Uljas prinssi 007 kökkökyökkipsykiatrina

Kuka ja missä elokuvassa lienee se näyttelijätär, joka vei Hitchcockin fetissin äärimmäisen vaaleasta ja äärimmäisen viileästä kaunottaresta kaikkein kärjistyneimpään, kaikkein piinaavimpaan huippuunsa? Se saattoi hyvinkin olla Kim Novak Vertigossa (1958), mutta tänä pyhäinpäiväviikonloppuna muistuttaisin painavasti myös Tippi Hedrenin roolityöstä Marniessa (1964).

Alfred Hitchcock: Marnie - vaarallisella tiellä (Marnie, 1964)
Sub-kanava 1. ja 2.11.2013 välisenä yönä klo 0.50 - 3.20

Marnie alkaa pitkillä, intensiivisesti kohdettaan seuraavilla kuvilla tummahiuksisesta naisesta. Tummaverikön kasvoja ei vahingossakaan näytetä ennen kuin hän on saanut värihuuhdelluksi hiuksensa ja päässyt muuttumaan jälleen siksi blondiinoksi joka on: Tippe Hedreniksi - sellaisena kuin Hitchcock hänet halusi. Olisi ollut liian suuri rikos fantasiaa vastaan kuvata Hedrenin kasvot tummien hiusten kehystämänä; saattoiko Hitchcock jopa käyttää sijaisnäyttelijää?

Tämän jälkeen Hedrenin Marnie saa esiintyä fantasian vaatimana vaaleaverikkönä miltei koko ajan elokuvan loppuun asti. Ja viileyttä ei ole hänestä puuttuminen: hän on seksuaalisen trauman jäädyttämä, täysin frigidi, viettinsä kleptomaniaksi kääntänyt neurootikko - Hitchcockin unelmien täyttymys!

Hitchcockin sijaisnäyttelijänä hänen omassa, enemmän tai vähemmän salassa pysyneessä fantasiasuhteessaan vaalean-viileän Hedrenin kanssa saa Marniessa toimia Sean Connery. Kuvausten aikaan näyttelijällä jo oli pari James Bond -elokuvaa ansioluettelossaan ja tarvittava status seksisymbolina yleisesti tunnustettuna. Conneryn eläimellinen seksuaalisuus vastaan Hedrenin ehdoton torjunta.

Hitchcockin sijainen Connery käy turnaukseen vaalean-viileän fetissinsä valloittamiseksi ymmärrys aseenaan. Hän ei sorru turhautumiseen eikä väkivaltaan vaan tarttuu psykoanalyysiin. Sinun traumojesi juuret meidän on kohtaaminen ja käsitteleminen, tavoittamaton armaani.

Marnie on äärimmäisen psykoanalyyttinen elokuva, miltei pidäkkeettömän itsekritiikitön kunnianosoitus sitä edeltävien vuosikymmenten Freud-muodille. 19 vuotta aiempaa Noiduttu-elokuvaansa Hitchcock on itse luonnehtinut "puolivillaiseen psykoanalyysiin käärityksi paketiksi", mutta Marniessa psykoanalyysi saattaa vallata vieläkin suuremman roolin. Elokuva on kuvaus nuoren naisen psykoanalyysista eikä mitään muuta.

Tippi Hedren - vaalea värihuuhtelu on hänen auransa palauttanut.

Elokuvan tarjoama kuva psykoanalyyttisesta prosessista on äärimmäisen yksinkertaistettu ja siksi äärimmäisen epäuskottava. Kun Connery astuu Hedrenin henkiseksi oppaaksi matkalle katkomaan menneisyyden kipeät kahleet, hän peruskoulupohjaisia vaivattomia neuvojaan ja helppoja tulkintojaan taritessaan saattaa olla vain kökkö keittiöpsykiatrin roolissaan. Loppuhuipennuksia seuratessani tajuan syyllisyydentuntoisena, että Marniehan kykenee tarjoamaan naurua melkein yhtä anteliaasti kuin Aino Kallas parhaimmillaan mainion hervottomine Pahkasika-huumoreineen.

Mutta ehkä itse psykoanalyysiprosessin kuvaus ja kuvauksen realistisuus ei olekaan elokuvassa olennaista. Olennaista saattaa sen sijaan olla saada kuvatuksi, miten uljas prinssi Hitchcock-Connery pelastaa fetissinaisensa lohikäärmeen ja kaikkien muiden painajaismaisten vainolaisten kynsistä. Prinssi saattaa vihdoin saada prinsessansa, ja sadulla on onnellinen loppu.

Marnien jälkeen Hitchcock ohjasi enää neljä elokuvaa. Tietääkseni ja muistaakseni niissä ainoassakaan ei enää esiinny vastaavassa keskeisessä roolissa Grace Kellyn, Eva Marie Saintin, Kim Novakin tai Tippi Hedrenin kaltaista vaaleaverikköä. Oliko ohjaaja Marniensa äärimmäisyydessä saavuttanut lopulta jonkinlaisen täyttymyksen blondiinofetisismissään?

***

En halua häiritä tekstini tiukkanappisuutta tarpeettomilla sivuhuomioilla. Siksi eristän juoruilevat epäolennaisuuteni tänne kolmen tähden taa.

Ensinnä kiinnitän huomioni näyttelijöiden ikiin. Vaikka Hedren näyttää niin nuorelta ja Connery niin vanhalta jo, he ovat kumpikin syntyneet samana vuonna 1930, Hedren jopa seitsemän kuukautta Connerya aiemmin. Hedrenin katkeran kulunutta äitiä esittävä Louise Latham (s. 1922) puolestaan on vain seitsemän vuotta elokuvatytärtään vanhempi.

Tytär ja äiti, Hedren ja Latham.

Ja kun pääsemme nuorenparin Hitchcock-Connery-Hedren mukana tapaamaan Conneryn isäukkoa, jota näyttelee Alan Napier (1903 - 88), tajuan kai ensi kertaa eläissäni, että näyttelijä Connery ei isä-Napierin rinnalla olekaan mitenkään kovin pitkä vaan melkoinen pätikkä pikemminkin. IMDb kuitenkin väittää hänen olevan peräti 189-senttinen. Tämän minulle valjettua tein kiireen vilkkaa paluun Napierin IMDb-sivulle selvittääkseni, millainen jättiläinen ja goljatti mahtaa olla kyseessä. Pitkä Napier toki oli, mutta ei sen pitempi kuin 198-senttinen.

Mutta freudilaisessa viitekehyksessähän isä on pojalleen aina kaikin tavoin lannistavan ylivertainen, joten luultavasti Hitchcockin kuvaaja Robert Burks on korostanut pituuseroa. Sehän näiltä trikkivelhoilta sujuu. Muistamme esimerkiksi, miten miespuolinen Olavi Virta Nuorissa ihmisissä (1943) taitavalla kameratyöskentelyllä naamioitiin nuorta, naispuolista vastanäyttelijätärtään Kyllikki Forssellia pitemmäksi, kuten olla kuuluu.

