tiistai 25. lokakuuta 2011

Agatha Christien huoneenvartijoista

Nähtävästi jossain päin Englannin Yorkshirea asuu muuan yksityishenkilö nimeltä Mathew Prichard. Hän on naimisissa näytelmäkirjailija Katherine Thompsonin kanssa ja heillä on kaksi lasta. Lisäksi hän on monimiljonääri ja erään mittavan kirjallisen perinnön ainoa oikeuksienomistaja.

Christie ja Mallowan.
Kun rikoskirjailija Agatha Christie kuoli tammikuussa 1976 85-vuotiaana, häntä jäivät lähimpinä suremaan toinen aviopuoliso ja tytär ensimmäisestä avioliitosta perheineen. Ensimmäinen puoliso, Archie Christie, josta kirjailija oli eronnut jo vuosikymmeniä aiemmin, oli kuollut vuonna 1962.

Aviomies, maineikas arkeologi Max Mallowan meni suruvuoden jälkeen naimisiin Barbara Parkerin kanssa, jonka hän tunsi ennestään arkeologisista tutkimuksista. Mallowan menehtyi kuitenkin jo seuraavana vuonna, loppukesästä 1978 74-vuotiaana. Kuningatar oli suonut aatelisarvon aviopuolisoista molemmille, Agathalle ja Maxille, omista ansioistaan kummallekin erikseen.

Christien tuotannon oikeudet siirtyivät kuolemassa hänen ainoalle lapselleen Rosalindille, joka oli mennyt naimisiin toisen maailmansodan alussa majuri Hubert Prichardin kanssa. Parin ainut lapsi, mainittu Mathew Prichard, syntyi cheshireläisessä yksityissairaalassa syyskuun 21. päivänä 1943 (A. Christie, Vanha hyvä aikani, kolmas painos, 1984, s. 581; ks. myös s. 575).

Majuri Prichard kaatui sodassa, ja Rosalind Prichard avioitui uudelleen vuonna 1949, Anthony Hicksin kanssa. Kun Rosalind Hicks sitten kuoli vuonna 2004 85-vuotiaana, rikosten kuningattaren oikeudet periytyivät vainajan ainoalle pojalle. Tosin menestysnäytelmä Hiirenloukun tekijänoikeudet isoäiti oli poikkeuksellisesti luovuttanut Mathew'lle heti näytelmän valmistuttua.

Olen saanut epävarman käsityksen, että tytär Rosalind olisi vaalinut äitinsä perintöä vielä sangen tarkasti tämän arvostuksia seuraten ja että käänne hölläkätisempiin oikeuksien jakeluun olisi tapahtunut vasta tyttärenpojan noustua vastuuseen. Tämä on nähtävästi syy siihen, että viime vuosina tuotantoon on päässyt aika lailla alkuteoksista poikkeavia Christie-tulkintoja. Erityisesti tämä on näkynyt neiti Marple -tarinoiden uudelleenfilmatisoinneissa vuodesta 2004 alkaen. Myös Ranskassa Hercule Poirot -romaaneja on sormeiltu aika raaoin kynsin.

Voisi ajatella, että perikunnalla ei olisi taloudellisiakaan välttämättömyyksiä myydä teosten televisio-oikeuksia kovin löysin perustein. Saattaisiko esimerkiksi täysin omantyyppistensä alkuteosten vääntäminen totunnaiseen neiti Marple -formaattiin merkitä pitemmällä tähtäimellä oman oksan sahaamista?

No, onhan mestarisalapoliisi Sherlock Holmesistakin kuulemma leivottu action hero Hollywoodin taivaalle...

Ensi sunnuntaina TV1 lähettää tällä erää viimeisen neiti Marple -uusinnan. Tuolloin nähtävä Neiti Marplea ei petetä sentään hakee pohjansa aidosta Marple-romaanista vuodelta 1952. Yhtä keskeisistä rooleista esittää Dynastia-tähti Joan Collins, mikä luultavasti karkottaa osan katsojista metsään ja osan houkuttaa puoleensa.

Juuri nähtyjen jaksojen jälkeen on tuotettu vielä neljä Marple-elokuvaa samalla miehityksellä. Nähtävästi noista neljästä toteutuksesta ainoastaan Tuijottava katse perustuu alkuperäiseen Marple-tarinaan.

Neiti Marple
Disney-studioilta ampaisi kevättalvella ilmoille Christie-aiheinen uutinen, toivottavasti hyvä sellainen. (Närkästynyt uutisointi aiheesta kunniakkaassa brittiläisessä The Telegraph -julkaisussa.) Walt-sedän paja aikoo pestä pölyt meidän neiti Marplestamme ja taikoa hänestä nuorison suursuosikin. Siihen tarkoitukseen tarvitaan vähän nuorempi ikäneito, joten häntä saa tulevassa elokuvassa edustaa jenkkiläläinen Alias-tähti Jennifer Garner, joka keväällä ehti pyörähtää sopivasti 39-vuotiaaksi.

Käsikirjoittajaksi on hankittu Twin Peaks -skribentti Mark Frost ja tapahtumat siirretään jonnekin mahtavan USA:n maille.

Maaliskuun uutisoinnin jälkeisiä lähteitä tiedolle en ole löytänyt, joten pidän mahdollisena filmihankkeen kaatumista. Kaikitenkin, parhaassa tapauksessa elokuva saattaisi merkitä astinlautaa uudelle sukupolvelle löytää Agatha-täti seuraksi ropisevan katon alle muutaman sadekauden ajaksi.

Tämä raportti lienee viimeinen Christie-teksti blogissani ainakin näillä näkymin.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Askel sekasortoon

Tämä teksti on päätösosa massiivisessa Askel tyhjyyteen -projektissani. Projekti muodostaa tetralogian, joka huipentuu sunnuntaina 23.10.2011  nähdyn neiti Marple -elokuvan Askel tyhjyyteen katsomiseen.
  1. Vitaaliset ja etikettitietoiset - arvostelu Agatha Christien romaanista Askel tyhjyyteen (1934)
  2. Ennakoiva askel illan tyhjyyteen - ennakkoesittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (2008)
  3. Askel joka kohosi lentoon - esittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (1980)
  4. Askel sekasortoon - arvostelu elokuvasta  Askel tyhjyyteen (2008)

Tänä iltana nousemme täti-Agathan maailmaan Bachin "Toccatan ja fuugan" tahdittamin juhlavallisuuksin. Nuori Bobby Attfield se siinä kotikylän kirkossa soittelee urkuja, ennen kuin tunnusmusiikki keskeyttää hänet varsin epäkohteliaasti. Niinpä hän lähtee käveleskelemään rannalle ja purkamaan turhautumistaan kiviä mereen nakkelemalla.

Neiti Marple: Askel tyhjyyteen
(Why Didn't They Ask Evans?, ohjaus Nicholas Renton, Iso-Britannia 2008)
Elokuvan esittely Yle TV1:n kotisivuilla
Elokuvan esittely ITV:n kotisivuilla 
Laurel Annin positiivinen arvostelu elokuvasta
Ceri Radfordin positiivinen arvostelu The Telegraphissa
Yle TV1 su 23.10.2011 klo 18.55 (ensiesitys 4.4.2010, Yle TV1)
Neiti Marple auttaa ystävättärensä poikaa selvittämään mitä tarkoittivat kuolevan miehen kuiskaamat arvoitukselliset sanat, joiden vuoksi joku on valmis vaikka toiseen murhaan. (Yle.fi.)

Neiti Marple -elokuva Askel tyhjyyteen alkaa varsin tehokkaasti. Parin ensiminuutin aikana katsojalle ehditään esitellä Bobby, toinen tarinan päähenkilöistä, sekä karmea löytö, johon hän törmää kiviä nulikkamaisesti viskoessaan: rantajyrkänteen alla makaa kuolemaa tekevä mies, joka äkkiarvaamatta kuin kauhuelokuvien zombi tarttuu Bobbya ranteesta ja lausuu viimeisillä voimillaan illan avainsanat: "Miksi he eivät pyytäneet Evansia?"

Evansin salaisuutta sitten jäljitetään täysillä, kunnes se selviää elokuvan lopussa.

Bobbyn äiti, hassahtava ruustinna Attfield, puolestaan saa vieraakseen rakkaan ystävättärensä neiti Marplen, jolle Bobby komennetaan sanomaan päivää. Ruustinna on parantumaton juoruilija eikä tietenkään malta olla vuotamatta välittömästi kertomusta poikansa pikku löydöstä neidille, vaikka uusi sisäkkö ei ole vielä edes ehtinyt kantaa teetä pöytään.

Junassa Bobby kohtaa sattumalta kulmakunnan ylhäisötytön Frankien, jolle nuorukainen päättää kertoa sattuneen. Ja Frankie keksii miltei tuosta vain, että jutussa on jotain hämärää. Murha se oli eikä tapaturma. Ja nyt joku yrittää huijata sinua tekaistuin kirjein, Bobbyseni. Vaan eipä kerrota poliiseille – selvitetään juttu itse! On niin jännää olla salapoliisi oikeasti.

