maanantai 28. toukokuuta 2012

Kuusi käskyä Manchesterissä

C. Ecclestonin uudelleensyntymä putkimiehenä. (Kuva: BBC.)
Kaikki Fitz ratkaisee -sarjaa seuranneet muistavat sen hirveän iltapäivän vuonna 1994, kun Robert Carlylen esittämä häiriintynyt nuorukainen surmasi Christopher Ecclestonin (s. 1964) esittämän ylikomisario Bilboroughin tarinassa Näytön tarve. Käsikirjoituksen tuohon tarinaan laati Jimmy McGovern, ja kaipa hän on katunut laatimaansa veritekoa siitä pitäen niin paljon, että lopulta 15 vuoden jälkeen päätti herättää Bilboroughin henkiin.

Bilboroug uudelleensyntyi sitten loppuvuodesta 2010 ruumiillistuneena putkimies Willy Houlihaniksi. Hän on pienyrittäjä, yksi maan hiljaisista, jonka maksukyvyttömäksi osoittautuva asiakas saattaa pahoihin rahavaikeuksiin. Epätoivoissaan hän tarttuu varsin arveluttavaan oljenkorteen, ja lopputuloksena on putkimiehemme joutuminen valamiehistön eteen vastaamaan valinnoistaan ja teoistaan.

Kuusiosainen brittisarja Seinää vasten (Accused, 2010) aloittaa Suomessa TV1-kanavalla ylihuomenna keskiviikkona.

Seinää vasten. Osa 1/6: ”Willyn tarina” - TV1 ke 30.5.2012 klo 21.35 (.59)
(Accused: ”Willy's Story”, Britannia 2010; käsikirj. Jimmy McGovern)
Emmy-palkitussa sarjassa nuhteeton yksityisyrittäjä ajautuu maksuvaikeuksiin. Hän tarttuu kohdalle osuvaan oljenkorteen, jonka hinta on arvaamattoman kallis. (Yle.fi.)

Kukin sarjan jakso muodostaa oman kokonaisuutensa, joten putkimies Houlihanin tapaus saa päätöksensä samana iltana eikä häntä enää nähdä myöhemmissä jaksoissa.

Kaikki kuusi tarinaa noudattavat yhteneväisiä puitteita: keskiössä on aina tavallinen ihminen, joka syystä tai toisesta joutuu tekemään jotain poikkeuksellista, mikä vie hänet tuomioistuimen eteen. Käsittääkseni päähenkilö astuu jakson alussa kuulemaan oikeuden tuomiota ja vasta sitten palataan takautuvasti itse rikokseen.

Helen (Juliet Stevenson) astuu oikeuden eteen juhannusviikolla.
Seinää vasten pyrkii keskittymään olennaiseen – rikokseen ja sen tuomioon. Siksi toissijaiset rikostutkinta ja oikeudenkäynti jäävät tässä sarjassa aivan marginaaliin. Käsikirjoittaja McGovern on laatinut sarjan moraalitarinoita, joita seuratessaan katsoja joutuu itse pohtimaan, pystyykö kirjoitettuun lakiin nojaava oikeuslaitos arvioimaan oikeudenmukaisella tavalla sitä, mitä monitasoisessa todellisuudessa tapahtuu.

McGovern on vahvasti poliittinen kirjoittaja, eikä hän epäröi ottaa kantaa voimakkaastikin. Erityisesti keskustelua on herättänyt sarjan toinen jakso, joka käsittelee brittisotilaiden simputusharrastuksia ja joka sai maan armeijan vihat osakseen.

Seinää vasten on kiitetty ja palkittu, mm. Emmy-palkinnoin. Sarja on saanut myös toisen tuotantokauden, jonka neljä jaksoa ensiesitetään Britanniassa myöhemmin tänä vuonna.

  1.  Willyn tarina  (ke 30.5.2012)
  2.  Frankien tarina  (ke 6.6.2012)
  3.  Helenin tarina  (ke 20.6.2012)
  4.  Liamin tarina  (ke 4.7.2012)
  5.  Kennyn tarina  (ke 11.7.2012)
  6.  Alisonin tarina  (ke 18.7.2012)

Jimmy McGovern (s. 1949) on arvostetuimpia elossa olevia brittiläisiä tv-käsikirjoittajia. Parhaiten hänet tunnetaan edelleen Fitz ratkaisee -sarjasta (1993 - 96 ja 2006). Fitziä seurasi 14-jaksoinen Järvet (1997 – 99), karun arkinen ja samalla maagisen epärealistinen tarina naapuriyhteisöstä Englannin järviseudulla. Sarjaan oli kerätty useita Fitzistä tuttuja näyttelijöitä, ja olen ihmetellyt, ettei Yle ole uusinut sitä kertaakaan.

Järvet, uusintatoiveissa...
McGovernin ylistettyä Katu-sarjaa tuotettiin yhteensä 18 jaksoa 2006 – 09, mutta itse en jaksanut syventyä kuin kokeeksi pariin tarinoista.

Televisioelokuvissaan McGovern on usein keskittynyt kansakuntaa järkyttäneisiin tapahtumiin. Jalkapallokatastrofi (1996) käsittelee Hillsboroughin jalkapallostadionilla vuonna 1989 tapahtunutta, lähes sata ihmishenkeä vaatinutta onnettomuutta. (Fitz-tarinalla Näytön tarve muuten on kytköksensä samaan katastrofiin.) Tv-elokuvassa Sunday (2002) McGovern puolestaan tarttuu verisunnuntain tapahtumiin Pohjois-Irlannissa talvella 1972.

Palapelitelevisioinneista

Kaksi päivää sitten Suomessa vietettiin lauantaita, mikä oli  komisario Lewisille ja hänen poppoolleen merkki pyyhältää klo 21.15 vieraaksi niihin valikoituihin kotitalouksiin, jotka olivat virittännet ykköskanavan näkyville. Minä käytin tilaisuuden hyväkseni pohtimalla, mikä Komisario Lewisissa (2006 -) ja mikä minussa on vikana. Samalla pyrin seuraamaan tarjolla olevaa jaksoa "Mielensisäiset esteet" ("The Mind Has Mountains", 5:3, 2011) niin avoimin ja positiivisin mielin kuin osasin.