Siegel pukee hameen

Me muistamme ohjaaja Don Siegelin (1912 - 91) miehisten toiminta- ja rikoselokuvien ylittämättömänä maestrona. Hänen pirtaansa kuuluvat mm. Tappajat (1964), Kourallinen dynamiittia (1970), Ansa Ikosen viimeiseksi jäänyt elokuva Puhelin (1977) sekä Pako Alcatrazista (1979). Siegelin tunnetuin teos on kuitenkin Likainen Harry vuodelta 1971, poliisielokuvalle uutta väylää murtanut klassikko, pääosassaan Clint Eastwood (s. 1930).

Samana vuonna Likaisen Harryn kanssa pääsi ensi-iltaan myös toinen Siegelin elokuva, jossa Eastwood niin ikään esitti pääroolin. Elokuva on suotta jäänyt muistojen marginaaliin, vaikka se ei edustakaan ohjaajalleen tyypillistä machoelokuvaa vaan tällä kerralla jotain aivan muuta - naissukupuolen kauneimpia ja kauheimpia fantasioita peilaavaa naiselokuvaa.

Don Siegel: Korpraali McB (The Beguiled, USA 1971)
Elokuvan traileri YouTubessa
MTV3 to 4.4.2013 klo 23.05

Eletään Yhdysvaltain sisällissodan raakoja vuosia. Tyttöjen sisäoppilaitoksen oppilas löytää metsästä henkihieverissä riutuvan sotilaan, jonka raahaa kouluun saamaan ensiapua. Sotilas, Easwoodin esittämä korpaali John McBurney - tuttujen kesken vain McB - , kuitenkin sattuu edustamaan pohjoisvaltioita, vaikka tyttökoulu sijaitsee etelävaltioiden alueella.

Ensin haavoittunut jenkki päätetään luovuttaa etelän sotaväelle, mutta kun muukalainen alkaa toipuilla vierasvuoteessaan, yhä useampi naisensielu - niin isompi kuin pienempikin - rupeaa salaa ja hipihiljaa tajuamaan, millainen aarre meillä onkaan hallussamme: ihka oikea Mies. Romanttiset ja kaipaavat sydämet alkavat läpättää levottomasti.

Arvovaltaisin muukalaiskorpraaliin ihastuneista naissydämistä kuuluu tietenkin koulun johtajattarelle, neiti Marthalle, johon rooliin kuulemma houkuteltiin ranskalaismegalotähteä Jeanne Moreauta, tuttua mm. Truffaut-elokuvista Jules ja Jim sekä Morsian pukeutui mustaan, mutta koska hän ei ollut käytettävissä, jouduttiin tyytymään "Amerikan teatterin ykkösleidiin" eli Geraldine Pageen (1924 - 87). Page suoriutuukin loistavasti roolistaan vakaana ja häiriytyneenä auktoriteettina. Kun taas katselee 26-vuotiaan Elizabeth Hartmanin epätoivoista roolityötä rakastuneena opettajatar Edwinana, ei ole mahdotonta kuvitella tulevaisuutta, jossa näyttelijä Hartman heittäytyi omaan tuhoonsa kerrostalon ikkunasta kesäkuussa 1987, 43-vuotiaana, kolme päivää ennen Pagen korjannutta sydänkohtausta.

Tarinan femme fatale puolestaan on 17-vuotias Carol, Jo Ann Harris (s. 1949), joka juonittelevassa mielessään halajaa, että muukalaisen eros kuuluu yksin minulle eikä kenellekään muulle. Koulun kuopuksia edustaa Pamelyn Ferdin (s. 1959), kuvausten aikoihin ylityöllistetyn suosittu lapsinäyttelijä, jonka esittämän Amyn pienitalopreeriamaisen habituksen ei pidä antaa hämätä - tyttösen täysikasvuinen naisvietti suuntautuu myrskyn voimin ihanaan korpraaliin. Voi kilpikonnaraukkaa, joka joutuu tämän kiihkon sijaiskärsijäksi...

Tähtinäyttelijä Eastwoodin esittämästä korpraalista tulee näiden kaipaavien naisihmisten, joka ikisen, halun objekti. Hänen ympärilleen tiivistyy maailman kaikkien naisten fantasioiden paratiisi, jossa hän on ainoa. Mutta jotta tämä sumuinen päiväuni kiristyisi täyteen eroottiseen jännitykseensä, täytyy välttämättömän tapahtua: halun objektin saada siivet subjektina, kokea muodonmuutoksen, ladatun aseen astua näyttämölle, vaarallisen ihanan paratiisin ottaa kauhun muodon. (Jotain kovin tämän kaltaista Alberoni on analysoinut Erotiikassaan.)

Näyte Korpraali McB:n goottilaisen maalauksellisista kuvista.

Siegelin Korpraali McB edustaa etelän gotiikkaa (Southern Gothic) korkeimmillaan: sumeana, raskaana, mahdottomana, mielensä menettäneenä. Tämähän on aivan mestarillinen elokuva... loppusuoralle asti, jossa ohjaajan rajallisuus valitettavasti näyttäytyy esiin. Nimittäin kun enkeli-paholainen Eastwood saa uuden muodon, pitäisi elokuvan muodonkin nousta uuteen sfääriin, mutta näin ei tapahdu. Siegel ei ole mikään melodraaman mestari; komposition tunnesinfonia ei voi saada täyttymystään, kun elokuvakerronta ei tihene vastaavaan paatokseen. Millaisiin ratkaisuihin olisi päätynyt vaikkapa John Huston, jonka makaaberi etelänmelodraama Heijastuksia kultaisessa silmässä oli valmistunut vain nelisen vuotta aiemmin?

Loppusuoralle sijoittuu myös sienikohtaus, jota pidän liian alleviivaan selkeästi toteutettuna tarinan toisena heikkoutena. Mutta ei anneta tämänkään häiritä, sillä loppuratkaisu on taatusti drastinen. (Rakas sivistyssanakirjani sanoo, että drastinen tarkoittaa 'iskevästi vaikuttavaa, repäisevää'.) Drastinen, ja taide-elokuvamaisessa ja kauhuelokuvamaisessa yksinkertaisuudessaan mielen taustalle, sinne missä näyttämökulissit alkavat menettää taikavoimaansa, kummittelevaan jäävä.


Jälkikirjoitus päivää myöhemmin.  Jokin minussa haraa vastaan hyväksyä tulkintaani Korpraali McB:stä naiselokuvana. Se tuntuu niin odotusten vastaiselta. Kun yritän pohtia, en kuitenkaan voi nähdä ratkaisuani virheellisenä. Naisen katse hallitsee tätä elokuvaa, ei miehen.