Seitsemän ensimmäisen minuutin jälkeen elokuva on jo kadottanut kykynsä koukuttaa katsojaa ja kaikki muut mahdollisuutensa. Nimittäin tällainen palapelidekkari vaatii tietyn horjumattoman logiikan luodakseen uskottavan perustan jännitykselle ja katsojalle halun jatkaa tapahtumien seuraamista. Illan elokuva kuitenkin aloittaa yhdistelemällä pirstaleita Christien alkuperäisromaanista ja käsikirjoittajan uudelleenluomaa, hyvin horjuvaa logiikkaa. Pahinta on, että tässä heikossakin logiikassa on katsojan hyvin vaikea pysytellä kärryillä. Talo on hiekalle rakennettu...

Parivaljakko virittää otaksumalleen konnalle ansan lähettämällä tälle tiedon jyrkänteenalusmiehen viimeisistä sanoista - eli luopuu vapaaehtoisesti ainoasta valttikortistaan ja paljastaa miehelle kaikki korttinsa. Miksi ihmeessä? Bobbylle pari kohtausta myöhemmin tapahtuva pikku pyöräilyonnettomuus on sitten takuulla kyseisen konnan tekemä murhayritys… Mutta ei tämä vielä mitään – myöhemmin parivaljakon argumentointi vajoaa juupas – eipäs-tasolle, kun pitäisi päättää, kuka on murhaaja. Siinä on kaksi todellista amatööriä sanan pahimmassa merkityksessä…

Savagen linnan neuroottista asujaimistoa.
Jäljet johtavat rankasti pelkistetyn logiikan mukaisesti läheiseen Savagen linnaan, jonka muurien sisään Frankie päättää itsekin ujuttautua oikein pellit ryskyen. Siellä häntä on vastassa originelli ja pahankurinen Savagen perhe ja joukko heidän läheisiään – miltei kaikki mysteerin ratkaisuun tarvittavat henkilöt. Mahtaako linnan vastikään menehtyneen isännän kuolemalla olla jokin yhteys Bobbyn jyrkänteen alta löytämään mieheen?

Evanskin seurueesta löytyy. Tämä herra on aikoinaan toiminut kuolleen isännän palkollisena Kiinanmaalla mutta nyttemmin keskittynyt viljelemään orkideoita. Siitähän riemu nousee! ja kohdassa 25 minuuttia Frankie jo leuhkii ratkaisseensa jutun miltei kokonaan. Ihan itse!
Orkideaentusiasti nimeltä Evans.
Mutta ei juttu suinkaan niin yksinkertainen ole. Sen todistaa neiti Marple ilmaantumalla Savagen linnaan vain neljä minuuttia myöhemmin Frankien kotiopettajattareksi naamioituneena. Kolmiapila Frankie, Bobby ja Marple näyttää olevan valmis ottamaan homman haltuun tosissaan.

1950-luvun epookki on toteutettu huolellisesti, kuten brittiläinen perinne on. Savagen linnaa esittää toteutuksessa Surreyn kreivikunnassa sijaitseva, 1500-luvulla rakennettu Loseley House, mikä tuo jaksoon erityistä loistokkuuta ja juhlan tuntua.

Alusta asti johtolankoja availlaan liukuhihnalta, kertaakaan edes tupakkitaukoa pitämättä, ja tulos on yhtä kliseisen kiehtova kuin Rubikin kuutio miljoonannen kerran ratkaistuna. Bobbykin verhoaa kehonsa autokuljettajan valepukuun täysin vailla katsojan motivointia tekeytymisen syystä.

Vapaa-ajan viettoa Savagen linnassa.
Onneksi sentään puoliväliin tultaessa tajutaan istahtaa teekupposen ääreen herra Evansin orkideapuutarhassa. Mutta sitten on taas kiire jatkamaan sen mätön tarjoamista, jonka käsikirjoittaja on vasemmalla kädellään laatinut.

Juoni laukkaa niin että kehenkään hahmoista ei saa kosketusta, joten siitäkin syystä he käyvät yhdentekeviksi käytännöllisesti katsoen kaikki. Näyttelijät näyttelevät niin kuin tehokasvattamossa tuotetussa, mahdollisimman konventionaalisessa palapelissä kuuluu näytellä. Yhdessäkään näyttelijässä ei ole särmää, vaikka sitä Christien kirjassa olisi ollut runsain mitoin tarjolla vaikkapa goottilaisen kauhuisan Moiran pelokkaassa hahmossa. Savagen linnan teini-ikäiset lapsukaiset kieltämättä olisivat kurittomuudessaan varsin piristäviä, elleivät he olisi niin teennäisiä.

Toteutus herättää vain kysymyksiä.

Miksi luoda romaanin tohtori Nicholsonin tehtäviä jakamaan täysin uusi hahmo, komentaja Peters, vaikka henkilöitä on muutenkin liikaa? Miksi liuottaa Evansin arvoituksen tehokas punainen lanka mauttomaksi litkuksi istuttamalla pöytään ensin vale-Evans? Miksi mennä merta edemmäs kalaan eli Kiinaan vanhaa tragediaa kehittämään? Miksi lisätä täysin uusia sivujuonia esimerkiksi maailmansodan aikaisista hyväksikäytöistä, sen sijaan että turvattaisiin alkuperäisjuonen laatuisiin koukkuihin? Miksi monimutkaistaa harhautusten takana oleva äärimmäisen yksinkertainen peruskaava lisäämällä kaavaan uusia tekijöitä - siis lisää palvelijoita Savagen linnaan?

Kuvittelisin, että Christien romaanin aineksista saisi tarkoituksenmukaisemmalla karsinnalla jäntevämmän ja kiehtovamman Marple-puolitoistatuntisen. Minä esimerkiksi olisin mieluummin istuttanut neiti Marplen Bobbyn toistaitoisen ystävän Badgerin rooliin. Hän olisi voinut tarkkailla parivaljakon puuhasteluita salaa korkeitten nojatuolinselkämysten takaa tai avonaisista ikkunoista, jotta elokuvan neiti Marple -status ei olisi kärsinyt, ja astua eturintamaan pelastajattarena siinä vaiheessa, kun Bobby ja Frankie odottavat varmaa kuolemaa murhaajan vankeina ullakolla. Tuossa tilanteessa ystävä Badger pelasti sankarit sattumalta ja moukan tuurilla kattoikkunasta sisään rysähtämällä, mutta neiti Marple olisi voinut astua vintille homman totaalisesti klaaraten, kuin amerikkalaiset Normandiaan kerran.

Miksi neiti Marple yleensä piti ympätä käsikirjoitukseen mukaan? No, Marple on menestyvä tuotemerkki, jonka nimellä tuontayhtiö ITV saa ainakin elokuvan mainostauot varmasti täyteen mainoksia. Samoin Marple-brändi takaa tuotteen vaivattoman ulkomaanlevityksen. (Päivitetty 24.10.2011.)

Askel joka kohosi lentoon

Tämä teksti on kolmas osa massiivisessa Askel tyhjyyteen -projektissani. Projekti muodostaa tetralogian, joka huipentuu sunnuntaina 23.10.2011 nähdyn neiti Marple -elokuvan Askel tyhjyyteen katsomiseen.
  1. Vitaaliset ja etikettitietoiset - arvostelu Agatha Christien romaanista Askel tyhjyyteen (1934)
  2. Ennakoiva askel illan tyhjyyteen - ennakkoesittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (2008)
  3. Askel joka kohosi lentoon - esittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (1980)
  4. Askel sekasortoon - arvostelu elokuvasta Askel tyhjyyteen (2008)

Rikosten kuningatar Agatha Christie kuoli vuonna 1976. Hänen tyttärensä Rosalind Hicks (1919 - 2004) peri ainoana lapsena äidiltään tämän teosten tekijänoikeudet, ja televisiointirintamalla alkoi tapahtua.

Christie itse oli suhtautunut teostensa sovittamiseen televisiota varten hyvin penseästi. Syynä olivat monet pettymykset, jotka hän oli joutunut kokemaan televisiointien suhteen. Esimerkiksi vuoden 1949 Eikä yksikään pelastunut -tuotannossa yksi kuolleista nousi arvaamatta ylös ja käveli näyttämön poikki lukuisten katsojien seuratessa järkyttävää tapausta suorana lähetyksenä olohuoneessaan.

Alkutekstinäyte vm. 1980.
Ensimmäisinä rikoskuningattaren kuoleman jälkeen televisiolle sovitettiin kaksi hänen varhaista romaaniaan, Askel tyhjyyteen (1934) vuonna 1980 ja Seitsemän kellon salaisuus (1929) vuotta myöhemmin, pitkälti samoin tekijävoimin.