Kirjoitin sarjasta jo perjantaina ("Komisario Lewisin äärellä"). Tekstin julkaisun jälkeen palasin hämäriin muistikuviini sarjan aiemmilta tuotantokausilta ja tajusin jopa pitäneeni kohtuullisesti monista varhaisemmista jaksoista. Kulussa olevat jaksot käsikirjoitustiimi sen sijaan tuntuu laatineen melkoisen kunnianhimottomin elkein. Aiemmilta tuotantokausilta löytyy myös tarinoita, joihin katsoja pääsee sisään tarvitsematta kovasti pinnistellä saadakseen haltuunsa henkilöt ja muut yksityiskohdat.

Lasken Komisario Lewisin siihen brittiläisten rikossarjojen jatkumoon, joka vähät välittää kalseasta ja ankaeasta realistisuudesta ja joka sen sijaan keskittyy palapelin innokkaaseen näpertelyyn. Tämän näpräämisen katkaisevat välillä epäuskoiset riemunkiljaisut, kun jokin täysin ennakoimaton yllätyskäänne on pannut palapelin kokoajan ennakko-odotukset ihan uusiksi. Samaan jatkumoon kuuluvat erityisesti lukuisat Agatha Christie -televisioinnit, samoin kuin esimerkiksi sovitukset Ruth Rendellin wexfordeista ja myös P. D. Jamesin dalgliesheistä.

Christie ja muut saavat tässä tekstissä vuoronsa myöhemmin, mutta ensin keskityn kokonaan Lewisiin.

1.

Lauantai-iltainen "Mielensisäiset esteet" alkaa tavalla, jota ehdin jo perjantaisessa tekstissäni noitua: "Kutsu koekaniinit!" alkukuvan puhuva pää (lääketutkijaa esittävä Douglas Henshall) kehottaa, ja sitten katsoja saa ruutunsa täyteen toisiinsa sekoittuvia henkilöitä, joista yksi tietenkin murhataan ja muista tulee epäiltyjä.

Tässä, kuten tuotantokauden kolmessa aiemmassakin jaksossa, ihmiset ovat keinotekoisesti yhteen saatettuja, joten katsoja joutuu pänttäämään heidät ulkolukuna kaaliinsa.Toista oli kunnianarvoisan komisario Morsen aikoihin 1990-luvulla, kun katsojalle annettiin aikaa kaikessa rauhassa tutustua päähenkilöihin yksi kerrallaan. Ensin esiteltiin päähenkilö omassa yksilöllisessä elinpiirissään, sitten häneen orgaanisesti ja luonnollisesti liittyvät hahmot, kuten rakastettu aviopuoliso ja lapset edellisestä liitosta. Ytimessä oli siis esimerkiksi perhekuvaus, ei joukko satunnaisia naamiaisvieraita tai koekaniineja. Kun ydinryhmä oli käynyt katsojalle riittävän tutuksi ja familiääriksi, saattoi kameran eteen astua sivuhenkilöitäkin, kuten salaperäisiä tarkkailijoita, joilla yhtä lailla oli orgaaninen ja luonnollinen rooli salaperäisinä tarkkailijoina.

Lewis kammarin rakastetun äitihahmon seurassa.
Tapahtumisen riento on "Mielensisäisten esteitten" alussa tutusti kovin kiireinen. Milloin sitten jarrutetaan sen verran, että maisemiakin taas kelpaa ja ehtii ihailla? Tämä tapahtuu sillä hetkellä, kun kamera äkkää sarjan vakiohahmot - siis komisario Lewisin, tämän pikku apulaisen Hathawayn ja parivaljakon päällikön Jean Innocentin, joka on viettänyt lapsuutensa ilmeisen heikossa huumorissa ja jota komedienne Rebecca Front (s. 1964) esittää kai tahallaan ärsyttävästi. Mitä tutuillemme kuuluu? Kamera parkkeeraa lokoisan mukavasti sohvalle kuulemaan uusimmat turinat. Tutkimusten aikanaan startatessa on kiva laiskana jatkaa tuttujen hahmojen työnteon katselua, kuten kaikkien sohvaperunoiden suojelusfilosofi Jerome K. Jerome suurin piirtein kerran lausui.

On selvää, että Komisario Lewisin kaltaiset sarjat nojaavat tuttuihin, katsojalle tuotantokausi tuotantokaudelta yhä rakkaammaksi käyviin vakiohenkilöihin. Heidän seurassaan on turvallista ja leppoisaa nauttia päivän viimeiset plöröt ja kahvitteluleivonnaiset. Saattaisiko totuus olla jopa niin raadollinen, että rikos ratkaisuprosesseineen on vain pelkkä sivuseikka, excuse, joka tekosyynä katsoja pääsee nauttimaan hyvien tv-tuttujen seurasta jälleen puolitoistatuntinen? Varmasti näinkin on, eikä siinä mitään pahaa.

Pidän hyvin mahdollisena, että edustan vanhan polven sukupuuttoon kuolevia dinosauruksia, kun en tajua tätä rikossarjojen varsinaista tehtävää vaan suu vaahdossa ja hullun kiilto silmissä messuan katsojan suunnattomasta vaikeudesta pysytellä juonen kärryillä. Kyllähän se rikos selviää ja rikollinen joutuu lopussa vastuuseen, ihan varmasti, vaikken minä olisikaan joka ikisestä yksityiskohdasta reaaliaikaisesti selvillä!

Näillä eväillä ei suurempaa haittaa koidu siitäkään, että henkilöhahmot sekoittuvat keskenään katsojan mielessä. Tavallaanhan katsoja ei olekaan kiinnostunut heistä vaan vakiohahmoista, rikostutkijoista, joitten seurassa hän saa kunnian seurailla epäiltyjen häärimisiä. Vakiohahmot matkaoppaina siis tehdään hupiretki eläintarhaan, jossa kunkin jakson henkilöt kyyhöttävät omassa häkissään tai terraariossaan tai akvaariossaan. Mitä väliä sillä, vaikka henkilöitä ei erotakaan toisistaan? Onhan simpanssitkin veikeitä, vaikka ne on ihan saman näköisiä kaikki.
Mielensisäiset esteet: Eläintenhoitajamme esittelemässä oppaillemme kuolleena havaittua yksilöä.

Yksi "Mielensisäisten esteitten" häkkiasukeista kärsii de Clereambaultin syndroomasta, joka on kiusallinen tunne-elämän päähänpinttymä. Saman vaivan varaan brittikirjailija Ian McEwan pohjusti aikoinaan kokonaisen romaanin nimeltään Ikuinen rakkaus (1997).

