TV1 lähettää parhaillaan Komisario Lewis -sarjan viidennen kauden jaksoja, jotka saivat ensi-iltansa Britanniassa viime vuoden keväällä.
1.
Lewis-sarjaa varten Lewisia trimmattiin lataamalla aivokuorelle lisätehoja kohtuullisessa määrin, niin että hänet kehtasi ylentää komisarioksi. Lisäksi hänet kevythuuhdeltiin Morselta perinnöksi jääneellä melankolialla kätevästi siten, että annettiin rikollisen hurjastelijan kolaroida hänen vaimonsa kuoliaaksi, mikä lisäsi traagisen vireen tämän ennen niin humppaanmenevän kaverin persoonaan. Samalla saatiin mukavasti aihio uuden sarjan yhteen jaksoon, jossa rikospaikalta paennut hurjastelija lopulta joutuu kohtaamaan edelleen surevan Lewisin.
Uussarja sai kieltämättä perintönä turhan isot saappaat kulkupelikseen. Ensinnäkin Komisario Morse perustuu dekkaristi Colin Dexterin (s. 1930) vuosina 1975 - 99 julkaisemaan kiiteltyyn romaanisarjaan, josta tv-käsikirjoittajat saivat muokattavakseen ihan valmiit hahmot ja muut värkit moneen yllätykselliseen tarinaan. Tosin kirjailija Dexterin Morse-romaanien ja -novellien määrä on rajallinen, joten käsikirjoituspoppoo joutui keksimään juonikuvioita omastakin päästä vuosien 1990 - 93 tuotantoihin. Pari Morse-romaania jäi myös televisioimatta - esimerkiksi Dexterin kieli poskessa kirjoittamaa Kolmannen virstan arvoitusta (1983) olisi aika vaikea sovittaa tv-sarjan yleiseen ilmeeseen. Saagan viimeinen, 33. filmatisointi Katumuspäivä (2000) päättyy sitten komisario Morsen kuolemaan.
Komisario Lewisillä ei ole Morsen karismaa, ja ahtaasta työväenluokkaisuudesta nousseena hänellä yksinkertaisesti ei voi olla kaikkia edeltäjänsä sivistyneitä harrastuksia, jotka Oxford-oppinut Dexter kasasi komisariolleen, alkaen omistautuneisuudesta Wagnerin musiikille.
2.
Kaikki Dexterin Morse-romaanit on suomennettu, ja olen lukenut niistä muutaman. Rehellisesti ilmoitan, että olen pitänyt kaikista alkuperäisromaaneista enemmän kuin niitten tv-sovituksista. Romaanihan on lähtökohtaisesti aina romaani, ja sen kääntämisessä televisioformaattiin sisältää runsain mitoin uhkaavia sudenkuoppia. Tämä korostuu perinteistä palapelidekkaria edustavassa Morse-sarjassa, jossa mutkikkaat juonenkuljetukset ja useat henkilöhahmot pitää saada ahdetuksi alle kahden tunnin kestoon.
Ongelma koskee mielestäni koko palapelidekkariston filmatisointigenreä, niin Morsea ja Christietä kuin heidän kantapöytänsä muutakin väkeä. Katsojan pitää pysytellä huippuunsa virittäytyneenä ja äärimmäisen tarkkana, jos haluaa pysyä tapahtumien mukana kärryillä. Kaikki nimetkin olisi syytä painaa mieleen.
Kun Komisario Lewisin pilottijakso ampaisi vuonna 2006 ulos, olisi voinut ajatella, että käsikirjoittajat muokkaisivat sarjan ilmettä katsojaystävällisemmäksi, vähän vähäisempää tarkkaavaisuutta vaativaksi. Näin ei kuitenkaan käynyt. Luultavasti haluttiin olla uskollisia Komisario Morsen perinnölle tässäkin.
Viidennen kauden jaksoista on näytetty tähän mennessä kaksi, "Kymmenen vuoden hiljaisuus" ja "Koston henki". Niitten kummankin alkuminuuteille on sijoitettu henkilöryntäys, ensimmäisessä naamiaisjuhlan merkeissä, jälkimmäisessä esitelmätilaisuuden. Katsoja tuntee olevansa näissä bileissä joutava, ylimääräinen kuokkavieras, joka ei oikein kykene tutustumaan yhteenkään kaikista hätäisesti esittäytyvistä henkilöistä.
Kummastakin jaksosta tuntuu myös puuttuvan oma persoonallisuus. Juonenkuljetus on jotenkin suunnattoman tekninen: lajityypin konventioiden mukaisesti, sinänsä toki kekseliäästi ja ammattitaitoisesti, pullautellaan esiin uusia tietoja henkilöistä ja asetellaan heitä vuoron perään epäillyiksi. Henkilöhahmot on lähestulkoon alistettu pelkiksi palloiksi jonglöörinäytökseen.