Kumpikin tuotanto osoittautui suurmenestykseksi, mikä loi pyrkimyksen tarjota Christietä vieraaksi olohuoneisiimme laajemminkin. Syntyi invaasio, jonka tuloksena näköradiohenkilöllisyyden saivat muun muassa Tommy ja Tuppence (1982 - 83, James Warwick ja Francesca Annis), neiti Marple (1984 - 92, Joan Hickson) ja Hercule Poirot (1989 - 2010, David Suchet).

Kaikki siis tavallaan alkoi Askelesta tyhjyyteen, joka kohosi lentoon. Christie-televisiotyyli luotiin tässä elokuvassa, tosin pitkän mittansa tähden (180 min) tavallisesti sarjamuodossa esitetyssä.

Askel tyhjyyteen
(Why Didn't They Ask Evans?, ohjaus John Davies ja Tony Wharmby, Iso-Britannia 1980)
Elokuvan esittely The Agatha Christie Reader -sivustossa 
London Weekend Television muistoissamme
Elokuva on esitetty Suomessa 19.4.1981 alkaen MTV1-kanavalla

Londow Weekend Television ei pihistellyt rahahanojen kanssa vaan syöksi antaumuksellisesti seteleitä peliin, kun Askelta tyhjyyteen alettiin filmata 1979. Miljoonan punnan budjetti oli suuri tuohon maailmanaikaan. Sillä summalla palkattiin aikansa parhaat näyttelijät, rakennettiin huolellinen 1930-luvun epookki ja ehdittiin jopa harjoitellakin kohtauksia kuukausikaupalla. Moiseen yksityiskohtiin ulottuvaan huolellisuuteen ei brittitelevisiolla enää ole resursseja. Kuvausten aikainen lakko tosin häiritsi tuotantoa, ja sen vuoksi muun muassa jouduttiin käyttämään kahta ohjaajaa.

Elokuva on niin uskollinen Christien alkuperäisromaanille kuin mahdollista, vastoin kuin miespolvea myöhempi Marple-sovitus Askel tyhjyyteen (2008). Juoni ja vuoropuhelu seuraavat romaania tarkasti. Etenemisjärjestys kohtauksesta toiseen on miltei identtinen kirjan kanssa. Jopa Bassington-ffrenchin klaani saa pitää hankalan sukunimensä.

Sovitukseen sisältyy vain kaksi merkittävää muutosta. Ensimmäisen niistä selittänee se, että konnan rooliin ei ole tainnut löytyä riittävän suippokorvaista näyttelijää, joten elokuvan sankariparin täytyy tunnistaa hänen valehenkilöllisyytensä muusta kuin korvalehdistä.

Toinen muutos selittyy elokuvallisuuden vaatimuksilla. Romaanin lopussa murhaaja lähettää naispuoliselle sankarille kirjeen, joka antaa vastauksen vielä avoimiin kysymyksiin. Televisioversiossa hän epäelokuvallisen kirjeen sijaan ottaa tämän vangikseen ja antaa suunsa laulaa tunnustuksensa.

Ammattitaitoinen käsikirjoittaja ja hyvät näyttelijät takaavat, että Christien alkuperäisromaanin jännite ja kevyt komediallisuus siirtyvät autenttisina televisioruuduille. Toiminta, screwball-komedia, lievä farssi ja tarinan kevyt romanttisuuskin limittyvät luontevasti yhteen.

Toisaalta elokuva on saanut kritiikkiä siitä, että esillepano on turhan teatterillinen, kuten 1980-luvun brittiläisessä laatutelevisiodraamassa tapana oli. Myös kirjan juonen liian orjallinen seuraaminen tuo laahaavan elementtinsä etenemiseen.

Näyttelijäkunnasta haluan ensimmäisenä nostaa esiin tytön takarivistä: luultavasti vain yhdessä kohtauksessa esiintyvän Joan Hicksonin (1906 - 98) - meidän ainoan oikean neiti Marplemme! Vähän yli 70 vuoden nuoressa iässä hän esittää koketeeraavaa seurapiirirouvaa, joka toimii tärkeänä linkkinä etsiväparin erään todistajan ja jyrkänteen alta löytyvän kuolevan miehen välillä.

Lady Francis alhaissyntyisen partnerinsa Bobbyn keralla.
Salapoliisileikkiin ryhtyvää papinpoika Bobby Jonesia näyttelee James Warwick (s. 1947) ja hänen hemaisevaa kanssakumppaniaan, yläluokkaista Lady Frances Derwentiä, Francesca Annis (s. 1945) - yksi brittitelevision suosituimmista kasvoista noina vuosina. Warwick ja Annis sopivat niin loistavasti yhteen, että pari vuotta myöhemmin he saivat yhteisen pestin Christien etsiväparivaljakkona Tommyna ja Tuppencena elokuvassa ja sitä seuranneessa televisiosarjassa. Jo Askelessa tyhjyyteen on jotain hyvin tommy&tuppencemaista!

Brittinäyttämöitten todellinen kuningas, mielestäni Sir Laurence Olivieriakin suurempi, Sir John Gielgud (1904 - 2000) näyttelee vierailevana tähtenä Bobbyn isää, Marchbolin kirkkoherraa, joka on kalkkiksista toivottomin, ainakin puberteettisesti ajattelevan poikansa mielestä.

Pitkän Jussin majatalon emäntänä häärännyt kauniskasvo Connie Booth (s. 1944) on Sylvia Bassington-ffrench, jonka vieraanvaraisuutta Annisin Lady Frances käyttää elokuvassa liiankin auliisti hyväkseen. Sylvia B-f:n monitahoista lankoa kuvittaa Leigh Lawson (s. 1945), Todella upeessakin piipahtanut.

Sherlock Holmesin arkkivihollista, professori Moriartya, 1980-luvun sarjassa esittänyt Eric Porter (1928 - 1995) näyttelee tohtori Nicholsonia. Vaan piileekö myös tohtori Nicholsonin vahvojen linssien takana professori Moriartyn kaltainen julma konna? Bond-tyttö Madeline Smithiä (s. 1949) ainakin näyttää pelottavan hänen nuorena aviovaimonaan. Mennään bussilla -sarjan muorikulta Doris Hare (1905 - 2000) esittää yksinkertaista kokkia pienessä kohtauksessa.

Monissa palapelidekkarfilmatisoinneissa esiintynyt Raymond Francis (1911 - 1987) ei täysin vakuuta kaikkia katsojia Frankien aatelisena isänä. Robert Longdenin kompleksinen rooli Bobbyn kompleksisena ystävänäkään ei ole miellyttännyt kaikkia.

Ennakoiva askel illan tyhjyyteen

Tämä teksti on toinen osa massiivisessa Askel tyhjyyteen -projektissani. Projekti muodostaa tetralogian, joka huipentuu sunnuntaina 23.10.2011 nähdyn neiti Marple -elokuvan Askel tyhjyyteen katsomiseen.
  1. Vitaaliset ja etikettitietoiset - arvostelu Agatha Christien romaanista Askel tyhjyyteen (1934)
  2. Ennakoiva askel illan tyhjyyteen - ennakkoesittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (2008)
  3. Askel joka kohosi lentoon esittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (1980)
  4. Askel sekasortoon - arvostelu elokuvasta Askel tyhjyyteen (2008)
Neiti Marple: Askel tyhjyyteen
(Why Didn't They Ask Evans?, ohjaus Nicholas Renton, Iso-Britannia 2008)
Elokuvan esittely Yle TV1:n kotisivuilla
Yle TV1 su 23.10.2011 klo 18.55 (ensiesitys 4.4.2010)
Neiti Marple auttaa ystävättärensä poikaa selvittämään mitä tarkoittivat kuolevan miehen kuiskaamat arvoitukselliset sanat, joiden vuoksi joku on valmis vaikka toiseen murhaan. (Yle.fi.)

Bobby Attfield (Sean Biggerstaff, s. 1983; Harry Potter -elokuvan Oliver Wood) on huoleton hulivili, joka harrastaa urkujensoittoa kotikylän kirkossa ynnä kivien nakkelemista mereen. Eräällä joutilaalla nakkeluretkellä hän bongaa rantajyrkänteen alta tuntemattoman, kuolemaa tekevän miehen, joka lausuu: "Miksi he eivät pyytäneet Evansia?", ja heittää henkensä.

Georgia Moffett amatöörisalapoliisina.
Välikohtaus tuntuu hurjan jännittävältä, ja niinpä Bobby alkaa leikkiä salapoliisia hyvän ystävänsä, ylhäissyntyisen Frankie Derwentin (Georgia Moffett, s. 1984) kanssa. Kuka ihme on Evans, jota ei pyydetty?

Samoihin aikoihin Bobbyn äiti, ruustinna Attfield (komedienne Helen Lederer, s. 1954), saa vieraakseen rakkaan ystävättärensä, erään neiti Marplen (Julia McKenzie) St. Mary Meadin kylästä. Aluksi neiti varmasti tuntuu vanhalta ja hassahtavalta, mutta lopulta Bobby ja Frankie päättävät kutsua neidinkin kolmanneksi pyöräksi mukaan jännään salapoliisileikkiinsä.