Minusta tuntuu, että käsikirjoittajat olisivat voineet istuttaa tämän persoonallisuuspoikkeaman paljon elimellisemminkin tarinaan, ihan perusteisiin saakka - samalla lailla kuin onnistuttiin transsukupuolisuuden käsittelyssä eräässä varhaisemmassa jaksossa. Syndrooma on tarinan loppuratkaisun kannalta kovasti tärkeä, mutta Lewis vetää asiaan liittyvän todisteaineiston lähinnä yhdentekevästi hatusta eli epäillyn vaatekaapista ja muistiinpanoarkistosta. De Clereambaultin häiriö lienee käytetty jännitysmarkkinoilla jo kliseeksi, mutta silti kritisoin jaksoa siitä, että se hyödyntää tämän valttikympin arvoisen kortin vain ristinelosen tasolle.

2.

Olen kirjoittanut Villa Derrickeriaan niin negatiivisia arviointeja palapelidekkareista ja niiden televisioinneista, että ainakin itseäni hirvittää. Enkö voisi vain yksinkertaisesti todeta, että palapelitelevisioinnit eivät ole minua varten?

Kun televisio eli kultakautta.
Asia ei kuitenkaan ole näin simppeli, sillä olen myös suunnattomasti pitänyt joistakin palapelisovituksista. Ehdoton ykkönen omassa televisiohistoriassani on BBC:n Neiti Marple -sarja (1984 - 92), jossa nimiroolin esitti Joan Hickson. Käsikirjoitukset laadittiin pieteetillä sekä alkuperäisromaania että katsojaa kunnioittaen; kaltaiseni dinosauruksetkaan eivät käy moitiskelemaan kärryajelua epämukavuudesta. Tosin onhan Kuolema ilmoittaa lehdessä melko lailla työläs seurattava kirjamuodossakin, joten miksi ei kahta kauheammin tv-formaatissa? Ehkä sarja jossain vaiheessa vähän uuvahti, mutta sitten eetteriin lennätettiin taas sellainen tarina kuin Neiti Marple ja lomahotellin murhat (1989), brittiläisen käsikirjoitussoveltamisen mestarinäyte.

BBC:n Marplen tasoista palapelisarjaa ei nykymaailmassa varmaan enää voisi toivoakaan. Tämä näkyy neiti Marplen uusintatelevisiointikierroksella, joka lähti käyntiin Britanniassa vuonna 2004. Uudet marplet on laadittu nykytrendin mukaisesti lyhytjänteiselle katsojalle, joka jaksaa istua tuskin puoltatoista tuntia yhden ja saman tarinan ääressä. Siksi kokonaiset romaanit on tiivistetty minimiin.

Marple-romaani ei kuitenkaan kestä vahingoittumattomana ylenmääräisiä änkeämisiä, ei millään. Viime vuosisadan televisio olikin palapelidekkarille paljon nykyistä armeliaampi. Vanha televisio tajusi, että dekkari vaatii tietyn kiireettömyyden lähteäkseen kypsymään katsojan mielessä. Hicksonin Marple-uran aloittanut Ruumis kirjastossa (1984) oli kai yli tunnin pitempi kuin uusintaversio 20 vuotta myöhemmin. Sitä paitsi uusmarpleihin on lisätty kaikenlaisia lisäkonstailuja, jotta adhd-katsoja takuulla ei vaihda kanavaa virikekiintiönsä täyteen saadakseen.

Anglia Television sovitti P. D. Jamesin tiiliskiven Kuoleman maun 1988 kuusiosaiseksi sarjaksi, jonka yhteiskestoksi tuli viisi tuntia. Tarpeellisia hetkiä jokainen. Tuoreimmalle James-televioinnille, Murhahuoneelle vuodelta 2004, lohkesi tv-aikaa alle kahden tunnin verran, vaikka alkuperäisteos on vain sata sivua Kuoleman makua ohkaisempi. Itse en ole viitsinyt tarttua Dexterin Morse-kronikoinnin päättävään 400-sivuiseen Katumuspäivä-romaaniin ollenkaan, koska se 100-minuuttisen televisioinnin (2000) perusteella vaikuttaa niin äärettömän tylsältä.

Vertailu parinkymmenen vuoden taa osoittaa mielestäni jotain myös henkilöhahmojen kaventumisesta. Todellisia persooniakin on yhä vähemmän. Ehkä ohjelma-ajan niukkeneminen selittää osan mutta ei kaikkea. Esimerkiksi Morse-sarjan jäljittelemättömät poikkeusyksilöt loistavat spin-off-sarja Lewisissa poissaolollaan.

Järkytyin yrittäessäni katsoa uuden vuosisadan marpleja, joissa Geraldine McEwan sai vuoronsa nuuskijaikineitona. Uudet henkilöhahmot nimittäin tuntuivat hirveän muovisilta verrattuna BBC-marplejen henkilöihin. Muistan ikuisesti Frederick Trevesin (1925 - 2012) roolityön kavalana tohtori Kennedynä Neiti Marplen viimeisessä jutussa (1987). Hahmo ei ole suuri persoonallisuus, mutta hän on suunnattoman voimakkaasti ja aidosti läsnä joka kuvassa. Samoin T. P. McKenna (1929 - 2011) teki vielä vuonna 2000 vaikuttavan sivuroolin arveluttavana professorismiehenä Morse-tainassa Katumuspäivä.

Onko näyttelemisen filosofia kokenut viime aikoina siirtymän huonompaan? Ainakin televisiotuotantojen budjetit ovat tiukentuneet. Suomalaiset veteraaninäyttelijät muistelevat haikeina vanhoja hyviä aikoja, jolloin televisiota varten vielä oikeasti harjoiteltiin yhdessä. Enää siihen ei osoiteta juuri lainkaan resursseja, minkä vuoksi takavuosikymmenien kiitetyimmät tv-produktiot loistavat vain tavoittamattomina ideaaleina nykynäyttelijöiden silmissä.

Tietoni Britanniassa tapahtuneesta kehityksestä ovat samansuuntaisia: Anteliaat budjetit ovat historiaa tässä television suurvallassakin - kaihoisina muistetaan esimerkiksi vuoden 1981 Mennyt maailma -sarjan satumaisen tarkkuuden mahdollistaneita resursseja. Harjoittelu, henkilöhahmojen hitsaaminen elämään ja toimimaan keskenään, lienee sekin kokenut saman kohtalon kuin Suomen televisiossa.

