyn hyväksi, joka kieltäytyy mielentilatutkimuksesta ja sen suomasta armollisemmasta tulevaisuudesta.

Sarjan päättävä Tinan tarina saattaa kaksi aiempaa, Mo'n ja Stephenin tarinat, päätökseensä. Se sijoittuu nuorisovankilaan, jonka vartijamiehitys on liian vähäinen ja jossa siksi syntyy toimintavirhe traagisin, nuorukaisen hengen vaativin seurauksin. Vanginvartija Tina haluaa irrottautua vainajan isälle kerrotusta peitetarinasta, jonka avulla laitos selviäisi vastuustaan, vaikka irrottautuminen tietäisi hänelle suurta taloudellista ja sosiaalista uhrausta. Sitten hän ei enää voi toimia luontoaan vastaan, ja loppuratkaisu on moraalisesti perin ylevä ja kohottava, kun poikansa menettäneen isän armelias katse lankeaa hänen ylleen.

***

Pidin heti tätä Seinää vasten toista tuotantokautta ansiokkaampana kuin ensimmäistä, kuusiosaista sarjaa, jonka TV1 ehti jo uusiakin viime vuoden puolella. Tosin kovin valaisevaa oli uusintakierroksella katsoa pari jaksoa toistamiseen ja todeta, että uusi lähestyminen antoi ainakin niille lisäarvoa.

Toukokuun viimeisenä keskiviikkona tutustuimme moraalisarjan avausjaksossa putkiasentaja-yrittäjä Willyyn (Fitz-ylikomisariona tuttu Christopher Eccleston), jolle alkaa sattua kaikenlaista vinhalla vauhdilla, jopa niin vinhalla, että tämä kovan onnen kaveri käy tahattoman koomiseksi katsojan silmissä. Kaverille ei jätetä ja sitä rataa. Toisen tahattoman huumoriannoksen tarjosi kolmosjakso Helenin tarina, jonka lopussa alakoulunopettaja Helen (Juliet Stevenson) saa rikoksestaan huolimatta niin riemastuttavan vapauttavan tuomion, että mieleen räiskähtävät välttämättä Heikki Hietamiehen juontaman '80-lukulaisen Yhtä suurta perhettä -visailun ekstaattiset perhetunnelmat. Puuttui vain, että veikkohuovislainen tuomari olisi maksanut onnelliselle syytetylle vielä tapporahaakin kostotoimistaan.

Juonellisesti houkuttavin ykkössarjan tarinoista on nelosjakso Liamin tarina, jonka koukkuna toimii taksikuski Liamin (Andy Serkis) ihastuminen nuoreen kyydittäväänsä Jodie Whittakeriin. Kun Jodie on saatu lentokoneeseen suuntana kaukaisuus, Liam murtautuu tämän kotiin ja hankkii sieltä tiedolliset värkit saada nainokaisen sydän läpättämään samaan tahtiin oman sydämen kanssa. Valekuolleen vaimon motiivi toistuu toisen kauden aloittavassa Simonin tarinassa.

Alison-rukka, jonka keltainen autonväri pelastaa oikeudessa.

Myös kuutosjaksossa Alisonin tarina on kiehtova alkuasetelma. Vammaisohjaaja Alison (Naomie Harris) palaa kotiin uuden rakastajansa luota pahaa aavistamattomana ja täysin tietämättömänä siitä, että se juna, jolla hänen peitetarinan mukaan piti palata, on kolaroinut ja vienyt hänet surman suuhun. Perutun suruviestin saanut aviomies ei jostain syystä osoitakaan suurempia riemun merkkejä henkiin heränneestä vaimostaan. Alisonin tarinassa viimeistään käy ilmi, että katsojan lisäksi myös käsikirjoittaja McGovernilla on rikospsykologi Fitziään ikävä. Hän nimittäin panee kouluja käymättömän ja itseään tiedostamattoman aviomiehen Alison-rukkaa mätkiessä analysoimaan itseään ja tekoaan tavalla, johon vain joku Fitzin kaltainen kykenisi. Suuri osa Fitzin lumosta nojasi juuri siihen ristiriitaan, joka vallitsee itseään täydellisesti ymmärtävän mutta samaan aikaan täydellisesti hallitsemattoman rikospsykologin ambivalenssista.

Toivottavasti McGovern pari vuotta kasvettuaan kirjoittaa Seinää vasten -sarjalleen vielä kolmannen kauden. Jos sama kypsyminen jatkuu kausien välissä, saavat taivaiset pasuunat fanfaroida uudet jaksot.