Tekstin eilen kirjoitettuani kävin myös muutamilla verkkosivuilla katsastamassa muita katsojakokemuksia. Niissä Eastwoodin esittämä korpraali tavallisesti nähdään tarinan subjektina ja sitä kautta inhoa herättävänä konnana. Mutta kun korpraalin juonitteleva subjektius on alistettu naisen fantasialle: se kaikenkattava eroottinen huokuttelevuus, jonka toinen sukupuoli häneen projisoi, ei olisi mahdollinen, ellei hän olisi myös vaarallinen.

En siis lähesty tätä elokuvaa lähtökohdasta, että mittana olisi pelkkä arjen ja kokemuksen realistisuus. Jotkut arvioijat ovat arvostelleen tarinan loppupuolta siitä syystä, että se kokemusrealistisella mittapuulla ei ole uskottava. Kuitenkin lähestymällä Korpraali McB:tä syvemmän psykologian näkökulmasta elokuva osoittautuukin esirippuja repivän uskottavaksi. Eastwoodin laajalla skaalalla esittämä jenkkisotilas ei ole mies vaan Mies - koko miessukupuolen edustaja tai symboli, jolla elokuvan naiset kukin leikkivät omaa jännittävää leikkiään.

Brenda, rakastettumme

Minulla on tarjota kaksi hyvin henkilökohtaista anekdoottia Henry Milleristä, eroottisen kirjallisuuden ylipapista.

Rakastettu Brenda. (Kuva: Brenda Venus.)

Kirjailija Miller syntyi todistetusti vuonna 1891 ja kuoli vuonna 1980. Minulta tuore tieto kuolemasta kuitenkin pääsi menemään ohi, osin ehkä siksi, että olin turhan pieni tuona kohtalokkaana alkukesänä pian 33 vuotta sitten. Elin siis monta, monta vuotta siinä autuaassa uskossa, että Miller elää yhä. Siksi aina kun kirjailija Millerin nimi vilahti jossain, ajattelin ajatuksen: "On se vanha", ja jatkoin hyväntuulisesti eteenpäin. "On se vanha." Näin taustatiedoin lukijalle lienee selvää, että kun minullekin lopulta valkeni Millerin kuolleen jo monta, monta vuotta aiemmin, järkytykseni oli melkoinen.

Toinen henkilökohtainen anekdoottini on se, etten ole lukenut ainoatakaan kirjailija Millerin teosta. Eikä minulla ole hänen yhtään kirjaansakaan pienessä kirjahyllyssäni, vastoin kuin D. H. Lawrencen, jonka tuotannosta hyllystäni löytyy sekä Sateenkaari että Rakastuneita naisia, lähinnä varmaan siksi että niissä kummassakin on pääosassa Imogen Stubbs. Noita Lawrencenkaan romaaneja en silti ole vielä lukenut.

Mutta meidän piti tänään puhua Brendasta, nimittäin Brenda Venuksesta (syntynyt ehkä 1947). Hän on amerikkalainen näyttelijä, malli, kirjailija, ohjaaja, missi ja vielä balettitanssijakin. Ja tänään ennen muuta kirjailija Millerin viimeinen muusa.

Miller ja rakastettu Brenda kohtasivat vuonna 1976, kun Miller oli 84 ja rakastettu Brenda ehkä 29-wee. Siitä syttyi kiivas suhde, Millerin viimeinen suuri rakkaus, jonka hedelmänä syntyi muun muassa tuhansittain kirjeitä kirjailija Milleriltä rakastetulle Brendalle. Nämä kirjeet toimitettiin kokoelmaksi Rakas, rakas Brenda. Henry Millerin rakkauskirjeitä Brenda Venukselle (suom. 1987) postuumisti vuonna 1986, kun Millerillä oli mielessäni edessä vielä monta, monta onnellista seniorivuotta tässä ihanassa ja niin autuaan syntisessä maailmassa.

Vaan rakastetulla Brendallapa oli takanaan menneisyys jo ennen tutustumista kirjailija Milleriin vuonna 1976. Hän nimittäin esitti pienehköä sivuroolia Clint Eastwoodin varhaisessa ohjaustyössä Tehtävä Alpeilla (1975). Ja mikä parasta, tämä elokuva uusitaan jälleen MTV3-kanavalla tänään.

Clint Eastwood: Tehtävä Alpeilla
(The Eiger Sanction, 1975)
MTV3 to 10.1.2013 klo 22.35

Rakastettu Brenda astuu mukaan toimintaan muistaakseni jolloinkin ennen elokuvan puoliväliä. Hänen tehtävänsä on esittää Georgea, vaiteliasta jumppavalmentajaa, joka tsemppaa muka-rapakuntoisen Eastwoodin iskukuntoon, jotta tämä on valmis kiipeämään vaarallisen Alppi-seinämän ylös osana kansainvälistä retkuetta. Isänä George-Brendalla on itse George Kennedy (s. 1925), tuttu mm. Dallasin 68 jaksosta, yksi harvoista amerikkalaisista lempinäyttelijöistäni.

Rakastettu Brenda ja Eastwood (rakastettu Brenda oik.).

Tässä neljännessä elokuvaohjauksessaan Eastwood (s. 1930) katsoo narsistisesti peiliin. Hän on oppinut intellektuelli, charmantti taiteenrakastaja, fyysinen supersankari, hyvin pukeutuva palkkamurhaaja ja tavalla tai toisella kaikkien naisten ihailun kohde. Jopa minä ihailen häntä tässä elokuvassa.

Tehtävä Alpeilla edustaa eilen määrittelemäni tyhjien tynnyrien koulukuntaa, mutta se ei ole estänyt minua katsomasta elokuvaa ensin kerran puolittaisesti ja sitten kaksi kertaa kokonaan. Puolitoista kertaa pidin elokuvasta kovasti, mutta se viimeinen kerta taisi olla jo vähän liikaa. Teos perustuu jenkkikirjailija Trevanianin (1931 - 2005) samannimiseen jännitysromaaniin vuodelta 1972 (suom. 1974).

Kyseessä on enemmän trilleri kun toimintaelokuva, päätellen siitä etten oikein siedä toimintaelokuvia. Kriitikot ovat tainneet suhtautua siihen aika nuivasti, pitäneet sitä jo syntyessään vanhentuneena. Mutta itse saatan tunnustaa käsi sydämellä, että olen pitänyt siitä sata ja tuhat kertaa enemmän kuin yhdestäkään niistä harvoista James Bond -elokuvista, jotka olen katsonut.

Tämä viestini on suunnattu erityisesti naispuolisille lukijoilleni, tilaisuus tulla kutsutuksi ihastumaan 70-lukulaisen Eastwoodin kaikkivoipaan lumoon. Nähdään klo 22.35 tänään.

Jack Nicholson ja punahilkat

Olen pitänyt erityisesti monista veteraaninäyttelijä Jack Nicholsonin (s. 1937) myöhäisistä elokuvarooleista, alkaen ehkä vuodesta 1989 ja Batmanin Jokerista. Sittemmin näyttelijä on vuosi vuoden jälkeen kerännyt yhä enemmän mummomaisen lempeää pehmeyttä olemukseensa.