Muutenkin tämä jatkosarja näyttäisi urautuneen aika kapeaan maastoon verrattuna edeltäjänsä liikkuma-alaan, niin maantieteellisesti kuin mentaalisestikin. Turhan usein alkuminuuttien lähtöasetelmassa on kyse jonkinlaisesta skismasta jossakin Oxfordin yliopiston lukuisista collegeista.
Tämä arvosteluni alkaa vyöryä melkoisen synkeäksi, mikä ei suinkaan ollut tarkoitukseni. Toki siis sarjassa on paljon positiivistakin. Yksikin jakso esimerkiksi toteutti transsukupuolisuuden varaan rakennetun harhautuksensa suunnattoman lahjakkaasti. Eniten olen kuitenkin pitänyt sarjan pilottijaksosta, jota en surukseni tajunnut panna pakkaseen uusintakierroksen tullen.
3.
Antoisaa on myös sarjan vakiohahmojen sosiaalisten suhteiden kuvaus. Tämä koskee erityisesti Lewisiä ja hänen apulaistaan James Hathawayta (Laurence Fox, s. 1978). Hathaway on uskossaan horjuvaksi käynyt entinen teologi, humalasalko, jonka tausta on siis Lewisin entisen esimiehen lailla akateeminen. Hathaway heittää ilmoille aina silloin tällöin välähdyksiä uskonnollisesta näkökulmasta, mikä rikastaa maisemaa mielestäni kummasti. Esimerkiksi viimelauantaisen jakson elähdyttävimpänä osuutena pidän Lewisin ja Hathawayn teologista minikeskustelua loppusuoralla. Puolitoista tuntia kestäneet jonglööritemppuilut saivat tavallaan vähän ihmisellisemmän päätännön.
Hathaway Lewisin alustalaisena on kirjoitettu esimiestään älykkäämmäksi, vaikka käsikirjoitus ei tätä kovasti toitotakaan. Kuitenkin sarja saisi mielestäni ottaa lisää tehoja irti tästä asetelmasta, samoin kuin Hathawayn ilmeisen sherlockholmesilaisesta pakkomielteisyydestä. Tämä pakkomielteisyys ilmenee esimerkiksi "Kymmenen vuoden hiljaisuudessa". Siinä aamulla työpaikalle palaava Lewis yllättää Hathawayn kammarilta, jossa tämä on viettänyt maanisen yön sijoitellen naamiaisjuhlista räpsittyjä valokuvia oikeaan aikajärjestykseen.
Miksi Hathaway ei voisi olla jopa jonkin sortin piilevä nero, joka vain epäonnekseen on kahlittu turhan alas poliisien nokkimisjärjestyksessä?
4.
Milloin jakso ei onnistu houkuttelemaan mukaansa tapahtumien pyörteeseen, voi lohdutuksekseen yrittää bongailla tuttuja näyttelijöitä. Esimerkiksi viime lauantaina "Koston hengessä" mukana vilisti muitten mukana myös meidän kaikenkarvaisten ystävä James Herriot, jo 70 vuoden ikäpaalun tavoittanut Christopher Timothy tukka kynittynä.
Viidennen tuotantokauden jaksoista vielä kaksi odottaa lauantai-iltaansa ja ensiesitystään Suomessa. Huominen "Mielensisäiset esteet" liikkuu masennuslääkkeiden ja niitten sivuvaikutusten maailmassa. Siinä Dane Wisea näyttelee Sam Hazeldine (s. 1972), luultavasti aika tuttu aika monesta tuotannosta.
Viimeisenä nähtävää "Lupauksen lahjaa" odotan erityisen innoissani. Siinä saamme jälleen hetkeksi seuraamme Gabrielle Lloydin, luonnenäyttelijän, joka taitaa olla erikoistunut alistettujen vaimojen esittämiseen. Hän teki totaalisen läpimurron sieluuni palvelijatar Mattiena P. D. James -televisioinnissa Kuoleman maku (1988). Lloydin suoritus tuossa sarjassa on siinäkin mielessä erityisen ansiokas, että hän kykeni tulkitsemaan julmasti alistettua vaimoa henkilöhahmo Mattien edes olematta millään tavalla naimisissa. Seuraavan kerran bongasin Lloydin Morse-tarinassa Kainin tyttäret (1996), jossa häntä piti murskaavassa otteessaan Tony Haygarthin esittämä, enemmän tai vähemmän rakastettava aviosiippa.
- Vietin pari päivää myöhemmin komisario Lewisin äärellä vielä toisenkin tuokion. Sen tulokset löytyvät tästä tekstistäni.