Piper & Fox. (Kuva: Splash News.)
PS. 12.6.2012. Penkoessani ylikonstaapeli Hallowayta Lewisissa esittävän Laurence Foxin sukutauluja osuin varsinaiseen Pietarin kalansaaliiseen. Nuorimies nimittäin on syntynyt todelliseen näyttelijäsukuun, sillä hänen isänsä on James Fox (s. 1939), edwardiaanista hovimestaria muistuttava luottonäyttelijä, joka on tottunut esittämään tuoreimmissa Christie-televisioinneista everstiä (eversti Bantryä Ruumiissa kirjastossa ja eversti Raceä Kuolemassa Niilillä). James-isän veli puolestaan on Edward Fox (s. 1937), edwardiaanisen hovimestarin aatelista isäntää muistuttava luottonäyttelijä, joka muistetaan mm. pääosasta palkkamurhaajana Fred Zinnemannin Shakaalissa (1973).

Laurence-poika on nainut näyttelijäverta myös omaan perheeseensä. Hän on ollut vuodesta 2007 aviossa laulaja-näyttelijä Billie Piperin (s. 1982) kanssa, ja heillä on jo kaksi lastakin. IMDb muuten torppaa villeimmät kuvitelmat herra Foxin pituudesta, sillä hän on ainoastaan 191 sentin mittainen.

perjantai 25. toukokuuta 2012

Komisario Lewisin äärellä

=> Uuden Nuori Morse -tv-sarjan pilottijakson esittely "Runopoika turmion polulla" (11.5.2013) 

TV1 lähettää parhaillaan Komisario Lewis -sarjan viidennen kauden jaksoja, jotka saivat ensi-iltansa Britanniassa viime vuoden keväällä.

1.

Komisario Lewis (Inspector Lewis) bykattiin pystyyn kuutisen vuotta sitten lohduksi kaikille komisario Morsen kuolemaa yhä sureville. Kyseessä on siis spin-off Komisario Morse -sarjalle (1987 - 2000), joka on kerännyt pintaansa legendaarisuutta ja patinaa ainakin mainittavassa mitassa. Yhdistävänä tekijänä toimii Robbie Lewis (Kevin Whately, s. 1951), jolla oli Morsessa pesti nimihenkilön yksinkertaisen puoleisena pikku apulaisena.

Lewis-sarjaa varten Lewisia trimmattiin lataamalla aivokuorelle lisätehoja kohtuullisessa määrin, niin että hänet kehtasi ylentää komisarioksi. Lisäksi hänet kevythuuhdeltiin Morselta perinnöksi jääneellä melankolialla kätevästi siten, että annettiin rikollisen hurjastelijan kolaroida hänen vaimonsa kuoliaaksi, mikä lisäsi traagisen vireen tämän ennen niin humppaanmenevän kaverin persoonaan. Samalla saatiin mukavasti aihio uuden sarjan yhteen jaksoon, jossa rikospaikalta paennut hurjastelija lopulta joutuu kohtaamaan edelleen surevan Lewisin.

Uussarja sai kieltämättä perintönä turhan isot saappaat kulkupelikseen. Ensinnäkin Komisario Morse perustuu dekkaristi Colin Dexterin (s. 1930) vuosina 1975 - 99 julkaisemaan kiiteltyyn romaanisarjaan, josta tv-käsikirjoittajat saivat muokattavakseen ihan valmiit hahmot ja muut värkit moneen yllätykselliseen tarinaan. Tosin kirjailija Dexterin Morse-romaanien ja -novellien määrä on rajallinen, joten käsikirjoituspoppoo joutui keksimään juonikuvioita omastakin päästä vuosien 1990 - 93 tuotantoihin. Pari Morse-romaania jäi myös televisioimatta - esimerkiksi Dexterin kieli poskessa kirjoittamaa Kolmannen virstan arvoitusta (1983) olisi aika vaikea sovittaa tv-sarjan yleiseen ilmeeseen. Saagan viimeinen, 33. filmatisointi Katumuspäivä (2000) päättyy sitten komisario Morsen kuolemaan.


Toiseksi Komisario Morse löysi päärooliin täsmälleen oikean näyttelijän. John Thaw (1942 - 2002) oli täydellinen löytö ajelemaan komisarion riettaanpunaisella Jaguarilla ja ilmentämään tämän traagista mielenmaisemaa. Näyttelijä Thaw nimittäin itse kärsi vaikeasta alkoholismista, ja sarjan alkaessa 1987 hän näytti huomattavasti ikäistään, 44-vuotiasta, vanhemmalta.

Komisario Lewisillä ei ole  Morsen karismaa, ja ahtaasta työväenluokkaisuudesta nousseena hänellä yksinkertaisesti ei voi olla kaikkia edeltäjänsä sivistyneitä harrastuksia, jotka Oxford-oppinut Dexter kasasi komisariolleen, alkaen omistautuneisuudesta Wagnerin musiikille.

2.

Kaikki Dexterin Morse-romaanit on suomennettu, ja olen lukenut niistä muutaman. Rehellisesti ilmoitan, että olen pitänyt kaikista alkuperäisromaaneista enemmän kuin niitten tv-sovituksista. Romaanihan on lähtökohtaisesti aina romaani, ja sen kääntämisessä televisioformaattiin sisältää runsain mitoin uhkaavia sudenkuoppia. Tämä korostuu perinteistä palapelidekkaria edustavassa Morse-sarjassa, jossa mutkikkaat juonenkuljetukset ja useat henkilöhahmot pitää saada ahdetuksi alle kahden tunnin kestoon.

Ongelma koskee mielestäni koko palapelidekkariston filmatisointigenreä, niin Morsea ja Christietä kuin heidän kantapöytänsä muutakin väkeä. Katsojan pitää pysytellä huippuunsa virittäytyneenä ja äärimmäisen tarkkana, jos haluaa pysyä tapahtumien mukana kärryillä. Kaikki nimetkin olisi syytä painaa mieleen.

Kun Komisario Lewisin pilottijakso ampaisi vuonna 2006 ulos, olisi voinut ajatella, että käsikirjoittajat muokkaisivat sarjan ilmettä katsojaystävällisemmäksi, vähän vähäisempää tarkkaavaisuutta vaativaksi. Näin ei kuitenkaan käynyt. Luultavasti haluttiin olla uskollisia Komisario Morsen perinnölle tässäkin.

Viidennen kauden jaksoista on näytetty tähän mennessä kaksi, "Kymmenen vuoden hiljaisuus" ja "Koston henki". Niitten kummankin alkuminuuteille on sijoitettu henkilöryntäys, ensimmäisessä naamiaisjuhlan merkeissä, jälkimmäisessä esitelmätilaisuuden. Katsoja tuntee olevansa näissä bileissä joutava, ylimääräinen kuokkavieras, joka ei oikein kykene tutustumaan yhteenkään kaikista hätäisesti esittäytyvistä henkilöistä.