Kylä vaviskoon ja rosmot pelätkööt, kun tuore kolmiapila rynnistää seikkailuun!

Agatha Christien romaani Askel tyhjyyteen (1934) ei alkuaan ole lainkaan neiti Marple -romaani. Alkuperäisteokseen tutustuneena en voi suhtautua illalla edessä olevaan katsomiskokemukseen kuin ikävän ennakkoluuloisena. Kestääkö tarinan riehakkaan eläväinen tunnelma sullomisen neiti Marple -muottiin? Entä sisältyykö romaaniin riittävästi kuranttia ainesta neiti Marple -elokuvaksi, kun se riisutaan alkuperäisasustaan?

Romaani vm. 1934 vastaan elokuva vm. 2008

Nyt seuraa onkimieni ennakkotietojen perusteella vertailu alkuperäisromaanin ja illan elokuvan välillä. Tekstini lukemisen voi oikeastaan päättää jo tähän, tai vaihtoehtoisesti voi tehdä silmäilyretken toiveena löytää tekstistä vielä sattuma tai hyvässä lykyssä parikin.

Muutoksia romaaniin verrattuna on tehty runsaasti. Illan elokuvasta esimerkiksi puuttuvat täysin nämä alkuperäisteoksen henkilöt:
  • Leo ja Amelia Cayman, jotka kirjassa tunnistavat jyrkänteeltä astuneen miekkosen Amelian veljeksi
  • Badger Beadon - Bobbyn änkyttävä ystävä, joka osaa rysähdellä alas oikeista kattoikkunoista
  • Henry Bassington-ffrenc, joka riutuu huumekoukkuun pakotettuna, ja tämän pieni poika Thomas.
Yksi juonen avainhenkilöistä, edesmennyt miljonääri John Savage, on saanut uudeksi etunimekseen Jack. Hänen leskensä nimi on Sylvia (Samantha Bond, s. 1961; 007-sarjan myöhempi neiti Moneypenny), joten lienee pääteltävissä, että romaanissa esiintynyt Sylvia Bassington-ffrench otti aikoinaan Jackin puolisokseen Henry B-f:n sijaan, tätä kun ei ole ollut olemassakaan. Sylvia on kuitenkin perinyt olemattomalta Henry B-f:ltä tämän huumeaddiktion itselleen.

Kun kerran Henry B-f:ää ei ollut olemassa, ei nähtävästi ollut hänen veljeäänkään, Roger B-f:ää. Roger B-f on siksi omaksunut elokuvassa pianonopettajan identiteetin. Hänen nimensä on Roger Bassington (Rafe Spall, s. 1983), ja hän on Sylvian ja tämän ensimmäisen miehen George Savagen poika, joka on onnistunut pysymään salassa äidiltäänkin.

Rogerin sisko Moira Nicholson (Natalie Dormer, s. 1982) on myös Sylvian ja George Savagen salainen tytär. Kuten romaanissa, elokuvassakin Moira on naimissa psykiatri Nicholsonin (koomikko Rik Mayall, s. 1958) kanssa.

Komentaja Peters joskus nuorena ja hurjanakin.
Elokuvaa varten on myös kehitetty joukko uusia hahmoja. Heistä ensimmäisenä vertaistensa joukossa mainittakoon poliisikomentaja Peter Peters. Häntä näyttelee itse Warren Clarke (s. 1947), Yorkshiren etsivien ylikomisario Dalziel, tuttu myös Kubrickin Kellopeli appelsiinin (1971) nuorena hunsvottina. Turvallinen kasvo Richard Briers (s. 1934) esittää hovimestari Wilsonia.

Erityisesti Savegen suku on lisääntynyt elokuvaa varten kuin kanit, sillä Sylvia on hankkinut jälkeläisiä myös toisen miehensä kanssa. Teini-ikäinen Freddie Fox (s. 1989) on Tom Savage ja Skins-teinisarjan samanikäinen Hannah Murray silmälasien taa piiloutunut Dorothy Savage.

Mark Williams (s. 1959) tunnetaan Harry Pottereitten Arthur Weasleynä. Hänen orkideoita kasvattavan roolihahmonsa nimi Claude Evans saa pelkäämään, etteivät vain elokuvan käsikirjoittajat pane alkuperäisromaanin tuntevia jännittämään väärää Evansia mysteerin ratkaisuksi...

Joukko takaumia ainakin on lisätty elokuvaan romaanin ohi. Takaumat liittynevät kirjaan kuulumattomaan hylättyjen lasten sivujuoneen. Mikä mahtaa olla tarinan kytkös Kiinaan?

Keskustelusivuilla tarinan uusintatoteutukseen on oltu varsin tyytymättömiä. Erityisesti on arvosteltu näyttelijäsuorituksia ja käsikirjoituksen muutoksia alkuperäisjuoneen. Kuitenkin lohdutukseksi voin jo tässä vaiheessa todeta ainakin sen, että murhaajapari on täysin sama kuin Christien romaanissa.

Attfieldien uutta, juuri häämatkalta palannutta sisäkköä muuten näyttelee Siwan Morris (s. 1976).

perjantai 21. lokakuuta 2011

Vitaaliset ja etikettitietoiset

Tämä teksti on ensimmäinen osa massiivissa Askel tyhjyyteen -projektissani. Projekti muodostaa tetralogian, joka huipentuu sunnuntaina 23.10.2011 nähdyn neiti Marple -elokuvan Askel tyhjyyteen katsomiseen.
  1. Vitaaliset ja etikettitietoiset - arvostelu Agatha Christien romaanista Askel tyhjyyteen (1934)
  2. Ennakoiva askel illan tyhjyyteen - ennakkoesittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (2008)
  3. Askel joka kohosi lentoon esittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (1980)
  4. Askel sekasortoon - arvostelu elokuvasta  Askel tyhjyyteen (2008)
Agatha Christie: Askel tyhjyyteen
(Why Didn’t They Ask Evans?, 1934)
Suom. Kirsti Kattelus (kahdeksas, tarkistettu painos, 2010). WSOY, 272 s.
Romaanin esittely Agatha Christien virallisella kotisivulla

Kaksi on sopiva määrä henkirikoksia murhamysteeriä kohti. Niin moneen ruumiiseen walesilainen papinpoika Bobby Jones törmää päivän dekkarissa.

Bobbyn harrastus on golf, ja harhautunut golfpallo vie hänet ensimmäisen ruumiin ääreen. Joku on ottanut askelen tyhjyyteen ja pudonnut jyrkänteeltä. Onneksi mies ei sentään ole kuollut heti, joten hän ehtii vielä viimeisiksi sanoikseen lausua Bobbylle rosebudinsa: ”Miksi he eivät pyytäneet Evansia?”

Evansin henkilöllisyyttä Bobby sitten yrittää selvittää koko romaanin ajan, kunnes se lopulta valkenee sivulla 251. Kumppaninaan hänellä on lapsuudenystävättärensä, lady Frances Derwent, jonka seurassa hän kokee monta seikkailua, näyttelee välillä asianajajaa ja autonkuljettajaa, vaihtaa nimeään vielä useampaan kertaan ja törmää moneen taatusti yllättävään käänteeseen ja valepersoonaan.

Eräs teoksen tuoreeltaan arvostellut brittiläinen kriitikko totesi kritiikissään osuvasti Christien ”leikkivän sankareillaan kuin kissanpentu lankakerällä”.

Seikkailu heittää ystävykset välillä jopa vangeiksi häikäilemättömän murhaajan ullakolle, missä he valmistautuvat jo kohtaamaan tiensä pään (s. 227):
”Hän on ollut liian ovela meille”, Bobby sanoi synkeästi. ”Tiedätkö mikä minua eniten harmittaa tässä jutussa?”
”En. Mikä?”
”Ettemme vieläkään, nyt kun meidät aiotaan paiskata toiseen maailmaan, tiedä kuka Evans on.”
 ”Kysytään häneltä”, Frankie sanoi. ”Viimeisenä toivomuksena. Ei hän voi kieltäytyä kertomasta. Olen samaa mieltä: en kerta kaikkiaan voi kuolla saamatta uteliaisuuttani tyydytetyksi.”
Dialogi ja kerronta ovat kautta romaanin elinvoimaista ja sujuvaa, kuin kuvastaen sankariparinsa nuoruutta, kevythenkisyyttä ja elämänvoimaa. Kuoleman ja uhan jatkuva läsnäolo ei haittaa menoa, vaan huumori jopa yltyy finaalia kohti kirittäessä. Teoksen sielu piileekin kerronnan ja päähenkilöitten elävyydessä.