Tänään valkokankaan valtaa Kunniasanalla (2001), Sean Pennin (s. 1960) kolmas ohjaustyö. Siinä Nicholson esittää eläkkeelle siirtyvää poliisimiestä nimeltä Jerry Black.

Elokuva alkaa lohduttomilla ennakkokuvilla aivan tarinan lopusta. Siinä epätoivon riivaama Black hoipertelee polttavan kesäauringon alla ja yrittää saada mielessään järkeä kaikelle tapahtuneelle. Mutta palataan lohdullisempaan alkuasetelmaan, siihen jossa Blackin työtoverit pystyttävät läksiäisjuhlat pidetyn kollegan kunniaksi. Onnelliset eläkepäivät ja kalastusretket odottavat…

Kunniasanalla

(The Pledge, ohj. Sean Penn, USA 2001)

Jari Rantalan arvostelu elokuvasta

Elokuvan traileri YouTubessa

Kesken läksiäiskemujen tulee hälytys – 7-vuotias tyttö on raiskattu ja surmattu vuoristossa. Enää kuusi tuntia aikaa virassa, mutta Black haluaa tutkijaryhmän mukana tapahtumapaikalle. Hän on myös vapaaehtoinen kertomaan tapahtuneesta tytön vanhemmille. Näiden pohjaton järkytys saa myötätuntoisen Blackin tekemään epäonnekseen jotain, jolla on myöhemmin suunnattomat vaikutukset hänen omaan elämäänsä: hän ei yksin lupaa vaan hän vannoo tytön äidille selvittävänsä surmatyön tekijän. Ja Black on vanhan liiton mies, kunnian mies…

Pian tarjoutuu ilmeinen epäiltykin, henkisesti vajavainen intiaani (Benicio Del Toro, s. 1967), jolla on takataskussaan tuomio alaikäisen raiskaamisesta. Syyllinen siis näyttää selvältä, mutta Black ei voi olla tyytyväinen. Hän heittää auvoiset eläkepäivät tiehensä ja alkaa yksityisesti selvittää tapahtunutta.

Surmatun tytön Ginnyn koulutoverilta Black saa kuulla Velhosta, vuoren kokoisesta jättiläisestä, joka antoi Ginnylle piikkisikoja. Koulun aulasta löytyy myös Ginnyn piirros jättiläisestä, ja siitä Black saa parhaat eväät alkaa profiloida surmaajaa. Näyttäisi siltä, että tekijällä on useampia vastaavia rikoksia tunnollaan.

Sitten seuraa elokuvan idyllijakso, ainakin päällisin puolin: Talven lumet ovat sulaneet, on tullut kesä, ja Black vuokraa järviseudulta rantamökin, jolla kalastella itsekseen. Iltojen raukeassa soljunnassa on aikaa paistella päivän kalansaalis pikku keittiössä. Siinä ohessa poliisimies hieroskelee kauppoja paikallisesta huoltoasemasta, jota Harry Dean Stantonin (s. 1926) esittämä ikääntyvä miekkonen pitää tyttärensä kanssa. Stantonin muistamme erityisesti Paris, Texasin (1984) loistavasti tulkittuna päähenkilönä, ja onhan hänellä joukko rooleja David Lynchin elokuvissakin.

Kotoisa idylli jatkuu huoltsikan pitäjänä. Tekemällä oppii, Black näyttää tuumivan, kun vanhanmallinen luottokorttiprässi ei heti oikein suostu yhteistyöhön. ”Anteeksi nyt, nämä toimivat puolen aikaa.”

Huoltoasemaa pitämällä on kätevä tarkkailla asiakkaita. Ja paikallisessa kapakissa voi tutustua vaikka Loriin, nukkavieruun ja kolhuja kokeneeseen kaunottareen, joka jakelee juomia baaritiskin tuolta puolen. Häntä esittää Robin Wright Penn (s. 1966), ohjaaja Sean Pennin tuolloinen vaimo. Lorilla on myös sopivan ikäinen yh-tytär, Chrissy, vähän kuolleen Ginnyn näköinen…

J. Nicholson panee Punahilkka-satua uusiksi.

On hirtehistä seurata vaikkapa kuvausta shoppailuhetkestä, johon Black seuraa mukana makutuomarina. ”Tosi nätti. Väri sopii hänelle”, poliisimies lausuu Chrissy-tytölle sovitettavasta punaisesta mekosta, ihan varmasti kaksinaiset aatokset mielessään.

Nähdessäni Kunniasanalla ensimmäisen kerran ihastuin heti sen viipyilevään kerrontaan, josta hätäisempi voisi virheellisesti päätellä, että kyseessä täytyy olla harvinaisen pitkäpiimäinen elokuva. Kiireettä soljuvat kuvat päästävät katsojan lähelle Nicholsonin esittämää eläkeläispoliisia, joten saamme kaikessa rauhassa tutustua hänen sielunelämäänsä.

Elokuvassa on mukana pienissä rooleissa monta tuttua kasvoa. Brittisuuruus Vanessa Redgrave (s. 1937) esittää alkuminuuteilla kuolleen tytön isoäitiä, ja Helen Mirren (s. 1945) psykiatrin roolissa on näyttelijäkunnan toinen englantilaisvahvistus. Mickey Rourke (s. 1952) puolestaan näyttelee erään jo vuosia sitten kadonneen tytön isää. Ikäistään vanhemmalta vaikuttavalla Tom Noonanilla (s. 1951) on vahva luonnerooli maallikkosaarnaajana.

Loppuratkaisu on hyvin poikkeuksellinen mutta samalla äärimmäisen tosi. Poikkeuksellisuudessaan ratkaisu on myös emotionaalisesti suunnattoman raaka, vaikka yksikään syytön ei suoranaisesti joudukaan kärsimään. Elokuvan lopussa paljon jää epäselväksi Blackille, mutta katsoja ei onnekseen joudu jakamaan samaa julmaa kohtaloa, kiitos kaikkitietävän kameran.

***

Kunniasanalla sai ensi-iltansa runsaat kymmenen vuotta sitten. Tarinalla on kuitenkin polveileva taustansa historiassa, yli neljä vuosikymmentä varhaisemmassa ajassa, kun eräs keskieurooppalainen elokuvatuottaja otti yhteyttä erääseen hyvin arvostettuun kirjailijaan.

Voisi varmaan ajatella, että historia kuuluu esitellä kronologisessa järjestyksessään, siis Pennin elokuva vasta lopuksi, mutta koska se on mielestäni niin paljon ehyempi kokonaisuus kuin edeltäjänsä, päädyin valitsemaani ratkaisuun.

Tekstikokonaisuuden jälkimmäinen osa löytyy täältä. Siinä teemme aikamatkan 1950-luvun saksankieliseen Eurooppaan.