Kummastakin jaksosta tuntuu myös puuttuvan oma persoonallisuus. Juonenkuljetus on jotenkin suunnattoman tekninen: lajityypin konventioiden mukaisesti, sinänsä toki kekseliäästi ja ammattitaitoisesti, pullautellaan esiin uusia tietoja henkilöistä ja asetellaan heitä vuoron perään epäillyiksi. Henkilöhahmot on lähestulkoon alistettu pelkiksi palloiksi jonglöörinäytökseen.

Muutenkin tämä jatkosarja näyttäisi urautuneen aika kapeaan maastoon verrattuna edeltäjänsä liikkuma-alaan, niin maantieteellisesti kuin mentaalisestikin. Turhan usein alkuminuuttien lähtöasetelmassa on kyse jonkinlaisesta skismasta jossakin Oxfordin yliopiston lukuisista collegeista.

Tämä arvosteluni alkaa vyöryä melkoisen synkeäksi, mikä ei suinkaan ollut tarkoitukseni. Toki siis sarjassa on paljon positiivistakin. Yksikin jakso esimerkiksi toteutti transsukupuolisuuden varaan rakennetun harhautuksensa suunnattoman lahjakkaasti. Eniten olen kuitenkin pitänyt sarjan pilottijaksosta, jota en surukseni tajunnut panna pakkaseen uusintakierroksen tullen.

3.

Antoisaa on myös sarjan vakiohahmojen sosiaalisten suhteiden kuvaus. Tämä koskee erityisesti Lewisiä ja hänen apulaistaan James Hathawayta (Laurence Fox, s. 1978). Hathaway on uskossaan horjuvaksi käynyt entinen teologi, humalasalko, jonka tausta on siis Lewisin entisen esimiehen lailla akateeminen. Hathaway heittää ilmoille aina silloin tällöin välähdyksiä uskonnollisesta näkökulmasta, mikä rikastaa maisemaa mielestäni kummasti. Esimerkiksi viimelauantaisen jakson elähdyttävimpänä osuutena pidän Lewisin ja Hathawayn teologista minikeskustelua loppusuoralla. Puolitoista tuntia kestäneet jonglööritemppuilut saivat tavallaan vähän ihmisellisemmän päätännön.

Hathaway Lewisin alustalaisena on kirjoitettu esimiestään älykkäämmäksi, vaikka käsikirjoitus ei tätä kovasti toitotakaan. Kuitenkin sarja saisi mielestäni ottaa lisää tehoja irti tästä asetelmasta, samoin kuin Hathawayn ilmeisen sherlockholmesilaisesta pakkomielteisyydestä. Tämä pakkomielteisyys ilmenee esimerkiksi "Kymmenen vuoden hiljaisuudessa". Siinä aamulla työpaikalle palaava Lewis yllättää Hathawayn kammarilta, jossa tämä on viettänyt maanisen yön sijoitellen naamiaisjuhlista räpsittyjä valokuvia oikeaan aikajärjestykseen.

Miksi Hathaway ei voisi olla jopa jonkin sortin piilevä nero, joka vain epäonnekseen on kahlittu turhan alas poliisien nokkimisjärjestyksessä?

4.

Milloin jakso ei onnistu houkuttelemaan mukaansa tapahtumien pyörteeseen, voi lohdutuksekseen yrittää bongailla tuttuja näyttelijöitä. Esimerkiksi viime lauantaina "Koston hengessä" mukana vilisti muitten mukana myös meidän kaikenkarvaisten ystävä James Herriot, jo 70 vuoden ikäpaalun tavoittanut Christopher Timothy tukka kynittynä.

Viidennen tuotantokauden jaksoista vielä kaksi odottaa lauantai-iltaansa ja ensiesitystään Suomessa. Huominen "Mielensisäiset esteet" liikkuu masennuslääkkeiden ja niitten sivuvaikutusten maailmassa. Siinä Dane Wisea näyttelee Sam Hazeldine (s. 1972), luultavasti aika tuttu aika monesta tuotannosta.

Viimeisenä nähtävää "Lupauksen lahjaa" odotan erityisen innoissani. Siinä saamme jälleen hetkeksi seuraamme Gabrielle Lloydin, luonnenäyttelijän, joka taitaa olla erikoistunut alistettujen vaimojen esittämiseen. Hän teki totaalisen läpimurron sieluuni palvelijatar Mattiena P. D. James -televisioinnissa Kuoleman maku (1988). Lloydin suoritus tuossa sarjassa on siinäkin mielessä erityisen ansiokas, että hän kykeni tulkitsemaan julmasti alistettua vaimoa henkilöhahmo Mattien edes olematta millään tavalla naimisissa. Seuraavan kerran bongasin Lloydin Morse-tarinassa Kainin tyttäret (1996), jossa häntä piti murskaavassa otteessaan Tony Haygarthin esittämä, enemmän tai vähemmän rakastettava aviosiippa.

tiistai 22. toukokuuta 2012

Kertoja häkittää päähenkilön

Tämä on kaksiosaisen tekstikokonaisuuden jälkimmäinen osa. Ensimmäinen osa löytyy täältä.

Friedrich Dürrenmatt 1989.
Esittelin eilen Sean Pennin elokuvan Kunniasanalla (2001). Elokuvan käsikirjoitus ei kuitenkaan pulpahtanut maailmaan Hollywoodin työpöytien äärestä, vaan sen syntyjuuret ulottuvat kauas Eurooppaan – Sveitsiin ja vuoteen 1957. Tuona keväänä eräs elokuvatuottaja tilasi romaani- ja näytelmäkirjailija Friedrich Dürrenmattilta (1921 - 90) käsikirjoitusluonnoksen, aiheena lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset. Elettiin vielä aikaa, jolloin pedofiilejä kutsuttiin herttaisesti namusediksi, ja elokuvan tarkoituksena oli varoittaa ihmisiä lasten hyväksikäyttäjien todellisesta vaarasta.

Ohjaajaksi valittiin unkarilaissyntyinen Ladislao Vajda (1906 – 1965), jonka kanssa yhteistyössä Dürrenmatt laati lopullisen käsikirjoituksen. Valmis elokuva Rikos keskellä päivää (Es geschah am hellichten Tag) sai ensi-iltansa Sveitsissä heinäkuun 11. päivänä 1958 ja Suomessa runsasta vuotta myöhemmin.