Romaanin alkupuolen hoksaavuudet ja vaihtuvat näyttämöt tuovat mieleeni Alfred Hitchcockin elokuvan Mies joka tiesi liikaa, jälkipuolen yltyvä meno saman ohjaajan Mutta... kuka murhasi Harryn?

Askel tyhjyyteen on riemastuttavan moniaineksinen. Astuttaessa tohtori Nicholsonin pahamaineisen hermoparantolan pihapiiriin kerronta saa jo goottilaisia aineksia (s. 123, 183). Daphne du Maurierta ja Edgar Allan Poeta ja silleen.

Christien dekkareissa on aina mittava määrä henkilöitä. Aivan kuin joutuisimme astumaan cocktail-tilaisuuteen täynnään meille ennestään tuntemattomia ihmisiä. Siksi hyvään kuluttajasuojaan kuuluu esitellä heidät:

Vierasluettelo

Bobby Jones – Marchboltin kirkkoherran neljäs poika, golftähti Bobby Jonesin (1902 - 1971) täyskaima
Lady Frances ”Frankie” Derwent

Badger Beadon – Bobbyn änkyttävä ystävä, joka kokeilee vaihteeksi käytettyjen autojen kauppaa
George Arbuthnot – Frankien lääkäriystävä

Alex Pritchard – mies, joka askelsi tyhjyyteen
Roger Bassington-ffrench – mies, joka tuuraa Bobbya ruumisvahtina

Henry Bassington-ffrenc – Rogerin Hampshiressa asuva veli, jolla vaimo Sylvia ja 7-vuotias poika Thomas
tohtori Jasper Nicholson – Bassington-ffrenchien naapuri, joka pyörittää hermo- ja huumevieroitusklinikkaa
Moira Nicholson – vaimo, joka on hermoherkkä joskaan ei sentään huumeriippuvainen (vastoin kuin eräs…)

Siinä meidän arkitason ystävämme. Romaanin harhautuksen ydin piilee siinä, että arkitason lisäksi on olemassa myös pyhätaso, joka valkenee meille vain pikkuhiljaa. Tuossa toisessa todellisuudessa dynamoina tuntuvat toimivan…

herra ja rouva Thompson, jotka astuvat esiin vasta sivulla 201
heidän entinen kokkinsa, puutarhurinsa ja sisäkkönsä
John Savage – Thompsonien rikas vieras, joka harrasti suurriistanmetsästystä ennen itsemurhaansa
Alan Carstairs – Savagen ystävä, johon rouva Bassington-ffrench (ja eräs muukin…) törmäsi kerran
rouva Rivington – Carstairsin ja rouva Bassington-ffrenchin yhteinen ystävätär

Lisäksi näiden kahden maailman tienoilla, ympäristössä ja välimaastossa onnettomasti harhailevat…

herra Leo ja rouva Amelia Cayman.

Harhauttamisen huiput ja aallonpohjat

En ollut vuosikausiin lukenut ainoatakaan Agatha-tädin dekkaria, ja Askel tyhjyyteen yllätti hyvin positiivisesti. Olen vaikuttunut tästä varhaisesta christiestä. En esimerkiksi muista aiemmin äkänneeni vastaavaa yhteyttä joittenkin Sherlock Holmes -kertomusten taustatarinarakenteeseen.

Kirjailija on sommitellut osaset hienosti yhteen: juoni avautuu kuin priimaluokan vetoketju. Tulos on äärimmäisen nokkela, mutta ajoittain myös jopa nokkavan nokkela, peräti ärsyttävän nokkela. Esimerkiksi harhautusjuoni kirjan toisen murhan takana osoittautuu melkoiseksi antikliimaksiksi.

Ja miksi rikolliset luopuvat pyrinnöistä eliminoida Bobby ensimmäisen murhayrityksen epäonnistuttua? Bobbyn listiminen olisi ollut kaikkein järkevintä, joskaan ei tarinan kannalta kiehtovinta…

Erityisesti ihmettelen erään rikollisen häikäisevää taiturillisuutta petoksen saralla. Tämän mestarillinen, toisesta maailmasta peräisin oleva kyvykkyys kameleonttina on vain omiaan vieraannuttamaan lukijaa kerronnasta. Pitikö hänet käsikirjoittaa moiseksi yli-ihmiseksi vain siksi, että lukija saisi kokea vielä yhden yllättävän paukun? Reilun pelin säännöt eivät aivan täyty…

Christien kirjoittaessa käsikirjoitustaan dekkarin kultakausi ei vielä ollut historiaa, joten varmasti on melkoisen epäreilua tarkastella teosta uuden vuosisadan näkökulmasta. Vuonna 2011 silmä välttämättä kiintyy lukuisiin genren konventioihin. Mainitsen vain itserakkaan murhaajan tavan kerskua uhreilleen hetkellä, jona hän luulee voittaneensa pelin lopullisesti - tuttu tapa paljastaa lukijalle taas jotain kiehtovassa muodossa.

Palapelidekkari on oma genrensä, eikä sitä pitäisi arvioida normaalilogiikan sääntöjen mukaisesti. Silti huomautan, että tapahtumien sarjaan sisältyy aivan liikaa juonenkehittylyn kannalta onnekkaita sattumia. Kaikenlaista tietenkin sattuu (s. 233)… totisesti sattuu (s. 267)… En yhtään ihmettele, että täti Christie panee Frankien lausumaan jo sivulla 159: ”No, sattumia on”, kuin yrittäen vakuuttaa lukijaa tapahtuneen järjellisyydestä.

Toinen keino saada lukija hyväksymään kaikkien käänteiden uskomattomuus on panne pääpari itse vertaamaan tapahtunutta romaaniin. Tämä keino toistuu pitkin teosta. Frankie toteaa vaikkapa (s. 160): ”Eikö olekin outoa? On kuin olisimme joutuneet kirjan kansien sisään. Me olemme keskellä tuntematonta kertomusta. Se on hirveän omituinen tunne.”

Ajoittain tarina muistuttaa tietokonepeliä, jossa pelaajan täytyy päästä ulos suljetusta huoneesta löytämällä oikeat esineet ja käyttämällä niitä oikein. Mielivaltaista! Esimerkiksi Frankie menee katsastamaan rikollisten entisen talon, josta kaikki johtolangat on tietenkin tarkasti putsattu pois. Löytyy kuitenkin avonainen juna-aikataulu! Aukeamalöytö osoittautuu tarpeettomaksi, vaikka se antaakin lukijan silmissä vahvistusta myöhemmälle, vähän hataralle oivallukselle. Silti… miksi moinen rikollisten huolimattomuus?

Etiketti hallussa

Miten jäykkä luokkayhteiskunta Englanti olikaan 1930-luvun alussa! Askel tyhjyyteen kuvittaa sitä monin tavoin.

Jo sankariparin toveruus on ongelma, he kun ovat kotoisin kahden puolen aitaa… Lady Frances on aristokraatti jo syntyjään, joten hän osoittaa eri reilun tyypin elkeitä suostuessaan leikkimään läheisen pappilan kakaran kanssa. Vartuttua on lupa kutsua tämä rahvaanpenikka aatelislinnaan, jos tennisseuraa ei muuten löydy.

Mutta annetaan Bobbyn itsensä avautua nöyryyttävästä alhaissyntyisyydestään (s. 46):

Kuulehan, Frankie, ei se kannata, ja sinä tiedät sen. Täällä se käy. Täällä ei ole paljonkaan tekemistä, ja kai minä olen tyhjää parempi. Tarkoitan että olet aina hirveän mukava minulle ja niin edespäin, ja olen siitä kiitollinen. Mutta tarkoitan että tiedän, etten ole yhtään mitään – tarkoitan –
Ei ihme, että lady ja papinpoika päättävät kirjan lopussa muuttaa yhdessä Keniaan voidakseen jatkaa suhdettaan rauhassa ja muita häiritsemättä.

Tuossa maailmassa teekin tietysti juodaan visusti sinä hetkenä kuin määrätty on, antamatta esimerkiksi maailmanlopun häiritä rituaalia (s. 57).

”Se vain kuulosti mukavalta ja vapaalta ja vastuuttomalta.” (S. 45.) – Bobby ja Frankie ovat autuaan nuoria, vähän yli 25-vuotiaita; Christie itse oli romaania kirjoittaessaan 43-vuotias. En osaa olla ihmettelemättä, miten antaumuksellisesti hän pystyy porautumaan nuorten ja vastuuttomien kallon sisälle. Siinä maailmassa jokainen varttunut on auttamattomasti kalkkis.

Hyväksi malliksi käy Bobbyn isä, kirkkoherra (s. 14): ”Kenelläkään yli viisikymmenvuotiaalla ei ole järjen häivää – he murehtivat itsensä hengiltä ihan tyhjänpäiväisten asioiden takia, joilla ei ole mitään merkitystä. Heidät on kai kasvatettu ihan väärin, eivätkä he nyt enää voineet itselleen mitään. Isä ressukka, hänellä ei ole järkeä enempää kuin kananpojalla!”