Ingrid Bergman kohtaa Miehen

Jos joutuisit mielisairaalan, lohduttaisiko sinua tieto, että saat psykiatriksesi Ingrid Bergmanin?

Ensi sunnuntaina on mahdollista testata mahdollisuutta, kun Yle Teema esittää pitkästä aikaa Alfred Hitchcockin elokuvan Noiduttu (1945).

Noiduttu 
(Spellbound, ohj. Alfred Hitchcock, USA 1945)
Elokuvan esittely Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kotisivulla
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivulla

Yle Teema su 5.2.2012 klo 18.00

(esitetty aiemmin Suomessa mm. MTV1-kanavalla 16.10.1982)

Ingrid Bergman (1915 - 82) näytteli naispääosan kolmessa Hitchcockin elokuvassa vuosina 1945 - 49. Noiduttu on näistä ensimmäinen. Tummahkosta hiuksistostaan huolimatta Bergman sopii esiäitinä melkoisen hyvin Hitchcockin myöhempien kohtalokkaiden naishahmojen jatkumoon, sillä kylmä hän tohtori Peterseninä on, jopa niin kylmä, että kollegat ovat huolestuneita. "Kuin syleilisi oppikirjaa", kuten eräs työtoveri toteaa.

Sairaalan henkilöstöön odotetaan vahvistusta, nuorta lääkäriä johtoportaaseen. Kun Gregory Peckin (1916 - 2003) esittämä mies sitten saapuu, Bergman havaitsee melkoisen nopeasti tämän psyykkisen epävakaisuuden ja alkaa jopa epäillä miehen lääkärinstatusta.

Tapahtuu nopea roolien vaihto: Peck ei enää olekaan Bergmanin kollega vaan potilas. Mikä kohtalokkainta, Bergman vieläpä rakastuu järkkyneeseen suojattiinsa.

Käy ilmi, että Peck on saapunut sairaalan väärän henkilöllisyyden varassa. Itse asiassa muistimenetyksestä kärsivä tulokas uskoo murhanneensa sen lääkärin, jota hän yrittää esittää. Syntyy siis psykologinen jännitysnäytelmä, jossa pyritään selvittämään Peckin todellinen identiteetti ja saamaan selko kuolleen lääkärin kohtalosta. Koska poliisit etsivät lääkärin murhaajaa, rakkautensa riivaama Bergman seuraa yksityispotilastaan pakomatkalle tämän mukana.

Usein elokuvaa on palkitsevampi katsoa, jos tuntee sen taustoja ja sisältöjä jo ennestään. Tällä asenteella tartun Hitchcockin Noiduttuun. Minulla ei ole hyllyssäni François Truffautʼn kiitettyä haastattelukirjaa Hitchcock (suomennettu 1983), mutta Peter von Baghin rakkauselokuvia läpikäyvä Kaipuun punainen hetki (1991/2001, s. 162 - 167) sentään on.

Psykoanalyysi oli suuressa muodissa elokuvan valmistumisen aikoihin, heti toisen maailmansodan päätyttyä. Noiduttu ei Baghin mukaan pyri millään tavalla peittelemään yhteyksiään tuohon sielunoppiin. Elokuva on kuvaus Peckin tiestä henkisen piinan tilasta uuteen, eheään minuuteen - kiitos psykoanalyysin kyvyn paljastaa menneisyyden painajaiset. Hitchcock on hiukan vähättelevästi itse luonnehtinut teosta "takaa-ajotarinaksi, joka on kääritty puolivillaisen psykoanalyysin pakettiin".

Bergmanin ja Peckin välinen sukupuolinen vetovoima on elokuvassa vahva. Tohtorisnaisen aiempi kylmyys ja lukutoukkuus ovat olleet merkkejä sukupuolisesta horrostilasta, josta hän ei ole herännyt ennen Peckin ilmestymistä esiin. Bagh korostaa Bergmanin naiseksi kuoriutumisen poikkeuksellisuutta, kun siihen kerran tarvitaan epävakaa mies, joka saattaa peräti olla murhaaja. Bergmanin himo on siis yhdistelmä kiihkoa ja pelkoa. Will he kiss me or kill me? Tällainen tavalla tai toisella sairaalloinen erotiikka on kovin tyypillinen Hitchcockin koko ohjaajanuralle.

Bergmanin eroottisen heräämisen tarinassa on epätyypillistä myös se, että nainen on subjekti ja mies objekti - tällä kerralla jopa seksiobjekti, kun kerran Bergman löytää oman sexuksensa itsensä kanssa hukassa olevan ja siksi avuttoman Peckin avulla.

Noiduttu on niitä harvoja Hitchcockin elokuvia, joissa tarinan syyllinen ei ole alusta asti selvillä. Todellisen murhaajan henkilöllisyydellä ei ole oikeastaan edes väliä, kun jännityksen keskipisteessä kerran on Bergmanin ja Peckin psykologia, joten syyllinen paljastetaan lopussa vain vähän-niin-kuin-velvollisuudesta, jotta kaikki osaset saadaan paikoilleen.

Bagh nostaa Noidutun avulla esiin sen, miten korostuneesti Hitchcock keskittyy nimenomaan tyylillisiin seikkoihin. Sisällölliset tekijät, kuten todellisen murhaajan henkilöys, saavatkin jäädä toissijaisiksi. Bagh siteeraa Hitchcockia itseään: "Vertaisin itseäni abstraktiin maalariin. Mielitaiteilijani on Klee." Abstraktin viivan käyttö toistuvana motiivina elokuvassa antaakin viitteitä Paul Kleen taiteilijanlaatuun.

Dalín ja Hollywoodin kohtaaminen 1945.

Noiduttu muistetaan myös siitä, että sen unijaksot suunnitte-lemaan pestattiin itse Salvador Dalí (1904 - 89), espanjalainen eksentrikko, surrealistisen kuvataiteen ikoni. Hänen visioitaan Bagh kuitenkin pitää jopa totunnaisen hollywoodilaisina.

Yhteisellä karku-matkalla  Bergman ja Peck saavat mentorikseen iäkkään tohtori Brulovin, jonka kanssa Bergman käy keskusteluita psykoanalyysista. Vanhaa lääkärismiestä esittää venäläissyntyinen Michael Chekhov (1891 - 1955), jonka setä oli maailmankirjallisuuden neroihin lukeutuva Anton Tšehov.

Referoin ennakkotekstiini vain joitain Baghin esiin nostamia puolia elokuvasta. Täyteläistä analyysia lukiessani törmäsin taas kerran huomioon, miten etevä sanataiteilija Bagh elokuvatuntemuksensa ohessa onkaan. (Hänellä muuten on sama syntymäpäivä kuin elokuvan Ingrid Bergmanilla, tosin 28 vuotta myöhemmin.)