Vanha kettu nuorena apurina.
YouTubeen on ladattu elokuvan jälkikäteen koostettu amatööritraileri, joka löytyy täältä. Kuten trailerista voi huomata, näyttelijäkuntaan kuuluu myös Siegfried Lowitz (1914 - 99), joka vuodesta 1977 lähtien kunnostautui saksalaisen ZDF-kanavan Vanhana kettuna. Elokuvassa hän esittää erästä rikostutkijoista.

Kunniasanalla ei kuitenkaan ole Rikos keskellä päivää -elokuvan suora re-make. Välissä nimittäin on vielä yksi askel: Käsikirjoituksen valmistuttua Dürrenmatt ei ollut täysin tyytyväinen tarinan loppuratkaisuun, joka hänen mielestään noudattelee ihan liiaksi rikoskirjallisuuden konventioita: etevä rikostutkija ratkaisee rikoksen ja syyllinen saadaan happy end -merkeissä kiinni vastaamaan teostaan. Siksi hän päätti työstää tarinaa edelleen, ja tuloksena oli romaani Lupaus, alaotsikon mukaan ”rikosromaanin sielumessu” – rikosromaanin kritiikki.

Friedrich Dürrenmatt, Lupaus. Rikosromaanin sielumessu
(Das Versprechen. Requiem auf den Kriminalroman, 1958.)
Suom. Eero Ahmavaara, 1960. WSOY, Korppi-sarja 9, 185 s.
Romaanin tapahtumat sijoittuvat saksankieliseen Sveitsiin, Zürichin kantoniin. Elämäntapa harvaan asutulla maaseudulla on yhä melkoisen kiireetöntä ja ”viatonta” – ei tunneta tarvetta aavistaa pahaa. Suomentaja Ahmavaara on säilyttänyt paikallistuntua luovia ilmaisuja alkukielisessä muodossaan: ”Grüß Gott”, tervehditään.

Kerronnallisesti romaani on kaikkea muuta kuin suoraviivainen. Tarinan minä-kertoja on nimeämättömäksi jäävä rikoskirjailija. Hän törmää sattumalta tohtori H:hon, eläkkeellä olevaan korkeaan poliisivirkamieheen, jonka kanssa tekee automatkan maaseudulta Zürichin suurkaupunkiin. Tohtori H:n aloitteesta he poikkeavat ränsistyneellä huoltoasemalla, jota pyörittelee herra Matthäi:
Talon avoimen oven vieressä istui vanha mies kivipenkillä. Hän oli ajelematon ja peseytymätön, hänellä oli yllään vaalea pusero, joka oli likainen ja tahrainen, ja lisäksi tummat, paikka paikoin kiiltelevät housut, jotka aikanaan olivat kuuluneet smokingiin. Jalassa hänellä oli vanhat tohvelit. Hän tuijotti eteensä silmät verestäen, ja jo kaukaa tunsin viinan tuoksun. Absinthia. Kivipenkin ympärillä asfaltti oli savukkeenpätkien peittämä, niitä uiskenteli sulaneessa lumessa. (S. 10.)
Lukija ei vielä tässä vaiheessa tiedä, että tuo onneton ihmisraunio nousee koko romaanin päähenkilöksi. Majatalon puolella laseja huuhtelee aamutakkiin sonnustautunut, savuketta polttava laiha nainen. Homssuisen likaista tarjoilijatar Annemarieta puolestaan ei millään uskoisi vasta 16-vuotiseksi.

Parivaljakko jatkaa matkaansa, ja tohtori H alkaa kertoa tarinaansa. Syntyvässä laajassa sisäkertomuksessa tohtori H ottaa vuorostaan paikan minä-kertojana. Tarina liittyy elimellisesti huoltamolla kohdattuun kolmikkoon. Herra Matthäi nimittäin oli vielä vuosikymmen sitten arvostettu komisario, poliisivoimien terävimpiä kykyjä…

Sisäkertomuksen lähtökohtana on 1940-luvun lopussa tapahtunut 6-vuotiaan pikkutytön raaka murha, jonka komisario Matthäi saa tutkittavakseen. Ollaan siis täysin samassa asetelmassa kuin Kunniasanalla-elokuvan alkuminuuteilla. Vaikka kerrontaratkaisut ovat kovin erilaiset, ei perusjuoni paljoakaan eroa romaanissa ja elokuvassa.

Komisarion tärkeimmäksi johtolangaksi muodostuu surmatun tytön piirustus jättiläisestä, joka jakelee siilejä. Tekijän profiloinnissa myös kaksi muuta lähiseudulla tapahtunutta lapsensurmaa osoittautuvat tärkeiksi; syyllinen on luultavasti kaikissa tapauksissa sama. Syyttömänä epäillyksi joutuu luihunpuoleinen kulkukauppuri, joka siis Pennin elokuvassa korvautuu jälkeenjääneellä intiaanilla.

Matthäi joutuu viemään viestin tapahtuneesta tytön vanhemmille ja myötätunnon ajamana vannoo ottavansa tekijän selville. Tuo lupaus on tutusti lähtökohta myöhemmin kehittyvälle pakkomielteelle.

Raastavasta aiheestaan huolimatta Lupaus on hyvin hienovarainen romaani. Se ei sisällä vähäisintäkään mässäilyä; esimerkiksi lapsensurmaajan tekojen seuraukset tytön kalmossa kertoja jättää kokonaan lukijan mielikuvituksen varaan. Kunniasanalla edustaa jo raaempaa kuvastoa.

Lukija saa tietynlaisen happy endinsä, sillä syyllinen selviää lopuksi, eikä tämä suinkaan ole jäänyt rangaistuksetta. Etevän tutkijan, komisario Matthäin, kova kohtalo edustaa kuitenkin kolkkoa naurua rikoskirjallisuuden epärealistisille konventioille. Tohtori H kaksoisvalaisee monin tavoin kuilua matemaattisen täydellisen fiktiomaailman ja satunnaisuuksien riepoman todellisen maailman välillä. Eläkeläisvirkamies on siis muun ohessa eräänlainen esseehahmo, joka lausuu lukijalle suorasanaisesti Dürrenmattin kritiikin rikoskirjallisuutta kohtaan.

Kunniasanalla lakaisee konventiokritiikin, niin rikosromaania kuin -elokuvaakin koskevan, kokonaan hus! ja pois!, mikä on mielestäni oikein viisasta. Loppuratkaisu on sinälläänkin niin tyrmäävän tehokas ja tosi, että konventiokritiikki mielestäni jopa särkee romaanin taiteellista vaikutelmaa. ”Esseehahmona” tohtori H tavallaan astuu suotta alueelle, joka kuuluisi lukijalle valistuneena vastaanottajana ja tulkitsijana.