Vaan miten nämä nuoret ja rohkeat mahtavat suhtautua seksiin?

Erotiikka on lievää, kainoa ja verhottua. Aina kun siihen edes viitataan, kuuluu punastua. Jännittävään rikosseikkailuunsa Bobby ja Frankie sen sijaan antautuvat täysin rinnoin; he ovat kuin kaksi isoksi venähtänyttä Viisikon jäsentä. Lukijaa alkaakin jossain vaiheessa askarruttaa, onko heiltä mahdollisesti jäänyt sukukypsyminen väliin…

Onneksi sentään ei, kai. Huojentavaa on lopulta sivulta 127 lukea Frankien avautumisesta ystävälleen: ”Bobby, luuletko että Roger saattaisi ihastua minuun?” Frankien myöhempi kohtaaminen samaisen Roger-pojan kanssa hohkaa jo väkevän tihkuvaa sensuaalisuutta (s. 170):
Roger sanoi hiljaa:
”Jos haluatte, Frankie, te pystytte tekemään miehelle mitä vain tahdotte…”
Sykähdyttävä jännitys väräytti Frankieta – mutta samalla hän hämmentyi. Hän vaihtoi kiireesti puheenaihetta.
Romaanin mittaan käy ilmeiseksi, että Bobby ja Frankie eivät tunne sellaisia tunteita toisiaan kohtaan. Siksi yllättävä onkin kirjan viimeinen käänne parilla viime sivulla. Enää ei ole kyse käänteestä rikosrintamalla vaan sydänrintamalla. Nimittäin…

Bobby kertoo todellisista tunteistaan Frankieta kohtaan: hän ihailee ja on aina ihaillut tätä. Ja Frankie tuntee samoin!

Tämä käänne kertoo paljon Christien luonteesta sanataiteilijana: Hän on taitava ja sujuva kirjailija mutta samalla auttamattoman ohut. Hahmot ovat pelkkiä paperinukkeja, jotka vaihtavat asua tuosta vain. Samoin identiteettiä.

Christien hahmot ovat oikeastaan sielua ja persoonaa vailla, ja siksi heiltä käy niin kätevästi olemuksen äkillinen muutos lukijan silmien edessä. Christie-paperinuket ovat täysin pohjustamattomia, mikä mahdollistaa loikat pyhimyksestä konnaksi tai pelkästä hyvästä toverista rakastetuksi yhdessä silmänräpäyksessä.

Askelta tyhjyyteen lukiessani jopa ihmettelin, miksi rikoskuningatar ei ole tehnyt pääparistaan rakastavaisia heti kirjan alkumetreiltä alkaen ja siten vanginnut myös lukijoittensa lemmenkipeät sydämet valtaansa.

Nykykonventio on vallan toinen. Jos Bobby ja Frankie seikkailisivat aikamme Britanniassa, he viettäisivät keskenään ainakin yhden tai pari ihanan kuumaa lemmenyötä yksityiskohtaisesti kuvailtuna. Sen sijaan vuoden 1934 siveässä Englannissa kolmikon asettuessa majaksi paikalliseen hotelliin huonejako on varsin toisenlainen (s. 241): ”Bobby ja Badger kahden hengen huoneeseen, Frankie äärimmäisen pieneen yhden hengen huoneeseen”.

Neiti Marple diskolavalla

Askel tyhjyyteen on sovitettu televisiolle ainakin kahdesti: ensimmäisen kerran noin 30 vuotta sitten ja jälkimmäisen kerran vuonna 2008. Toteutuksista tuoreemman näemme ylihuomenna sunnuntaina. Olen tietoisesti pidättäytynyt ennakkotutustumasta kumpaankaan versioon ennen tämän tekstin kirjoittamista.

Ylihuominen Askel tyhjyyteen on muokattu jaksoksi Neiti Marple -sarjaan. Ja sehän vihloo…

Tämän romaanin luonne tulee siitä, että sankaripari tasaveroisina kumppanuksina hakee ja hapuilee totuutta kohti. Kumpikaan ei ole ylivertaisen älykäs, vastoin kuin neiti Marple - tai Hercule Poirot vielä enemmän. Neiti Marple vain istuu nojatuolissaan ja kutoo ja nöksää, milloin ei hyväntahtoisesti osallistu keskusteluun. Neiti Marple -formaattiin sovitettuna tarinasta jää välttämättä puuttumaan riemukas ja herttaisen amatöörimäinen kilvoittelu ratkaisun jäljittämisessä.

Romaanin lumovoima piilee sen äärimmäisessä liikkuvuudessa, dynaamisuudessa, elämän riemussa. Sen sijaan neiti Marple on nojatuolissaan paikallan pysyvä, staattinen – se, jonka ympärillä tapahtuu, ei se, jolle tapahtuu. Neiti Marple ei seikkaile. Neiti Marple ei pukeudu tuntemattomaksi ja jännitä täynnä elämän hurmaa. Neiti Marple ei hakeudu lauantai-iltana diskoon irrottelemaan tanssilavalla.

Vaikka sovitus Marple-muottiin varmasti on tehty brittiläisellä diskreetillä ja ammattitaidolla ja tulos varmasti on kohtuullinen, ei se ole voinut onnistua tekemättä väkivaltaa alkuperäisteokselle.

Nyt olen kai valottanut riittävästi ennakkoluulojani ylihuomisen elokuvan suhteen! Seuraavaksi kirjoitan lähteitteni avulla ennakkoesittelyn sunnuntaisesta versiosta. Aikomukseni on myös vertailla sitä vuoden 1980 versioon. Viimeisenä kokonaisuuteen kuuluvana tekstinä julkaisen vielä oman arviointini sunnuntain elokuvasta, toivottavasti mahdollisimman pian lähetyksen jälkeen samana iltana.

Kun elokuva nyt kerrankin päätetään katsoa, valmistaudutaan siihen oikein kunnolla…

Varasin tekstini kirjoittamista varten liian vähän aikaa, ja siksi seuraavat ainekset jäävät mahdollista myöhempää muokkausta varten:

  • s. 185: Macbeth-tulkinta
  • s. 185: tahditon vieras
  • s. 215: kerronta pahimmillaan
  • s. 235: aivojen toimintatavan analyysia

maanantai 17. lokakuuta 2011

Ikäneitoja junassa

Murhaaminen on helppoa (murder is easy), jos kukaan ei epäile murhaa murhaksi vaan päättelee sen esimerkiksi tapaturmaksi tai itsetuhoksi. Siksipä Wychwoodin kylä kerääkin tällaisia helppoja murhia oikein ison kopallisen illan elokuvassa.

Neiti Marple: Neiti Pinkertonin salaisuus
(Murder Is Easy, ohjaus Hettie Macdonald, Iso-Britannia 2008)
Elokuvan esittely Yle TV1:n kotisivuilla
Yle TV1 su 16.10.2011 klo 18.55 (ensiesitys Suomessa 3.1.2010)
Satunnainen junatuttavuus sanoo olevansa menossa Scotland Yardiin kertomaan tietonsa eräästä murhasta. Luettuaan lehdestä naisen kuolemasta neiti Marple tahtoo selvittää sen syyn. (Yle.fi.)

Vuosien 1984 - 1992 ylivertaista neiti Marplea, Joan Hicksonia (1906 - 1998), ei pysty voittamaan yksikään toinen näyttelijä. Tänään kuitenkin näin ensimmäisen kerran Julia McKenzien (s. 1941) ikäneitosalapoliisin roolissa ja havaitsin ilokseni, että hänessä ei ole periaatteessa muuta vikaa kuin se, että hän ei ole Joan Hickson. (Plus lisäksi on ihmeteltävä, miksi hän on mennyt sutimaan maskaraa silmäripsiinsä melkein paakkukaupalla.)

Ilokseni havaitsin myös, että Agatha Christien alkuperäisromaania vuodelta 1939 ei ollut menty tärvelemään vääntämällä hahmoja homoseksuaaleiksi tai ties miksi perversseiksi. [Lisäys 25.10.2011: Jaksoon taisi sittenkin olla ympätty jonkinlainen insesti-tapaus, jota ei romaanista löydy.] Tällainen "trendistäminenhän" taisi olla ihan perussettiä "modernisoidun" Marplen startatessa vuonna 2004. Tuolloin remmiin astuneesta Geraldine McEwanista (s. 1932), neiti Marplen täydellisestä antiteesistä, päästiin sentään eroon 12 tv-elokuvan jälkeen.

Tietenkin tämäkin Christien romaani on supertiivistetty puolitoistatuntiseksi, koska nykykatsoja kuulemma on niin lyhytjänteinen. Toisaalta kiitosta käsikirjoittajille täytyy antaa esimerkiksi siitä, että juonen seurattavuus ei pahemmin kärsi, vaikka murhakuningattaren koukeroiset käänteet voivat olla melkoisen mutkikkaita.