Jälkikirjoitus 5.2.2012. Elokuvan itse nähtyäni kirjoitan tärkeimpänä huomionani sen, miten päälle liimatusti ja irrallisesti psykoanalyysia vaikuttaa elokuvassa sovelletun. Mieleen tulee Liisa jonkinlaisessa psykoanalyysin Ihmemaassa, jossa kyseistä teoriaa pallotellaan dogmina, välillä ehdottoman vakavasti, välillä ehdottoman epävakavasti otettuna - aina pompotteluvuorossa olevan tarkoituksen mukaan. Psykoanalyysi venyy ja paukkuu äärimmäisen joustavasti kuin Väiski Vemmelsääri -animaatiossa. Taikavälineenä psykoanalyysi puolestaan selvittää Peckin ongelmat ja muut pähkinät helposti kuin hiukan liian vaivatonta sanaristikkoa ratkottaessa.

Sariola-kommentissani kritisoin Miss Universum Anne Pohtamon auktoriteetin puutetta lääkäristätinä, mutta eipä kovin syväluotaavan psykiatrimainen ole Noidutun nuorten lääkärienkään, alle 30-vuotiaitten Bergmanin ja Peckin, aura. Melkoinen harppaus Peckin vaikuttavuudessa tapahtuu 11 vuoden aikana, kun hän lopulta esittää kapteeni Ahabia John Hustonin elokuvassa Moby Dick - valkoinen valas (1956).

Erityisen muistettavaksi tehokeinoksi elokuvassa koen metaforisen ovien avautumisen taustalla kohtauksessa, jossa Bergman ja Peck ensimmäisen kerran tunnustelevat tunteitaan suusta suuhun.

Välähdyksiä kulkurin kaupungista

Kaupungin valot (City Lights, ohjaus Charlie Chaplin, Yhdysvallat 1931)
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla
Yle Teema su 30.10.2011 klo 18.08

Charlie Chaplin oli mestari ohjaamaan elokuvia, jotka ovat samaan aikaan komedioita ja tragedioita. Kaupungin valot - tarina kulkurista, sokeasta kukkaistytöstä ja viinaanmenevästä miljonääristä - on lajityypin tunnetuimpia ja arvostetuimpia edustajia.

Elokuva näytettiin Teema-kanavalla syksyisen Elokuvan juhlaviikko -teeman merkeissä. Sen esitteli katsojille kahdeksanminuuttisessa johdannossa elokuvaohjaaja, akateemikko Aki Kaurismäki, jonka positiivisella tavalla persoonallinen juonto sisältää lukuisia arvokkaita näkökulmia tuohon elokuvaan ja elokuvahistoriaan yleensäkin.

Kaupungin valot syntyi 1930-luvun taitteessa, jolloin oltiin suurella ryminällä siirtymässä äänielokuvan kauteen. Chaplin - tunnetusti konservatiivisena teknisten innovaatioiden suhteen - suhtautui tuohon elokuvan uuteen ulottuvuuteen pitkään karsaasti. Kaupungin valot onkin alusta loppuun asti mykkäelokuva, ellei lyhyttä äänifilmiparodiaa oteta lukuun.

Kaurismäki korostaa Chaplinia ymmärtäen, että äänifilmin synty vei elokuvailmaisua käytännöllisesti katsoen vuosikymmenen taaksepäin, kun näyttelijät jouduttiin asemoimaan jäykästi paikoilleen, jotta ääni saatiin talteen alkuaikojen alkeellisilla laitteilla. Elokuvanäyttelemisen elävyys, joka oli saavutettu juuri ennen äänen ilmestymistä, siis oli teknisen kehittymättömyyden vuoksi hukassa vuosien ajan.

Akateemikko Kaurismäki tuo esiin myös mielenkiintoisen kehityslinjan lähikuvan hiljattaisesta vakiintumisesta hyväksytyksi elokuvan keinoksi. Chaplin ei näytä tälläkään sektorilla kuuluneen aivan edelläkävijöihin. Illan elokuvassa näyttelijät rajataan suurimmaksi osaksi pelkkiin suuriin kokokuviin, ennen kuin pääparia uskalletaan lähennellä arasti puolilähikuvan merkeissä ihan loppukohtauksessa.

Kukkaistyttöä näytelleen Virginia Cherrillin (1908 - 1996) välit ohjaaja-vastanäyttelijä Chapliniin eivät olleet mitenkään lämpimät. Hänen elokuvauransa kesti vain muutamia vuosia eikä koskaan noussut todella siivilleen. Cherrill muuten oli aviossa neljä kertaa, 1930-luvun puolivälissä lyhyen aikaa jopa toisen kuulun sarja-avioitujan, Cary Grantin (1904 - 1986), kanssa. Grant yhdistetään nykyään muistoissa 1950-lukuun ja Hitchcockin kultakauteen, hänen neljä vuotta nuorempi ensimmäinen vaimonsa paljon kaukaisempaan mykkäfilmin aikaan.

Kulkurin ja kukkaistytön jylhä rakkaustarina käsittelee hyvin pelkistetysti perusteemoja: lohdutonta köyhyyttä ja mahdotonta rakkautta muun muassa. Äärimmäisen yksinkertainen, tekisi mieli sanoa arkaainen, ilmaisu on suunnattoman tehokas ja vaikuttava. Elokuvaa katsoessani mietin, olisiko vastaavalle ilmaisulle tilaisuutta nykyelokuvan aikana vai pystyykö moinen puhuttelemaan vain alkuaikojen ilmaisussa, "jumalten kautena".

Millä tavalla sukua arkaaiselle ilmaisulle on Aki Kaurismäen itsensä mykkäelokuvakokeilu Juha (1999)?

Kaupungin valojen rakkaustarinassa komedia antaa oman voimakkaan säväytyksensä traagisuudelle. Sen sijaan miljonäärijaksoista pystyn löytämään lähinnä vain komediaa, jopa pelkkää komediaa komedian vuoksi. Huvittavaa on, miten eriparisena näen nuo kaksi aihelmaa. Itse asiassa miljonäärijaksoja katsoessani mieleni teki monta kertaa vauhdittaa etenemistä kaukosäätimen avustuksella.

Kaurismäki muuten esittää oletuksen, että Hella Wuolijoki ja Bertolt Brecht saivat idean yhteiseen Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti -projektiin juuri Chaplinin elokuvan miljonääritarinasta.

Kasvoista kasvoihin.

Moni muukin kuin Kaurismäki on korostanut Kaupungin valojen loppukohtauksen äärimmäistä kauneutta. Siinähän näkönsä saanut tyttö tunnistaa vihdoin kulkurin häntä avustaneeksi (vale)rikkaaksi herrasmieheksi ja näkee ensi kertaa tämän kasvoista kasvoihin.

