Olen pitänyt erityisesti monista veteraaninäyttelijä Jack Nicholsonin (s. 1937) myöhäisistä elokuvarooleista, alkaen ehkä vuodesta 1989 ja Batmanin Jokerista. Sittemmin näyttelijä on vuosi vuoden jälkeen kerännyt yhä enemmän mummomaisen lempeää pehmeyttä olemukseensa.
Tänään valkokankaan valtaa Kunniasanalla (2001), Sean Pennin (s. 1960) kolmas ohjaustyö. Siinä Nicholson esittää eläkkeelle siirtyvää poliisimiestä nimeltä Jerry Black.
Elokuva alkaa lohduttomilla ennakkokuvilla aivan tarinan lopusta. Siinä epätoivon riivaama Black hoipertelee polttavan kesäauringon alla ja yrittää saada mielessään järkeä kaikelle tapahtuneelle. Mutta palataan lohdullisempaan alkuasetelmaan, siihen jossa Blackin työtoverit pystyttävät läksiäisjuhlat pidetyn kollegan kunniaksi. Onnelliset eläkepäivät ja kalastusretket odottavat…
Kunniasanalla
(The Pledge, ohj. Sean Penn, USA 2001)
Kesken läksiäiskemujen tulee hälytys – 7-vuotias tyttö on raiskattu ja surmattu vuoristossa. Enää kuusi tuntia aikaa virassa, mutta Black haluaa tutkijaryhmän mukana tapahtumapaikalle. Hän on myös vapaaehtoinen kertomaan tapahtuneesta tytön vanhemmille. Näiden pohjaton järkytys saa myötätuntoisen Blackin tekemään epäonnekseen jotain, jolla on myöhemmin suunnattomat vaikutukset hänen omaan elämäänsä: hän ei yksin lupaa vaan hän vannoo tytön äidille selvittävänsä surmatyön tekijän. Ja Black on vanhan liiton mies, kunnian mies…
Pian tarjoutuu ilmeinen epäiltykin, henkisesti vajavainen intiaani (Benicio Del Toro, s. 1967), jolla on takataskussaan tuomio alaikäisen raiskaamisesta. Syyllinen siis näyttää selvältä, mutta Black ei voi olla tyytyväinen. Hän heittää auvoiset eläkepäivät tiehensä ja alkaa yksityisesti selvittää tapahtunutta.
Surmatun tytön Ginnyn koulutoverilta Black saa kuulla Velhosta, vuoren kokoisesta jättiläisestä, joka antoi Ginnylle piikkisikoja. Koulun aulasta löytyy myös Ginnyn piirros jättiläisestä, ja siitä Black saa parhaat eväät alkaa profiloida surmaajaa. Näyttäisi siltä, että tekijällä on useampia vastaavia rikoksia tunnollaan.
Sitten seuraa elokuvan idyllijakso, ainakin päällisin puolin: Talven lumet ovat sulaneet, on tullut kesä, ja Black vuokraa järviseudulta rantamökin, jolla kalastella itsekseen. Iltojen raukeassa soljunnassa on aikaa paistella päivän kalansaalis pikku keittiössä. Siinä ohessa poliisimies hieroskelee kauppoja paikallisesta huoltoasemasta, jota Harry Dean Stantonin (s. 1926) esittämä ikääntyvä miekkonen pitää tyttärensä kanssa. Stantonin muistamme erityisesti Paris, Texasin (1984) loistavasti tulkittuna päähenkilönä, ja onhan hänellä joukko rooleja David Lynchin elokuvissakin.
Kotoisa idylli jatkuu huoltsikan pitäjänä. Tekemällä oppii, Black näyttää tuumivan, kun vanhanmallinen luottokorttiprässi ei heti oikein suostu yhteistyöhön. ”Anteeksi nyt, nämä toimivat puolen aikaa.”
Huoltoasemaa pitämällä on kätevä tarkkailla asiakkaita. Ja paikallisessa kapakissa voi tutustua vaikka Loriin, nukkavieruun ja kolhuja kokeneeseen kaunottareen, joka jakelee juomia baaritiskin tuolta puolen. Häntä esittää Robin Wright Penn (s. 1966), ohjaaja Sean Pennin tuolloinen vaimo. Lorilla on myös sopivan ikäinen yh-tytär, Chrissy, vähän kuolleen Ginnyn näköinen…
 |
| J. Nicholson panee Punahilkka-satua uusiksi. |
On hirtehistä seurata vaikkapa kuvausta shoppailuhetkestä, johon Black seuraa mukana makutuomarina. ”Tosi nätti. Väri sopii hänelle”, poliisimies lausuu Chrissy-tytölle sovitettavasta punaisesta mekosta, ihan varmasti kaksinaiset aatokset mielessään.
Nähdessäni Kunniasanalla ensimmäisen kerran ihastuin heti sen viipyilevään kerrontaan, josta hätäisempi voisi virheellisesti päätellä, että kyseessä täytyy olla harvinaisen pitkäpiimäinen elokuva. Kiireettä soljuvat kuvat päästävät katsojan lähelle Nicholsonin esittämää eläkeläispoliisia, joten saamme kaikessa rauhassa tutustua hänen sielunelämäänsä.
Elokuvassa on mukana pienissä rooleissa monta tuttua kasvoa. Brittisuuruus Vanessa Redgrave (s. 1937) esittää alkuminuuteilla kuolleen tytön isoäitiä, ja Helen Mirren (s. 1945) psykiatrin roolissa on näyttelijäkunnan toinen englantilaisvahvistus. Mickey Rourke (s. 1952) puolestaan näyttelee erään jo vuosia sitten kadonneen tytön isää. Ikäistään vanhemmalta vaikuttavalla Tom Noonanilla (s. 1951) on vahva luonnerooli maallikkosaarnaajana.
Loppuratkaisu on hyvin poikkeuksellinen mutta samalla äärimmäisen tosi. Poikkeuksellisuudessaan ratkaisu on myös emotionaalisesti suunnattoman raaka, vaikka yksikään syytön ei suoranaisesti joudukaan kärsimään. Elokuvan lopussa paljon jää epäselväksi Blackille, mutta katsoja ei onnekseen joudu jakamaan samaa julmaa kohtaloa, kiitos kaikkitietävän kameran.
***
Kunniasanalla sai ensi-iltansa runsaat kymmenen vuotta sitten. Tarinalla on kuitenkin polveileva taustansa historiassa, yli neljä vuosikymmentä varhaisemmassa ajassa, kun eräs keskieurooppalainen elokuvatuottaja otti yhteyttä erääseen hyvin arvostettuun kirjailijaan.
Voisi varmaan ajatella, että historia kuuluu esitellä kronologisessa järjestyksessään, siis Pennin elokuva vasta lopuksi, mutta koska se on mielestäni niin paljon ehyempi kokonaisuus kuin edeltäjänsä, päädyin valitsemaani ratkaisuun.
Tekstikokonaisuuden jälkimmäinen osa löytyy täältä. Siinä teemme aikamatkan 1950-luvun saksankieliseen Eurooppaan.