Raskauttavinta jaksolle on se, että alkuperäisromaani ei ole lainkaan Marple-romaani. Siksipä juonta on jouduttu vääntämään todella paljon, jotta se mahtuisi Marple-konseptiin; lukemieni kommenttien mukaan tarina on kirjoitettu suurin piirtein uusiksi muun muassa henkilöitten motiivien suhteen.

Minulla oli Neiti Pinkertonin salaisuutta tänään katsoessani aivan omat jännityspisteeni. Nimittäin joskus yli neljännesvuosisata sitten näin Claude Whathamin (1927 - 2008) vuonna 1982 ohjaaman tv-elokuvasovituksen samaisesta romaanista. Tuossa elokuvassa ylen merkittävän Honoria Waynfletin roolin esitti itse Hollywood-legenda Olivia de Havilland (s. 1916), tuttu jo Tuulen viemästä 1939. Illan elokuvaa katsoessani yritin alusta asti päätellä, kuka on perinyt tuon vahvan roolin. Shirley Hendersonhan (s. 1965) se oli, varsin paljon vähemmän vahvaksi käsikirjoitettuna vain.

Tuulen viemän hyvis Christie-pahiksena 1982.
Vuoden 1982 Neiti Pinkerton on sovitettu nykyhetkeen, mutta silti se on paljon uskollisempi Christien alkuperäisromaanille. Tuolloisessa nykyhetkessä maalaiskylän murhakimaraa alkaa selvittää tietokone-ekspertti, joka alun junakohtauksessa osuu istumaan samaan loosiin kuin Scotland Yardiin matkalla oleva neiti Pinkerton, Helen Hayes (1900 - 1993) - Hollywoodin legendoja hänkin. Tänä iltanahan neiti Pinkertonin junamatkatoveriksi istutetaan asiaan kuulumattomasti meidän ikäneitomme.

Whathamin Pinkertonissa murhadominosarjalle katalyysin antavaa amerikkalaisneito Bridget Conwayta esittää puolilegenda Lesley-Anne Down (s. 1954), loisteliaitten varhaisvuosiensa jälkeen mm. Kauniitten ja rohkeitten 820 jaksoon päätynyt näyttelijätär. Vuoden 2008 Pinkertonia varten rooliin on pestattu tuntemattomampi Margo Stilley (s. 1982), tietyllä tavalla hyvin viehättävä 1950-lukulaisessa kuosissaan ja hoikkuudessaan.

Palapelidekkarin konventioita vähänkin tunteva pystyy jo kohdassa 29 minuuttia päättelemään, että Miss Conwayn paljastus adoptointitaustoistaan on tavalla tai toisella avain mysteerin ratkaisuun. Ja odottamattomat kuolintapaukset senkun jatkuvat farssimaisuuden rajoja kurkotellen, eikä kukaan Marplen gängin ulkopuolella osaa nähdä moisessa viikatteen heilunnassa pienoisyhteisön sisällä mitään epäilyttävää.

Toivottavaa mutta kovin epätodennäköistä on, että jokin tv-kanava sponsoroisi vertailua varten myös vuoden 1982 sovituksen Wychwoodin piskuisen kylän julmasta vuodenajasta. Ja bonuksena saisimme myös ihailla legenda- de Havillandin ikimuistoista voimanäytöstä finaalissa kasvihuoneitten edustalla.

PS. Vuoden 1982 Neiti Pinkertonin salaisuus on nähtävissä YouTubessa kymmeneen osaan pilkottuna, alkaen tästä nauhasta.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Stalkkereita keskenämme

Joskus törmää hienoihin televisio-ohjelmiin sattumalta. Minulle kävi tänään niin.

Yksipuolinen rakkaus (Unrequited Love, 2005, 76 min; ohjaus Chris Petit, Englanti)
Yle Teema su 9.10.2011 klo 15.40
Gregory Dartin kirjaan stalkkauksesta perustuva, draamaa ja dokumenttia yhdistelevä taideteos. (Yle.fi)
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla
Elokuvan englanninkielisen dvd-julkaisun esittely
Englanninkielinen arvostelu Gregory Dartin alkuperäisestä teoksesta

Katsoin elokuvaa ensin hajamielisesti, ja jouduin myös poistumaan television äärestä pariin otteeseen. Siksi en ole ihan varma, löytyykö eräs hieno tulkinnallinen aukko ohjelmasta itsestään vai syntyykö se siitä, että seuraamiseni ei ollut herpaantumaton.

Yksipuolisen rakkauden tarinatason taustalla on katkennut rakkaussuhde, todellinen tai kuviteltu - ei merkitystä. Nyt toinen rakkauden osapuolista väijyy entistä rakastettuaan, urkkii tämän liikkeitä, pyrkii pitämään yhteyttä puhelimen ja muitten viestinten avulla - stalkkaa tätä.

Onko stalkkeri dokumentin draamaosuuksissa näyttelevä mies vai nainen, jää minulle sanotusti epävarmaksi. Kamera tarkkailee naista (kuin miehen silmä), mutta toisaalta nainen tuntee paljon sanottavaa jääneen sanomatta (naisen tarve jatkaa viestintää).

Vai onko todellista, molemminpuolista rakkaussuhdetta koskaan edes ollut?

Tämä on elokuvan draamatasoa. Toisella tasolla on dokumentti, ja nämä kaksi tasoa luovat yhdessä yhä uusia tasoja. Kyseessä ei siis ole perinteinen draamadokumentti vaan draaman ja dokumentin liitto, taiteellisesti mitä onnistunein.

Kamera tarkkailee naista. Kenen kamera se on? tai onko sillä edes väliä? sillä onhan nykyaikainen suurkaupunki Lontoo täynnä valvontakameroita, jotka nekin kaikki tarkkailevat naista. Meitä stalkataan koko ajan.

Ohjelman kertoja rinnastaa draamatason naisen ja miehen välisen, pakkomielteisen suhteen toisenkinlaiseen tapaan käyttää kameraa: Alfred Hitchcockin pakkomielteeseen blondiinoja filmitähtiään kohtaan. Stalkkaava osapuoli stalkkaa entistä rakastettuaan samalla tyydyttymättömällä intensiteetillä kuin Hitchcock tarkkailee elokuvissaan Grace Kellyä tai Kim Novakia tai Tippi Hedreniä.

Kuvat ja teksti virtaavat elokuvassa samalla höyhenenkevyellä logiikalla kuin ranskalaisessa uudessa elokuvassa: Alain Resnais, Marguerite Duras. Loppuminuuttien synteettisessa huipennuksessa teksti nousee puhtaaksi aforistiikaksi.

Yksipuolisen rakkauden tämänpäiväinen näytös oli jo kolmas tai neljäs Ylen kanavilla, joten luultavimmin se on jo elämänsä suomalaisessa televisiossa elänyt, valitettavasti.

Elokuva perustuu yliopistotutkija Gregory Dartin kirjaan Unrequited Love vuodelta 2003. Ohjauksesta ja käsikirjoituksen muokkauksesta vastaava Chris (tai Christopher) Petit (s. 1949) on viime vuosina keskittynyt dokumenttiohjauksiin, mutta hänen ansioluettelostaan löytyy myös sellaisia valtavirtaohjauksia kuin P. D. James -sovitus Sopimaton tehtävä naiselle (1982) tai hieno Neiti Marple -filmatisointi Lomahotellin murhat (1989). Draamatasolla näyttelevät Rebecca Marshall ja Vibeche Standal eivät ole ammattilaisnäyttelijöitä.

Ylikomisario Wexford kuollut

Vain kuukausi sitten kirjoitin esittelyn BBC:n hienosta Ylikomisario Wexford -sarjasta, jossa nimiroolia esitti George Baker.

Hän kuoli tämän viikon perjantaina, 7. lokakuuta.

Tämä BBC:n uutinen kertoo, että itse Bond-kirjailija Ian Fleming olisi halunnut Bakerin astuvan agentti 007:n rooliin, mikä kuitenkaan ei toteutunut, ja roolin sai Sean Connery.

Muistokirjoitus James Bond International Fan Clubin kotisivuilla

=> Ylikomisario Wexford -teksti, jossa on tilaa mahdollisille kommenteille.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Opas Intiaanisaarelle

Huomenna myöhäisillasta teemme retken Intiaanisaarelle, jolle ei kannata uskaltautua ilman kunnollisia varusteita. Huolellinen varustautuminen on erinomaisen tärkeää siksikin, että retkiä tuolla kohtalokkaalle saarelle ei järjestetä turhan usein: edellisen kerran siellä oli mahdollisuus käydä yli kolme vuosikymmentä sitten, kesäkuun 21. päivänä 1980, silloin Yle TV2:n sponsoroimana.