Minuun kohtaus ei tehnyt vastaavaa vaikutusta, vaikka yritin katsoa sen uudelleenkin. Sen sijaan muistan kyllä hyvin Chaplinin seuraavan elokuvan Nykyajan (1936) loppukuvan, jossa myyttinen kulkuri kävelee Paulette Goddardin kanssa kohti horisonttia ja tuntematonta.

Opas Intiaanisaarelle

Huomenna myöhäisillasta teemme retken Intiaanisaarelle, jolle ei kannata uskaltautua ilman kunnollisia varusteita. Huolellinen varustautuminen on erinomaisen tärkeää siksikin, että retkiä tuolla kohtalokkaalle saarelle ei järjestetä turhan usein: edellisen kerran siellä oli mahdollisuus käydä yli kolme vuosikymmentä sitten, kesäkuun 21. päivänä 1980, silloin Yle TV2:n sponsoroimana.

Eikä yksikään pelastunut
(And Then There Were None, ohjaus René Clair, USA 1945)
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivulla
Yle Teema la 8.10.2011 klo 21.50

Kahdeksan toisilleen tuntematonta on kutsuttu autiolla saarella sijaitsevaan hotelliin, jossa heidän tarpeistaan huolehtii kaksi palvelusväen edustajaa. Tapahtuu murha, ja toinen, ja kolmas, ja ei aikaakaan kun saarella ei ole enää (lähes) yhtäkään pelastunutta...

Näin yksinkertainen ja samalla tehokas on Agatha Christien (1890 - 1976) tunnetuimpaan romaaniin Kymmenen pientä neekeripoikaa / Eikä yksikään pelastunut (1939) perustuvan elokuvan perusjuoni.

Miksi tuntematon herra Owen sitten on saattanut nämä kymmenen keskenään yhteen? Selviää, että kullakin heistä on kontollaan vakava rikos - he ovat syyllisiä toisen ihmisen kuolemaan, mistä Owen haluaa heidän joutuvan vastuuseen hengellään.
Muistan varhaisemmilta vuosiltani, miten vaikea Christien alkuperäisromaaniin oli päästä sisään, kun piti pikavauhtia tutustua kymmeneen henkilöön teoksen ensimmäisessä luvussa. Siispä ystävällisimmin esittelen tarinan kymmenen kuolemaantuomittua rikoksineen etukäteen teille:

• palkkasoturi Philip Lombard: rikoksena sotamiesten hylkääminen viidakkoon - roolissa Louis Hayward (1909 - 1985).
• sihteeri Vera Claythorne: sukulaismiehen kuolema - June Duprez (1918 - 1984).
• emeritustuomari Francis J. Quinncannon (romaanissa Lawrence J. Wargrave): valamiehistön manipulointi - Barry Fitzgerald (1888 - 1961).
• lääkäri Edward G. Armstrong: juopuneena leikkauksessa - Walter Huston (1884 - 1950), mestariohjaaja John Hustonin isä, tunnettu erityisesti roolistaan poikansa elokuvassa Sierra Madren aarre.
• yksityisetsivä William Henry Blore: väärä vala oikeudessa - Roland Young (1887 - 1953).
• prissi Nikita Starloff (romaanissa Anthony Marston): lasten yliajo - Mischa Auer (1905 - 1967).
• kenraali John Mandrake (romaanissa John G. Macarthur): vaimonsa rakastajan lähettäminen itsemurhatehtävään - Sir C. Aubrey Smith (1863 - 1948), mm. Hitchcockin Rebekka.
• neiti Emily Brent: sukulaisen ajaminen itsemurhaan - Judith Anderson (1897 - 1992), Hitchcockin Rebekan kylmäävä rouva Danvers ja Brooksin Kissan kuumalla katolla kanaemoäiti.
• hovimestari Thomas Rogers: emännän kuoleman aiheuttaminen vaimonsa avustuksella - Richard Haydn (1905 - 1985)
• keittäjä Ethel Rogers - Queenie Leonard (1905 - 2002).

Syvemmälle elokuvan taustoihin pääsemiseksi teemme kiepin Agatha Christien omiin sanoihin siitä, miten hänen klassikkoteoksensa syntyi:

Olin tehnyt kirjani Kymmenen pientä neekeripoikaa nimenomaan sen vuoksi että tehtävän vaikeus viehätti minua. Kymmenen ihmisen täytyi siinä kuolla ilman että kertomus kävi naurettavaksi ja murhaajan henkilöllisyys ilmeiseksi. Kirja vaati todella paljon suunnittelua ja olin tyytyväinen aikaansaannokseeni. (Vanha hyvä aikani, s. 556, suom. Antti Nuuttila.)

Puolet inkkareista jo hylännyt kanootin...

Christiellä on tehokas keino useissa dekkareissaan luoda pahaenteistä kauhuntuntua sovittamalla rikossarja viattoman lastenlorun puitteisiin. Romaani Kymmenen pientä neekeripoikaa edustaa tuon keinon huipennusta. Christien käyttämä loru on Frank Greenin suunnilleen vuonna 1869 riimittelemä sovitus vanhasta amerikkalaisesta värssystä. Kuolemantapaukset tapahtuvat tarinassa yksi kerrallaan lorua mukaillen:

                Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,
                vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.

                Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan,
                vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan.

                Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään,
                yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään.

                Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli,
                nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli.

                Sai kuusi pientä neekeripoikaa palloksi pesän harmaan,
                vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan.

                Kun viisi pientä neekeripoikaa oikeutta halaa,
                niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa.

                On neljä pientä neekeripoikaa merelle lähtenyt,
                syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt.

                Käy kolme pientä neekeripoikaa nyt eläintarhan teitä,
                kun yhden karhu kahmaisee, on kaksi enää heitä.

                On kaksi pientä neekeripoikaa rannalla vierityksin,
                kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin.

                Vaan yksi pieni neekeripoika ei kestänyt yksinään,
                hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään.

Huomenna nähtävässä René Clairin (1898 - 1981) elokuvassa neekerit on korvattu intiaaneilla, mikä sopiikin meille hyvin, kun kerran poliittinen korrektius on nyttemmin tehnyt alkuaan viattomasta neekeri-sanasta lainsuojattoman.

Näyttämöllisesti on hieman ongelmallista, että tarinan henkilöt kuolevat kaikki vuorollaan, kunnes jäljellä ei enää yhtäkään...

Christie havaitsi tuon ongelman jo pari vuotta romaaninsa jälkeen sovittaessaan dekkariaan näytelmäkäsikirjoitukseksi. Onnekseen hän muisti lorun vaihtoehtoisen mukaelman, jossa kaksi eloon jäänyttä menevät naimisiin, jolloin hekin häipyvät mutta perustettuaan perheen saavat niin paljon jälkeläisiä, että täysi kymmenikkö on taas koossa. Samaa ratkaisua käyttää myös Clairin elokuva.

Arvatkaa, ketkä mahtavat olla nuo elokuvan kaksi kyyhkyläistä...