Lupauksessa on nähtävissä myös enemmän kuin silaus 1950-luvulla vahvassa huudossa vaikuttaneesta ranskalaisesta eksistentialismista. Sivullisen (1942) päähenkilöstä Meursaultista komisario Matthäi eroaa olemalla monin verroin tietoisempi eksistentiaalisesta vastuustaan:
Kestin tytön näkemisen, mutta kun seisoin vanhempien edessä, en äkkiä enää voinutkaan kestää sitä, halusin mahdollisimman pian pois tuosta kirotusta talosta, ja siksi lupasin sieluni autuuden kautta löytää murhaajan, vain jotta minun ei olisi pitempään tarvinnut nähdä vanhempien kärsimystä, välittämättä lainkaan siitä, etten voinut pitää lupausta: minunhan piti lentää Jordaniaan. Ja sitten annoin vanhan välinpitämättömyyden vallata jälleen mieleni, Locher. Se oli inhottavaa. En puolustanut kulkukauppiasta. Annoin kaiken mennä menojaan. Minusta tuli jälleen se ei-ihminen, joka olin ollut aikaisemminkin. Pakenin jälleen rauhaan, ylimielisyyteen, muotoihin, epäinhimillisyyteen, kunnes näin lentokentällä lapset. (S. 102.)
Dürrenmatt on Sveitsin kirjallisuushistorian arvostetuimpia nimiä. Erityisesti hänen näytelmiään, kuten Vanhan naisen vierailua, esitetään jatkuvasti eri puolilla maailmaa. Lupaus taitaa kuitenkin kuulua kirjailijan välitöihin. Tähän mielipiteeseeni vaikuttaa erityisesti romaanin kerronnallinen rakenne, joka tekee kokonaisuuteen liittyvien osasten kokoamisen lukijan silmien eteen varsin hankalaksi.

Minä-kertojalla on rajoituksensa, jotka korostuvat loppuratkaisussa; elokuvan kaikkitietävä kamera kykenee ilmaisemaan asioitten oikean tilan paljon ongelmattomammin, tehokkaammin ja sujuvammin. Lisäksi lukija ei romaanissa pääse riittävän lähelle päähenkilö Matthäin sielua ja aivoituksia, kun tohtori H:n edustama minä-kertoja pysyttelee koko ajan etäisyyden päässä hänestä.

Pennin Kunniasanalla kohentaa tarinaa ja sen uskottavuutta muutoinkin monin tavoin. Esimerkiksi tapahtumat eivät elokuvassa kiidä suotta epärealistisen vinhaan, kun ne on tajuttu jarrutellen sirotella puolentoista vuoden aika-akselille.

Dürrenmatt tuntuu myös jättäneen hahmojensa psykologian tuumimisen aika vähälle huomiolle, luonnosmaisuuden asteelle. Ihmiset reagoivat kirjallisen tuntuisesti. Ehkä aikuisten ja lasten välisten suhteiden kuvaus edustaa autenttista aikalaiskuvausta 1940-luvusta, mutta silti erityisesti poliisit tuntuvat olevan pahasti tietämättömiä lasten erityisluonteesta ei-aikuisina. Aika puistattava on esimerkiksi kuvaus siitä, miten valtionsyyttäjä ryntää äkkiarvaamatta kovistelemaan nukkensa kanssa leikkivää 7-vuotias Annemarieta (s. 147).

Häiritsevästi onnutaan myös ihan maalisuoralla. Nimittäin sivulla 165 astuu kerrontaan mukaan kuolemaa tekevä, 90-vuotias rouva Schrott, joka makaa sairaalassa odottamassa viimeistä voiteluaan. Edessä on vuolaasti ryöppyävä tarinointi, joka maalaiskomediallisessa humoristisuudessaan edustaa mielestäni melkoista tyylirikkoa verrattuna tohtori H:n aiempaan, neutraalin hillittyyn kerrontaan. Rouva Schrott on kuin joku sketsihahmokilpailija; hänen vertaamisensa alkuvuoden Putous-sketsisarjan 112-vuotiaaseen Hieno Åhlgreeniin (Riku Nieminen) on vähintäänkin relevanttia. Rouva Schrott ei räävittömyydessään mitenkään jää toiseksi myöhemmälle sielunsisarelleen.

Dürrenmattin tarina on elokuvattu muutamaan kertaan myös vuosien 1958 ja 2001 välissä. 1979 sen ohjasi televisiolle italialainen Alberto Negrin nimellä La promessa. Hollannissa tarina sovitettiin peräti teatterielokuvaksi vuonna 1996. Rudolf van den Bergin ohjaamassa englanninkielisessä sovituksessa The Cold Light of Day keskeistä roolia esitti Richard E. Grant. Heti seuraavana vuonna valmistui saksalainen tv-uusinta Es geschah am hellichten Tag, ohjaajana Nico Hofmann ja pääosassa Matthäina Joachim Król.
  • Lupaus julkaistiin suomeksi WSOY:n Korppi-sarjassa, jossa ilmestyi vuosina 1959 - 66 yhteensä 21 nidettä. Sarjan ensimmäinen toimittaja ja kantava voima oli varatuomari Eero Ahmavaara (1915 - 61), joka muistetaan myös useista rikosromaanisuomennoksistaan. Monet Korppi-sarjan teokset saivat myöhemmin uusintapainoksen saman kustantamon SaPo-sarjassa, niin Lupauskin. (Viihdeviikarit-kustantamo elvytti Korppi-sarjan nimen 1986, mutta tuhkasta nostettu sarja tuotti ainoastaan yhdeksän nimikettä ja sammui uudelleen jo seuraavana vuonna 1987.)

maanantai 21. toukokuuta 2012

Jack Nicholson ja punahilkat

Olen pitänyt erityisesti monista veteraaninäyttelijä Jack Nicholsonin (s. 1937) myöhäisistä elokuvarooleista, alkaen ehkä vuodesta 1989 ja Batmanin Jokerista. Sittemmin näyttelijä on vuosi vuoden jälkeen kerännyt yhä enemmän mummomaisen lempeää pehmeyttä olemukseensa.

Tänään valkokankaan valtaa Kunniasanalla (2001), Sean Pennin (s. 1960) kolmas ohjaustyö. Siinä Nicholson esittää eläkkeelle siirtyvää poliisimiestä nimeltä Jerry Black.