Eikä yksikään pelastunut
(And Then There Were None, ohjaus René Clair, USA 1945)
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivulla
Yle Teema la 8.10.2011 klo 21.50

Kahdeksan toisilleen tuntematonta on kutsuttu autiolla saarella sijaitsevaan hotelliin, jossa heidän tarpeistaan huolehtii kaksi palvelusväen edustajaa. Tapahtuu murha, ja toinen, ja kolmas, ja ei aikaakaan kun saarella ei ole enää (lähes) yhtäkään pelastunutta...

Näin yksinkertainen ja samalla tehokas on Agatha Christien (1890 - 1976) tunnetuimpaan romaaniin Kymmenen pientä neekeripoikaa / Eikä yksikään pelastunut (1939) perustuvan elokuvan perusjuoni.

Miksi tuntematon herra Owen sitten on saattanut nämä kymmenen keskenään yhteen? Selviää, että kullakin heistä on kontollaan vakava rikos - he ovat syyllisiä toisen ihmisen kuolemaan, mistä Owen haluaa heidän joutuvan vastuuseen hengellään.






Muistan varhaisemmilta vuosiltani, miten vaikea Christien alkuperäisromaaniin oli päästä sisään, kun piti pikavauhtia tutustua kymmeneen henkilöön teoksen ensimmäisessä luvussa. Siispä ystävällisimmin esittelen tarinan kymmenen kuolemaantuomittua rikoksineen etukäteen teille:
  • palkkasoturi Philip Lombard: rikoksena sotamiesten hylkääminen viidakkoon - roolissa Louis Hayward (1909 - 1985).
  • sihteeri Vera Claythorne: sukulaismiehen kuolema - June Duprez (1918 - 1984).
  • emeritustuomari Francis J. Quinncannon (romaanissa Lawrence J. Wargrave): valamiehistön manipulointi - Barry Fitzgerald (1888 - 1961).
  • lääkäri Edward G. Armstrong: juopuneena leikkauksessa - Walter Huston (1884 - 1950), mestariohjaaja John Hustonin isä, tunnettu erityisesti roolistaan poikansa elokuvassa Sierra Madren aarre.
  • yksityisetsivä William Henry Blore: väärä vala oikeudessa - Roland Young (1887 - 1953).
  • prissi Nikita Starloff (romaanissa Anthony Marston): lasten yliajo - Mischa Auer (1905 - 1967).
  • kenraali John Mandrake (romaanissa John G. Macarthur): vaimonsa rakastajan lähettäminen itsemurhatehtävään - Sir C. Aubrey Smith (1863 - 1948), mm. Hitchcockin Rebekka.
  • neiti Emily Brent: sukulaisen ajaminen itsemurhaan - Judith Anderson (1897 - 1992), Hitchcockin Rebekan kylmäävä rouva Danvers ja Brooksin Kissan kuumalla katolla kanaemoäiti.
  • hovimestari Thomas Rogers: emännän kuoleman aiheuttaminen vaimonsa avustuksella - Richard Haydn (1905 - 1985)
  • keittäjä Ethel Rogers - Queenie Leonard (1905 - 2002).
Syvemmälle elokuvan taustoihin pääsemiseksi teemme kiepin Agatha Christien omiin sanoihin siitä, miten hänen klassikkoteoksensa syntyi:
Olin tehnyt kirjani Kymmenen pientä neekeripoikaa nimenomaan sen vuoksi että tehtävän vaikeus viehätti minua. Kymmenen ihmisen täytyi siinä kuolla ilman että kertomus kävi naurettavaksi ja murhaajan henkilöllisyys ilmeiseksi. Kirja vaati todella paljon suunnittelua ja olin tyytyväinen aikaansaannokseeni. (Vanha hyvä aikani, s. 556, suom. Antti Nuuttila.)
Puolet inkkareista jo hylännyt kanootin...
Christiellä on tehokas keino useissa dekkareissaan luoda pahaenteistä kauhuntuntua sovittamalla rikossarja viattoman lastenlorun puitteisiin. Romaani Kymmenen pientä neekeripoikaa edustaa tuon keinon huipennusta. Christien käyttämä loru on Frank Greenin suunnilleen vuonna 1869 riimittelemä sovitus vanhasta amerikkalaisesta värssystä. Kuolemantapaukset tapahtuvat tarinassa yksi kerrallaan lorua mukaillen:

                Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,
                vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.

                Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan,
                vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan.

                Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään,
                yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään.

                Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli,
                nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli.

                Sai kuusi pientä neekeripoikaa palloksi pesän harmaan,
                vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan.

                Kun viisi pientä neekeripoikaa oikeutta halaa,
                niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa.

                On neljä pientä neekeripoikaa merelle lähtenyt,
                syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt.

                Käy kolme pientä neekeripoikaa nyt eläintarhan teitä,
                kun yhden karhu kahmaisee, on kaksi enää heitä.

                On kaksi pientä neekeripoikaa rannalla vierityksin,
                kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin.

                Vaan yksi pieni neekeripoika ei kestänyt yksinään,
                hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään.

Huomenna nähtävässä René Clairin (1898 - 1981) elokuvassa neekerit on korvattu intiaaneilla, mikä sopiikin meille hyvin, kun kerran poliittinen korrektius on nyttemmin tehnyt alkuaan viattomasta neekeri-sanasta lainsuojattoman.

Näyttämöllisesti on hieman ongelmallista, että tarinan henkilöt kuolevat kaikki vuorollaan, kunnes jäljellä ei enää yhtäkään...

Christie havaitsi tuon ongelman jo pari vuotta romaaninsa jälkeen sovittaessaan dekkariaan näytelmäkäsikirjoitukseksi. Onnekseen hän muisti lorun vaihtoehtoisen mukaelman, jossa kaksi eloon jäänyttä menevät naimisiin, jolloin hekin häipyvät mutta perustettuaan perheen saavat niin paljon jälkeläisiä, että täysi kymmenikkö on taas koossa. Samaa ratkaisua käyttää myös Clairin elokuva.

Arvatkaa, ketkä mahtavat olla nuo elokuvan kaksi kyyhkyläistä...

Romaanista on tehty lukuisia filmisovituksia, joista Clairin versio on aivan ensimmäinen. Muissa versiossa hotelli sijaitsee esimerkiksi itävaltalaisella vuorella, Iranin autiomaassa, tai sitten lähdetään afrikkalaiselle safarille. Neuvostoliittolaisversio vuodelta 1987 on yksi harvoista, joissa elokuvan loppu on alkuperäisromaanin mukainen eli kaikki kuolevat.

Clairin Eikä yksikään pelastunut ei sorru turhan tarkkaan realismiin: kuolema niittää satoaan ympäriinsä, mutta se ei järkytä henkilöitä ihan turhan paljon. Clairin version on kepeä ja paljon enemmän komediaa kuin vakavasti aiheensa suhtautuva jännäri.

En ole vielä milloinkaan nähnyt elokuvaa, mutta uskoisin sen edustavan samaa kepeyden genreä, jonka vie seuraavaan ulottuvuuteen (ja entistä komediallisemmalle tasolle) Jonathan Lynnin farssi Cluedo - pelaa henkesi edestä (1985). Lynnin elokuva on sovitus tunnetusta murhaajanjäljityspelistä, joka tuli markkinoille 1949 - muutama vuosi Christien romaanin ja Clairin elokuvasovituksen jälkeen...

Christie muuten kuulemma rakasti pelata Cluedoa.


PS. (Elokuvan jälkeen)

Nähtyäni elokuvan en voi kuin ihastella sitä, miten Clair on onnistunut tiivistämään kokonaisen romaanin alle 100-minuuttiseksi elokuvaksi seurattavuuden ja  ymmärrettävyyden silti lainkaan kärsimättä. Ja loppuminuuttien näyttämökuvat ovat sukkeluudessaan erinomaisia.

Monella tavalla Eikä yksikään pelastunut tuntuu tyylillisesti vanhentuneelta, mutta siinä on monet ansiokkaat puolensa. Minun tekee mieli verrata sitä pariin muuhun merkittävään elokuvahistorian edustajaan.

Vaikka elokuva laukkaa virheettömästi kepeän tyylikkäänä, se jää kyllä toiseksi vertailussa yhteenkin 15 vuotta myöhemmin ensi-iltansa saaneeseen suomalaiseen rikoselokuvaan - nimittäin tyylitettelevyydessään ylivertaiseen Matti Kassilan Komisario Palmun erehdykseen (1960). Toki Mika Waltarin dekadentit alkuperäishahmot on helpompi ylöspanna näyttämölle tyyliteltyinä karikatyyreina Jussi Jurkan johdolla, mutta silti Kassilan luomus on sentään lyömätön.

Kun todellinen syyllinen Intiaanisaaren nirrinpoistotalkoisiin lopulta näyttäytyy katsojalle silmästä silmään, hän silittelee kissaa sylissään. Mietin, mahtaako kyseessä olla sama kissa, joka myöhemmin inspiroi Ian Flemingiä ja United Artists -tuotantoyhtiötä antamaan 007:n arkkivihollisen hellitellä valkoiseksi pestyä kisulia sylissään.