Romaanista on tehty lukuisia filmisovituksia, joista Clairin versio on aivan ensimmäinen. Muissa versiossa hotelli sijaitsee esimerkiksi itävaltalaisella vuorella, Iranin autiomaassa, tai sitten lähdetään afrikkalaiselle safarille. Neuvostoliittolaisversio vuodelta 1987 on yksi harvoista, joissa elokuvan loppu on alkuperäisromaanin mukainen eli kaikki kuolevat.

Clairin Eikä yksikään pelastunut ei sorru turhan tarkkaan realismiin: kuolema niittää satoaan ympäriinsä, mutta se ei järkytä henkilöitä ihan turhan paljon. Clairin version on kepeä ja paljon enemmän komediaa kuin vakavasti aiheensa suhtautuva jännäri.

En ole vielä milloinkaan nähnyt elokuvaa, mutta uskoisin sen edustavan samaa kepeyden genreä, jonka vie seuraavaan ulottuvuuteen (ja entistä komediallisemmalle tasolle) Jonathan Lynnin farssi Cluedo - pelaa henkesi edestä (1985). Lynnin elokuva on sovitus tunnetusta murhaajanjäljityspelistä, joka tuli markkinoille 1949 - muutama vuosi Christien romaanin ja Clairin elokuvasovituksen jälkeen...

Christie muuten kuulemma rakasti pelata Cluedoa.


PS. (Elokuvan jälkeen)

Nähtyäni elokuvan en voi kuin ihastella sitä, miten Clair on onnistunut tiivistämään kokonaisen romaanin alle 100-minuuttiseksi elokuvaksi seurattavuuden ja  ymmärrettävyyden silti lainkaan kärsimättä. Ja loppuminuuttien näyttämökuvat ovat sukkeluudessaan erinomaisia.

Monella tavalla Eikä yksikään pelastunut tuntuu tyylillisesti vanhentuneelta, mutta siinä on monet ansiokkaat puolensa. Minun tekee mieli verrata sitä pariin muuhun merkittävään elokuvahistorian edustajaan.

Vaikka elokuva laukkaa virheettömästi kepeän tyylikkäänä, se jää kyllä toiseksi vertailussa yhteenkin 15 vuotta myöhemmin ensi-iltansa saaneeseen suomalaiseen rikoselokuvaan - nimittäin tyylitettelevyydessään ylivertaiseen Matti Kassilan Komisario Palmun erehdykseen (1960). Toki Mika Waltarin dekadentit alkuperäishahmot on helpompi ylöspanna näyttämölle tyyliteltyinä karikatyyreina Jussi Jurkan johdolla, mutta silti Kassilan luomus on sentään lyömätön.

Kun todellinen syyllinen Intiaanisaaren nirrinpoistotalkoisiin lopulta näyttäytyy katsojalle silmästä silmään, hän silittelee kissaa sylissään. Mietin, mahtaako kyseessä olla sama kissa, joka myöhemmin inspiroi Ian Flemingiä ja United Artists -tuotantoyhtiötä antamaan 007:n arkkivihollisen hellitellä valkoiseksi pestyä kisulia sylissään.

Mustaa ja älykästä

Funny Games (USA, 2007; käsikirjoitus ja ohjaus Michael Haneke)
TV5 (The Voice) pe 18.3.2011

Ydinperhe - Ann (Naomi Watts), George (Tim Roth) ja pikku-George - joutuu kohtaamaan järjettömän väkivallan, kun kaksi psykopaattinuorukaista ottaa heidän kesäasuntonsa valtaansa.

Nuorukaisilla on valkoiset vaatteet ja valkoiset hansikkaat. Yhtä lailla valkoinen on golfpallo, joka muodustuu elokuvassa kauhun ennusmerkiksi ja symboliksi.

On oikeastaan merkityksetöntä yrittää arvata, mitä tiedostamattomia ajatuksia katsojassa elokuvan valkoiset hansikkaat herättävät; ne ovat yhtä kaikki tehokas keino Funny Gamesin kokonaisuudessa. Mikki Hiirellä ainakin on aina valkoiset hansikkaat, ja sarjakuvan maailmaan on monta muutakin viitettä. Psykopaattinuorukaiset, Paul ja Peter, kutsuvat toisiaan välillä Tommyksi ja Jerryksi, välillä Beavisiksi ja Butt-headiksi.

Paulilla ja Peterillä on sarjakuvahahmojen olematon sielu. Siksi heitä ei arveluta ryhtyä niihin leikkeihin, joihin he vilpittömällä innolla ryhtyvät. He edustavat nerokkaasti yhden lajin psykopaatteja, niitä vekkulivelikultia, joilla on koko ajan kaksinaamainen peli käynnissä. Siksi heidän viattomat naamansa herättävät niin suuren raivon tunteen katsojassa.

Tuolle psykopaattityypille on ominaista myös määritellä, mitä kohteliaisuuteen sisältyy ja mitä ei sisälly, kuten elokuvassa tapahtuu.

Munanhakureissulla. Kaikki on vielä hyvin...

Funny Gamesin mainioin kohtaus sijoittuu aivan elokuvan alkuun, ennen kuin peliasemat on tehty selviksi kaikille osallistujille. Tuossa kohtauksessa toinen nuorukaisista tulee lainaamaan munia kesänaapureilta. Hiljalleen eskaloituva tilanne on mustan huumorin ja älykkään huumorin todellista juhlaa. Kohtausta, kuten koko elokuvaakaan, ei pidä katsoa liian tiukkapipoisesti, tai jää vastaanottamatta sen julma sanoma elämän joskus julmistakin peleistä.

Elokuvan puolivälissä sarjakuvahahmot hetkeksi kaikkoavat näyttämöltä, ja kun jekut eivät koko ajan tunge katsojan tajuntaan, on aikaa keskittyä perheen totaaliseen kärsimykseen.

Michael Haneke (s. 1942) on itävaltalainen ohjaaja, jonka väkivaltaa tutkivia elokuvia Yle Teema esitti pari vuotta sitten sarjallisen. Illan Funny Games (2007) on hänen itsensä ohjaama amerikkalainen uusintaversio alkuperäisestä saksankielisestä Funny Gamesista (1997). Onneksi amerikkalaistaminen ei ole kovin pahasti latistanut elokuvaa, vaikka alkuperäinen tehokkaampi onkin.

Funny Games Eurooppa (1997).

Funny Games USA (2007).

Funny Gamesista mieleen hakematta tulee Stanley Kubrickin Clockwork Orange - Kellopeliappelsiini (1971). Tämän mustaakin mustemman ja älykästäkin älykkäämmän väkivaltaoopperan sfääreihin Haneken teos ei sentään nouse.

Elokuvan viimeisillä hetkillä on merkityksellinen kaukosäädinkohtaus, joka laajentaa koko elokuvakosmoksen merkityskenttää. Se osoittaa, että Funny Games on - kaiken muun ohella - väkivaltaviihteen kommentti.