Elokuva alkaa lohduttomilla ennakkokuvilla aivan tarinan lopusta. Siinä epätoivon riivaama Black hoipertelee polttavan kesäauringon alla ja yrittää saada mielessään järkeä kaikelle tapahtuneelle. Mutta palataan lohdullisempaan alkuasetelmaan, siihen jossa Blackin työtoverit pystyttävät läksiäisjuhlat pidetyn kollegan kunniaksi. Onnelliset eläkepäivät ja kalastusretket odottavat…

Kunniasanalla
(The Pledge, ohj. Sean Penn, USA 2001)

Kesken läksiäiskemujen tulee hälytys – 7-vuotias tyttö on raiskattu ja surmattu vuoristossa. Enää kuusi tuntia aikaa virassa, mutta Black haluaa tutkijaryhmän mukana tapahtumapaikalle. Hän on myös vapaaehtoinen kertomaan tapahtuneesta tytön vanhemmille. Näiden pohjaton järkytys saa myötätuntoisen Blackin tekemään epäonnekseen jotain, jolla on myöhemmin suunnattomat vaikutukset hänen omaan elämäänsä: hän ei yksin lupaa vaan hän vannoo tytön äidille selvittävänsä surmatyön tekijän. Ja Black on vanhan liiton mies, kunnian mies…

Pian tarjoutuu ilmeinen epäiltykin, henkisesti vajavainen intiaani (Benicio Del Toro, s. 1967), jolla on takataskussaan tuomio alaikäisen raiskaamisesta. Syyllinen siis näyttää selvältä, mutta Black ei voi olla tyytyväinen. Hän heittää auvoiset eläkepäivät tiehensä ja alkaa yksityisesti selvittää tapahtunutta.

Surmatun tytön Ginnyn koulutoverilta Black saa kuulla Velhosta, vuoren kokoisesta jättiläisestä, joka antoi Ginnylle piikkisikoja. Koulun aulasta löytyy myös Ginnyn piirros jättiläisestä, ja siitä Black saa parhaat eväät alkaa profiloida surmaajaa. Näyttäisi siltä, että tekijällä on useampia vastaavia rikoksia tunnollaan.

Sitten seuraa elokuvan idyllijakso, ainakin päällisin puolin: Talven lumet ovat sulaneet, on tullut kesä, ja Black vuokraa järviseudulta rantamökin, jolla kalastella itsekseen. Iltojen raukeassa soljunnassa on aikaa paistella päivän kalansaalis pikku keittiössä. Siinä ohessa poliisimies hieroskelee kauppoja paikallisesta huoltoasemasta, jota Harry Dean Stantonin (s. 1926) esittämä ikääntyvä miekkonen pitää tyttärensä kanssa. Stantonin muistamme erityisesti Paris, Texasin (1984) loistavasti tulkittuna päähenkilönä, ja onhan hänellä joukko rooleja David Lynchin elokuvissakin.

Kotoisa idylli jatkuu huoltsikan pitäjänä. Tekemällä oppii, Black näyttää tuumivan, kun vanhanmallinen luottokorttiprässi ei heti oikein suostu yhteistyöhön. ”Anteeksi nyt, nämä toimivat puolen aikaa.”

Huoltoasemaa pitämällä on kätevä tarkkailla asiakkaita. Ja paikallisessa kapakissa voi tutustua vaikka Loriin, nukkavieruun ja kolhuja kokeneeseen kaunottareen, joka jakelee juomia baaritiskin tuolta puolen. Häntä esittää Robin Wright Penn (s. 1966), ohjaaja Sean Pennin tuolloinen vaimo. Lorilla on myös sopivan ikäinen yh-tytär, Chrissy, vähän kuolleen Ginnyn näköinen…

J. Nicholson panee Punahilkka-satua uusiksi.
On hirtehistä seurata vaikkapa kuvausta shoppailuhetkestä, johon Black seuraa mukana makutuomarina. ”Tosi nätti. Väri sopii hänelle”, poliisimies lausuu Chrissy-tytölle sovitettavasta punaisesta mekosta, ihan varmasti kaksinaiset aatokset mielessään.

Nähdessäni Kunniasanalla ensimmäisen kerran ihastuin heti sen viipyilevään kerrontaan, josta hätäisempi voisi virheellisesti päätellä, että kyseessä täytyy olla harvinaisen pitkäpiimäinen elokuva. Kiireettä soljuvat kuvat päästävät katsojan lähelle Nicholsonin esittämää eläkeläispoliisia, joten saamme kaikessa rauhassa tutustua hänen sielunelämäänsä.

Elokuvassa on mukana pienissä rooleissa monta tuttua kasvoa. Brittisuuruus Vanessa Redgrave (s. 1937) esittää alkuminuuteilla kuolleen tytön isoäitiä, ja Helen Mirren (s. 1945) psykiatrin roolissa on näyttelijäkunnan toinen englantilaisvahvistus. Mickey Rourke (s. 1952) puolestaan näyttelee erään jo vuosia sitten kadonneen tytön isää. Ikäistään vanhemmalta vaikuttavalla Tom Noonanilla (s. 1951) on vahva luonnerooli maallikkosaarnaajana.

Loppuratkaisu on hyvin poikkeuksellinen mutta samalla äärimmäisen tosi. Poikkeuksellisuudessaan ratkaisu on myös emotionaalisesti suunnattoman raaka, vaikka yksikään syytön ei suoranaisesti joudukaan kärsimään. Elokuvan lopussa paljon jää epäselväksi Blackille, mutta katsoja ei onnekseen joudu jakamaan samaa julmaa kohtaloa, kiitos kaikkitietävän kameran.

***

Kunniasanalla sai ensi-iltansa runsaat kymmenen vuotta sitten. Tarinalla on kuitenkin polveileva taustansa historiassa, yli neljä vuosikymmentä varhaisemmassa ajassa, kun eräs keskieurooppalainen elokuvatuottaja otti yhteyttä erääseen hyvin arvostettuun kirjailijaan.

Voisi varmaan ajatella, että historia kuuluu esitellä kronologisessa järjestyksessään, siis Pennin elokuva vasta lopuksi, mutta koska se on mielestäni niin paljon ehyempi kokonaisuus kuin edeltäjänsä, päädyin valitsemaani ratkaisuun.

Tekstikokonaisuuden jälkimmäinen osa löytyy täältä. Siinä teemme aikamatkan 1950-luvun saksankieliseen Eurooppaan.